Adonis

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee mytologista hahmoa, muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Adoniksen kuolema, Luca Giordanon freskomaalaus 1680-luvulta.

Adonis (m.kreik. Ἄδωνις, Adōnis) oli kreikkalaisessa mytologiassa luonnon vuosittaista elpymistä ja lakastumista kuvaava haltia, joka tavallisesti ajateltiin ihanaksi, Afroditen hehkuvasti rakastamaksi, aikaisin kuolleeksi nuorukaiseksi.[1]

Adonis syntyi Kinyraan ja hänen tyttärensä Myrrhan insestisestä liitosta. Kinyraan äiti oli Pafos, Pygmalionin ja norsunluupatsaasta eläväksi puolisoksi muuntuneen patsaspuolison tytär. Adonis oli intohimoinen metsästäjä, mikä koitui hänen kohtalokseen, sillä hän haavoitti villisikaa, joka myöhemmin puri hänet kuoliaaksi. Villisika oli Ares-jumala eläimeksi muuttuneena. Kuvaannollisesti ”adonis” tarkoittaa kaunista nuorukaista, naisten hurmaajaa.[1]

Adonis on alkujaan itämainen jumala, joka symboloi auringon hehkun vaikutusta kasvillisuuteen ja nopeaa lakastumista (sumerilaisten Dumuz, arameassa Tammuz)[1]. Adonis-hahmo on kotoisin SyyrianFoinikian alueelta, jossa oli uskomuksia kuolevista ja ylösnousevista jumalista ja vuosittain uudistuvan kasvun demonista. Nimi Adon tarkoitti herraa.[1] Adoniksen kunniaksi kreikkalaiset viettivät keskikesällä surujuhlaa nimeltä Adonia.

Taru Adoniksesta ja Afroditesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarun Adoniksesta ja Afroditesta kertoo Ovidius teoksessaan Muodonmuutoksia, jossa Afroditen tilalla on Venus. Tarun mukaan Afrodite leikki eräänä päivänä poikansa Eroksen kanssa ja sai haavan rintaansa yhdestä tämän nuolista. Afrodite työnsi poikaansa pois, mutta haavasta oli tullut syvempi kuin hän luulikaan. Ennen kuin se parantui, hän näki Adoniksen ja oli samassa tähän ihastunut. Hän menetti kiinnostuksensa entisiin suosikkeihinsa ​​– Pafokseen, Knidokseen ja Amathukseen. Hän jäi jopa pois taivaalta, sillä Adonis oli hänelle rakkaampi kuin taivas.[2]

Afrodite ja Adonis. Kuvitusta attikalaisessa punakuviotekniikalla koristellussa vatsalekyytissä, n. 410 eaa.

Afrodite seurasi Adonista ja tarjosi hänelle seuraansa. Hän, joka ennen rakasti lepäämistä varjossa, välittäen vain viehätysvoimastaan, vaelteli nyt metsissä ja kukkuloilla ja pukeutui kuin metsästäjä Artemis ja kutsui koiriaan, jahtasi jäniksiä ja muuta riistaa. Hän kuitenkin pidättäytyi erossa susista ja karhuista ja kehotti myös Adonista varomaan vaarallisia eläimiä. ”Ole rohkea arkoja kohtaan”, hän sanoi; ”Rohkeus rohkeita kohtaan ​​ei ole turvallista. Varo kuinka altistat itsesi vaaralle ja vaarannat onneni. Älä hyökkää petoja vastaan, jotka luonto on aseistanut. Nuoruutesi ja kauneutesi, jotka hurmaavat Afroditea, eivät kajoa leijonien ja karjujen sydämiin. Ajattele heidän kauheita kynsiään ja mahtavaa voimaansa! Vihaan kaikkia heidänlaisiaan. Kysytkö minulta miksi?” Sitten hän kertoi hänelle tarinan Atalantesta ja Hippomeneesta, jotka muuttuivat leijoniksi kiittämättömyydestään häntä kohtaan.[2]

Annettuaan hänelle tämän varoituksen hän nousi joutsenten vetämiin vaunuihinsa ja ajoi korkeuksiin. Mutta Adonis oli liian urhea noudattaakseen sellaisia ​​neuvoja. Koirat olivat herättäneet villisian ja nuorukainen heitti keihään ja haavoitti eläintä kylkeen. Peto veti aseen pois leukoillaan ja ryntäsi Adoniksen perään, joka kääntyi ja juoksi, mutta karju saavutti hänet ja upotti hampaat tämän kylkeen ja kaatoi tämän kuolleena maahan.[2]

Joutsenen vetämissä vaunuissaan Afrodite ei ollut vielä saavuttanut Kyprosta, kun hän kuuli rakkaansa huokauksen ja käänsi valkosiipiset vetojuhtansa takaisin maata kohti. Kun hän lähestyi ja näki korkeudesta Adoniksen ruumiin kylpevän veressä, hän nousi ja kumartui sen yli, löi rintaansa ja repi hiuksiaan. Moittien kohtalottaria hän sanoi: ”Mutta heidän on vain osittainen voitto, sillä suruni merkit pysyvät, ja sinun kuolemasi, Adonis, ja valitusteni näytelmä uusitaan vuosittain. Sinun veresi muuttuu kukaksi, sitä lohdutusta kukaan ei voi viedä minulta.” Näin puhuen hän pirskotti nektaria veren päälle ja kun ne sekoittuivat, pian siltä kohtaa nousi verisen sävyinen kukka, kuten granaattiomenan kukka. Mutta tämä kukka oli lyhytikäinen. Sanotaan, että tuuli puhaltaa sen kukat auki, ja sen jälkeen puhaltaa terälehdet pois, joten sitä kutsutaan anemoneksi tai tuulenkukaksi.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Biedermann, Hans: Suuri symbolikirja, s. 9. Suom. Pertti Lempiäinen. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18537-X.
  2. a b c d Bulfinch, Thomas: Bulfinch's Mythology. Lee & Shepard, 1867. Teoksen verkkoversio (viitattu 17.10.2023). (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]