Aurinko

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aurinko
The Sun by the Atmospheric Imaging Assembly of NASA's Solar Dynamics Observatory - 20100819.jpg
Ominaisuudet
Keskietäisyys Maasta 1,4960×108 km[1]
Näennäinen kirkkaus −26,8m
Absoluuttinen kirkkaus 4,8M
Fyysiset ominaisuudet
Spektriluokka G2V
Väri-indeksi B-V 0,65
Päiväntasaajan halkaisija 1 392 000 km
109 × Maa
Säde päiväntasaajalla 696 000 km
Pinta-ala 6,09×1012 km²
Tilavuus 1,41×1027 m³
Massa 1,9891×1030 kg
333 400 × Maa
Painovoiman aiheuttama putoamiskiihtyvyys pinnalla 274 m/s²
Mikroturbulenssi (pyörteisyys) 1,20 ± 0.05 km/s
Luminositeetti 3,9×1026 W[2]
Kierto ja pyöriminen
Pyörähdysaikalähde?
 · päiväntasaaja
 · 30. leveysaste
 · 60. leveysaste
 · 75. leveysaste

27 vrk 6 h 36 min
28 vrk 4 h 48 min
30 vrk 19 h 12 min
31 vrk 19 h 12 min
Kiertoaika Linnunradan
keskustan ympäri
226 000 000 v
Fotosfäärin koostumus
Vety
Helium
Happi
Hiili
Rauta
Neon
Typpi
Pii
Magnesium
Rikki
73,46 %
24,85 %
0,77 %
0,29 %
0,16 %
0,12 %
0,09 %
0,07 %
0,05 %
0,04 %

Aurinko (symboli: ☉) on tähti, jota Maa kiertää. Auringon ympärille syntyneet planeetat ja muut kappaleet muodostavat aurinkokunnan. Aurinko kiertää muiden Linnunrataan kuuluvien tähtien tavoin galaksin keskipistettä. Aurinko on ainoa tähti, jota kiertävällä planeetalla tiedetään olevan elämää.

Nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sana Aurinko kirjoitetaan isolla alkukirjaimella silloin, kun sanaa käytetään taivaankappaleen erisnimenä. Kun sanaa käytetään kiintotähdistä yleisesti tai jotenkin muuten kuin tähtieteellisenä nimenä (esimerkiksi "Huomenna paistaa aurinko"), sana kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella.[3][4] Auringon perinteisiä suomalaisia nimiä ovat myös Päivä, Päivyt ja Päivänkehrä.[5]

Auringon elinkaari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aurinko muodostui vajaa viisi miljardia vuotta sitten tähtienvälisestä kaasusta, joka romahti palloksi oman painonsa vetämänä. Auringon ytimessä alkoi noin 4,6 miljardia vuotta sitten vetyfuusio ja se alkoi tuottaa energiaa. Sytyttyään Aurinko puhalsi ympärilleen tiivistyneestä kiekosta pois irtokaasun, jolloin jäljelle aurinkokuntaan jäivät vain kiinteät kappaleet ja kaasuplaneetat.[6][7]

Aurinko kirkastuu hiljalleen ikääntyessään kun sen ydinosien alkuainekoostumus muuttuu fuusion kuluttaessa vetyvarantoa. Aurinko säteilee nykyisin jo noin 50 prosenttia voimakkaammin kuin 4,5 miljardia vuotta sitten. Kirkastumisen jatkuessa maapallo kuumenee niin paljon, että 1–3 miljardin vuoden kuluttua meret höyrystyvät, kasvihuoneilmiö kiihtyy ja Maa muuttuu elinkelvottomaksi.[7]

Viiden miljardin vuoden kuluttua vety loppuu Auringon keskustasta, ja se alkaa hitaasti laajentua ja muuttua punaiseksi. Vähitellen Auringosta tulee punainen jättiläinen, joka nielaisee sisemmät planeetat Merkuriuksen ja Venuksen. Maapallo sulaa laavapalloksi, ja osa sen kivikehästä höyrystyy avaruuteen. Samalla Aurinko puhaltaa uloimmat kerroksensa planetaariseksi sumuksi, jolloin keskustassa oleva tiivis ydin paljastuu ja muuttuu myöhemmin valkoiseksi kääpiöksi. Jäljelle jäänyt Auringon ydin jäähtyy hitaasti valkoisesta kääpiöstä mustaksi kääpiöksi.[8]

Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aurinko on G-tyypin pääsarjan tähti, jonka spektriluokka on G2V. Vaikka Auringon tähtiluokkaa kutsutaankin keltaisiksi kääpiöiksi, todelliselta väriltään Aurinko on valkoinen. Aurinko on kirkkaampi kuin 85 prosenttia Linnunradan muista tähdistä.[9][10] Auringolla ei ole kaksostähteä kuten useimmilla muilla tähdillä.[11] Aurinko näkyisi paljain silmin suunnilleen 50 valovuoden etäisyydelle.[12]

Auringon tärkeimpiä ominaisuuksia:

  • massa 1,989 × 1030 kg [2]
  • säde 696 000 km [2]
  • keskitiheys 1 409 kg/m3 [2]
  • tiheys keskustassa 1,6 × 105 kg/m3 [2]
  • pintalämpötila 5 777 K [2]
  • lämpötila keskustassa 1,5 × 107 K [2]
  • luminositeetti 3,9 × 1026 W [2]
  • pyörähdysaika ekvaattorilla 25 vrk, leveydellä 60° 29 vrk [2]

Auringon massaa, sädettä ja valovoimaa käytetään yleisesti yksikkönä muiden tähtien säteitä, massoja ja valovoimia käsiteltäessä.

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Auringossa vallitsee niin korkea lämpötila, että aineet eivät esiinny kiinteässä, nestemäisessä tai kaasumaisessa olomuodossa, vaan kaikki aine on niin sanotussa neljännessä olomuodossa, plasmana.[13]

Aurinko saa säteilemänsä energian siten, että vety muuttuu heliumiksi Auringon ytimessä tapahtuvassa fuusioreaktiossa. Tämä energia siirtyy, ensin lyhytaaltoisena röntgensäteilynä ja edelleen pidempiaaltoisempana röntgensäteilynä ja lopuksi konvektiovirtauksena (lämpösiirtymisenä) Auringon pinnalle.[14]

Ydin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Auringon rakenne.

Ydin on Auringon sisin osa, jossa Auringon energian tuottavat fuusioreaktiot tapahtuvat. Sen läpimitta on noin 350 000 kilometriä, siis noin neljännes Auringon koko läpimitasta. Ytimen tiheys on korkeimmillaan 150 000 kg/m3 eli noin 150 kertaa veden tiheys. Paine on 225 miljardia ilmakehää.[14] Lämpötila on noin 13 600 000 kelviniä, eli se on huomattavasti lämpimämpi kuin Auringon pinta, jossa lämpötila on 5 800 kelviniä. SOHO-luotaimen mittaustulokset viittaavat ytimen pyörivän pintaa nopeammin.[15]

Lukuun ottamatta Auringon eliniän loppuvaiheita miltei kaikki Auringon energia syntyy ytimen fuusioreaktioissa, joissa vety-ytimet eli protonit yhdistyvät heliumytimiksi vapauttaen suuria määriä energiaa. Joka sekunti noin 600 miljoonaa tonnia vetyä fuusioituu 596 miljoonaksi tonniksi heliumia. Suhteellisuusteorian mukaisesti sekunnissa noin 4 miljoonaa tonnia materiaa muuttuu energiaksi.[14] Auringon teho on noin 383 jottawattia, mikä vastaa noin sadan miljardin megatonnin tehoisen vetypommin räjähdystä joka sekunti. Silti ytimen suunnattomien mittasuhteiden johdosta tehotiheys on vain noin 0,272 kilowattia kuutiometriltä, vähemmän kuin yhden kynttilän teho.

Syntyneen energian täytyy kulkeutua Auringon ylempien kerrosten halki ennen vapautumista auringonvalona tai aurinkotuulen mukana. Arviot energian kulkeutumisajasta pintaan vaihtelevat 10 000 vuodesta 170 000 vuoteen.[16]

Säteilyvyöhyke[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Auringon ydintä ympäröi säteilyvyöhyke, jossa ydinreaktioita ei enää tapahdu. Sen halki ytimestä tuleva energia siirtyy pinnalle absorboitumalla ja emittoitumalla nousten säteilyvyöhykkeen pintaa kohden, joka on noin 0,7 Auringon säteen[17] kohdalla. Energian siirtyminen on hidasta, ja ytimestä pintaan siirtyminen kestää kymmeniä miljoonia vuosia.[14]

Konvektiovyöhyke[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konvektiovyöhykkeessä energia siirtyy pääosin aineen konvektiovirtauksena pinnalle. Vyöhykkeen aine virtaa kohti Auringon pintaa. Pinnalla aine jäähtyy ja muuttuu täten tiheämmäksi ja vajoaa takaisin kohti Auringon ydintä.[14]

Auringon pinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Auringon pintakerroksista, fotosfääristä, energiaa säteilee valonnopeudella ympäröivään avaruuteen sähkömagneettisen säteilyn kaikilla aallonpituuksilla, pääasiassa näkyvänä valona ja infrapunasäteilynä, jonkin verran myös ultraviolettisäteilynä. Fotosfäärin keskimääräinen lämpötila on noin 5800 K. Fotosfääri näyttää rakeiselta; siinä on kirkkaampia ja hieman tummempia kohtia. Tämä johtuu syvemmältä tulevista konvektiovirtauksista. 100 kilometriä paksussa fotosfäärissä esiintyy myös auringonpilkkuja, joiden kohdalla lämpötila on huomattavasti alhaisempi.[18] Auringonpilkut muistuttavat epätasaisia reikiä. Auringonpilkun keskellä on tummin alue ja sen ympärillä vaaleampi alue. Muuta pintaa tummempi väri johtuu siitä, että auringonpilkun kohdalla pintalämpötila on noin 4500 K, mikä on noin 1500 astetta viileämpi kuin muualla. Alemman pintalämöptilan aiheuttaa magneettikenttä, joka estää konvektion. Tyypillisen auringonpilkun läpimitta on noin 10 000 kilometriä ja elinaika muutamasta päivästä kuukausiin.[19]

Kaasukehä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Auringon korona eli ulompi kaasukehä ja kaasukehän hajaantumisvyöhyke erottuu paljain silmin auringonpimennyksen aikana.

Kaasukehä jakautuu suhteellisen ohueen, sisempään värikehään, eli kromosfääriin ja kauas ulottuvaan koronaan. Koko kaasukehä on sen verran harvaa, ettei se ole nähtävissä paljain silmin muulloin kuin auringonpimennyksien yhteydessä, jolloin kromosfääri näyttäytyy ohuena punaisena renkaana Auringon ympärillä. Kromosfäärin paksuus on noin 2 000 km ja sen lämpötila noin 100 000 kelviniä.[20][21]

Kaasukehän ulointa osaa kutsutaan koronaksi. Se muodostuu vielä harvemmasta, mutta hyvin kuumasta plasmasta, jonka lämpötila osittain on yli miljoona astetta, ja se ulottuu monen Auringon säteen verran siitä ulospäin. Etenkin sen ollessa aktiivisimmillaan auringon magneettiset roihupurkaukset irrottavat koronasta ainetta (mm. protuberansseista) massapurkauksina, joissa plasmaa sinkoutuu avaruuteen satojen kilometrien sekuntinopeudella. Varautuneiden hiukkasten törmätessä muutamaa päivää myöhemmin Maan magneettikenttään syntyy revontulia. Koronan plasmasta irtoavia varautuneita hiukkasia, pääasiassa elektroneja ja protoneja, liikkuu siitä poispäin avaruuteen jopa 900 km/s nopeudella. Tämä aurinkotuuleksi kutsuttu ilmiö ulottuu koko aurinkokunnan läpi. Sen hiukkasten ja magneettikentän vaikutuspiirissä olevaa avaruuden osaa sanotaan heliosfääriksi, jonka rajoilta, noin 50–100 AU:n etäisyydeltä olevasta heliopaussista katsotaan tähtienvälisen avaruuden alkavan.[20][21]

Aktiivisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Auringon aktiivisuus
Hinode-teleskoopin ottama kuva Auringon pinnasta näyttää plasman säiemäisyyden.

Auringon aktiivisuus vaihtelee keskimäärin 11 vuoden sykleissä. Vuonna 2018 ilmeisesti lopuillaan oleva sykli alkoi joulukuussa 2008. Aktiivisuussyklin lopussa aktiivisuusminimin aikana auringonpilkkuja ei esiinny juuri lainkaan.[22]

Auringonpilkuissa esiintyy jopa 0,45 teslan magneettikenttiä. Magneettikentän voimaviivat tekevät kahden auringonpilkun kohdalla silmukan Auringon pinnan ulkopuolella.[23]

Muita pinnalla tapahtuvia ilmiöitä ovat flaret eli roihupurkaukset, protuberanssit, granulat ja niin kutsutut auringonjäristykset, joita muun muassa ESA:n SOHO-avaruusluotain havaitsi. Aurinko myös virittää Maan lähiavaruuteen niin kutsutun avaruussään. Auringon aktiivisuuden huippukausina esiintyy niin kutsuttuja aurinkomyrskyjä, jotka näkyvät Maassa muun muassa voimakkaina ja laaja-alaisina revontulina ja esimerkiksi Kanadan ja Yhdysvaltain itärannikon pitkien sähkön siirtolinjojen jakeluhäiriöinä.[24]

Säteily[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Auringon säteily

Auringon säteilemä valo sisältää kaikki tunnetut värit. Avaruudesta katseltaessa Aurinko näyttäisikin valkoiselta. Maasta Aurinko kuitenkin näyttää usein keltaiselta, koska ilmakehä pysäyttää osan Auringon säteilemistä fotoneista.[25]

Auringossa syntyy näkyvän valon ja infrapunasäteilyn lisäksi jonkin verran ultraviolettisäteilyä sekä pieniä määriä radiosäteilyä, röntgensäteilyä ja gammasäteilyä. Radiosäteily tulee pääasiassa atmosfäärin ylimmistä kerroksista, sillä säteily ei juuri pääse ulos Auringon sisäkerroksista. Röntgensäteily tulee yleensä koronasta.[26][27]

Säteilyn merkitys maapallolle ja ihmiskunnalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Auringon fuusioreaktioiden energia on eri muodoissa ihmiskunnan huomattavin energianlähde. Merkittävistä energianlähteistä ainoastaan ydinvoima, geoterminen energia ja vuorovesivoima eivät ole peräisin Auringosta.

Aurinko on maapallon merkittävin energianlähde, joka kasveissa tapahtuvan yhteyttämisen kautta tuottaa melkein kaiken eliökunnan kuluttamasta energiasta. Myös ihmisten fyysinen käyttövoima on Auringosta lähtöisin, sillä kaikki ravinto alkaen kasvikunnasta päättyen ravintoketjun ylimpiin lenkkeihin edustaa varastoitunutta aurinkoenergiaa.[28] Ydinvoimaa sekä geotermistä ja vuorovesienergiaa lukuun ottamatta kaikki ihmiskunnan kuluttama energia on peräisin Auringon fuusioreaktioista eri väylien kautta.[29][30]

Terveysvaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Auringon säteily on merkittävä D-vitamiinin lähde etenkin pienillä leveysasteilla.[31] Auringonvalo vaikuttaa pimeähormoni melatoniinin eritykseen.[32]

Voimakkaalle ja pitkäaikaiselle auringonpaisteelle altistuminen voi polttaa ihon, mikä lisää melanooman riskiä.[33] Toisaalta joissain tutkimuksissa on havaittu, että melanoomasta selviävät todennäköisimmin ne potilaat, jotka ovat saaneet elämänsä aikana eniten auringonvaloa. Tämä viittaa siihen, että auringolla on myös syövältä suojaavaa vaikutusta.[34] Auringolta voi suojata ihonsa välttämällä keskipäivän aurinkoa, pukeutumalla peittävästi tai käyttämällä aurinkovoidetta.[35]

Auringon katsominen paljain silmin on vaarallista silmille. Aurinkoa voidaan havaita turvallisesti esimerkiksi pimennyslaseilla tai käyttämällä suodinkalvoa kaukoputken tai kiikarien kanssa.[36][37][38]

Tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aurinkoa tutkitaan tieteellisesti hyvin monenlaisilla laitteilla. Kaukoputkilla ja teleskoopeilla havaitaan näkyvän valon, infrapunasäteilyn ja radiosäteilyn aallonpituuksia. Spektrografilla Auringon valo voidaan hajottaa eri aallonpituuksiin, mikä paljastaa esimerkiksi Auringon kaasun kemiallisen koostumuksen. Koronagrafilla tutkitaan Auringon koronaa.[39] Aurinkoluotaimet tutkivat Aurinkoa lähietäisyydeltä. Lähimmäksi Aurinkoa on lähetetty Nasan Parker Solar Probe -luotain, joka ohitti huhtikuussa 2019 Auringon 24 miljoonan kilometrin päästä.[40]

Kulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ra, muinaisten egyptiläisten auringonjumala.

Aurinkoa on monessa kulttuurissa palvottu jumalana joko sellaisenaan tai ihmisen tai jonkin eläimen hahmoisena.[41] Auringon katsottiin olevan läheisissä tekemisissä arkielämän kanssa ja vaikuttavan ihmisten elämään. Aurinkoa palvottiin suurena Isänä samalla kun Kuuta palvottiin suurena Äitinä. Muun muassa Lähi-idässä Aurinkoa palvottiin entisaikaan yleisesti, ja Muinaisen Egyptin uskonnossa Auringon palvonta oli keskipisteessä.[42] Muinaissuomalaisilla ei ollut auringonjumalaa, mutta lappalaiset uhrasivat Auringolle, jotta se paistaisi.[43]

Jo muinaisten aikojen ihmiset ovat havainnoineet Auringon nousu- ja laskukohtia taivaanrannassa sekä päiviä, jolloin Aurinko on ollut keskipäivällä korkeimmillaan tai matalimmillaan vuoden aikana. Joitain muinaisia temppeleitä ja muita rakennuksia, kuten Karnakin temppeli ja Stonehenge, on suunnattu tarkasti joihinkin näistä pisteistä. Noin puolessa suomalaisista jätinkirkoista on aurinkosuuntauksia.[44]

Muinaiset kulttuurit keksivät auringonpimennyksille erilaisia syitä, kuten lohikäärmeen tai vihaisten jumalten hyökkäys. Muinaisskandinaaveilla maailmanloppu Ragnarök alkoi auringonpimennyksellä. Koska ilmiötä ei ymmärretty, sitä usein pelättiin.[45]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Golub, Leon & Pasachoff, Jay M.: Lähin tähtemme – tutkimuskohteena Aurinko. (Alkuteos: Nearest Star – The Surprising Science of Our Sun). Ursa, 2004. ISBN 952-5329-37-2.
  • Hannu Karttunen, Karl Johan Donner, Pekka Kröger, Heikki Oja, Markku Poutanen (toim.): Tähtitieteen perusteet. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys URSA, 2016. ISBN 978-952-5985-34-4.
  • Tähtinen, Leena & Pohjolainen, Silja: Aurinko: tähden tarina. WSOY, 2005. ISBN 951-0-30083-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Williams, David R.: Earth Fact Sheet NASA. 16.3.2017. Viitattu 16.11.2018. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i Tähtitieteen perusteet 2016, s. 376.
  3. Alkukirjain: taivaankappaleiden nimet Kielitoimiston ohjepankki. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 30.3.2019.
  4. Kielitoimiston sanakirjan verkkoversio: aurinko. (Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja, 35.) Kotimaisten kielten keskus. ISSN 2323-3370.
  5. Kalevala / Yhdeksäsviidettä runo (49.runo) Project Runeberg. 3.10.1996. Viitattu 16.11.2018.
  6. Linnaluoto, Seppo: Auringon ja tähtien elämänkaari (Juhani Huovelinin esitelmä) Ursa: Kirkkonummen komeetta. Viitattu 16.11.2018.
  7. a b Auringon rakenne ja elinkaari Ilmatieteen laitos. Viitattu 30.3.2019.
  8. Auringon elinkaari Särkänniemi – Tähtiakatemia. Viitattu 16.11.2018.
  9. Tähtien synty ja kehitys Ursa. Viitattu 22.7.2019.
  10. Babak Arvanaghi: 10 asiaa, joita et tiennyt Auringosta Tieteen Kuvalehti. 28.8.2018. Viitattu 22.7.2019.
  11. How Does Our Sun Compare With Other Stars? NASA. Viitattu 1.4.2019.
  12. Stars within 50 light years An Atlas of The Universe. Viitattu 16.11.2018.
  13. Auringon koko ja etäisyys Särkänniemi – Tähtiakatemia. Viitattu 16.11.2018.
  14. a b c d e Auringon sisäosat Särkänniemi – Tähtiakatemia. Viitattu 16.11.2018.
  15. García, R. & Turck-Chièze, Sylvaine & Jiménez-Reyes, Sebastian J. & Ballot, Jérôme & Pallé, Pere L. & Eff-Darwich, Antonio & Mathur, Savita & Provost, Janine: Tracking solar gravity modes: the dynamics of the solar core. Science, 2007, 316. vsk, nro 5831, s. 1591–1593. PubMed:17478682. doi:10.1126/science.1140598. Artikkelin verkkoversio Viitattu 16.11.2018.
  16. Lewis, Elaine: Ancient Sunlight. Technology Through Time, 2007, nro 50. NASA. Artikkelin verkkoversio Viitattu 16.11.2018.
  17. Solar Interior School of Physics and Astronomy. Cardiff University. Viitattu 16.11.2018.
  18. Auringon pinta Särkänniemi – Tähtiakatemia. Viitattu 16.11.2018.
  19. Tähtitieteen perusteet 2016, s. 385–387.
  20. a b Auringon kaasukehä Särkänniemi – Tähtiakatemia. Viitattu 16.11.2018.
  21. a b ESA – Space Science – A (ESA:n tähtitieteellinen sanasto: corona, heliosphere, solar wind) esa.int. Viitattu 16.11.2018. (englanniksi)
  22. Joonas Gustavsson: Tutkijat ihmeissään: Onko Aurinko seonnut? – Tuttu 11 vuoden auringonpilkkujen kierto on saattanut lyhentyä 9 vuoteen Tekniikan Maailma. 26.4.2018. Viitattu 30.3.2019.
  23. Tähtitieteen perusteet 2016, s. 387–389.
  24. Suokas, Tuula: Auringon aktiivisuuden vaikutus revontuliin 2001. Oulun yliopisto, tähtitiede.
  25. Arvanaghi, Babak: 10 asiaa, joita et tiennyt Auringosta Tieteen Kuvalehti. 28.6.2018. Viitattu 28.9.2018.
  26. Tähtitieteen perusteet 2016, s. 391–392.
  27. Auringon säteily ja kirkkausvaihtelut Ilmatieteen laitos. Viitattu 30.3.2019.
  28. Kooste: Energialähteitä vedestä ja hiilidioksidista Ympäristötiedon foorumi. 13.6.2017. Viitattu 16.11.2018.
  29. 9. Energialähteet Peda.net. Viitattu 16.11.2018.
  30. Luukko, Kaj: Geoterminen lämpö pintaa syvemmältä Gaia – Ainoa kotimme. 22.2.2016. Viitattu 16.11.2018.
  31. Lukinmaa, Tuukka: Suomalaisilla pulaa D-vitamiinista kesälläkin Yle – Uutiset. 14.5.2009. Viitattu 16.11.2018.
  32. Huttunen, Matti: Kaamosmasennus Lääkärikirja Duodecim. 10.9.2017. Terveyskirjasto. Viitattu 16.11.2018.
  33. Tarnanen, Kirsi & Tarkistaneet: Koskivuo, Ilkka & Kukkonen-Harjula, Katriina: Melanooma (ihomelanooma) Käypä hoito. 6.2.2012. Viitattu 16.11.2018.
  34. Berwick, Marianne & Armstrong, Bruce K. & Ben-Porat, Leah & Fine, Judith & Kricker, Anne & Eberle, Carey & Barnhill, Raymond: Sun Exposure and Mortality From Melanoma. Journal of the National Cancer Institute, 2005, 97. vsk, nro 3, s. 195–199. doi:10.1093/jnci/dji019. Artikkelin verkkoversio Viitattu 16.11.2018.
  35. Hannuksela-Svahn, Anna: Auringonpolttama ja auringolta suojautuminen Lääkärikirja Duodecim. 17.8.2016. Viitattu 16.11.2018.
  36. Auringon tarkkaileminen turvallisesti URSA. Viitattu 16.11.2018.
  37. Auringon kuvaaminen Tähtikuvaus.info. Viitattu 16.11.2018.
  38. Auringon kuvan heijastaminen tasolle URSA. Viitattu 16.11.2018.
  39. Golub & Pasachof 2004, s. 28–42.
  40. Kuumat paikat! NASA:n Aurinkoa tutkiva Parker-luotain ohittaa Auringon jälleen ennätysläheltä Tekniikan Maailma. 4.4.2019. Viitattu 4.4.2019.
  41. Factum: Uusi tietosanakirja. 1, A–din. Espoo: Weilin & Göös, 2003. ISBN 951-35-6640-4.
  42. Olcott, William Tyler: Aurinkotarusto, s. 33–35, 110–121. (Alkuteos Sun Lore of All Ages, 1914). Delfiini Kirjat, 2013. ISBN 978-952-6651-03-3.
  43. Tähtinen & Pohjolainen 2005, s. 15.
  44. Seppo Linnaluoto, Marianna Ridderstad: Esitelmä muinaisesta tähtitieteestä 21.9.2010. Ursa. Viitattu 30.3.2019.
  45. Tähtinen & Pohjolainen 2005, s. 16.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Krauss, Lawrence M.: Atomi: Matka maailmankaikkeuden alusta elämän syntyyn ja siitä edelleen. (Alkuteos: Atom: An Odyssey from the Big Bang to Life on Earth...and Beyond, 2001). Suomentanut Juha Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2002. ISBN 952-5202-51-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aurinko.
Wikiquote-logo.svg
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Aurinko.