Noitavainot Ruotsin valtakunnassa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Noitavainot Ruotsin valtakunnassa sijoittuvat pääsääntöisesti 16601680-luvulle.[1] Ruotsin valtakunnassa ei ollut kirkollista inkvisitiota, vaan noitaoikeudenkäynnit käytiin maallisissa tuomioistuimissa. Syytettyjen kidutus oli valtakunnan lain vastaista, ja sitä käytettiinkin vain harvinaisissa poikkeustapauksissa.[2]

Aikalaiskokemuksessa ei ilmennyt varsinaisia noitavainoja siinä muodossa, jossa ne näyttäytyvät nykyihmiselle, vaan samassa kylässä tai kaupungissa asuvat ihmiset vain yksinkertaisesti epäilivät toisiaan noituudesta.[3] Noitavainoja on nykyisin pidetty nimenomaisesti noitien vainona. Aikalaisten käsitys asiasta oli toisenlainen: he uskoivat olevansa itse noitien vainoamia. Yleensä ihmiset kuvittelivat, että noituudesta syytetty oli aiheuttanut heille haittaa toistuvilla vahingonteoilla, ja epäilyksiään he esittelivät yleensä laveasti oikeudelle. Oleellista noitasyytöksen hyväksymiselle oli noitumisen motiivin löytyminen. Mikäli sellaista ei löydetty, syyte saatettiin hylätä. Pitkään jatkuneita naapurusten riitoja, joihin oli liitetty noituusepäilyjä, käsiteltiin oikeudessa kuin mitä tahansa riita- tai rikosjuttuja.[4]

Noitavainoja on nyky-yhteiskunnassa usein käytetty vertauskuvana vallanpitäjien pahuudesta, naisiin kohdistuneesta väkivallasta tai epätasa-arvosta. 1600-luvulla talonpoikaisväestö, jonka jäsenistä pelkästään Ruotsin valtakunnassa teloitettiin yli 400 henkeä, ei kuitenkaan pitänyt noitavainoja esivallan harjoittamana hirmuvaltana. Pikemminkin kansa yleisesti vaati teloituksia aktiivisemmin kuin hallitsijat. Aatelisten näkökulmasta noitaoikeudenkäynnit olivat kaukainen ja vähäpätöinen asia.[5]

Lainsäädäntö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rembrandt Harmenszoon van Rijn, Mooses ja laintaulut, 1659.

Lainsäädäntö asetti eri asemaan taikuuden, jolla pyrittiin saamaan aikaan sosiaalisesti hyväksyttäviä lopputuloksia, kuten parempaa karjaonnea tai parantaa tauteja, ja noituuden (lat. maleficium), jolla pyrittiin saamaan aikaan vahingollisia lopputuloksia, kuten muiden vahingoittamista. Taikuutta oli harjoitettu kauan, eikä siitä tullut lainvastaista, ennen kuin esivalta katsoi sen uskonnolliseksi toisinajatteluksi ja sääti sen rikokseksi. Vahingoittava noituus eli musta magia puolestaan oli ollut kiellettyä koko tunnetun ihmiskunnan historian. Ruotsissakin se oli jo noin vuosina 1200–1350 kirjoitettujen maakuntalakien mukaan rangaistavaa. Vuonna 1350 kuningas Maunu Eerikinpojan maan- ja kaupunginlaeissa todetaan: ”Jos mies miehen eli waimo waimon welhoudella surmapi, nin että hän sijtä cuoleman saapi mistatkan [=menettäköön] hengens sen caltaisesta työstä, miehen pitä wiruelle pandaman ia waimo poldettaman – –.” Väster­åsin valtio­päivillä vuonna 1528 noituus ja taikuus määrättiin kuolemanrangaistuksen alaiseksi ja rangaistavuus ulotettiin näin myös valkoiseen magiaan.[6]

Taikuuden kiellon lisääminen lakiin johtui uskon­puhdistuksen luomasta uudesta tilanteesta. Aikaisemmin taikuus ja osittain noituuskin oli kuulunut kirkon tuomiovaltaan ja maallinen tuomiovalta oli tunnustanut kirkon määräykset. Kirkolla oli myös ollut omat kurinpitomenetelmänsä. Uskonpuhdistuksen jälkeen valtiosta tuli uskonnon puhtauden takaaja ja kirkon kurinpidollinen valta pieneni. Samalla varmistettiin, että mahdolliset sakot kuuluivat kruunulle kirkon sijaan. Uusilla säädöksillä pyrittiin myös varmistamaan, että vakavista jumalanpilkka- ja uskonrikkomuksista voitiin langettaa kuolemantuomio.[7] 1600-luvun aikana Ruotsin valtakunnan oppineiden suhtautuminen taikuuteen kiristyi. Taikuudesta tuli aikaisempaa selvemmin epäjumalanpalvelusta ja majesteettirikos. Näkemys noudatteli yleisiä keskieurooppalaisia demono­logisia käsityksiä. Katsottiin, että sekä noituudessa että taikuudessa voima tuli paholaiselta ja molemmat olivat yhtä tuomittavia. Ruotsin valtakunnassa taikuuden ja noituuden demonologisoituminen tapahtui yleiseen eurooppalaiseen kehitykseen verrattuna varsin myöhään.[8]

Yleisesti Euroopassa uuden ajan alussa 1500- ja 1600-luvulla maallisissa oikeuksissa alettiin käyttää niin sanottua ”Mooseksen lakia” eli eräitä kohtia Raamatusta. Ruotsissa alettiin viitata Mooseksen lakiin jo Kustaa Vaasan aikana 1530-luvulla, mutta yleiseksi oikeusohjeeksi se tuli vuonna 1608, ja se säilyi voimassa aina vuoden 1734 uuteen valtakunnanlakiin asti. Mooseksen lain mukaan noituuden ja taikuuden ohella muun muassa jumalan­pilkasta, kiroilusta, vanhempiaan vastaan rikkomisesta, väärästä valasta, taposta, koron kiskonnasta, väärästä todistuksesta ja useista seksuaalirikoksista voitiin tuomita kuolemaan. Aikalaisten silmissä noituus oli yksi kuolemalla rangaistava rikos muiden joukossa.[9][10][11] Ruotsalaisen tutkijan Jonas Liliequistin mukaan muun muassa eläimeen sekaantumisesta tuomittiin Ruotsin valtakunnassa useammin kuolemaan kuin noituudesta tai taikuudesta.[12]

Oikeuskäytäntö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noidat lisäävät aineksia pataansa. Puuleikkaus vuodelta 1489.

Taikuuden kieltävien lakien valvonta ei kuitenkaan historiantutkijoiden mukaan ollut johdonmukaista. Esimerkiksi vuonna 1593 kuningas Kaarle IX vapautti muutaman tukholmalaisen noitavaimona pidetyn naisen, koska kuninkaan mukaan naiset olivat voineet tunnustaa pelkkiä harhoja ja kuvitelmia ja heidän teloittamisensa olisi ollut sopimatonta ilman tarkempaa tutkintaa.[13] Ruotsin valtakunnan oikeuslaitos ei käytännössä tuntenut taikuutta juuri lainkaan ennen 1660-lukua, mutta tuon vuosikymmenen aikana tilanne muuttui.[14] Suomessa aina 1660-luvulle asti kohdeltiin oikeudessa syytettyjen noita- ja taikatekoja sen mukaan minkälainen vaikutus teolla oli ollut. Lisääntynyt noitalainsäädäntö ei ollut oma erityinen ilmiönsä, vaan liittyi laajempaan yleiseen rikosoikeudelliseen kehitykseen.[15] Lakia ei yleensä kuitenkaan sovellettu koko ankaruudessaan ja kuolemantuomioita lievennettiin yleisesti. On epäilty, ettei lakia olisi edes tarkoitettu kirjaimellisesti noudatettavaksi, vaan että se olisi toiminut pelotteena. Alamaiset eivät tienneet, kenet esivalta eli viime kädessä kuningas armahtaisi.[11]

Noitalait olivatkin noitavainojen välttämätön, mutta eivät yksinään riittävä edellytys.[9] Suuret noitavainot eivät voineet alkaa ennen kuin kansanomaiset taiat ja noitatavat oli julistettu rikoksiksi, mutta noitavainojen ei voida kuitenkaan katsoa alkaneen noituudesta ja taikuudesta säädettyjen lakien seurauksena, eivätkä ne päättyneet lain muuttumiseen. Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 lain mukaan toisen surmaaminen taikka terveyden tai omaisuuden vahingoittaminen noituudella oli edelleenkin kuolemanrangaistuksen alainen teko[16], mutta lakia ei noudatettu eikä edes vahingoittavasta noituudesta ollut annettu tuolloin kuolemantuomioita vuosikymmeniin. Rikoslaista poistettiin maininnat noituudesta vasta 1779.[17] Suomen rikos­laissa, joka säädettiin vuonna 1889, oli ammattitietäjän ja -taikojan toimi kielletty ja siitä säädettiin sakkorangaistus:

Joka maksusta harjoittaa tietäjäntointa, loihtimista tahi muuta senkaltaista taikausta, vetäköön sakkoa enintään kaksisataa markkaa.[18]

Pykälä säilyi muuttumattomana vuoteen 1998, jolloin se kumottiin merkityksettömänä. Taikauskon torjumiseen rikoslailla ei ole enää yhteiskunnallista tarvetta. Herkkäuskoisten ihmisten erehdyttäminen voi kuitenkin eräissä tapauksissa täyttää petoksen tunnusmerkistön.[19]

Kidutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin valtakunnanlaissa, sekä maanlaissa että tuomarin­ohjeissa, kiellettiin kidutus. Kidutusta kuitenkin joskus harvoin käytettiin kuninkaan tai hovioikeuden aloitteesta. Suurien vainojen aikana 1600-luvulla kidutuksesta tuli tästä huolimatta osa tutkintaa ja se oli pääasiassa hovi­oikeuksien tai erikseen pystytettyjen noitakomiteoiden hallinnassa. Joissain tapauksissa kuitenkin myös alioikeudet turvautuivat lainvastaisesti kidutukseen. Pohjois-Ruotsin vainoissa, joissa syytettyinä oli lapsia, myös heidän vanhempiaan painostettiin ja uhkailtiin. Psilanderin aloittamissa Ahvenanmaan noitaoikeudenkäynneissä kuulusteluissa käytettiin peukaloruuveja.[2]

Suurien noitaprosessien ulkopuolella laittomien painostuskeinojen käyttö lienee kuitenkin ollut harvinaista, sillä hovioikeudet punnitsivat noituusjuttujen yleensä todisteita tarkasti ja suurin osa syytetyistä vapautettiin. Niin noituus- kuin taikuustapauksissakin tukeuduttiin pääsääntöisesti todistajien lausuntoihin, joiden jälkeen katsottiin, ”ettei epäilty voinut kieltää tapahtunutta”. Tutkija Marko Nenonen arvioi, ettei ”aikakauden parhaimpia oikeusperinteitä noituus- ja taikuusoikeudenkänneissä tutkitulla alueella (Ala-Satakunta, Pohjois-Pohjanmaa sekä Viipurin Karjala) juurikaan rikottu”.[2]

Noitavainojen syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Noitavainojen syyt

Noitavainojen selitykset ovat karkeasti jakaantuneet kahteen päälinjaan, jossa toisessa korostetaan hallinnon, politiikan ja oikeuslaitoksen kehitystä ja toisessa taloudellisia ja sosiaalisia ristiriitoja. Ensimmäisen näkemyksen mukaan Euroopassa vahvistunut keskusvalta tehosti ja oikeuslaitoksien toimintaa ja tiukensi rikoslakia. Näin ihmisten väliset kiistat tulivat aikaisempaa useammin oikeuslaitosten käsittelyyn samalla kun esivalta ja erityisesti papisto pystyi tehokkaammin kitkemään uskonnollista poikkeavuutta yhteiskunnasta. Sosiaalis-taloudellisissa selityksissä katsotaan, että 1500- ja 1600-luku olivat myös suuren taloudellisen ja sosiaalisen muutoksen aikaa, jolloin sodat, liikakansoitus, katovuodet lisäsivät köyhyyttä samalla kun rahatalouden kehitys ja laajeneva kaupankäynti lisäsi rikkauden määrää. Tämän eriarvoistumisen aiheuttama katkeroituminen purkautui sitten noitaoikeudenkäynneissä.[20]

Noitaoikeudenkäynnit keskiajalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noitasapatti. Saksalainen painokuva vuodelta 1668.

Keskiajalla katolinen kirkko suhtautui noituuteen ja taikuuteen ristiriitaisesti. Kirkon oma ”valkoinen magia” teki vaikeaksi perustella miksi taikuus olisi kiellettyä. Katolisen kirkon pyhimyskulttiin kuului pyhäinjäännösten kunnioitus ja niiden avulla pyrittiin myös vaikuttamaan esimerkiksi satonäkymiin. Keskiajalla Ruotsissa kannettiin Eerik Pyhän luita Uplannin pelloilla. 900-luvulta peräisin olevan kirkollisen ohjeen, Canon Episcopiin mukaan kaikki kuvitelmat lentävistä noidista olivat rienausta. 1200-luvulla kirkko keskittyi ennen kaikkea kerettiläisyyden ja taikauskon vastustamiseen. Aina 1300-luvulle asti maallinen ja hengellinen valta rankaisivat vain vahingoittavaa taikuutta, joka yleensä ilmeni konkreettisilla tavoilla. Noituminen rinnastui myrkyttämiseen ja sillä murhaamista pidettiin törkeänä murhana erotukseksi esimerkiksi tappelun yhteydessä tapahtuneesta hengen riistosta.[21]

Keskiaikana erityisesti yhteiskunnan yläluokan piirissä maleficium-noituus liittyi yleisesti poliittisiin kiistoihin ja valtataisteluihin. Ruotsin valtakunnassa tämän kaltaisia tapahtumia edusti vielä 1585 käyty oikeusjuttu, jossa erästä naista syytettiin Juhana-herttuan ja Kaarina Hannuntyttären lapsen, Lucretian, murhaamisesta noituudella. Nainen vapautettiin syytteistä, mutta teloitettiin myöhemmin toisen miehensä murhasta. Noituus oli ollut rikollista käytännössä aina, mutta varsinaisia noitavainoja ei Euroopassa ilmennyt ennen uuden ajan alkua. Norman Cohnin esittämän teorian mukaan tämä johtui perinteisestä akkusatorisesta oikeusprosessista, jossa vahingon kärsinyt keräsi todisteet ja haastoi epäillyn vahingontekijän käräjille. Koska noituuden todistaminen oli vaikeaa, tämä vähensi myös oikeustapausten määrää varsinkin kuin yleensä aiheettomasti syytteen nostanut sai itse suuren sakon. Vasta uuden ajan kynnyksellä oikeudet muuttuivat inkvisitiotoriseksi prosesseiksi, jossa syytteen nosti ja todisteiden keräämisestä vastasi esivalta. Tämän kaltaisessa järjestelmässä syytteen nostajaa ei uhannut sakkorangaistus, vaikka syyte kaatuisikin oikeudessa.[22]

Noitavainojen huippukausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo 1500-luvulla oli järjestetty jonkin verran noitaoikeudenkäyntejä, jotka perustuivat lähinnä Vanhassa testamentissa annettuihin noituuskieltoihin. Ensimmäiset länsieurooppalaisten noitateorioiden mukaiset noitaoikeudenkäynnit Ruotsissa käytiin Ahvenanmaalla vuonna 1666 ja ne alkoivat ilmeisesti Ahvenanmaan tuomarin Nils Psilanderin aloitteesta.[23] Psilander oli opiskellut Tartossa, jossa hän oli tutustunut saksalaisiin noitateorioihin ja -sapattiin ja hän ilmeisesti katsoi perustaneensa tekonsa aikakautensa uusimpaan tietoon. Laajamittaisemmat noitaoikeudenkäynnit alkoivat emä-Ruotsissa kaksi vuotta Ahvenanmaan tapahtumien jälkeen ja pian ne levisivät sieltä ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Vaikka noitavainot Suomen alueella muistuttivat länsieurooppalaista joukkohysteriaa ainoastaan 1670–80-luvulla, noitaoikeudenkäynnit eivät eronneet merkittävästi muiden eurooppalaisten alueiden tapahtumista.[24]

Ruotsin alueella vahingoittava noituus oli tavanomaisin syytös 1610-luvun puoliväliin asti, jonka jälkeen yleisimmäksi syytteeksi nousi taikuus. Suomessa taikuussyytökset yleistyivät vasta 1660-luvun jälkeen.[25] 1670–80-luvulla naisista tuli suurin noituudesta ja taikuudesta syytetty ryhmä. Noina vuosikymmeninä jo yksistään Suomen alueella oli syytettyinä yli 200 ihmistä, joista useita tuomittiin kuolemaan. 1680-luvulla noitavainot alkoivat vaimentua ja kuolemaan tuomittujen määrä väheni hyvin nopeasti, vaikka noitaoikeudenkäyntejä oli vielä 1700-luvun alussakin.[24]

Ketä syytettiin?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin valtakunnassa enemmistö syytetyistä ei ollut yhteiskunnan vähäosaisimpia vaan itsenäisiä maanviljelijöitä ja kaupungeissa kauppiaita vaimoineen. Ilmeisesti oli yleistä, että syytteitä esitettiin suhteellisesti varakkaita vastaan useammin kuin köyhiä. Yleensä yhdessä oikeudenkäynnissä käsiteltiin vain yhden syytetyn tapausta kerralla. Syytetty ja syyttäjä tunsivat yleensä toisensa ja asuivat samassa kylässä.[24] Oli kuitenkin sosiaalisia ryhmiä, jotka olivat ilmeisesti noitavainosyytöksien ulkopuolella. Tällaisia ryhmiä oli muun muassa aateli, papisto ja pappien rouvat. Esimerkiksi Tukholman noitaoikeudenkäyntien aikana eräs aktiivisimpiin ilmiantajiin kuulunut piika syytti noituudesta kreivi Magnus de la Gardien ja tämän veljen vaimoja. Oikeudessa tämä ilmianto sivuutettiin nopeasti ja piialta ryhdyttiin kyselemään jonkin södermalmilaisen leskivaimon tekemisistä.[26]

Ruotsissa noituudesta syytetyistä 85 % oli naisia. Vielä suurempi osuus tuomituista ja teloitetuista oli naisia ja noituudesta kuolemaan tuomituista vain noin 1 % oli miehiä. Syytetyt naiset olivat pääsääntöisesti nuoria; 60 % oli iältään 14–44-vuotiaita, mutta tuomion saaneet olivat tätä keskimääräisesti vanhempia. Tämä ilmeisesti johtui siitä, että esivalta oli antanut ohjeen teloittaa ensisijaisesti vanhoja ja paatuneita noitia, jotka olivat harjoittaneet syntiä jo pitempään. Tämän vuoksi myös lesket olivat teloitetuissa yliedustettuna. Noidan antoi tavallisesti ilmi joku sukulainen ja usein lapsi (noin 50 % tapauksista). Ilmiantaja oli usein myös naispuolinen sukulainen, joka itse oli syytettynä noituudesta, tunnustanut sen ja tämän jälkeen pakotettiin nimeämään muita noitia. Noidat olivat yleensä hyvämaineisia ja keskimääräistä varakkaampia.[27]

Taalainmaan ja Tukholman suuret noitaoikeudenkäynnit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noitia lentämässä noitasapattiin. Ranskalainen käsikirjoitus vuodelta 1451.

Taalainmaalla vuonna 1668 alkaneet ja sittemmin myös Tukholmaan levinneet massavainot olivat Euroopan suurimpia noitaoikeudenkäyntiprosesseja, ja ne herättivät aikanaan laajaa huomiota Euroopassa. Tähän huomioon vaikutti prosessin laajuuden lisäksi se, että suuret oikeudenkäynnit olivat tuolloin Keski-Euroopassa jo harvinaisia. On arveltu, että noitavainot olisivat voineet levitä paljon laajemmallekin, mikäli esivalta ei olisi puuttunut niihin. Papiston ja maallisten vallanpitäjien suhtautumisessa noituusväitteisiin oli horjuvuutta ja ankara ja lempeä linja vaihtelivat. Vallalle pääsi kuitenkin käsitys, jonka mukaan useimmissa tapauksissa oli kysymys yksittäisten ihmisten houreista, todellista noituutta oli vain harvassa.[28][29]

Ruotsin valtakunnan suurin noitaoikeudenkäyntien sarja sai alkunsa syksyllä 1667 Åsenin kylässä Itä-Taalainmaalla, kun 11-vuotias paimentyttö Gertrud haki kuttuja saarelta, jonne ne olivat karanneet. Koska Gertrudin pikkuveli ei ollut uskaltanut hakea kuttuja, olivat lapset riidelleet ennen kuttujen hakemista. Todennäköisesti veli levitti kertomuksia Gertrudin suorittamasta taikuudesta kuttujen takaisin saamiseksi, koska alueelle levisi huhuja siitä, että Gertrud olisi kävellyt vetten päällä kuttuja saarelta hakiessaan. Asiaa ryhdyttiin tutkimaan papin toimesta, ja pitkällisen kiistämisen jälkeen Gertrud tunnusti noituuden ja kertoi noitasapatista Blåkullassa (suom. ”Sinikukkula”, Kyöpelinvuori). Aluksi harkittiin kuolemanrangaistusta, mutta lopulta Gertrud sai katumusharjoituksia.[28]

Lähtökohtana olivat tarinat, joita varsinkin lapset ja nuoret kertoivat. Niissä mentiin lentämällä Blåkulla-nimiseen paikkaan, jossa syötiin, juotiin ja tanssittiin. Saatana antoi pidoissa ruokaa ja vahti, että kaikki saavat syödäkseen. Siellä heidät myös kastettiin uudelleen ja vihittiin toisilleen tai Blåkullan asukeille tai Saatanalle. Kerrottiin myös, kuinka Blåkullassa tapahtui orgioita, joissa oltiin sukupuoliyhteydessä Saatanan ja muiden Blåkullan-kävijöiden kanssa. Kertomusten mukaan osa lapsista myös synnytti siellä myös olentoja, joilla oli eläinten ja ihmisten piirteitä.[28]

Kertomukset Blåkullasta ja yksinkertaiset tarinat saivat kuitenkin koko ajan uusia piirteitä. Esimerkiksi kun vartiomies Håkanin anoppi Kerstiniä syytettiin vartiopäällikkö Anders Olofssonin vaimon lehmän kuolemasta, katsottiin lehmän kuoleman syyksi se, että Kerstin ratsasti kyseisellä lehmällä Blåkullaan. Noituussyytöksiin liitettiin tämän jälkeen myös maaginen maitovarkaus.[28]

Erittäin tyypillinen piirre Ruotsin noitaoikeudenkäynneissä oli lapsitodistajien runsas määrä. Syynä lapsitodistajien käyttöön oli se, että Pohjois-Ruotsiin (Norrlanti) perustettu erityinen noitakomissio päätti ensimmäisessä Gävlen kokoontumisessaan asettaa lasten todistukset etusijalle. Myös erityisiä noitien näyttäjiä ilmaantui. Noitaoikeudenkäyntien seurauksena teloitettiin arviolta kolmisensataa ihmistä. Suuri noitaprosessi päättyi vihdoin vuonna 1676 viranomaisten asetettua vastustamaan sitä.[28]

Noitavainot Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Suomea ja erityisesti Lappia pidettiin tuolloin noitien kotimaana, oli šamanistinen noitakulttuuri pääosin hävinnyt suomalaisten keskuudesta jo kauan ennen noitavainoja.[30] Šamaanien tilalle oli kehittynyt uudenlainen tietäjien perinne, jonka edustajia kutsuttiin myös into- tai myrrysmiehiksi. Säilyneiden oikeudenkäyntipöytäkirjojen perusteella myrrysmiesten parantamismenoihin kuului ähkyminen ja puhkuminen (tosin todistaja epäili parantajan tehneen näin vain suuremman palkkion toivossa). Noitavainojen aikaan myös myrrysmiesten perinne taantui ja sekoittui uusiin virtauksiin. Tietäjiä oli kuitenkin edelleen olemassa, ja heidän uskottiin näkevän ja tekevän enemmän asioita kuin muiden ihmisten. Eräiden tutkijoiden mukaan noituus- ja taikuusoikeudenkäynnit levisivät Suomeen 1600-luvun aikana Ruotsista ja 30-vuotisen sodan tuliaisena Saksasta. Suomessa oli kuitenkin elänyt vahva noituuteen ja taikuuteen liittyvä kansanusko jo kauan aikaisemmin. Myös noituuteen liittyviä riitoja ja oikeusjuttuja oli käyty alueella ennen 30-vuotista sotaa.[31]

Noitaoikeudenkäynneissä syytetyiksi joutui kuitenkin useimmiten tavallinen talonpoika ja pelättyjä ”ammattinoitia” syytettiin harvoin. Usko noituuteen ja taikuuteen tarkoitti, että ihmiset uskoivat toisillaan olevan kyvyn myös noituudella vahingoittamiseen, mikä usein nousi esiin riita- ja kateustilanteissa.[32] Noitaoikeudenkäyntien tutkimuksessa on havaittu, että noitasyytösten taustalla oli usein kysymys yksityishenkilöiden välisistä riidoista. Antero Heikkinen on osoittanut, että ainakin Pohjanmaalla vuosina 1665–1684 yleisin oikeudessa esitetty motiivi noitumiselle oli loukkauksen aiheuttama suuttumus.[33] Noituussyytöksissä paine oikeusprosessiin näyttää tulleen yleensä kyläyhteisöltä eikä esivallan taholta, mihin viittaa myös se, että noituudella vahingoittamisesta tuomittiin vain harvoin. Ei kuitenkaan ole voitu varmuudella selvittää, miksi syytösten määrä alkoi lisääntyä 1600-luvun puolivälissä. Vaikuttavia tekijöitä olivat luultavasti yleisen keskusvallan kehittymisen myötä vahvistunut oikeuslaitos sekä se syytteen esittäjän pyrkimys taloudelliseen hyötyyn.[34]

Pitkään uskottiin, että noitaoikeudenkäynneissä Suomessa syytettiin vain joitain satoja ihmisiä. Marko Nenosen ja Timo Kervisen keräämän 1 200 tapauksen aineiston perusteella voidaan kuitenkin päätellä, että vuosina 1500–1700 syytettyjä oli yhteensä noin 2 000.[35] Koska Suomen oikeusistuimissa noitavainot eivät olleet yhtenäinen ilmiö vaan syytteet, syyttäjät, syytetyt ja tuomiot vaihtelivat alueittain ja ajallisesti ja lisäksi noituudesta ja taikuudesta syytettiin ihmisiä Suomessa varsin vähän verrattuna moniin muihin rikoksiin, ei Suomen noitaoikeudenkäyntejä kuvaa kovin hyvin termi ”vaino”. Hetkittäin, erityisesti noitamaineisia kerjäläisiä vastaan käydyt oikeudenkäynnit Ala-Satakunnassa 1650–1660-luvuilla sekä vuosisadan lopun taikuussyytökset muodostavat oikeudenkäyntien suman, jonka voidaan katsoa saaneen vainon piirteitä.[8]

Noitavainojen alueet ja niissä syytetyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noitaoikeudenkäynneissä kuolemaantuomitut Suomessa 1520–1680-luvuilla
Suurinta osaa tuomituista ei mestattu, vaan hovioikeus muutti tuomion lievemmäksi.[36]
Vuosikymmen Tuomioiden
lukumäärä
1520 1
1530 0
1540 0
1550 1
1560 4
1570 3
1580 3
1590 1
1600 2
1610 0
1620 2
1630 3
1640 6
1650 8
1660 33
1670 25
1680 13

Nykyisen Suomen alueella noitavainot keskittyivät pääosin Ahvenanmaalle ja Pohjanmaan ruotsinkielisille alueille, joista oli tiiviit yhteydet Ruotsiin.[37][38] Kaiken kaikkiaan noitaoikeudenkäyntejä oli sitä vähemmän ja syytettynä oli todennäköisemmin mies mitä kauempana länsirannikolta oltiin.[35]Toisin kuin yleensä Euroopassa, Suomessa syytettynä noituudesta oli yleensä miehiä. Täysin poikkeuksellista tämä ei kuitenkaan ollut ja miehet muodostivat enemmistön noitavainoissa myös läntisessä Saksassa, Virossa, Venäjällä ja Islannissa. Noituudesta ja taikuudesta syytettyjen määrä Suomen alueella oli varsin suuri.[24] Miehiä ja naisia syytettiin tilastojen mukaan erilaisista noituuden ja taikuuden muodoista. Perinteisestä vahingoittavasta noituudesta syytetyistä yli 2/3 oli miehiä, kun taas taikuudesta syytetyistä yli puolet oli naisia. Noitasapatista syytetyistä 2/3 oli naisia.[35]

Suomen alueella noitia syytettiin samoista asioista kuin muuallakin Euroopassa: vahingoittamisesta, kirkon kieltämien taikojen teosta ja yhteistoiminnasta paholaisen kanssa.[39] Vaikka pääpiirteittäin noitaoikeudenkäynnit noudattivatkin Suomessa keskieurooppalaista mallia, ilmeni niissä myös kotimaisia aineksia, kuten parantajia, jotka harjoittivat toimintaansa loitsimalla.[40] Mikään historiallinen aineisto ei kuitenkaan viittaa siihen, että suomalainen muinaisusko tai suomalainen mytologia olisi merkittävästi vaikuttanut suomalaisten noituus- ja taikuusprosessien erityispiirteisiin.[41] Marko Nenonen on esittänyt myös, ettei miesten suurta osuutta noituudella syytetyistä voida sitoa vanhaan šamanistiseen perinteeseen, koska esimerkiksi Ruotsissa miesten osuus syytetyistä kasvoi vasta 1700-luvulla.[41] Oppineiden maagikkojen oikeudenkäyntejä alkoi ilmaantua 1650-luvulla ja niissä oli yleensä kyse kiellettyjen kirjojen hallussapidosta. Syytetyt olivat pääsääntöisesti Turun akatemian oppineita ja ylioppilaita.[42]

Noitaoikeudenkäynnit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen alueen noitaoikeudenkäynneissä suurin osa syytetyistä julistettiin syyttömiksi ja pahantahtoisesta noituudesta (maleficium) tuomittiin vain muutamia syytettyjä. Noituus ei ollut yleinen rikos ja sen toteen osoittaminen oli vaikeaa. Syytöksiä noituudesta esittivät pääasiassa yksityishenkilöt, jotka syyttivät oletettua noitaa omista onnettomuuksistaan tai epäonnestaan. Hyvän onnen tuottamisesta ja parantamisesta nostivat syytteitä pääasiassa virka- ja kirkonmiehet. Suomen alueella ei koskaan ollut systemaattisia noitavainoja, vaan syytöksien määrä nousi ja laski eri alueilla eri aikaan. Noitavainot koostuivat yksittäisistä syytöksistä, joita esitettiin erilaisista henkilökohtaisista syistä. Alemmat oikeusasteet tuomitsivat noin 10 % syytetyistä kuolemaan, mutta vain puolet tuomioista lopulta pantiin toimeen. Yleisin tuomio noituudesta oli varsin suuri sakko.[24] Noituus ei edes kiihkeimpinä vainovuosina ollut yleinen rikos. Kaikista käsitellyistä rikostapauksista noituus- ja taikuusoikeudenkäyntien määrä oli vain noin 2 %. Myös kuolemantuomioista noituudesta ja taikuudesta tuomittujen määrä muodosti vain pienen osan. Esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla vain noin 4 % kuolemantuomioista liittyi noitaoikeudenkäynteihin.[43]

Eniten oikeudenkäyntejä oli Varsinais-Suomessa, Ala-Satakunnassa ja Pohjanmaalla. Näillä alueilla lienee ollut 2/3 yli 1 500 suomalaisesta noituus- ja taikuusoikeudenkäynnistä.[38] Hämeen ja Ylä-Satakunnan alueilla noituus oli hyvin harvinainen rikos. Alueelta tiedetään 1500–1600-luvulla yhteensä 63 oikeusprosessista, joissa syytettyinä oli yhteensä 79 henkilöä. Todellisia tapauksia on ollut enemmän, koska kaikista ei ole säilynyt asiakirjoja.[44] Vuosien 1526 ja 1689 välisenä aikana löytyneiden asiakirjojen perusteella Suomen alueella tuomittiin 103 ihmistä kuolemaan noituudesta syytettynä. Suurinta osaa kuolemaantuomituista ei kuitenkaan mestattu, vaan hovioikeus muutti tuomiot lievemmiksi.[45]

Historioitsija Heikki Ylikangas on esittänyt teorian, jonka mukaan noitaoikeudenkäyntien esiintyminen taloudellisesti toimeliailla alueilla, kuten tervakaupan vaurastuttamalla Pohjanmaalla, olisi saanut henkistä taustaansa osittain myös varhaiskapitalismin mentaliteetista. Vaurastumistoiveita vaalivat ihmiset alkoivat pelätä kateellisia ja vahingoittamishaluisia tai hyvinvointia varastavia noitia.[46]

Noitasapattiteoriat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisessa kansanperinteessä tunnetaan tarinoita maahisten ja vuorten asukkaiden kanssa tehdyistä sopimuksista sekä ”vaihdokkaista” eli paholaisen ottamista lapsista. Myös vanhempaa perua oleva tarinat šamaanien sielumatkoista olivat tuskin kokonaan kadonneet 1500–1600-luvulla. Tästä huolimatta noitasapattiteoriat eivät juurtuneet alueelle ja syynä oli ilmeisesti se, että lentomatkat sapattiin ja orgiat Saatanan kanssa olivat ilmeisesti kuitenkin vieraita maan kansanperinteelle. Ensimmäinen viittaus noitasapattiin löytyy vuodelta 1553, jolloin eräs mies sai sakot haukuttuaan toista ”vuoren ja paholaisen lapseksi”. Noitien lentomatkoista ensimmäiset maininnat ovat Pohjanmaalta vuosilta 1634–56 ja 1647. Tuolloin kuitenkin Turun hovioikeus ja ilmeisesti myös piispa Isaacus Rothovius suhtautuivat asiaan epäillen.[47]

Ainoastaan 8 % oikeudenkäynneistä käsitteli sapattiin lentäviä noitia. Edes kiihkeimpien vainojen aikana 1670–1680-luvuilla ne eivät nousseet merkittäväksi ilmiöksi.[42] Suomessa ei aikakaudella ollut myöskään tarpeeksi voimakasta opillista auktoriteettia, jonka olisi onnistunut muokata uskomukset maahisista ja vuorenpeikoista yhtenäiseksi sapattiteoriaksi, vaikka Turun piispa Johannes Gezelius vanhempi yrittikin tätä. Hänen pyrkimyksiään haittasi kuitenkin jo se, että kenraalikuvernööri Pietari Brahe suhtautui noitavainoihin hyvin epäilevästi eikä tukenut piispan toimia. Länsi-Suomeen Ruotsista tulleet noitasapattitarinat jonkin verran vaikuttivat, mutta Itä-Suomessa lentäviä noitia ei esiintynyt.[48]

Taikuusoikeudenkäynnit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa taikuussyytökset alkoivat lisääntyä 1660-luvulla, puoli vuosisataa Ruotsia myöhemmin. Vaikka voidaan olettaa, että kyseessä oli yleinen alueen oikeustavan muutos, ei mitään yksiselitteistä säädöstä asiasta ole löydetty. Vaikka myös luterilainen ortodoksia oli saanut tiukimman muotonsa vuoteen 1660-mennessä ja monet uskonsäännöt oli tehty ehdottomiksi, ei tälläkään ole voitu osoittaa olleen suoraa yhteyttä taikuusoikeudenkäyntien lisääntymiseen. Kuitenkin uskonnollinen kurinpito Suomessa lisääntyi Gezelius vanhemman tullessa piispaksi samaan aikaan ja on oletettavaa, että yhtenä vaikuttavana tekijänä olisi ollut kirkollisen ja maallisen vallan lähentynyt yhteistyö. Tästä osoituksena on myös se, että 1660-luvun jälkeen Ala-Satakunnassa ja Pohjois-Pohjanmaalla syytteitä esittivät aikaisempaa useammin nimismiehet.[49]

Taikuudesta, toisin kuin vahingoittavasta noituudesta, oikeusprosessin aloitti tavallisesti valtion virkamies: pappi, kruununvouti tai nimismies. Taikuusoikeudenkäynneissä oli myös useimmiten useita syytettyjä. Tämä johtui osittain siitä, että syytteeseen joutui esimerkiksi taialla parantajan lisäksi tältä apua hakeneet ihmiset. Taikuus tuli tavallisesti ilmi pappien tarkastusmatkoilla, juoruista tai ilmiannoista. Joskus myös taikuusjutut alkoivat riitojen vuoksi, kun riitaantuneet ihmiset antoivat toisiaan ilmi esivallalle. Siten myöskään taikuusoikeudenkäynnit eivät olleet yksinomaan esivallan toimeenpanemia vanhojen tapojen ja uskomuksien vainoja. Vaikka taikuusprosessit eivät olisi voineet syntyä ilman esivallan toimeenpanemaa oikeuskäytännön muutosta ja kontrollipolitiikkaa, osallistuivat yksityiset kyläläiset niihin ainakin osittain henkilökohtaisten motiiviensa vuoksi.[50] Kirkon pyrkimys taikauskoisten tapojen ja uskomusten hävittämiseen oli osa laajempaa uutta ankarampaa uskontopolitiikkaa ja valtion tiukempaa alamaisten arkipäivän kontrollia. Esivalta pyrki saamaan maaseutuväestön tiukemmin kunnioittamaan lakia ja järjestystä. Uskonnollisen suvaitsemattomuus oli sekin osa aikakauden murrosta kohti uutta keskusjohtoisempaa valtiota ja taloudellis-sosiaalisia muutoksia.[51]

Varhaiset noitaoikeudenkäynnit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noitaoikeudenkäyntejä alettiin järjestää Suomen alueella 1500-luvun puolessa välissä, lähes sata vuotta myöhemmin kuin Keski-Euroopassa.[38] Tällöin oikeudenkäynnit keskittyivät pääasiassa Varsinais-Suomeen, Ala-Satakuntaan ja ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. 1500-luvulla syyteitä nostettiin pääasiassa noituudella vahingoittamisesta tai ne olivat luonteeltaan kunnianloukkauksenomaisia. Kuolemantuomioita julistettiin vuosisadan aikana toistakymmentä ja ne pantiin myös käytäntöön useammin kuin 1600-luvulla. 1500-luvun loppupuolella syytteet vähenivät ilmeisesti ulkoisten, kuten 25-vuotisen sodan, ja sisäisten levottomuuksien, kuten nuijasodan, vuoksi. 1600-luvun alussa syyteitä oli vähän ja ne yleistyivät uudelleen vasta vuosisadan puolivälissä.[35]

Noitaoikeudenkäyntien huippukausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset laajamittaiset oikeudenkäynnit käytiin Länsi-Suomessa vuosina 1649–1665, jolloin lukuisia kerjäläisiä syytettiin uhriensa kuoleman aiheuttamisesta noituuden avulla, ja he saivat kuolemantuomion. Turun hovioikeus kuitenkin muutti kuolemantuomiot raskaiksi sakoiksi, ruoskinnaksi ja karkotukseksi. Karkotuksia ei laitettu käytäntöön, vaan syytetyt jäivät asumaan vanhoihin seurakuntiinsa.[24]

Noituus säilyi Suomessa yleisimpänä syytteenä aina 1680-luvulle asti. 1670-luvulla taikuudesta tuli yleisin oikeudenkäyntiperuste ja erityisesti esivallan naisia vastaan ajamat taikuussyytteet yleistyivät. Suomessa vain vainojen huippuvaiheessa 1670–1680-luvuilla oikeus sai käsiteltäväksi noitasapatti- ja paholaisen palvontasyytöksiä. Noitasapattioikeudenkäynneissä oli yhteensä vain vajaa sata syytettyä. Noitasapattioikeudenkäynnit hävisivät nopeasti ja jo 1680-luvulla tuomioistuimet jättivät huomioitta oikeudenkäynnin aikana esiin nousseet noitasapattisyytökset.[35]

Pohjois-Pohjanmaalla ja Ala-Satakunnassa noitaoikeudenkäyntien perustyypiksi muodostui 1660-luvun jälkeen oikeudenkäynnit taikuudesta syytettyjä naisia vastaan. Molemmilla alueilla syyttäjänä toimi yleensä esivalta ja syytteenä oli parantavien ja onnea tuottavien loitsujen lausuminen. Taikoja tehneet naiset saivat rangaistuksena pääsääntöisesti sakkoja.[52]

Noituusprosessit erosivat Viipurin Karjalassa oleellisesti länsisuomalaisesta mallista. Alueella syytäjinä toimivat tavallisesti yksityiset henkilöt ja syytteenä oli vahingoittava noituus. Karjalassa noituusprosessien määrä kasvoi huomattavasti 1680-luvun alkuvuosien jälkeen ja syytettynä oli yli 80 %:ssa tapauksista mies.[53]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Guillou, Jan: Noitien asianajaja. (Häxornas försvarare: Ett historiskt reportage, 2002). Suom. Tapio Koivukari. Helsinki: WSOY: Johnny Kniga, 2004. ISBN 951-0-27747-9.
  • Nenonen, Marko: Noituus, taikuus ja noitavainot: Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700. Väitöskirja, Tampereen yliopisto. Historiallisia tutkimuksia 165. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1992. ISBN 951-8915-56-3.
  • Nenonen, Marko & Kervinen, Timo: Synnin palkka on kuolema: Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500–1700-luvulla. Toimittanut Anne-Riitta Isohella. Helsingissä: Otava, 1994. ISBN 951-1-13081-1.
  • Tuotanto: Marko Nenonen/Oy Chronicon Ltd Finland, Layout ja tekninen toteutus: Kimmo Kykkanen Huomautukset: Marko Nenonen: Noituus, taikuus ja noitavainot Suomessa 15.10.2005. Oy Chronicon Ltd Finland. Viitattu 13.3.2007.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Nenonen, Marko & Kervinen, Timo: NOITAVAINOT POHJOIS-EUROOPASSA (www.chronicon.com/noita). ”Ruotsissa suuret vainot puhkesivat vasta 1668, aikana jolloin ne monissa maissa olivat jo hiipumaan päin.”
    Marko Nenonen: Witchcraft, Magic and Witch Trials in rural Lower Satakunta, Northern Ostrobothnia and Viipuri Karelia, 1620–1700. ”The greatest number of legal proceedings were in the 1670s and 1680s..All in all the majority of sentences passed in trials for witchcraft and magic were for benevolent magic within a short period, the 1670s and 1680s.”
    Nenonen, Marko & Kervinen, Timo: Finnish Witch Trials in Synopsis. (www.chronicon.com/noita) 15.5.2001. ”Even though the Finnish witch trials followed clearly the western European pattern only in the 1670s and 1680s, we would like to state, that contrary to belief, the witch trials in Finland in general did not differ very much from those in other countries.”
  2. a b c Nenonen 1992, s. 137–138.
  3. Nenonen & Kervinen 1994, s. 43.
  4. Nenonen & Kervinen 1994, s. 225.
  5. Guillou 2002, s. 153. – Ruotsin alueella yli 300 nyky-Suomen alueella yli 100 (ks. jäljempänä).
  6. NOITAVAINOJEN JA MAGIAN HISTORIAA VUOSILUKUINA.
  7. Nenonen 1992, s. 258–259.
  8. a b Nenonen 1992, s. 146.
  9. a b Nenonen & Kervinen 1994, s. 191.
  10. FINNISH WITCH TRIALS IN SYNOPSIS (1500–1750). Marko Nenonen and Timo Kervinen.
  11. a b JUMALAN LAKI ASTUU VOIMAAN.
  12. Nenonen 1992, s. 31.
  13. Guillou 2002, s. 36.
  14. Nenonen, Marko & Kervinen, Timo, Finnish Witch Trials in Synopsis. (www.chronicon.com/noita) 15.5.2001. ”Only the maleficent (harmful) magic was considered indictable before the 1660s. In secular courts benevolent magic was rarely dealt with and hardly ever condemned under the prevailing norms of justice. Some statutes for the treatment of all kinds of magic as criminal had been enacted in the 16th century. However, their observance appears to have been inconsistent.”
  15. Nenonen & Kervinen 1994, s. 59.
  16. Agricola-historiasivut: Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki, Pahategon kaari, II luvun 1 §
  17. Nenonen & Kervinen 1994, s. 194
  18. Rikoslaki (39/1889) 42 luku 8 § Viitattu 27.3.2007.
  19. HE 6/1997 Hallituksen esitys n:o 6/1997 rikoslain muuttamiseksi, luvun 42 yksityiskohtaiset perustelut. Viitattu 27.3.2007 ja Laki rikoslain muuttamisesta (563/1998). Viitattu 27.3.2007.
  20. Nenonen 1992, s. 33–34, katso myös Nenonen & Kervinen 1994, s. 45–49.
  21. Guillou 2002, s. 22–27.
  22. Nenonen 1992, s. 226–227
  23. FINNISH WITCH TRIALS IN SYNOPSIS (1500–1750). Marko Nenonen and Timo Kervinen: ”The first trials influenced by Diabolism took place on the Swedish speaking island, Ahvenanmaa (Åland) situated between Sweden and Finland (1666).”
  24. a b c d e f Nenonen, Marko & Kervinen, Timo: Finnish Witch Trials in Synopsis. (www.chronicon.com/noita) 15.5.2001.
  25. Nenonen 1992, s. 261–262.
  26. Guillou 2002, s. 90.
  27. Guillou 2002, s. 97–98
  28. a b c d e Guillou 2002.
  29. TS 17.10.2004: Silloin kun kidutus oli sielunhoitoa
  30. NOITAVAINOT POHJOIS-EUROOPASSA. ”Shamanistinen noitakulttuuri hävisi Suomestakin jo kauan ennen noitavainoja.”
  31. SUOMEN VARHAISIMMAT NOITAOIKEUDENKÄYNNIT. Timo Kervinen & Marko Nenonen.
  32. Nenonen & Kervinen 1994, s. 37–38, 40–41.
  33. Nenonen 1992, s. 236.
  34. Nenonen 1992, s. 380–381.
  35. a b c d e Nenonen & Kervinen 1994, s. 232, 236.
  36. [1]KUOLEMANTUOMIOT Koonneet Timo Kervinen ja Marko Nenonen
  37. TS 17.10.2004: Silloin, kun kidutus oli sielunhoitoa: ”Suomen..noitavainot rajoittuivat lähes yksinomaan Ahvenanmaalle ja Pohjanmaan ruotsinkieliselle alueelle, jonne vaikutteet Ruotsista tietysti helposti tulivat. Suomalaisia 1600-luvun noitavainoja tutkineen Antero Heikkisen mukaan muualla Suomessa noitaoikeudenkäynnit olivat harvinaisia.”.
  38. a b c Noidat ja noitavainot Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa
  39. NOITAVAINOT POHJOIS-EUROOPASSA.
  40. Seppo Zetterberg, toim.: Suomen historian pikkujättiläinen, s. 240. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
  41. a b Nenonen 1992, s. 386.
  42. a b Nenonen & Kervinen 1994, s. 234.
  43. Nenonen 1992, s. 141.
  44. Marko Nenonen ja Timo Kervinen: Noidat ja noitavainot Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa
  45. KUOLEMANTUOMIOT
  46. Ylikangas, Heikki: Aikansa rikos historiallisen kehityksen kuvastajana. Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki 2000.
  47. Nenonen 1992, s. 310.
  48. Nenonen & Kervinen 1994, s. 164
  49. Nenonen 1992, s. 271.
  50. Nenonen 1992, s. 284–285.
  51. Nenonen 1992, s. 289.
  52. Nenonen 1992, s. 148
  53. Nenonen 1992, s. 112,150

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Eilola, Jari: Rajapinnoilla. Sallitun ja kielletyn määritteleminen 1600-luvun jälkipuoliskon noituus- ja taikuustapauksissa. Bibliotheca Historica 81. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-550-5.
  • Nenonen, Marko: Noitavainot Euroopassa – Myytin synty. Atena Kustannus, 2006. ISBN 951-796-438-2.
  • Nenonen, Marko: Noitavainot Euroopassa – Paholaisen apuna. Atena Kustannus, 2007. ISBN 978-951-796-481-4.
  • Virtanen, Leena: Noitanaisen älä anna elää – Tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666–1671. WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-39892-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]