Hippiäinen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hippiäinen
Regulus regulus -Vendee, France-8.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Varpuslinnut Passeriformes
Heimo: Hippiäiset Regulidae
Suku: Hippiäiset Regulus
Laji: regulus
Kaksiosainen nimi
Regulus regulus
(Linnaeus, 1758)
Levinneisyyskartta
Regulus regulus map.png
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Hippiäinen Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Hippiäinen Commonsissa

Hippiäinen (Regulus regulus) on pienikokoinen varpuslintu.

Tuntomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hippiäinen on Suomen ja koko Euroopan pienikokoisin lintu: sen pituus on vain noin 8,5–9,5 cm. Hippiäisen ruumis on pallomainen ja sillä on lyhyt niska ja suhteellisen suuri pää. Nokka sillä on hento ja musta. Hippiäinen on yläpuolelta harmaanvihertävä ja alapuolelta vaaleanharmaa. Päälaella kulkee mustareunainen pitkittäisjuova, joka koiraalla on oranssi ja naaraalla keltainen. Siivillä on kaksi valkoista juovaa. Poikaspuvussa hippiäisen päälaki on yksivärisempi eikä siinä ole keltaista juovaa. Lisäksi nokka on vaalea. Nuori hippiäinen saa aikuispuvun loppukesällä. Kanarian saarilla elävällä alalajilla teneriffae on musta otsa ja sen vatsapuoli on voimakkaamman punertavanbeige kuin Manner-Euroopan hippiäisillä.[2]

Hippiäisen tavallisin ääni on ohut ja hyvin korkea, kolmi- tai nelitavuinen sirinä. Varoitusääni on terävä ja korkea tsiih. Hippiäsen laulu on hyvin korkea ja ohut sävelkuvio.[2]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hippiäistä tavataan Euroopassa ja osassa Aasiaa.[1] Suomessa se pesii koko maassa Keski-Lappiin saakka. Suomen pesimäkanta on 0,6-1,6 miljoonaa paria. Hippiäiskannat vaihtelevat suuresti eri vuosien välillä talven ankaruudesta riippuen.[3]

Hippiäinen on osittaismuuttaja. Suomen hippiäisistä osa muuttaa syys–lokakuussa Länsi- ja Keski-Eurooppaan.[4] Noin puolet Suomen hippiäisistä talvehtii Suomessa.[3] Muuttavat yksilöt ovat lähinnä nuoria lintuja, kun taas vanhat yksilöt jäävät pääosin Suomeen.[4]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hippiäinen

Osa hippiäisistä muuttaa Keski-Eurooppaan talvehtimaan ja palaa sieltä huhtikuussa. Lähes puolet hippiäisistä jää kuitenkin talvehtimaan Suomeen, ja ankarat pakkastalvet saattavat johtaa koko talvehtijakannan menehtymiseen. Suomen pakkasiin jääminen kuitenkin hyödyttää talvehtijoita: ne saavat vallatuksi parhaat pesimäpaikat ennen muuttajia. Kylminä talviöinä hippiäinen voi pudottaa ruumiinlämpöään kymmenen astetta, mutta silti ero ulkoilmalämpötilaan voi olla jopa 50–70 astetta. Energian saamiseksi tulipalopakkasilla hippiäisen täytyy löytää n. 3 grammaa ravintoa päivässä. Talvella hippiäiset lyöttäytyvät tiaisparvien matkaan.

Alati levottomana puustossa liikkuvaa hippiäistä on vaikea saada näkyviin. Mikäli se onnistuu, on tunnistaminen helppoa: vihreänharmaa, rauhattomana alituiseen korkeasti visertelevä pikkulintu ei pysy hetkeäkään aloillaan vaan pyrähtelee jatkuvasti oksalta toiselle. Hippiäinen on aito kuusimetsän laji, mutta muuttomatkoilla sitä saattaa tavata muunkinlaisissa ympäristöissä.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hippiäiset tekevät taidokkaan pallomaisen pesänsä kuusenoksan alapuolelle rakentaen sen hämähäkinseiteistä, sammalista ja jäkälistä. Toukokuussa naaras munii 8–12 munaa ja hautoo niitä 15–17 vuorokautta. Munat ovat 13,5mm pitkiä, 10,5 mm halkaisijaltaan ja ne painavat noin gramman[5]. Molemmat emot ruokkivat poikasia pesässä 17–22 vuorokautta. Pesän ulkopuolella ruokkiminen tapahtuu koiraan toimesta naaraan hautoessa jo toista pesuetta.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurimman osan ravinnostaan hippiäinen saa kuusesta.[6] Sen ruokavalioon kuuluvat mm. hyönteiset, toukat, kotilot ja hämähäkit.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b BirdLife International: Regulus regulus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 10.12.2013. (englanniksi)
  2. a b Svensson, Lars: Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 336. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2.
  3. a b Lintuatlas Viitattu 11.2.2013.
  4. a b Laine, Lasse J.: Suomalainen Lintuopas, s. 260. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-26894-0.
  5. Kivipelto, Arja: Mainio Muna. Helsingin sanomat, 3.4.2012, s. D1. Helsinki: Sanoma.
  6. Suuri eläintieto: Eläinten kiehtova maailma 2 (H), s. 114. Weilin+Göös, 1990. ISBN 951-35-5128-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]