Minolainen uskonto

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Niin kutsuttua Käärmejumalatarta esittävä pieni minolaisaikainen patsas Kreetalta. Iraklionin arkeologinen museo.

Minolainen uskonto eli Kreetalla pronssikaudella vallinneen minolaisen kulttuurin uskonto oli monijumalinen uskonto, jolla on paljon yhtymäkohtia muinaisen Lähi-idän uskontoihin.[1] Esihistoriallisena uskontona sen mahdollisten kulttikäytäntöjen ja mytologian tutkimus perustuu pääasiassa arkeologisiin löytöihin, mukaan lukien minolaisen ajan taide (muun muassa kulttikuvat, votiivilahjat, sinettisormukset, korut, freskot ja sarkofagit). Myös lineaari B -teksteistä on ollut jonkin verran apua tutkimukselle.[2] Monet minolaisen kulttuurin tavat ja uskonnolliset piirteet siirtyivät edelleen mykeneläiseen ja antiikin kreikkalaiseen uskontoon.[3][4]

Jumalat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Minolaiset vaikuttavat palvoneen pääasiassa naispuolisia jumalattaria, ja sen vuoksi minolaista uskontoa on joskus kuvattu matriarkaaliseksi uskonnoksi.[5][6] Naispuolisen jumalattaren hallitseva asema on uskonnoissa hyvin muinainen piirre, ja tätä kautta minolainen uskonto vaikuttaa muistuttavan paljon muita pronssikautisen ajan uskontoja. Vaikka myös miespuolisista jumalista on jonkinlaista aineistoa, jumalattaria koskevia kuvauksia on huomattavasti enemmän. Kaikki jumalankuvat vaikuttavat esittävän ensisijassa naisia.[1][7][8]

Vaikka joidenkin näiden naiskuvien on arveltu esittävän ennemmin uskonnollisia seremonioita suorittavia papittaria tai jumalia palvovia ihmisiä kuin jumalattaria itseään, myös erilaisia jumalattaria vaikuttaa olleen useita: näihin lukeutuvat muun muassa hedelmällisyyskultin äitijumalatar; eläinten valtiatar Potnia Theron; sekä kaupungin, kodin, sadon ja tuonelan suojelijattaret. Knossoksesta löydetyissä lineaari B -tauluissa mainitaan myös jonkinlainen labyrintin valtiatar.[2] Károly Kerényi piti Ariadnea kaikkein merkittävimpänä jumalattarena ja yhdisti tämän labyrintin valtiattareen.[9]

Näiden jumalattarien on myös esitetty olevan yhden Suuren jumalattaren tai Äitijumalattaren ilmentymiä. Muun muassa Arthur Evans tulkitsi minolaisen uskonnon keskittyvän yhteen Äitijumalattareen,[1] ja tämän suuren naispuolisen jumaluuden on joskus tulkittu olleen käytännössä minolaisen uskonnon ainoa tai ainakin keskeisin jumala. Jumalatar tai jumalattaret esitetään usein käärmeiden, lintujen tai muiden eläinhahmojen yhteydessä.[7] Antiikin aikana muistumat jumalattarista yhdistettiin kreikkalaisen jumalmaailman vahvoihin naisiin, kuten Heraan, Artemiihin ja Afroditeen.lähde?

Minolaisessa taiteessa esiintyy useita erihahmoisia jumalattaria. Tällöinkin kyseessä saattaa kuitenkin olla yksi ja sama jumalatar eri tavalla esitettynä. Yksi tunnetuimpia jumalatarkuvia on niin kutsuttu ”käärmejumalatar”, jolla on käärme kummassakin kädessään. Tämä jumalatarhahmo esiintyy kotipyhäköistä löydetyissä pienoispatsaissa, mutta ei koskaan freskoissa tai sormuksissa.[2][7] Eräässä patsaassa jumalattarella on unikoita hiuksissaan, toisessa tämä esiintyy lintujen kanssa tai päässään sarvet. Eräässä sinettikuvassa jumalattarella on kädessään miekka ja seurassaan leijona. Eräässä kuvassa esiintyy alaston nainen, jonka ympärillä on kyyhkyjä, muistuttaen myöhempiä Afrodite-kuvauksia. Eräässä kuvassa taas esiintyy maasta nouseva naishahmo, joka esiintyy käärmeiden ja kukkien seurassa, mikä muistuttaa puolestaan Persefonea.[7]

Myöhemmässä tutkimuksessa on huomioitu, että minolaiseen uskontoon on kuulunut suuren jumalattaren lisäksi kuitenkin myös laajempi jumalmaailma. Joskus jumalattaren ohella esiintyy pienempi miespuolinen hahmo, joka saattaa olla jumaluus, mutta jonka on joskus tulkittu esittävän kuningasta tai jumalatarta palvovaa ihmistä. Nykyisin vallitsevan tulkinnan mukaan kyseessä olisi suuren naispuolisen jumalattaren puoliso (tai lapsi), joka olisi ollut eräänlainen vuodenkiertoa ja kasvillisuuden kukoistusta kuvaava jumala, joka kuolee joka syksy ja syntyy uudelleen keväällä (vertaa Afrodite ja Adonis). Tällöinkin jumalatar olisi uskonnon keskiössä.[7][1] Toisaalta minolaisessa uskonnossa vaikuttaa esiintyvän myös jonkinlainen miespuolinen ”maanjärisyttäjä”, härkänä tai aurinkona esitetty jumala. Antiikin aikana tämä jumala yhdistettiin ilmeisesti kreikkalaisen mytologian Zeukseen ja Poseidoniin. Tämä jumala näyttäisi kytkeytyvän uudelleen syntyvään ja kuolevaan jumalaan mahdollisesti siten, että Kreetalla on useita minolaisena ja antiikin aikana pyhinä pidettyjä luolia, jotka yhdistettiin alun perin juuri nuoreen miespuoliseen jumalaan ja myöhemmin myyttiin Zeuksen syntymästä (Ídan luola, Díktin luola). Lisäksi antiikin aikana kerrottiin myös Zeuksen hautana pidetystä kreetalaisesta paikasta.[2][10][11]

Minolaisaikaisissa sineteissä esiintyy myös eläinpäisiä, kuten linnunpäisiä, tai naamioituneita jumalia. Häränpäinen Minotauros on kuitenkin myöhempi, antiikin aikaisen kreikkalaisen mytologian hahmo, ei minolainen jumala.lähde?

Kulttikäytännöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonnollisia toimituksia on suoritettu sekä pyhäköissä että pyhinä pidetyissä luolissa. Keskeisiä kulttitoimituksia ovat olleet uhrit (sekä verelliset uhrit, verettömät uhrit että votiivilahjojen antaminen), erilaiset juhlalliset kulkueet, tanssi sekä jonkinlainen härkähyppy.[12][13][14][15]

Jumalille annetut votiivilahjat ovat keskeinen osa minolaista uskontoa sekä arkeologisia löytöjä, ja myös taiteessa esiintyy usein kulkue, joka vie lahjoja jumalille. Lahjat saattoivat olla tavallisia puu- tai pronssiesineitä; hienompia kultaesineitä; eläimiä, ihmisiä, aseita, alttareita, temppeleitä tai muita kohteita esittäneitä saviesineitä; erilaisia saviastioita tai niiden todelliseen käyttöön sopimattomia jäljitelmiä; tai esimerkiksi kukkia.[12]

Uhrit vietiin alttareille. Päin vastoin kuin antiikin aikana, alttareilla ei kuitenkaan palanut tuli uhrieläinten polttamiseksi.[12] Tutkijat ovat erimielisiä siitä, harjoittivatko minolaiset myös ihmisuhreja.[13][15] Eläimistä erityisesti härkä on mitä ilmeisimmin ollut jonkinlaisessa keskeisessä roolissa minolaisessa uskonnossa. Eräänä osoituksena tästä pidetään myös sitä, että härkä esiintyy niin usein Kreetaan liittyvissä myyteissä antiikin ajan kreikkalaisessa mytologiassa (muun muassa Zeus ja Europa, Pasifae ja Minotauros).[2]

Evans tulkitsi minolaisen uskonnon keskittyvän hedelmällisyyskultiin ja sen riitteihin. Nanno Marinatoksen mukaan Evans kuitenkin yliarvioi hedelmällisyyskultin merkityksen minolaisessa uskonnollisessa ajattelussa.[1]

Minolaisten tiedetään käyttäneen suitsuketta.[12] Koska jumalatarhahmo on joskus kuvattu unikoiden kera, jotkut tutkijat ovat arvelleet, että oopiumia olisi saatettu käyttää uskonnollisen hurmostilan luomiseen.[13]

Minolaisen Kreetan kartta, johon on merkitty muiden kohteiden ohella merkittävimmät pyhät luolat ja vuorenhuippujen pyhäköt.

Pyhäköt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Minolaisten pyhinä paikkoina toimivat usein vuorenhuiput ja pyhät luolat – tällaisia paikkoja on tunnistettu Kreetalta lukuisia. Kulttipaikat on yleensä tunnistettu niistä löydettyjen metallisten ja keraamisten votiivilahjojen, kuten eläin- ja ihmiskuvien, pienoisesineiden (kuten astioiden), aseiden ja labrysten eli kaksoiskirveiden sekä muiden arkikäyttöön sopimattomien esineiden suuren lukumäärän perusteella. Lisäksi niistä on löydetty eläinten luita, jotka ovat ilmeisimmin peräisin eläinuhreista.[1][2][15]

Vuorenhuippupyhäkköjä tunnetaan varmuudella ainakin 20. Ne sijaitsevat usein merkittävien paikallisten kukkuloiden huipulla tai hieman huipun alapuolella, eivät välttämättä varsinaisten vuorten huipuilla. Tällaisissa paikoissa ei ilmeisesti ole suoritettu eläinuhreja; niiden sijasta paikoilta on löydetty paljon eläinhahmoja, jotka ovat mahdollisesti korvanneet uhrin tai toimineet ilmaisuna jossain muualla suoritetusta uhritoimituksesta. Lisäksi vuorenhuippujen pyhiltä paikoilta on löydetty paljon ihmisruumiin osia esittäviä esineitä. Arkeologisten löydösten perusteella vuorenhuipuilla on vietetty jonkinlaisia tulijuhlia, joissa on mahdollisesti poltettu osallistujien tuomia esineitä. Pyhäköt sijaitsivat usein palatsien läheisyydessä paikalla, josta ne näkyivät palatsille, ja ne olivat mahdollisesti niiden hallinnassa. Merkittävimmät tunnetut vuorenhuippupyhäköt ovat keskisen Kreetan Gioúchtas (Juktas, 811 m), joka palveli Knossosta ja Archánesta, sekä itäisen Kreetan Petsofás (korkeus 215 m), joka palveli Rousolákoksen (Palaíkastron) minolaisaikaista asutusta. Kummastakin paikasta on löydetty rakennusten jäännöksiä.[1][15][16]

Ídan luola Ída- eli Psiloreítisvuorella.

Pyhiä luolia on tunnistettu varmuudella ainakin 15. Tunnetuimpia pyhinä paikkoina pidettyjä luolia ovat Ídan luola eli niin kutsuttu Zeuksen luola Ídavuoren pohjoisrinteellä; Kamáresin luola saman vuoren etelärinteellä; Díktin eli Psychrón luola Díktivuorella; niin kutsuttu Eileithyian luola, joka mainitaan myös Homeroksen Odysseiassa, Amnisoksessa; sekä Arkalochórin luola lähellä Galatáksen palatsia.[15][16]

Varsinkin aiemmin ajateltiin, etteivät minolaiset tunteneet temppeleitä ainakaan samassa merkityksessä kuin miksi kreikkalaiset ne myöhemmin kehittivät. Tämä johtuu siitä, ettei tällaisia rakennuksia ollut löydetty. Vuonna 1979 Archánesista löydettiin kuitenkin rakennus, joka on tulkittu mahdolliseksi temppeliksi. Se on rakennettu noin 1700 eaa. Lisäksi Agía Eirínistä Kéan saarelta on löydetty minolaisaikainen temppeli, joka rakennettiin 1400-luvulla eaa. ja oli käytössä yli tuhat vuotta. Gourniásta on löydetty pieni, noin 3 x 4 metriä kooltaan oleva temppeli.[16]

Minolaisissa palatsikomplekseissa on ollut joitakin kultille omistettuja tiloja. Marinatoksen mukaan palatsit saattoivat olla minolaisen uskonnon eräänlaisen teokraattisen vallan keskuksia. Palatsien keskusaukioilla on voitu harjoittaa erilaisia rituaaleja, kuten härkärituaaleja. Myöhäisminolaisella kaudella rakennuksissa alkoi esiintyä erillisiä huoneita, joissa oli jumalpatsas.[1] Pyhäkköhuoneita on tunnistettu muun muassa Knossoksen[17] ja Faistoksen palatseista.[18]

Minolainen kultainen labrys eli kaksoiskirves. Iraklionin arkeologinen museo.

Minolaisilla on ollut myös pyhiä puita. Taiteessa pyhät puut ovat yleensä viikuna- ja oliivipuita. Ne oli yleensä erotettu aitauksella erillisiksi pyhiksi alueiksi. Puut vaikuttavat sijainneen maaseudulla erillään palatseista ja muista pyhäköistä. Niitä ei kuitenkaan voida löytää helposti arkeologian menetelmin. Puiden juurella on mahdollisesti tanssittu ja harjoitettu muita seremonioita.[16]

Kulttiesineet ja -symbolit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Minolaisiksi pyhiksi symboleiksi on olettu muun muassa härkä ja sen sarvet (niin kutsutut ”vihkiytymissarvet”), labrys eli kaksoiskirves, sekä käärme.[13][15] Erilaisiin löydettyihin kulttiesineisiin kuuluu myös muun muassa alttareiksi, kolmijalkaisiksi uhripöydeiksi ja juomauhriastioiksi tulkittuja esineitä.[15]

Knossoksen palatsi oli koristeltu suurilla sarvilla, jotka saattoivat toimia palatsin uskonnollisen vallan merkkinä.[1]

Tanssi ja härkähyppy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tanssi esiintyy usein minolaisessa taiteessa. Se oli mahdollisesti yksi keskeisiä kulttitoimintoja ja vaikuttaa sijoittuneen palatsien keskusaukioille. Vielä Homeroksen Ilias mainitsee, että Daidalos rakensi Ariadnelle tanssipaikan Knossokseen.[12]

Härkähyppääjää esittävä fresko Knossoksesta. Ajoitettu keskiminolaisen kauden III (MMIII) ja myöhäisminolaisen kauden I B (LMIB) väliseen aikaan (1600–1400-luvut eaa.). Iraklionin arkeologinen museo.

Eräs minolainen kenties (uskonnollisiin) juhliin liittynyt käytäntö oli jonkinlainen härkähyppy, joka esiintyy muun muassa Knossoksen palatsista löydetyissä suurissa freskoissa. Tutkijat ovat erimielisiä siitä, kuinka hyppy todellisuudessa suoritettiin ja hypättiinkö siinä todellisuudessa härän yli. Evans esitti, että urheilijat ottivat hypyssä kiinni härän sarvista ja hyppäsivät tämän jälkeen härän selkään.[19] Toiset tutkijat ovat esittäneet freskon kuvaavan nuorten minolaisten yritystä ratsastaa härällä.[20][13]

Ihmisuhrit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisuhreja koskevaa todistusaineistoa on löydetty kolmelta arkeologiselta alueelta: Anemóspilian MMII-kauden rakennuksesta, joka on tulkittu temppeliksi; Knossoksen LMIB-kauden rakennuksesta, jota kutsutaan nimellä ”Pohjoistalo”;[13] sekä Foúrnou Koryfín EMII-kauden pyhäkkökompleksista.

Anemóspilian pyhäkkö tuhoutui maanjäristyksessä MMII-kaudella. Rakennuksesta löydettiin neljä ihmisen luurankoa. Yksi niistä kuului nuorelle miehelle. Mies oli asetettu huoneen keskellä sijaitsevalle korokkeelle ikään kuin uhrattavaksi, ja luurangon luiden välissä oli pronssinen tikari. Lisäksi luiden värjäytyminen kyljestä viittaa siihen, että mies kuoli verenvuotoon. Muiden huoneesta löytyneiden kolmen luurangon asennot viittaavat siihen, että maanjäristys yllätti seurueen ja muut henkilöt kuolivat rakennuksen romahtaessa heidän päälleen. Tämän jälkeen rakennus tuhoutui tulipalossa. Mahdollisesti uhrattavana ollut nuori mies oli kuitenkin ilmeisesti kuollut jo ennen tätä.[15]

Tilanne on tulkittu niin, että mahdollisesti toistuneiden pienempien maanjäristysten vuoksi jumalille oli päätetty antaa lepytykseksi ihmisuhri. Lopulta suuri maanjäristys oli kuitenkin iskenyt kesken uhritoimituksen. Kaikki tutkijat eivät kuitenkaan hyväksy sitä, että kyseessä olisi ollut ihmisuhri. Nanno Marinatos on tulkinnut miehen kuolleen maanjäristyksessä, eikä hän tulkitse kyseistä rakennusta temppeliksi.[21] Dennis Hughes katsoo, ettei tasanne, jolla mies makasi, välttämättä ollut alttari, ja tikariksi tulkittu esine saattoi olla nuolenkärki.[22]

Knossoksen pohjoistalosta on löydetty neljän lapsen luut. Vaikuttaa siltä, että lapset on teurastettu samalla tavalla kuin millä minolaiset teurastivat lampaita ja vuohia, sillä luissa on samanlaisia viiltoja. Tämä viittaisi siihen, että lapset on uhrattu ja ehkä jopa syöty. Luut ajoittuvat kaudelle LM IB (1580–1490 eaa.).[23] Foúrnou Koryfín pyhäkkökokonaisuudesta on löydetty ihmiskallon jäänteitä. Ne on tulkittu uhratun henkilön jäänteiksi.[24]

Hautauskäytännöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pronssikauden arkeologialle tyypillisesti suuri osa löydetystä aineistosta koostuu hautajäännöksistä. Minolaisessa kulttuurissa hautaus tapahtui yleensä ruumishautauksena; polttohautaus ei vaikuta olleen suosiossa pronssikauden Kreetalla.[4][25]

Esipalatsikaudella haudat olivat erityisesti Pohjois- ja Itä-Kreetalla suorakulmaisia hautataloja. Toisella palatsikaudella varsinkin Etelä-Kreetan Messarán tasangon alueella hautojen muodoksi vakiintuivat pyöröhaudat eli tholos-haudat. Nämä kaksi hautojen muotoa hallitsivat toisen palatsikauden loppuun asti.[4] Haudat muodostivat usein hauta-alueita yhdyskuntien lähelle. Haudat saattoivat olla ryhmitelty ja erota kooltaan yhteiskunnallisen aseman mukaan. Ruumiit haudattiin usein yhdessä muiden ruumiiden kanssa. Tällöin kyseessä saattavat olla sukuhaudat tai muut ryhmähaudat. Eräitä esimerkkejä ovat Fournín minolainen hautausmaa, joka oli käytössä yli 1000 vuotta, ja joka käsittää lukuisia erilaisia hautarakennuksia ja hautoja, mukaan lukien tholos-hautoja;[26] sekä Chrysólakkoksen rakennuskokonaisuus keskellä Málian hauta-aluetta, joka on saattanut olla hautarituaalien keskiössä tai jonkun merkittävän perheen hauta. Joihinkin hautoihin on saatettu haudata pelkästään lapsia.[16][27]

Myöhäisminolaisella kaudella alettiin käyttää myös kallioon hakattuja hautoja, joiden hautahuoneeseen johtaa pitkä käytävä ja portaat. Kehitys kulki kohti yksilöhautoja. Tällöin ruumiit haudattiin suuriin säilytysastioihin (pithoi), terrakotta-arkkuihin tai savesta tai puusta valmistettuihin sarkofageihin. Nämä oli usein koristeltu samanlaisin kuvin kuin ajan freskotaiteessa ja keramiikassa.[4][28] Eräs tunnettu myöhäisminolaisen ajan hautausmaa on Arménoin minolainen hautausmaa lähellä Réthymnoa. Hautoja on yli 200.[4][29] Sarkofageista tunnetuimpiin kuuluu minolais-mykeneläiseltä ajalta peräisin oleva Agía Triádan sarkofagi.[30]

Hautoihin saatettiin jättää ruukkuja, pronssiesineitä kuten työkaluja ja aseita, tai koruja, kuten riipuksia. Hautajaisrituaaleista tai ruumiin valmistamisen vaiheista ei tiedetä paljoakaan, mutta niihin on saattanut liittyä juomien nauttimista, sillä joistakin haudoista on löydetty juoma-astioita.[31]

Saksalainen geologi H. G. Wunderlich esitti, että koko Knossoksen palatsi olisi itse asiassa ollut hautatemppeli.[32] Tämä näkemys on kuitenkin hylätty valtavirran arkeologiassa.[33]

Perintö mykeneläisen ja antiikin ajan uskonnossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Theseuksen ja Minotauroksen taistelu attikalaisessa mustakuviotekniikalla valmistetussa amforassa noin vuodelta 540 eaa.

Minolainen kulttuuri vaikutti laajasti koko Egeanmeren alueella kauppayhteyksien kautta. Myös uskonnolliset vaikutteet levisivät muihin alueen kulttuureihin.[1] Minolainen uskonto vaikutti merkittävästi erityisesti mykeneläiseen uskontoon samalla, kun minolainen ja mykeneläinen kulttuuri kietoutuivat loppuvaiheessaan muutoinkin yhteen. Walter Burkert huomauttaa jopa, ettei ole selvää, missä määrin minolaista ja mykeneläistä uskontoa voidaan lainkaan erottaa toisistaan, koska kulttuurit olivat niin läheisessä yhteydessä toisiinsa.[3]

Mykeneläisen ajan uskonnon kautta minolainen uskonto vaikutti edelleen antiikin Kreikan uskontoon. Muistumat minolaisesta uskonnosta eivät välittyneet antiikin kreikkalaiseen kulttuuriin minolaisten omalla kielellä eivätkä kirjoitettuna, vaan kreikan kielellä ja suullisen perimätiedon välityksellä. Näin minolaiset myyttiset teemat ovat ajan kuluessa muuttuneet epäselviksi osiksi kreikkalaista mytologiaa. Tunnetuin on kertomus Theseuksesta, Ariadnesta, kuningas Minoksen labyrintistä ja Minotauroksesta. Eräissä tapauksissa kulttipaikat pysyivät samoina pronssikaudelta antiikin ajalle siirryttäessä, ja kultissa tapahtui joitakin muutoksia niin, että muistuma minolaisesta jumaluudesta yhdistettiin antiikin kreikkalaisen uskonnon jumaluuteen.[16][7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Burkert, Walter: Greek Religion. (Griechische Religion der archaischen und klassischen Epoche, 1977.) Käännös John Raffan. Cambridge: Harvard University Press, 1985. ISBN 0-674-36281-0. (englanniksi)
  • Callender, Gae: Antiquity: The Minoans. Drummoyne, New South Wales: Shakespeare Head Press, 1987. ISBN 978-073020816-7. (englanniksi)
  • Castleden, Rodney: ”The religious life”, Minoans: Life in Bronze Age Crete, s. 123-157. Routledge, 1990. ISBN 0415040701. Google Books. (englanniksi)
  • Gesell, G. C.: The Place of the Goddess in Minoan Society. Teoksessa Krzyszkowska, O. & Nixon, L. (toim.): Minoan Society. Proceedings of the Cambridge Colloquium, 1981. Bristol: Bristol Classical Press, 1983. ISBN 978-086292020-3. (englanniksi)
  • Hood, Sinclair: The Minoans. The story of Bronze Age Crete, s. 140. New York: Praeger Publishers, 1971. (englanniksi)
  • Hughes, Dennis: Human Sacrifice in Ancient Greece. London: Routledge, 1991. ISBN 978-020332665-7. (englanniksi)
  • Marinatos, Nanno: Minoan Religion. Columbia: University of South Carolina, 1993. ISBN 0872497445. (englanniksi)
  • Marinatos, Nanno: Minoan and Mycenean Civilizations. Teoksessa Johnston, Sarah Iles (toim.): Religions of the Ancient World: A Guide, s. 206–208. Volume 18 of Harvard University Press reference library. Cambridge, Massachusetts: Belknap Press of Harvard University Press, 2004. ISBN 0674015177. Google Books. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Marinatos 2004, s. 206–208.
  2. a b c d e f Burkert 1985, s. 22–24.
  3. a b Burkert 1985, s. 19–22.
  4. a b c d e Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: ”Minolainen kulttuuri”, Antiikin käsikirja, s. 344–345. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
  5. Castleden 1994.
  6. Goodison, Lucy & Morris, Christine: Beyond the Great Mother: The Sacred World of the Minoans. Teoksessa Goodison, Lucy & Morris, Christine (toim.): Ancient Goddesses. The Myths and the Evidence, s. 113–132. London: British Museum Press, 1998. (englanniksi)
  7. a b c d e f Burkert 1985, s. 39–43.
  8. Marinatos 1993.
  9. Barnard, Mary & de Armas, Frederick A.: Objects of Culture in the Literature of Imperial Spain, s. 37. Toronto: University of Toronto Press, 2013. ISBN 1442664282. Google Books. (englanniksi)
  10. Was There a Tomb of Zeus in Crete? ResearchGate. Viitattu 23.9.2015. (englanniksi)
  11. Richard, Carl J.: Twelve Greeks and Romans Who Changed the World, s. 8. Lanham: Rowman & Littlefield, 2004. ISBN 0585466807. Google Books. (englanniksi)
  12. a b c d e Burkert 1985, s. 34–39.
  13. a b c d e f Freeman, Charles: ”The Minoans”, Egypt, Greece and Rome. Civilizations of the Ancient Mediterranean, s. 76–79. Second Edition. Oxford: Oxford University Press, 2004. ISBN 0-19-926364-7. (englanniksi)
  14. Minoan Culture Ancient Greece. Viitattu 23.9.2015. (englanniksi)
  15. a b c d e f g h Rutter, Jeremy B. (toim.): Minoan Religion (Lesson 15) Aegean Prehistoric Archaeology. Dartmouth College. Viitattu 23.9.2015. (englanniksi)
  16. a b c d e f Burkert 1985, s. 24–34.
  17. Knossos Explore Crete. Viitattu 5.10.2015. (englanniksi)
  18. Phaistos Explore Crete. Viitattu 5.10.2015. (englanniksi)
  19. Callender 1987, s. 81.
  20. Marinatos 1993, s. 219.
  21. Marinatos 1993, s. 114.
  22. Hughes 1991, s. 16–17, 47.
  23. Review of Aegean Prehistory VII: Neopalatial, Final Palatial, and Postpalatial Crete. American Journal of Archaeology 102 (1998), s. 91-173. (englanniksi)
  24. Gesell 1983.
  25. Hood 1971, s. 140.
  26. Phourni Minoan Crete. Viitattu 6.10.2015. (englanniksi)
  27. Soles, Jeffrey S.: The Prepalatial Cemeteries at Mochlos and Gournia and the House Tombs of Bronze Age Crete, s. 41. ASCSA, 1992. (englanniksi)
  28. Watrous, L. Vance: The Origin and Iconography of the Late Minoan Painted Larnax. Hesperia, Jul – Sep., 1991, 60. vsk, nro 3, s. 285–307. (englanniksi)
  29. Armeni Minoan Crete. Viitattu 21.9.2015.
  30. The Agia Triada sarcophagus Heraklion Archaeological Museum: The permanent exhibition of the Heraklion Archaeological Museum. Ministry of Culture and Sports. Viitattu 7.10.2015. (englanniksi)
  31. Dickinson, Oliver: The Aegean Bronze Age, s. 219. Cambridge World Archaeology. Cambridge & New York: Cambridge University Press, 1994 (2. painos 2005). ISBN 978-052124280-6. (englanniksi)
  32. Wunderlich, Hans-Georg: The Secret of Crete. (Wohin der Stier Europa trug, 1972.) Käännös Richard Winston. London: Souvenir Press, 1975. (englanniksi)
  33. Branigan, Keith: Review: The Secret of Crete. The Geographical Journal, November, 1978, 144. vsk, nro 3. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ruud, Inger Marie: Minoan religion. A bibliography. Volume 141 of Studies in Mediterranean archaeology and literature. P. Åström, 1996. ISBN 9170811628. (englanniksi)
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Minoan religion