Suomalaisten muinaiset jumalat

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ilmarista kuvaava veistos Helsingin Vanhan ylioppilastalon pääovella.

Suomalaisten muinaiset jumalat ovat suomalaiseen ja karjalaiseen muinaisuskontoon kuuluvia jumaluuksia ja henkiolentoja.

Suomalaisten muinaiset jumalat vaihtelivat ajallisesti ja paikallisesti. Eri aikoina ja eri alueilla palveltiin eri jumaluuksia. Suomalaisessa muinaisuskossa jumalia tärkeämpiä oli tavallisille ihmisille monet suppeampien elämänpiirien hallitsijat, kuten esimerkiksi paikalliset metsän- ja vedenhaltijat.[1] Kuitenkin esimerkiksi säiden haltijaksi mielletty Ukko tunnettiin luultavasti kaikkialla Suomessa ja Karjalassa, ja melko lailla vastaava hahmo tunnetaan niin skandinaaveilta, saamelaisilta kuin balteiltakin. Myös Ilmarista vastaava hahmo tunnetaan useilta suomensukuisilta kansoilta. Ennen kristinuskoa jumaluus ymmärrettiin kuitenkin eri tavoin kun nykyään. Tästä syystä niiden merkitystä suomalaisessa muinaisuskossa on paljolti ylikorostettu, sillä tarkastelun lähtökohtana on ollut jumalakeskeinen länsimais-kristillinen kulttuuri ja sen pohjalta kiinnostus on perinteisesti kohdistunut muinaissuomalaisten oletettuun polyteismiin ja epäjumaliin.

Muinaissuomalaisten ja karjalaisten palvomia olentoja olivat myös haltijat, joskaan kaikkia haltijoita ei palvottu. Haltijoista osa samaistetaan jumaliin, mutta osa haltijoista oli pahoja, heikkoja tai pienikokoisia. Joissain perinteissä myös vainajia palvottiin samaan tapaan kuin jumaluuksia ja haltijoita. Eri ympäristöjä ja elementtejä hallitsivat eri jumalat ja olennot. Esimerkiksi vedellä, metsällä, taivaalla ja maalla oli omat jumaluutensa ja haltijansa, joita palveli tai joiden elinpiirissä kuhisi lukuisien pienempien haltijaolentojen väkeä. Metsän kuningasta monet kutsuivat Tapioksi. Ilman ja ukkosen jumala oli monille Ukko.

Suomalaisten alkuperäisestä muinaisuskosta tiedetään vähän. Kristinuskon levittäytyessä lännestä (katoliset) ja idästä (ortodoksit) Suomeen, vanhat jumaluudet joutuivat ahtaalle ja vähitellen unohduksiin. Kirjoitettua suomen kieltä ei ollut eivätkä kirkon työntekijät tai harvat muut oppineet juuri vaivautuneet merkitsemään muistiin piirteitä kansan vanhasta uskosta. Joitakin jumalien nimityksiä siirtyi henkilönimiin, kuten esim. Väinö, Ilmari, Jouko, Ahti, Kalevi, Mielikki, Rauni, Tapio, Tellervo ja Ukko. Tutkimuksessa ovat erittäin tärkeitä vertailukohteita muut suomensukuiset kansat, joista jotkin ovat kyenneet säilyttämään suomalaisia paremmin ja pitempään vanhoja uskomuksia ja tapoja. Myös paikannimistöstä voidaan saada jotain tietoja. Tunnettuja ovat mm. Kolin kansallismaiseman korkeimmat huiput, Ukko- ja Akka-Koli.

Lähteet muinaisista jumalista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinämöisen laulu -patsas kuvattuna Monreposin puistossa Viipurissa.

Kristinuskon leviäminen Suomeen pyyhki jäljet sitä edeltäneistä uskomuksista. Nykypäiviin säilyneet tiedot suomalaisten muinaisista jumalista perustuvat 1800-luvulla aktiivisesti kerättyyn kansanrunouteen ja kansanperinteeseen sekä muutamiin vanhempiin kirjallisiin mainintoihin. Tietoja muinaisuskosta on saatu myös käräjäpöytäkirjoista, joissa kuvattiin noituudesta syytettyjen rituaaleja. Näin on saatu tietoa esimerkiksi Ukko ylijumalan palvonnasta Ukon vakat-nimisessä juhlassa.

Tunnetuin lähde suomalaisten muinaisista jumalista on Mikael Agricolan käännöstyö Dauidin Psalttarin esipuheeseen liittämä "epäjumalien" luettelo vuodelta 1551. Luettelo koostuu 12 hämäläisestä eli länsisuomalaisesta ja 12 karjalaisesta eli itäsuomalaisesta jumalhahmosta. Akateemikko M. Haavio pyrki osoittamaan Karjalan jumalat -kirjassaan (1959), että jumalat joita uskonpuhdistaja nostaa esiin, eivät ole listassa sattumalta, vaan niitä yhdistää kansanomainen ajanlaskujärjestelmä eli toimeentulolle tärkeiden elinkeinojen maanviljelyn, karjanhoidon ja metsästyksen rytmi.[2]

Agricola kuvaa Ukko ylijumalan kunniaksi pidettyjä Ukon vakka -riittejä eli rituaalista oluen juontia satoisuuden lisäämiseksi sekä tapaa viedä ruokauhreja haudoille, joissa "valitettiin, paruttiin ja itkettiin". Karjalaisten jumalten luetteloon sisältyvän Raunin "härskyminen" on tuottanut mytologian tutkijoille päänvaivaa 2000-luvulle asti. He ovat hakeneet selitystä esimerkiksi hieros gamos -perinteestä, jossa ihminen rituaalisesti yhtyy jumalalliseen. Tämän hypoteesin mukaan hieros gamos -traditio olisi sammunut uskonpuhdistuksen toteutuessa Pohjolassa. Samalla hävisi tietymättömiin suomalaisen talonpoikaiston tuntema käsitys pyhästä naiseudesta.[2] Johonkin tällaiseen voi hyvinkin viitata Agricolan lause "...niin juopui piika että akka. Sitten paljon häpeää siellä tehtiin..." Vertailukohtia voi hakea myös antiikin kreikkalaisten Dionysos-juhlista ja roomalaisten bakkanaaleista.

Agricolan luettelo ei ole ainoa laatuaan. Sigfridus Aronus Forsius kirjoitti 1500-luvun lopulla suomalaisista jumalista latinankielisen runon, joka kuitenkin katosi. Vuonna 1778 eräässä sanomalehdessä julkistettiin latinalainen runo, jonka uskotaan olevan aiemmin kadonnut Forsiuksen runo. Siinä esiintyvät pääosin samat jumalat kuin Agricolallakin. Forsiuksen arvellaan jäljitelleen Agricolaa, mutta Forsiuksen runossa on kuitenkin myös joitakin uskottavia tietoja, joita ei löydy Agricolan luettelosta.

Mikael Agricolan epäjumalien luettelo vuodelta 1551[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Epejumalat monet tesse / muinen palveltin cauan ja lesse.
Neite cumarsit Hemelaiset / seke Miehet ette Naiset.
Tapio Metzest Pydhyxet soi / ja Achti wedhest Caloja toi.
Äinemöinen wirdhet tacoi / Rachkoi Cuun mustaxi jacoi.
Lieckiö Rohot jwret ja puudh / hallitzi ja sencaltaiset mwdh.
Ilmarinen Rauhan ja ilman tei / ja Matkamiehet edheswei.
Turisas annoi Woiton Sodhast / Cratti murhen piti Tavarast.
Tontu Honen menon hallitzi / quin Piru monda willitzi.
Capeet mös heilde Cuun söit / Calevanpojat Nijttut ja mwdh löit.

Waan Carjalaisten Nämet olit / Epejumalat cuin he rucolit.
Rongoteus Ruista annoi / Pellonpecko Ohran casvon soi.
Wirancannos Cauran caitzi / mutoin oltin Caurast paitzi.
Egres hernet Pawudh Naurit loi / Caalit Linat ja Hamput edestoi.
Köndös Huchtat ja Pellot teki / quin heiden Epeuskons näki.
Ja quin Kevekylvö kylvettin / silloin ukon Malja jootijn.
Sihen haetin ukon wacka / nin joopui Pica ette Acka.
Sijtte paljo Häpie sielle techtin / quin seke cwltin ette nechtin.
Quin Rauni Ukon Naini härsky / jalosti Ukoi pohjasti pärsky.
Se sis annoi Ilman ja Wdhen Tulon / käkri se liseis Carjan casvon.
Hiisi Metzeleist soi Woiton / Wedhen Eme wei calat vercon.
Nyrckes Oravat annoi Metzast / Hittavanin toi Jenexet Pensast.

Eikö se Cansa wimmattu ole / joca neite wsko ja rucole.
Sihen Piru ja Syndi weti heite / Ette he cumarsit ja wskoit neite.
Coolludhen hautijn Rooca wietin / joissa walitin parghutin ja idketin.
Menningeiset mös heiden Wffrins sait / coska Lesket hoolit ja nait.
Palveltin mös paljo muuta / Kivet Cannot Tädhet ja Cwuta."[3]

Epäjumalien luettelo käännettynä nykysuomelle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Epäjumalia monia tässä, / muinoin palveltiin kaukana ja läsnä.
Näitä kumarsivat hämäläiset / sekä miehet että naiset.
TAPIO metsästä pyydykset soi / ja AHTI vedestä kaloja toi.
VÄINÄMÖINEN virret takoi, / RAHKO kuun mustaksi jakoi.
LIEKKIÖ ruohot, juuret ja puut / hallitsi ja senkaltaiset muut.
ILMARINEN rauhan ja ilman teki / ja matkamiehet edesvei.
TURSAS antoi voiton sodasta, / KRATTI murheen piti tavarasta.
TONTTU huoneen menon hallitsi, / kuin PIRU monta villitsi.
KAPEET myös heiltä kuun söivät. / KALEVANPOJAT niityt ja muut löivät.

Vaan karjalaisten nämä olivat / epäjumalat, joita he rukoilivat.
RONGOTEUS ruista antoi, / PELLONPEKKO ohran kasvun soi.
VIRANKANNOS kauran kaitsi, / muutoin oltiin kaurasta paitsi.
ÄKRÄS herneet, pavut, nauriit loi, / kaalit, liinat ja hamput edestoi.
KÖNTYS huhdat ja pellot teki, / kuin heidän epäuskonsa näki.
Ja kun kevätkylvö kylvettiin, / silloin UKON malja juotiin.
Siihen haettiin UKON vakka, / niin juopui piika ja akka.
Sitten paljon häpeää siellä tehtiin, / kuin sekä kuultiin että nähtiin.
Kun RAUNI UKON nainen härskyi, / jalosti UKKO pohjasta pärskyi.
Se siis antoi ilman ja vedentulon. / KEKRI se lisäsi karjan kasvun.
HIISI metsäläisistä soi voiton, / VEDENEMÄ vei kalat verkkoon.
NYYRIKKI oravat antoi metsästä, / HITTAVAINEN toi jänikset pensaasta.

Eikö se kansa vimmattu ole, / joka näitä uskoo ja rukoilee?
Siihen PIRU ja synti veti heitä, / että he kumarsivat ja uskoivat näitä.
Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin, / joissa valitettiin, paruttiin ja itkettiin.
MENNINKÄISET myös heidän uhrinsa saivat, / koska lesket huolivat ja naivat.
Palveltiin myös paljon muuta, / kiviä, kantoja, tähtiä ja kuuta."

Tarusankarit jumalina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalevalaisen runouden sankarit Ilmarinen ja Väinämöinen ovat olleet ainakin joissain yhteyksissä jumalan asemassa. Väinämöistä tiedetään palvotun ja hänen opetuksiaan pidetyn pyhinä. Ilmarinen muistuttaa taivaanjumalaa muun muassa siten, että hän on takonut taivaankannen, ja ollut iskemässä ensimmäistä tulta. Ilmarisen nimi voi myös olla sukua etäsukukielisten Inmar-taivaanjumalalle.

Väinämöinen, Ilmarinen ja Joukahainen ovat syntyneet jo ennen maailmaa, ja osallistuivat sen luomiseen. Näitä on myös pidetty toistensa veljeksinä.

Vainajien palvonta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esivanhempia on pidetty arvossa, ja ainakin toisinaan palvottu. Esivanhemmasta on saattanut tulla paikallinen haltija tai suojelushenki.

Esivanhempien palvottuja henkiä olivat esimerkiksi syntyiset ja luonnot.

Luettelo suomalaisten muinaista jumalista ja henkiolennoista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimi Kuvaus
Ahti Mikael Agricolan mainitsema vedenhaltija, joka auttoi kalastajia. Kansanrunoissa useammin kuitenkin ihmis-sankari. Myöhemmässä tutkimuksessa on esitetty, että Ahti olisi vain satunnaisesti käsitetty vedenhaltijan nimeksi.
Ahtolainen Christfried Gananderin mukaan peikko, joka oli pystyttänyt riukuaitansa käärmeistä. Sen takia kansanrunoissa esiintyy käärme joskus nimellä "Ahtolaisen aidan vitja".
Akka Ukko-jumalan puoliso. Agricola tosin kertoo jumalaluettelossaan Ukon puolison olevan Rauni. Toisaalta Ganander mainitsee Akan myös vedenhaltijana ja merkitsee kansanrunon: "Akka salmen korvallinen oli päätään sukiva, hapsiaan harjaava. Pii harjasta pirahti lavialle lainehelle, selvälle meren selälle."
Etiäinen Ihmisen kuvajainen henkimaailmassa. Tarinoissa kuistilta kuuluu askelia, mutta ketään ei näy. Seuraavana päivänä kuitenkin saapuu joku tuttu henkilö kyläilemään.
Hattara Christfried Gananderin mukaan paha, uppiniskainen jättiläinen.
Hippa Metsänhaltija. Edelleenkin ovat lapset 'hippasilla', leikkivät hippaa, t.s. ajavat toisiaan takaa. Gananderilla on kirjannut kansanrunokatkelman, jossa kerrotaan "Kuippana metsän kuningas, metsän Hippa halliparta, kulettele kultiasi mieluussa Mehtolassa."
Hiisi Agricolan mukaan palvottu olento, jonka avulla metsäläiset voitettiin. Alun perin luultavasti jumala ja pyhä paikka, myöhemmin kuitenkin kristinuskon leimaamana paha paikka ja paha olento. Tarkoittanut myös jättiläistä. Vrt. paikannimi Hiitola. Mytologian mukaan Hiitolassa asui 'hiiden väki' Kts. myös Hiidenkiuas.
Hittavainen Agricolan mukaan auttoi jänisten pyynnissä. Mahdollisesti sukua voimasanalle 'hittolainen'.
Hongas Gananderin mainitsema metsänhaltija, joka piti karhut kurissa, etteivät päässeet karjan kimppuun: "Hongas Pohjolan emäntä, pane panta pihlajainen nenän ympäri nykerön. Kun ei pihlaja pitäne niin sä rautainen rakenna."
Horkka Epämääräinen tautiolento. Myöhemmin tarkoittanut suomalaista, kotoperäistä kuumetautia, joka paremmin tunnetaan maapallon trooppisella vyöhykkeellä nimellä Malaria.
Huppiainen Eräänlainen uniolento. Vrt. lintulaji hippiäinen.
Ihtiriekko Kummitteleva lapsivainaja.
Ilmarinen Kansanperinteen laajasti tuntema ihmis-sankari ja jumala, jonka tunsivat jo Agricola ja Forsius. Vrt. Kalevalan "Seppo Ilmarinen". Naispuolinen ilman henki tunnetaan nimellä Ilmatar.
Jatuli Erityisesti skandinaavien tarustossa esiintyvä jättiläinen. Vrt. sanaan jatulintarha.
Jumi Tunnetaan hyvin huonosti, mutta on kenties ollut merkittävä olento (katso myös: juminkeko). Kansantaruissa esiintyy käsite "Jumin Kurikka": kun se 3 kertaa kumauttaa seinään, on jonkun talon asukkaista pian lähdettävä Tuonelaan. Vrt. myös "jäädä jumiin". Hyönteismaailmassa puolestaan tupajumi.
Joukahainen myyttinen jumalolento, joissakin hypoteeseissa Väinämöisen vastavoima.
Kakkiainen Kansanrunouden tuntema uniolento, harhanäky.
Kaleva Suomessa ei merkkejä palvonnasta. Forsiuksen mukaan kuitenkin jumala. Oletus jumaluudesta on spekulatiivinen.
Kalevanpojat Kansanrunoissa muinaisjättiläisiä ja alkuolentoja, vaarallisiakin, tosin näitä ei esitetä pelkästään kielteisessä valossa. Virossa vastaavat hahmot olivat myös sankareita. Suomen puolella oletus jumaluudesta ja palvonnasta on spekulatiivinen. Tunnetuin Kalevanpojista lienee Kullervo. Muita ovat esim. Soini ja Liekoinen.
Kamulainen Vuorenpeikko. Vrt. sukunimi Komulainen ja suomen sana 'komu' (helposti irtoava kivi).
Kapeet Kansanrunoissa näiden rooli on epävarma. Ovat usein neutraaleja, jopa uhkaavia luonnon- tai taivaanhenkiä, tai etäiseksi jääviä alkuolentoja. Myös Agricolan mukaan olivat kenties haitallisia, sillä "söivät" kuun. Kustaa Vilkuna olettaa kuitenkin muun muassa paikannimien perusteella, että Kave olisi alun perin ollut jumalolennon nimitys. Toisaalta Kave mainitaan myös Väinämöisen isänä. Vrt. Kalevalan "Kave luonnotar korea".
Keijukainen Kauniisti pukeutunut, hohtava, valkeankuulas luonnotar.
Kekri Agricolan ja Forsiuksen tuntema olento, joka kasvatti karjaa. Myöhemmin tiedetty varsinkin juhlapäivän nimeksi.
Killi Jättiläinen, joka toverinsa Nallin kanssa liikkui mm. Pohjanmaalla. Kansan keskuudessa tunnetaan sanonta "Killi kirkkoja tekee, Nalli nauloja takoo". Vrt. sukunimi Killinen. Nimitykset luultavasti peräisin skandinaavisen mytologian kääpiöistä Kili ja Nali.[4]
Kimmo Gananderin mukaan jonkinlainen kummitus, sama kuin Kammo.
Kipinätär Gananderin mukaan Hiiden vihainen kotikissa.
Kivutar Väinämöisen tytär. Ganander siteeraa kansanrunoa näin: "Kattila on Kivuttarella, pata Väinön tyttärellä, jolla keittävi kipuja, keskellä Kipumäkeä." Kivuttaren tehtävänä oli siis ottaa vaivat vastaan, kun ne ensin manattiin Kipumäkeen.
Kouvo Paholainen, metsän ilkeä mörkö. Kansanrunoudessa esiintyy mm. sanonta "Kouvon mustan murhatöitä". Löytyy myös Kouvolan kaupungin nimestä. Luultavasti Koukon lähisukulainen, ellei peräti sama olento.
Kratti Agricolan ja Forsiuksen mainitsema palvottu aarteenhaltija, joka piti huolta tavarasta. Kuitenkaan myöhemmin tätä nimeä ei tiedetä kovin yleisesti käytetyn. Myöhemmin kerätyssä kansanperinteessä olentoa vastaa lähinnä aarni, tosin aarni on lähinnä kitsas aarteenvartija tai tällaisen olennon vahtima aarre. Espoonlahden Ristiniemessä sijaitsee Krattivuori, jossa kansantarinoiden mukaan itse Piru oli aikoinaan asustellut. Kun Espoon kirkko rakennettiin, ei Piru kestänyt sen kellon ääntä vaan lähti pois.
Kuippana Kansanperinteen tuntema metsästyksen haltija. Esiintyy mm. Kalevalassa. Muita nimityksiä: Kuikuli, Kuihkanen.[4] Luultavasti sama kuin Hippa.
Kuonolainen Koiraa muistuttava, ihmisiä jahtaava olento. Todennäköisesti sama kuin 'ihmissusi'.
Kytöläinen Gananderin mukaan metsänhaltija, jonka kyynelistä kasvoi puita: "Kovin itki Kytöläinen, Viholainen vingutteli. Kyynel juoksi ky'ön silmästä, toinen toisesta norahti, kannoille pajut pakahtui...". Läheistä sukua Kyynäläiselle, ellei peräti sama haltija.
Kyynäläinen Matojen ja käärmeiden haltija. Käytti käärmeitä piiskana kyntäessään. Vrt. eläinlajin nimi 'kyy'. Käärmeestä kansanruno toteaa: "Kyynäläisen kyntöruoska, mato musta maanalainen."
Kyöpeli Haamu, kummitus. Vrt. Kyöpelinvuori, noitien asumus, jonne vanhatpiiat ennen vietiin jos eivät menneet ajoissa naimisiin.
Köndös Agricolan ja Forsiuksen mainitsema olento, joka auttoi peltotöissä. Vrt. suomen sana 'köntys'.
Lempo Lähinnä paha olento ja voimasana, mutta arvellaan olleen joskus jumala. Voi liittyä myös lempeen.
Liekkiö Agricola väitti Liekkiön hallinneen juuria ja puita. Myöhemmin taltioidussa kansanperinteessä Liekkiö on kuitenkin lähinnä kummitus.
Liekoinen Yksi Kalevanpojista. Vrt. suomen sana 'lieko' (uppotukki).
Lintukotolainen Pieni, ihmismäinen olio. Tunnettu myös nimellä Taivaanääreläinen.
Maaemo Eli Maan emonen
Maahinen Maan alla majaileva ihmismäinen olento.
Maan haltija Usein sama kuin tonttu.
Menninkäinen Vainaja tai haltija. Agricolan mukaan sai sekin uhrinsa. Myöhemmässä perinteessä kuitenkin yleensä pelottava tai vaarallinen olento.
Mielikki Metsänhaltija, metsän emäntä. Tapion puoliso.
Nyyrikki Metsän ja metsästyksen haltija, jonka tunsivat myös Agricola ja Forsius nimellä Nyrkkes.
Näkki Yleensä ilkeämielinen vedenhaltija. Vrt. ruotsalaisten "näcken".
Osmotar kansanrunoissa oluen hallitsija, "oluen seppä".
Panu Rooli epävarma, joissain lähteissä mainittu jumalaksi. Vrt. sukunimi Panula.
Para Gananderin mainitsema myyttinen olento. Vrt. limasieniin kuuluva Paranvoi. Kansanrunossa: "Kanna voita, kanna maitoa, tuo voita vuoren kukko, piimä pirun emäntä, päästä piimä pintehestä, maito happaman hallusta."
Peikko Ruma ja ilkeä ihmismäinen olio.
Pellonpekko Eli Pekko. Suomalaisten, karjalaisten, setukaisten ja virolaisten maanviljelyn ja hedelmällisyyden haltija ja jumala. Agricolan mukaan salli ohran kasvaa. Vrt. Pellervo ja Kalevalan "Sampsa Pellervoinen".
Perkele Oletetusti aikaisemmin taivaanjumalan nimitys. Nimen etymologia viittaa balttilaiseen ukkosenjumalaan. Myöhemmässä, tunnetussa perinteessä kuitenkin kristinuskon paholainen.
Pitkäinen Ukon lisänimi. Virolaisilla puolestaan 'pikne', joka merkitsee salamaa. A. Kiven runoissa esiintyy lause "Tulta iskee Pitkäinen".
Piru Agricolan ihmisiä riivaavaksi epäjumalaksi mainitsema, tosin epävarmaa, onko koskaan ollut jumala. Piru tunnettiin kansanperinteessä pahana, yleensä pienenä olentona, jonkinlaisena demonina, ja sanalla tarkoitetaan myös kristinuskon paholaista. Sana "piru" lienee diminutiivi Perkeleestä, tai sitten lainattu slaavien ukkosjumalasta Perunista. Molemmissa tapauksissa etymologia viittaisi ukkosen jumalaan. Kansan keskuudessa yleisesti tunnettu myös mm. lempinimillä "Vanha Vihtahousu" ja "Häntäheikki".[5]
Puhuri Pakkasen isä, kylmän ja talven henki, Hyytöläisen poika.
Rahko Pohjois-suomalaisten kansantarinoiden paha hahmo. Ainoa tieto mahdollisesta palvonnasta on Agricolalta ja Forsiukselta. Agricola luettelee hänet "kumarrettuna" ja "palveltuna" epäjumalana, tosin hänkään ei lue Rahkon ansioksi muuta, kuin että hän taikoi kuun mustaksi.
Rampa Gananderin mukaan Pirun ja Louhettaren poika, Ruhon veli.
Rauni Ukko Ylijumalan akka tai Ukko Ylijumalan toinen nimi, jota käyttivät jo Agricola ja Forsius.
Ritikainen Käärmeiden haltija. Kansanrunoissa kutsutaan käärmettä nimellä "Ritikaisen rintasolki".
Rongoteus Agricolan ja Forsiuksen mainitsema rukiin kasvua auttanut haltija.
Sinipiika Metsänneito, Tapion tytär.
Tapio Metsänhaltija, jonka mainitsivat jo Agricola ja Forsius. Hänen valtakuntansa on Tapiola.
Tellervo Metsänneito, Tapion tytär.
Tiitto Tai Tiitty, käärmeiden esivanhempi.
Tonttu Tonttuja eli haltijoita palvottiin jo Agricolan ja Forsiuksenkin mukaan. Vrt. ruotsalaisten "tomte" (joka on merkinnyt myös maa-aluetta, tonttia).
Turilas Gananderin mukaan voimakas jättiläinen, joka liikutteli mm. kallioita: "Musta mies väki Turilas, sepä kiikutti kiveä, vaaputti vahan neneä." Hyönteismaailmassa turilaat ovat kovakuoriaisia.
Tursas Agricola ja Forsius pitivät tätä sodan jumalana. Kansanrunoissa esiintyy kuitenkin pahana hirviönä ja alkuolentona. Martti Haavion mukaan lisäksi muun muassa tautidemoni. Eläinmaailmassa tursaat ovat 8-lonkeroisia mustekaloja.
Ukko Eli Ukko ylijumala. Taivaan, sään ja ukkosen jumalan nimitys, todennäköisesti kiertoilmaus. Ukon kunniaksi pidetyistä vakkajuhlista kertoo jo Agricola.
Veen Emonen Eli veden emo. Kalastajia auttanut vedenhaltija, jonka tunsivat jo Agricola ja Forsius.
Vellamo Vedenhaltija.
Vetehinen Vesihirviö.
Virankannos eli Virokannas. Agricolan mukaan kauran suojelija; mainitaan kansanrunoissa Ison härän surmaamisen ja Väinämöisen tuomion yhteydessä. Nimi tarkoittaa ehkä maailmanpylvästä. Toisaalta vanhassa eränkäyntisanastossa virka (genetiivi: viran) on tarkoittanut ansaa tai pyydystä ja virkatie vastaavasti rastein merkittyä polkua, jonka varrella pyydykset olivat. Edelleen virkamies oli pyydysten ja/tai ansojen asettelija.[6] Myös Kantelettaren runossa II:333 todetaan mm. "Laske juoni juoksemahan, virka vippelehtämähän, kullaista kujoa myöten, hopiaista tietä myöten". Kanteletar (Gutenberg-projektis)
Väinämöinen Suomalaisen ja karjalaisen kansanperinteen laajasti tuntema sankari, jumalolento ja jälkipolvien opettaja. Jo Agricolan mukaan "takoi" virret, ja sai palvontaa osakseen.
Ägräs, Äkräs Agricolan ja Forsiuksen mainitsema karjalainen viljelyn ja kasvillisuuden haltija, joka tunnetaan myöhemmästäkin perinteestä.
Äpärä Surmatun lapsen tai lapsivainajan haamu. Myöhemmin käytetty merkityksessä "avioton lapsi".

Lähteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Risto Pulkkinen - Suomalainen kansanusko (Suomalaisen kirjallisuuden seura 2012)
  2. a b Veikko Anttonen: Agricolan suomalainen Olympos (Aurora 1/2007, s. 25)
  3. http://www.kolumbus.fi/juha.seppanen/opinnot/ue/ue5/ue5tekst.html
  4. a b Iso Tietosanakirja, osa 6 (Kansallis-Kouko), 1933 Otava
  5. Minna Vuorinen (toim.): Vanha Vihtahousu (1986) SKS
  6. Maija Länsimäki: Viisi virkaa, kuusi nälkää Kielikello 3/1992
  • Christfrid Ganander: Mythologia Fennica
  • M. A. Castrén: Luentoja suomalaisesta mytologiasta. Toim. Joonas Ahola. SKS, 2016.
  • Jättiläiset. Toim. Marja Härkönen. Helsinki: SKS, 1981.
  • Metsänhaltiat. Toim. Pekka Virtanen. Helsinki: SKS, 1983.
  • Kuu paistaa kuollut ajaa: aaveterinoita. Toim. Eija Timonen. Helsinki: SKS, 1984.
  • Lintukotolaiset. Toim. Terttu Kaivola. Helsinki: SKS, 1985.
  • Vedenhaltiat. Toim. Eija Timonen. Helsinki: SKS, 1988.
  • Peikot. Toim. Marjut Kivelä. Helsinki: SKS, 1990.
  • Mauri Kunnas: Suomalainen tonttukirja, 1979

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]