Orion (tähdistö)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Orion
Orionin tähdistö.png
Latinankielinen
nimi
Orion
Lyhenne Ori
Genetiivi Orionis
Symbologia Orion
Rektaskensio 5 h
Deklinaatio +5°
Ala taivaasta 594 neliöastetta
Tähtien määrä
(magnitudi < 3)
8
Kirkkain tähti Rigel, β Ori (0,12 mag.)
Meteoriparvet
Naapuri-
tähdistöt

Näkyy leveysasteiden +85° ja −75° välillä
Näkyy Suomessa parhaiten tammikuussa

Orion on tähdistö, joka sijaitsee taivaanekvaattorin molemmin puolin Härän, Ison koiran ja Kaksosten välissä. Se näkyy Suomessa iltataivaalla syys- ja maaliskuun välillä ja on yksi helpoimmin tunnistettavista tähdistöistä.[1]

Orionin seitsemän kirkkainta tähteä muodostavat selkeän tiimalasin muotoisen kuvion, jonka muinaiset kreikkalaiset näkivät metsästäjän hahmona. Orion metsästää härkää ison ja pienen koiransa kanssa.[1] Muinaiset egyptiläiset tunsivat Orionin Osiriksena.

Tähdistön ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tähdet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tähdistön kirkkaimmat tähdet ovat Rigel (β Orionis, arabiaksi rijl = jalka) ja Betelgeuze (α Orionis, arabiaksi bet-al-dzauza = metsästäjän olkapää). Nämä sekä Bellatrix (γ Orionis) ja Saiph (κ Orionis) muodostavat suuren nelikulmion, jonka keskellä on niin kutsuttu Orionin vyö. Vyön muodostavat kolme samalla suoralla olevaa kirkasta tähteä, Mintaka (δ Orionis), Alnilam (ε Orionis) ja Alnitak (ζ Orionis).[1] Näitä kolmea tähteä kutsutaan myös kolmeksi kuninkaaksi.lähde?

Tähdistön nelikulmion koillisnurkassa[2] oleva Betelgeuze on punainen jättiläinen ja kehityksensä loppuvaiheessa oleva tähti. Se saattaa milloin tahansa räjähtää supernovana. On myös mahdollista, että tähti on jo räjähtänyt, sillä tieto ehtisi maapallolle asti vasta noin 650 vuoden kuluttua tapahtuneesta. Betelgeuze on puolisäännöllinen muuttuja, jonka kirkkaus vaihtelee epäsäännöllisesti 0,4 ja 1,3 magnitudin välillä. Säännöllistä vaihtelua tähdellä esiintyy kuitenkin tarpeeksi siihen, että sen keskimääräiseksi jaksoksi on laskettu 5,7 vuotta, vaikka muitakin arvoja on esitetty. Betelgeuze on yksi harvoista tähdistä, joiden pinnasta on onnistuttu muodostamaan kuva interferometrian avulla. Vaikka havainnot ovat epävarmoja, niiden perusteella tähden pinnalla näyttää olevan laajoja tähdenpilkkuja, jotka ovat eräs tekijä kirkkauden vaihteluissa.[1]

Orionin tähdistössä sijaitsee myös perustyyppi FU-Orionis -muuttujille. Itse FU Orionis -tähti kirkastuu useiden kuukausien aikana noin 6 magnitudia. Tämän jälkeen tähden kirkkaus pysyy pitkään lähes vakiona tai saattaa vähäisesti laskea. Kyseisen tyypin tähtien arvellaan olevan nuoria sen perusteella, että kaikkien esimerkkien ympäriltä on löytynyt heijastussumuja.[1]

Syvän taivaan kohteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orionin sumu avaruusteleskooppi Hubblen kuvaamana.

Tähdistön alueella on runsaasti syvän taivaan kohteita, joista kolme kuuluu Messierin luetteloon. Tunnetuin näistä on Orionin suuri kaasusumu M42, joka sijaitsee Orionin vyön eteläpuolella olevan kolmen tähden muodostaman jonon, Orionin miekan, keskellä. Sen voi nähdä jopa paljain silmin Orionin vyön eteläpuolella olevan kolmen tähden muodostaman jonon keskimmäisen jäsenen ympäriltä heikkona punertavana utuna. Kiikarilla tai pienellä kaukoputkella siitä voi erottaa jo runsaasti yksityiskohtia. Sumun läpimitta näyttää pienellä kaukoputkella olevan noin yksi aste, vaikkakin se on todellisuudessa osa hyvin laajaa pilvimuodostelmaa. Kuumia tähtiä ympäröivä Orionin sumu on HII-alue, joka muodostuu ionisoituneesta vedystä. Sen alueella syntyy uusia tähtiä.[1]

Keskellä Orionin sumua sijaitsee Trapetsina tunnettu θ Orionis, joka on avoin tähtijoukko. Jo pienellä kaukoputkella siitä voi erottaa neljä komponenttia, joista kirkkain on θ1 Orionis C. Myöhemmin joukosta on löydetty useita himmeämpiä tähtiä.[1]

Kapea ja tumma pölyvyöhyke erottaa Orionin sumusta M42 sen pohjoisosan M43. Se on pienempi kirkas pilvi.[1]

Messierin luettelon ainoa heijastussumu M78 on 10 magnitudin kirkkaudella loistavan tähden valoa heijastava kaasusumu. Sumun voi erottaa pienellä kaukoputkella.[1]

Monista kuvista tunnettu Hevosenpääsumu IC 434 on pimeän sumun muodostama pölykieleke sen taka-alalla olevan kirkkaan emissiosumun edessä. Sumu sijaitsee tähden Alnitak (ζ Orionis) lähellä. Sumu on melko pieni ja vaikeasti havaittava, minkä takia sen havaitsemiseen tarvitaan vähintään 20-senttimetrinen kaukoputki.[1]

Orionin tähdistön alueelle levittäytyy useita muitakin himmeitä ja laajoja kaasusumuja.

Orionidit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säännöllisesti vuosittain tähdenlentoja aiheuttavan Orionidien meteoriparven radiantti eli säteilypiste sijaitsee Orionin tähdistön suunnalla, Betelgeuzen ja Kaksosten Alhena-tähden välissä.[3][4][5] Parven maksimiajankohta on noin 21. lokakuuta, ja kyseisiä meteoreja on mahdollista nähdä lokakuun alusta marraskuun alkupuolelle. Tiheimpinä aikoina niitä voi näkyä toistakymmentä tunnin aikana tai joskus jopa paljon enemmänkin.[1] Parvi liittyy Halleyn komeettaan.

Kulttuuriset merkitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orionin tähdistö Uranometria-tähtikartaston kuvituksessa vuodelta 1661.

Kreikkalaisessa tarustossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisessa Kreikan mytologiassa Orion on metsästäjä, jota hänen kaksi koiraansa seuraavat. Orionin jaloissa piilottelee riistaeläimen osaa kuvastava jänis. Orionista on kerrottu useita erilaisia taruja, joille yhteistä on useimmin lähinnä taivaan tähdistöksi päätyminen.[1]

Erään tarinan mukaan Orion oli ryöstänyt aamuruskon jumalatar Eoksen puolisokseen, minkä seurauksena mustasukkainen metsästyksen jumalatar Artemis surmaa Orionin. Toisessa tarinassa Orion oli väittänyt, ettei mikään maapallolla elävistä eläimistä pystyisi tätä voittamaan, minkä johdosta alkujumala Gaia lähetti skorpionin surmaamaan Orionin myrkyllisellä pistoksella. Tarinasta on olemassa myös versio, jossa skorpionin lähettäjä oli Artemis.[1]

Roomalaisessa tarustossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjailija Hyginuksen mukaan Aristomakhoksen kertomassa Orion alkuperää koskevassa versiossa Jupiter, Neptunus ja Merkurius (kreikkalaisessa taruston Zeus, Poseidon ja Hermes) olivat sattuneet tulemaan yksin asuneen vanhan miehen mökille, jossa vanhus teurasti heille härän ja kohteli vieraita hyvin. Tästä vaikuttuneet jumalat lupasivat miehelle yhden toiveen, jolloin vanhus toivoi vielä saavansa pojan. Jumalat ottivat härän vuodan, johon he heittivät vetensä, minkä jälkeen miehen tuli haudata se maahan yhdeksäksi kuukaudeksi. Ajan kuluttua vuotakääröstä löytyi poika, jolle vanhus antoi nimeksi Urion urinaalisen alkuperän mukaan.[1]

Orion kansanperinteissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orioniin ovat monet kansat yhdistäneet elinkeinonsa. Norjalaiset näkevät siinä kalastajan tai koukun, monet metsästäjäkansat riistaeläimen, eräät Brasilian intiaanit maniokin kuivaustelineen.

Suomessa Orionin tähdistöön on sijoitettu Väinämöisen viikate, Väinämöisen vyö sekä Kalevan miekka. Väinämöisen viikate on Orionin vyöstä ja sen alapuolella sijaitsevien tähtien sekä Orionin sumun muodostamasta rivistä koostuva kuvio, jonka muoto muistuttaa väärävarsiviikatetta.[6][1] Orionin vyötä on nimitetty myös Kalevan miekaksi ja sen on uskottu iskeneen kalevantulia, sekä Kalevan miekka että kalevantulet nimittäin ilmaantuvat taivaalle vasta öiden pimettyä.

Populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1997 ilmestyneessä elokuvassa Men in Black – miehet mustissa viitataan jonkin verran tähdistöön, sillä elokuvassa puhutaan kuvitteellisesta galaksista, joka sijaitsee Orionin vyössä. Galaksia ei elokuvassa löydetä kolmen tähden muodostaman Orionin vyön alueelta, vaan elokuvan Orion-niminen kissa kantaakin galaksia kaulavyössään olevassa riipuksessa.

Orionin tähdistöstä otettu valokuva, jossa näkyy useita kaasusumuja.

J.R.R. Tolkien kutsuu Orionia teoksissaan Silmarillion ja Taru sormusten herrasta nimellä Menelmacar, "Taivaan miekkamies". Se ennustaa Túrinin paluuta ja toivoa ihmisille.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o Hannu Karttunen, Olli Manner ja Tuukka Perhoniemi: Tähdistöt, s. 141-142. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, 2012. ISBN 978-952-5329-98-8.
  2. Orion, the Hunter StarDate-sivusto. University of Texas McDonald Observatory. Viitattu 1.2.2014.
  3. Hannu Karttunen, Olli Manner, Veikko Mäkelä ja Matti Suhonen: Tähdet 2013, s. 71. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, 2012. ISBN 978-952-5985-04-7.
  4. Hannu Karttunen, Olli Manner, Veikko Mäkelä ja Matti Suhonen: Tähdet 2008, s. 67. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, 2007. ISBN 978-952-5329-62-9.
  5. Hannu Karttunen, Olli Manner, Veikko Mäkelä ja Matti Suhonen: Tähdet 2004, s. 69. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, 2003. ISBN 952-5329-28-3.
  6. Tähdet ja avaruus, 6/2001, 2/2002, 3/2002