Kylmänkorvenkallion hiidenkiukaat

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kylmänkorvenkallion hiidenkiukaat
Sijainti

Kylmänkorvenkallion hiidenkiukaat
Koordinaatit 61.08094851°N, 21.62177789°E
Valtio Suomi
Paikkakunta Rauma
Historia
Tyyppi hiidenkiuas-alue
Ajanjakso pronssikausi
Huippukausi 1500–500 eaa.
Kulttuuri Skandinavian pronssikausi
Korkeus 17–32 m
Pinta-ala 75000 m²

lähteet [1][2][3]

Kylmänkorvenkallion hiidenkiukaat muodostavat muinaisjäännösalueen Rauman Vasaraisten kylässä sijaitsevalla Kylmänkorvenkalliolla. Alueelta tunnetaan 14 hiidenkiuasta ja viisi kivistä kivipöytää, jotka ajoitetaan väljästi pronssikauteen 1500–500 eaa. Hiidenkiukaisiin on tehty pronssikaudella sekä ruumis- että polttohautauksia.[4]

Yleiskuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alueen röykkiöt, joita Satakunnassa kutsutaan yleisesti hiidenkiukaiksi, sijaitsevat korkeahkoilla metsäisillä kallioilla. Kallioalue on yhtenäinen ja lounas-koillis-suuntainen. Rauhoitettu alue on kooltaan 150×500 metriä, jossa röykkiöt sijaitsevat kahdessa ryhmässä. Eteläisessä ryhmässä on kymmenen rauniota, joista viisi on tutkittu, ja pohjoisessa ryhmässä on loput neljä tutkimatonta rauniota. Kallioalueen länsipuolella on alavaa savimaata, joka on raivattu peltomaaksi. Muualla on hoitometsää, jonka pohjoista osaa kutsutaan Kettunummeksi. Alueelta ei ole löydetty hautauksiin liittyviä asuinpaikkoja.[1][4][3]

Muinainen ympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka kaivauksilta ei ole saatu tarkkoja ajoituksia, arvellaan korkeimmalla sijaitsevat röykkiöt rakennetun pronssikauden ensimmäisellä puoliskolla. Silloin olisi merenranta sijainnut kallioalueen alapuolella peittäen nykyiset pellot. Kalliot kuuluivat mantereen edustalle auenneen saariston saarelle, sillä tämä kohta on maatunut mantereeksi vasta myöhemmin rautakaudella.[4][5]

Tutkimuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Volter Högman kävi inventoimassa Rauman maalaiskuntaa vuonna 1891 ja 1893, mutta havaittuja kohteita ei ilmeisesti tutkittu tarkemmin. Vuonna 1961 kohde sisältyi toiseen inventointiin, jonka suoritti Kerttu Itkonen. Hän kuvailee kohteita otsikolla ”Kuusi varetta” kohteessa 35 (katso vare). Kohteessa on hänen mukaansa kaksi suurta rauniota, kaksi pienempää ja kaksi maantasaista kivilatomusta. Suurien röykkiöiden keskellä oli syvennys, jota hän arveli kaivetun äskettäin. Tämän jälkeen luetteloivat Turun yliopiston tutkijat M. Korolainen ja T. Tiitinen vuonna 1983 rannikkoalueen hautaraunioita, minkä jälkeen yliopisto tutki niitä vuosina 1989, 1990, 1991 ja 1993. Helena Ojalan johdolla etsittiin maastosta alueen raunioita ja niitä löydettiin 15 sekä viisi uhripöytää. Lisäksi maastoon kaivettiin koekuoppia, joilla pyrittiin löytämään muinainen asuinalue. Hän kaivoi röykkiöt 2 ja 4 [6]. Seela Miettinen tutki rauniot 3 ja 8 vuonna 1990 ja suoritti raunioilla kunnostustöitä [7]. Jouko Pukkila tutki osan rauniosta 7 vuonna 1991 ja Helena Ojala vei sen loppuun vuonna 1993 [5][8]. Viimeisimmän inventoinnin suoritti Tiina Vasko vuonna 2014 Satakunnan Museon toimesta.[1]

Röykkiöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rauniot erotellaan toisistaan juoksevalla numeroinnilla 1–14. Tutkimatta ovat rauniot 1, 5, 6 ja 9–14. Muista tiedetään seuraavaa.

Kiviraunio 2[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raunion tutki Helena Ojala vuonna 1989. Sen ulkomitat olivat 6×4 metriä suuri ja 0,3 metriä korkea. Se sijaitsi 23 metriä mpy. Raunion keskellä sijaitsi ”arkkumainen” alue, joka oli rakennettu suurista kivistä. Muu osa rauniosta oli rakennettu pienistä kivistä. Raunion pohjalle oli rakennettu kivikehä, joka oli ladottu 0,4−1,0 metrin suuruista kivistä. Ympyräkehän ulkomitat olivat 2,8×1,8 metriä. Raunio oli tutkittaessa löydötön.[6]

Kiviraunio 3[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raunion tutki Seela Miettinen vuonna 1990. Soikean raunion ulkomitat olivat 9×4 metriä. Haudan pohja sijaitsi 23 metriä mpy. Haudan soikea muoto johtui toisesta hautauksesta, joka oli tehty ensimmäisen hautauksen lounaispuolelle. Primäärihautaus oli rakennettu puolimetrisistä kivistä, jotka oli ladottu halkaisijaltaan noin nelimetriseksi ympyräksi. Kehän sisällä sijaitsi kaksi lomittain aseteltua paasiarkkua. Kummankin arkun mitat olivat 0,8×1,5 metriä. Molemmat haudat olivat löydöttömiä. Lounaispuolen sekundäärihautaus oli laajuudeltaan 2–3 metriä ja se oli rakennettu edellistä pienemmistä kivistä. Primäärihautaus on ajoitettu Monteliuksen periodille III–IV lähinnä sen korkeuden mukaan.[7]

Kiviraunio 4[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raunion tutki Helena Ojala vuonna 1989. Se sijaitsi kalliokumpareella noin 25 metriä mpy. Sen ulkomitat olivat noin 5×7 metriä ja se oli noin 0,3 metriä korkea. Rauniossa oli keskellä painauma, mistä löytyi itä-länsi-suuntainen isohkoista kivistä ladottu ”arkkumainen” alue (mitat 2,4×1,6 metriä). Sen sisältä löytyi punaisesta hiekkakivesta lohkottuja laakakiviä. Muu osa rauniosta oli rakennettu pienistä kivistä. Arkkumaista rakennetta ympäröi vielä toinen kivikehä ja kehän pohjoispuolella sijaitsi vielä toinen halkaisijaltaan metrinen kivikehä. Raunion löydöt olivat vaatimattomat. Raunion pohjalta arkun ja pienen kehän sisältä löytyi puuhiiltä, jota esiintyi myös ylempänä.[6]

Samassa rauniossa oli erilliseksi tulkittu ”kylkiäinen” eli sekundääriraunio. Se sijaitsi raunion 4 pohjoispuolella noin metrin etäisyydellä siitä. Se oli 3×3 metriä suuri ja 0,15 metriä korkea. Myös tällä rauniolla oli kehään viittava rakenne ja tämänkin raunion pohjalta löydettiin punaisesta hiekkakivestä halkaistuja laattoja. Rauniot olivat tutkittaessa muuten löydöttömiä.[6]

Kiviraunio 7[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Volter Högman kirjoitti rauniosta vuonna 1891 kertoen sen olleen pyöreän muotoinen ja terävähuippuinen kivikeko. Hän näki sen eteläreunassa sen keskustaa kiertävän kivikehän. Raunion ulkomitat olivat noin 9×9 metriä ja korkeus 1,5 metriä. Sen pohja sijaitsi 29 metriä mpy.[7]. Kun rauniota tutki Jouko Pukkila vuonna 1991, olivat sen ulkomitat 12×12 metriä ja sen keskelle oli ilmaantunut kaksi kuopannetta. On ilmeistä, että rauniota oli äskettäin pengottu.[5]

Rauniota rakennettaessa sen alle oli ensin kasattu maa-ainesta pohjan tasoittamiseksi. Näin voitiin hauta rakentaa ja tukea paremmin. Maa-aineksesta löytyi keramiikan kappale, jota ei kyetty ajoittamaan. Vaikuttaa siltä, että raunion reunakiveyksen (ulkohalkaisija noin 10 metriä) oli ollut tarkoitus näkyä ympäristöön, sillä se oli rakennettu ja tuettu huolellisesti. Lisäksi se näkyi vielä osittain vielä vuonna 1991, mutta etenkin vuonna 1891, selvästi. Haudan myöhempi penkominen peitti tämän piirteen jälkipolvilta. Sen vuoksi arvellaan, että haudan seinämät kohosivat jyrkkinä noin metrin korkeuteen ja että haudan laki olisi viimeistelty pienemmillä kivillä tasaisemmaksi. Kehän keskeltä löytyi palaneita luunkappaleita, jotka merkitsivät ensimmäistä eli primääristä polttohautausta. Hauta oli peitetty hiekkakivilaatoilla, jotka löytyivät luunkappaleiden päältä. Haudan sivussa oli toinen eli sekundäärinen polttohautaus, joka oli rakennettu alkuperäisen hautauksen sivulle. Raunion 7 länsipuolella sijaitsi vielä erillinen kiveys, jonka tarkoitus ei ole selvinnyt. Raunion ajoitus jäi aihetodisteiden varaan ja on melko turvallista ajoittaa se pronssikauden alkupuoliskoon (periodille II tai III [7]).[5][8]

Kiviraunio 8[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soikean raunion tutki Seela Miettinen vuonna 1990. Sen ulkomitat olivat 7,5–4,4 metriä ja se oli rakennettu kalliossa olevan suorakaiteen muotoisen kolon ympärille (kooltaan 0,30–0,15 metriä). Vaikka vainajasta ei löydetty edes luita, on kallion kolo voinut toimia vainajan luiden ”uurnana”. Raunion kiviladonnassa erottui määrittelemättömiä rakenteita. Se ajoitettiin rakenteensa ja kokonsa perusteella periodille VI. Hauta oli muuten löydötön.[7]

Kivipöydät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kivipöytä on rakennelma, jossa yksi laakea kivi on asetettu muutaman pienemmän kiven päälle. Kivipöytien merkitys on epävarma, mutta on esitetty, että ne olisivat vainajienpalvontaan liittyviä uhripöytiä tai alttareita. Kivipöydät liittyvät todennäköisesti röykkiöihin ja pöydistä kolme sijaitsee raunioiden 11 ja 13 välissä ja muut kaksi sijaitsevat osittain raunion 14 sisällä. Kivipöytiä on kunnostettu niiden pintaa puhdistamalla ja kokoamalla yksi pöydistä uudelleen. Niiden ympäristön maaperää on tutkittu, mutta siitä ei havaittu mitään erityistä.[1][5][4]

Kivi- eli uhripöytiä tunnetaan Suomessa myös Uudeltamaalta sekä erityisesti Ruotsin pronssikautisilta hautapaikoilta. Kivipöydät viittaavat siten voimakkaisiin skandinaavisiin siteisiin meren taakse.[4]

Hoito ja opastus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylmänkorvenkallion hiidenkiukaiden lähiympäristö kuuluu Museoviraston hoitoalueisiin, joilla pyritään pitämään kiinteiden muinaismuistojen maasto avoimena ja siistinä. Näin voi yleisö tutustua alueeseen helposti. Kylmänkorvenkallion hoitoalue on laajuudeltaan 2,5 hehteeria.[2]

Opastus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alueelle pääsee Rauman ja Kodisjoen väliseltä maantieltä eli Hakrintieltä (yhdystie 2052), kun jatkaa Vasaraisten risteyksestä kaakkoon kylän toiseen risteykseen. Siitä alkaa yhdystie 12648, jota ajetaan 150 metriä ja käännytään oikealle kohti itää. Tietä ajetaan 800 metriä ja käännytään vasemmalle kohti itää. Tiessä on 400 metrin päässä pysähtymispaikka ja alueelle osoittava opaskyltti.[2][3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Muinaisjäännösrekisteri: Kylmäkorvenkallio Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. Museovirasto.
  2. a b c Muinaisjäännösten hoitorekisteri: Kylmänkorvenkallio Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. Museovirasto.
  3. a b c Karttapaikka: kohde (sijainti maastokartalla) Helsinki: Maanmittauslaitos. Viitattu 4.7.2019.
  4. a b c d e Tiittinen, Teija (toimittaja): Hiidenkiuas ja tulikukka, s. 91–92. Jyväskylä: Museovirasto, 1999. ISBN 951-616-052-2.
  5. a b c d e Pukkila, Jouko: Rauman Vasarainen Kylmänkorvenkallio 3.6.-5.7.1991 (PDF), viitattu 4.7.2019
  6. a b c d Ojala, Helena: Rauman mlk Vasarainen Kylmänkorvenkallio 1989 (PDF), viitattu 4.7.2019
  7. a b c d e Miettinen, Seela: Rauman mlk Vasarainen Kylmänkorvenkallio 1.6.-29.6.1990 (PDF), viitattu 4.7.2019
  8. a b Ojala, Helena: Rauma Vasarainen Kylmänkorvenkallio, 6.7.-3.8.1993 (PDF), viitattu 4.7.20199

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]