Tämä on suositeltu artikkeli.

Tasankointiaanit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kolme mustajalkapäällikköä. Edward S. Curtisin valokuva vuodelta 1900.

Tasankointiaanit ovat alkujaan Pohjois-Amerikan Suurilla tasangoilla asuneita Amerikan alkuperäiskansoja eli intiaaneja. Tasankointiaanit jaetaan usein kahteen ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat tasankojen biisoninmetsästäjät, joista tunnetuimpia olivat cheyennet, comanchet, kiowat, mustajalat ja lakotat. Toinen ryhmä suosi kiinteitä kyliä ja maanviljelyä, kuten dakotat, mandanit, omahat, osaget ja pawneet.[1]

Intiaanit pystyivät liikkumaan entistä nopeammin, kun he ottivat 1600–1700-luvulla käyttöönsä villiintyneitä hevosia. Intiaanit elivät hevoskulttuurissa kolmen sukupolven ajan, kunnes se päättyi biisonien hävittämiseen.[2] Vuonna 1780, tasankokulttuurin ollessa vahvimmillaan, intiaanien lukumäärä Suurilla tasangoilla oli arviolta 200 000.[3] Metsästäjistä suurin kansanryhmä olivat mustajalat (15 000) ja lakotat (10 000), maanviljelijöistä pawneet (10 000).[4]

Eurooppalaisten siirtolaisten mukana saapuneet taudit, joita vastaan intiaaneilla ei ollut immuniteettia, vähensivät heidän lukumääräänsä. 1600-luvun aikana Pohjois-Amerikan itärannikolla ja Isojenjärvien alueilla riehuneet isorokko, kolera ja muut kulkutaudit levisivät niin preerioille kuin tasangoillekin 1700-luvulla ja romahduttivat intiaanien lukumääriä varsinkin seuraavan vuosisadan aikana. Espanjan ja Ranskan uudisasutus ei päässyt koskaan leviämään tasangoille, mutta Yhdysvaltoja alkuperäinen väestö ei kyennyt työntämään pois, vaan intiaanit joutuivat monien sotien jälkeen luovuttamaan maansa pala palalta ja siirtymään reservaatteihin. Viimeinen suuri taistelu käytiin joulukuussa 1890 Wounded Kneessä Etelä-Dakotassa.[5]

Tasankoalue

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tasankointiaanien asuinalueet ensimmäisten eurooppalaisten kohtaamisen aikaan.

Tasankoalueeseen sisältyi Kalliovuorten idänpuoleinen alue, johon etelässä kuului suurin osa Texasia, New Mexicon ja Coloradon itäosa, Oklahoman, Kansasin ja Nebraskan länsiosa, lähes koko Etelä- ja Pohjois-Dakota, suuri osa Wyomingia sekä Montana sen läntisimpiä reunoja lukuun ottamatta. Tasangot ylsivät myös Kanadaan, Saskatchewanin ja Albertan eteläosiin sekä Manitoban lounaiskolkkaan. Lyhyttä ruohoa kasvavalla tasangolla oli myös monia jokialueita, ja Kalliovuorten reunojen lähellä maastossa kohosi pieniä vuorijonoja. Etelä-Dakotan ja Wyomingin rajamailla kohosivat keskellä tasankoa havumetsän reunustamat jyhkeät Black Hills -vuoret. Tämän vuorialueen löysivät Montanasta vaellukselle lähteneet kiowat, jotka 1700-luvun alkupuolella valtasivat paikan kymmeniksi vuosiksi ja pitivät sitä pyhänä maanaan.[6]

Ilmasto oli kesäisin kuuma, talvisin kylmä. Varsinkin pohjoisessa talvet saattoivat olla paitsi kylmiä, myös myrskyisiä ja runsaslumisia. Ihmisiä saattoi kuolla talven lumimyrskyihin[7]. Kesäisin pitkät kuumat ajanjaksot kuivasivat joenuomat ja jalkamiehenä tasangoille lähtenyt saattoi menehtyä veden puutteeseen.[8]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurten tasankojen alueella asuneista intiaaneista esihistoriallisen ajan lopulla on hyvin heikosti tietoa, koska eurooppalaiset saapuivat Mississippijoen länsipuolelle verrattain myöhään. Varhaisimmat tiedot eteläisten tasankojen asukkaista on saatu espanjalaiselta tutkimusmatkailijalta Francisco Vásquez de Coronadolta, joka vuonna 1541 johdatti retkikuntansa nykyisestä New Mexicosta Kansasiin.[8] Hän tapasi tasangolla vaeltavia intiaaneja, jotka liikkuivat biisonien perässä. Espanjalaiset kutsuivat intiaaneja ”quarechoiksi”, ja he ovat mahdollisesti olleet kaukaa Kanadasta etelään siirtyneiden apassien itäisin ryhmä. Intiaanit liikkuivat jalan ja kuljettivat vähäistä omaisuutta koirien vetämissä purilaissa.[9] Coronadon mukaan quarechot eivät viljelleet maata vaan olivat metsästäjiä, jotka söivät raakaa lihaa ja joivat teurastamiensa eläinten verta.[10] Espanjalaisten matka tasangoille jäi lyhyeksi, sillä heidän etsimänä Quivira, kultainen kaupunki, osoittautui maata viljelevien wichita-intiaanien alkeelliseksi kyläksi. Retkikunta palasi Uuteen-Meksikoon.[9]

Head-Smashed-In Buffalo Jump Kanadan Albertassa. Muinaiset tasankojen intiaanit käyttivät jyrkänteitä biisonin­metsästyksessä.[11]

Coronadon retkikunnan jälkeisten runsaan sadan vuoden ajalta ei tasangoilla biisoneja metsästävistä intiaaneista ole yhtään luotettavaa mainintaa. Useimmat tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että kaikki suurten tasankojen biisoninmetsästyksen elämäntavakseen valinneet intiaanikansat ovat tulleet sinne muualta ja muuttoliike on alkanut useimpien kohdalla 1600-luvulla ja jatkunut seuraavan vuosisadan. Vaikka tasangoilta on löydöksiä vanhoistakin kulttuureista, niitä ei ole kyetty luotettavasti yhdistämään alueiden myöhempiin asukkaisiin. Tosin Nebraskan ja Kansasin alueella on etelästä suuntautuneen muuttoliikkeen seurauksena ollut pawneiden ja arikarain kyliä jo esihistoriallisella kaudella, mutta heidät on luokiteltu tasankojen maanviljelijöiksi.[12] Monet intiaanitutkijat uskovat Saskatchewanin lakeuksien mustajalkojen ja Pohjois-Dakotan mandanien olleen ensimmäisiä pohjoisten tasankojen asukkaita 1500- tai 1600-luvulla, mutta heidänkin juurensa ovat alun perin olleet toisaalla.[13]


Arkeologiset todisteet viittaavat vahvasti siihen, että Kalliovuorilta laskeutuneet shoshonit tekivät jalkaisin pitkiä matkoja Montanan tasangoilla jo kauan ennen ratsujen käyttöönottoa. He eivät asuneet tasangolla, mutta tunsivat seudut ja todennäköisesti pyydystivät biisoneita tai antilooppeja. Lounaisesta Albertasta Kanadasta löytyy paikka, josta biisonit ajettiin varmaan kuolemaan yli jyrkänteen. Paikka tunnetaan nykyään nimellä Head-Smashed-In Buffalo Jump. Monet tasankojen intiaanit käyttivät vastaavia surmanloukkuja vielä ratsastuskulttuurin aikakaudella aina vuoteen 1850 asti.[14]

Hevosten käyttöönotto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mustangien leviäminen tasangoille sai aikaan uuden kulttuurin.
Amerikan mantereella elänyt pieni­kokoinen Eohippus-hevonen ei ollut tasanko­intiaanien hevosten edeltäjä.

Varhain Amerikan mantereella elänyt hieman isoa koiraa suurempi Eohippus-hevonen ei ollut intiaanimustangien edeltäjä. Eohippukset kuolivat tuntemattomasta syystä sukupuuttoon jo eoseenikaudella, kymmeniä miljoonia vuosia ennen espanjalaisten rantautumista Pohjois-Amerikan mantereelle 1500-luvun alkupuoliskolla.[15] Saman vuosisadan lopulla ensimmäinen pysyvä espanjalaisten siirtokunta toi mukanaan suuret määrät tammoja ja oriita, kun se asettui asumaan nykyisen El Pason tienoille.[16] Hevoslaumat kasvoivat nopeasti. Etelään kulkeutuneet apachien heimot tekivät joskus ryöstöretkiä espanjalaisten asutuksia vastaan ja veivät heiltä mahdollisesti myös hevosia. Espanjalaiset olivat säätäneet lain, joka kielsi intiaaneilta hevosten omistamisen ja niillä ratsastamisen.[17] Apachien mukana ensimmäiset hevoset levisivät mahdollisesti hieman pohjoisempana asuvien heimojen ulottuville. Arkeologit uskovat, että hevosten leviämiseen vaikutti myös eräs espanjalainen tutkimusretkikunta, joka vuonna 1541 ennen palaamistaan Eurooppaan päästi mukanaan olleet hevoset Mississippin varrella irralleen.[18]

Tasangoille leviävän paimentolaiskulttuurin voidaan katsoa saaneen varsinaisesti alkunsa Uuden-Meksikon pueblointiaanien kapinasta vuonna 1680. Espanjalaisia vastaan nousseet intiaanit vapauttivat samalla suuret määrät hevosia, joita kulkeutui niin eteläisille tasangoille kuin Kalliovuorten itäisiä rinnemaita pitkin aina nykyiseen Wyomingiin asti. Hevoset villiintyivät suuriksi laumoiksi ja lisääntyivät runsaasti, mikä osoitti niiden selviytyvän vaihtelevissa sääoloissa luontaisesti hengissä.[18] Tasankojen heimot ottivat villihevosia kiinni, ja niitä alettiin käyttää kuormajuhtina koirien sijasta.[19] Koiria ei kuitenkaan ollut käytetty vain tavarakelkkojen vetämiseen, vaan ne toimivat kylävahteina, metsästyskoirina, rituaaliuhreina ja nälkävuosina myös ravinnon lähteenä. Koirien vuodista ja turkeista tehtiin vaatteita. Koirien jalostus oli yleistä, ja intiaaneilla oli ympäri mannerta kylissään suuria koiralaumoja.[19]

Yhä useamman heimon metsästäjät ja soturit opettelivat myös ratsastamaan huomattuaan, kuinka nopeaa ja vaivatonta liikkuminen mustangeilla oli. Aluksi hevosia pelättiin ja ratsastamisen oppimiseen meni aikaa.[20] Niitä pidettiin suurina koirina (shoshonien misstutim), hirvikoirina (mustajalkojen ponokamita) tai henkikoirina (siouxien sunka wakan), joiden selässä oli vaikea pysyä.[21][22] Tasankojen intiaanit oppivat kuitenkin ratsastamaan mestarillisesti. Hevosen käyttö muutti ratkaisevasti intiaanien taloutta, kun biisoninmetsästykseen käytetty aika lyheni merkittävästi. Jo 1600-luvun lopulla tasangoille syntyi ratsastavien metsästäjien ryhmiä, jotka eivät käyttäneet oppimiaan taitoja ainoastaan biisonien ja muun riistan saalistamiseen, vaan hyökkäsivät myös jalkaisin tasangoilla liikkuvien vihollisheimojen kimppuun. Itäisten shoshonien ratsastavien ryhmien on mainittu terrorisoineen 1700-luvun alkupuoliskolla Montanan tasankoja, ja yleinen uskomus onkin, että heidän kauttaan hevonen kulkeutui pohjoisille tasangoille ja monille naapurikansoille. Shoshonit itse ovat oman perimätietonsa mukaan hankkineet ensimmäiset hevosensa lähisukulaisiltaan comancheilta.[23] Jo vuonna 1705 comanchet tekivät ratsain ryöstöretkiä Uuden-Meksikon espanjalaisten siirtokuntien kyliin, ja heitä pidetäänkin ensimmäisenä intiaanikansana, joka osasi hyödyntää kaikki ratsun tuomat edut.[23]

Biisoninmetsästystä harrastettiin ennen hevosten tuloa myös pukeutumalla eläinten taljoihin ja hiipimällä saalistettavien lähelle.

Ihmisasutukseen huonosti sopivat ylänköarot olivat ihanteellisia saalistuspaikkoja ratsain liikkuville metsästäjille. Vesistöjen välisten kuivien alueiden halki matkaaminen kävi joutuisasti, ja ratsujensa avulla intiaanit saivat kaiken tarvitsemansa. Tieto tasankojen metsästäjien ”paratiisista” levisi nopeasti eteenpäin, ja uusia heimoja ilmestyi preerian laitamille hankittuaan hevosensa joko kauppapaikoilta tai varastamalla. Kun 1700-luvun aikana ratsain käytävä sodankäynti tasangoilla lisääntyi, myös intiaanien aseistus muuttui. Perinteiset jouset lyhenivät ja kilvet pienenivät. Taistelut käytiin pienemmissä ryhmissä, ja vastustajan surmaamista tärkeämmäksi nousi sotasaalis, joka nosti soturin arvostusta. Hevosten varastamisesta tuli yksi sotimisen keskeinen motiivi[24] Noin 1730 tasankojen kalliomaalaukset muuttuivat eläimiä esittävistä eläintenhenkikuvista sota-aiheisiksi[24]. 1700-luvun puolivälin jälkeen tasankojen ratsastajat alkoivat käydä yhä enemmän sotia maittensa puolesta. Yhä uusia kansoja työntyi tasangoille jakamaan metsästysmaita, ja tulokkaat pyrittiin ajamaan pois. Aina se ei onnistunut. Kiowat menettivät pyhät maansa idästä levinneille lakotoille ja cheyenneille. Myös keskisille tasangoille majoittuneet apachet joutuivat väistymään comanchien tieltä.[25]

Kauppaverkoston syntyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimiva kauppaverkosto syntyi 1700-luvun aikana pohjoisten tasankojen alueella, jonka eräänlaisena pääpaikkana olivat Missourin varrella sijaitsevat mandanien ja hidatsojen, aluksi myös arikarojen kylät.[26] Maanviljelijä- ja metsästyskulttuurin mukana tulleet erilaiset tuotteet herättivät nopeasti laajenevan kaupankäynnin. Papua, kurpitsaa ja maissia vaihdettiin metsästäjien mukanaan tuomaan kuivattuun lihaan sekä hirven- ja biisoninnahkoihin. Myös nahkavaatteet, koristellut viitat ja monet hienot länsirannikon heimojen tekemät käsityöt vaihtoivat omistajaa. Eurooppalaisten kauppiaiden tuomat monenlaiset hyödykkeet tulivat kauppapaikoille jo ennen 1700-luvun puoliväliä ja alkoivat levitä eri puolille tasankoja.[27]

Comanchien kauppatavaroista oli tullut tärkeä osa Uuden-Meksikon taloutta jo 1720-luvun aikana, kun sikäläinen maakuntahallitus julisti kesäkuukausiksi aselevon edistämään kaupankäyntiä paikallisten intiaanien kanssa.[27] Comanchet tulivat kauppapaikoille mukanaan suuri joukko koiria, joiden vetämät purilaat oli lastattu täyteen nahkoja ja turkiksia. Idästä käsin laajeneva Uusi-Ranska oli tehnyt 1730-luvun alussa vahvan liiton osagien kanssa, joiden asuinalueet Missourin ja Kansasin rajoilla toimivat vedenjakajana lännen intiaani- ja idän ranskalaisasutusten välillä. Osaget eivät myyneet ranskalaisille ainoastaan turkiksia ja nahkoja vaan myös naapuriheimoilta sieppaamiaan orjia.[28] Kanadan creet ja assiniboinet, jotka jo edellisellä vuosisadalla olivat joutuneet ranskalaisen turkiskaupan vaikutuspiiriin ja solmineet suhteet myös britteihin, kuljettivat eurooppalaisilta hankittua tavaraa arikarain, hidatsojen ja mandanien kauppapaikoille.[29]

Intiaanien uskomuksen mukaan siouxit tekivät upeimmat sulkapäähineet.[30] Pohjoisilta tasangoilta päähineet levisivät kaupan mukana kaikkiin ilman­suuntiin, niitä alettiin valmistaa yhä useammissa kylissä ja niistä tuli Pohjois-Amerikan intiaanien näkyvin symboli.

Nykyisten tutkimusten valossa kauppatavaroiden nopeaa kulkua edistivät kaksi erillistä crow-intiaanien muodostamaa ryhmää, jotka tapasivat toisensa keskellä tasankoa ja vaihtoivat keskenään tuomansa tavarat. Tämän kauppaverkoston kautta kulkivat myös ne lukuisat kiväärit, jotka lähtivät matkaan Hudson Bay Companyn varastoista Manitobasta ja kulkeutuivat ensin mandanien ja hidatsojen kauppakeskuksiin ja sieltä edelleen crow-kauppiaille.[31]

Tärkein kauppatavara oli hevonen. Se lisäsi kaukana toisistaan asuvien kansojen vuorovaikutusta, ja hevosella voitiin kuljettaa suuria määriä pienehköä kauppatavaraa. Tyynenmeren rannikolta ja Kalliovuorilta kulkeutui sikäläisten intiaanien tuotteita mandanien ja hidatsojen kauppapaikoille. Tasankojen kansat halusivat sellaistakin tavaraa kuin kalaöljyä, pemmikaania, marjakakkua, hamppuköyttä ja simpukankuoria. Erityisen haluttuja olivat vuorilampaan sarvesta tehdyt jouset, jotka olivat nez percéin erikoistuotteita ja täysin ylivoimaisia tasankojen omiin jousiin verrattuna.[30]

Kaupankäynnin eräänä seurauksena oli ylellisyysesineiden lisääntyminen ja ulkoisen loistokkuuden korostaminen. Hienot vaatteet, helyt ja sulkapäähineet syrjäyttivät alkuperäisen kulttuurin, ja pohjoisilla ja eteläisillä tasangoilla saatettiin pukeutua lähes samoin. Vaikka tasangon metsästäjä sai biisonista kaiken tarvitsemansa, ravinnon, asunnon ja vaatteet, kaupankäynnistä muodostui merkittäviä tapahtumia, joihin tuli monesti koko kylä.[26] Kauppapäivien aikana pyrittiin noudattamaan jo aiemmin käyttöön tullutta aselepoa. Yleensä sääntöjä noudatettiin hyvin, joskin historiasta löytyy mainintoja, että mustajalat eivät aina noudattaneet kaupankäynnin edellyttämää aselepoa.[32] Sotaisan tasankokulttuurin synty näkyy siinä, että noin 1730 alueen intiaanien maalaukset vaihtuivat henkimaailman eläinkuvista sota-aiheita esittäviksi[33]

Tappavat kulkutaudit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasankojen kansat elivät aineellisesti vaurainta aikaansa 1700-luvun lopulla, kun heidän keskuuteensa levisi isorokko, joka aiemmalla vuosisadalla oli tehnyt surullista tuhoa itäisten kansojen kylissä. Intiaanien immuniteetti ei suojannut heitä valkoisen väestön mukana tulleilta taudeilta. 1780-luvulla isorokko kulkeutui hidatsojen ja mandanien kyliin Kanadasta tulleiden kauppiaiden tai kauppatavaroiden mukana, ja siihen menehtyi paljon kylien asukkaita.[34] Sama epidemia koetteli vuonna 1781 mustajalkoja, joista kuoli useita satoja.[35] Epidemiat levisivät säännöllisin välein ja koettelivat varsinkin viljelevien kansojen kiinteitä kyliä, joihin taudin oli helppo pesiytyä. Leiripaikkaa usein muuttavat tasankojen ratsastajat selvisivät vähemmin menetyksin.[36]

Vuonna 1801 pawneiden Uudesta-Meksikosta voittoisana palannut sotapartio toi mukanaan isorokon, joka levisi Missourista aina Texasin rannikolle asti.[37] Eteläisten tasankojen caddot, wichitat ja monet muut kansat menettivät yli puolet väestöstään. Vuonna 1816 Rio Granden alueen kiowia, comancheja ja muita asukkaita koetteli sama tauti, joka oli lähtöisin espanjalaisten asutuksista.[37]

Pahin tasankojen isorokkoaalloista levisi Missourijoen varrelle vuonna 1837 St. Louisista purjehtineen jokilaivan mukana. Rokko levisi laivalta pohjoisille tasangoille ja pyyhkäisi yli Missourin laaksojen. Se pesiytyi matkallaan kylään, jossa asui 5 000 mustajalkaa.[38] Asukkaat jättivät majansa, sillä he luulivat pystyvänsä pakenemaan tautia. Heitä seurasivat läheisten kylien crow't, creet ja assiniboinet. Intiaanit pakenivat Kanadaan, jossa he levittivät tautia ympärilleen. Näiden kansojen yhteenlasketuksi kuolleiden määräksi arvioitiin jälkeenpäin 6 000–8 000.[39] Sama epidemia tunkeutui Missourin varrella sijaitseviin mandanien ja hidatsojen kyliin ja saavutti myös arikarat. Mandanit menehtyivät lähes kaikki: 1 800 henkeä käsittäneestä kansasta jäi jäljelle 23 miestä, 40 naista ja 65 lasta.[40] Myös arikarat ja hidatsat menettivät yli puolet väestöstään.[41][42]

Epidemia jatkoi kulkuaan kohti etelää ja tavoitti yanktonai-siouxien, osagien, pawneiden, kiowien, tasanko-apachien ja comanchien kylät. Kaikkien menetykset olivat suuret, ja yksinomaan pawneiden on kerrottu menettäneen noin 2 000 henkeä.[39] Seuraavalla vuosikymmenellä pawneet kokivat lisää menetyksiä, kun siirtolaisten mukana tullut kolera surmasi puolet heidän väestään.[43] Vuonna 1849 sama tauti levisi muiden tasankojen kansojen keskuuteen. Kiowat kuvailivat koleraa vielä isorokkoakin hirveämmäksi sairaudeksi.[44]

Yhdysvaltojen vaikutuksen kasvaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1803 vasta 27-vuotias Yhdys­vallat osti Ranskalta Louisianan alueen (kartassa ruskealla). Tämä toi tasanko­intiaanien maat yhdys­valtalaisten etu­piiriin ja siirtolaisuuden kohteeksi.

Presidentti Thomas Jeffersonin elättelemä unelma Yhdysvaltain asutuksen leviämisestä suurille tasangoille ja Kalliovuorten yli Tyynellemerelle asti alkoi toteutua 1800-luvun alkuvuosina.[45] Hänen valtuuttamansa neuvottelijat ostivat Napoleon Bonapartelta Ranskan Louisianan, joka käsitti lähes kaikki Mississippin länsipuolella olevat tasankoalueet. Maa ja intiaanien asuinalueet päätettiin kartoittaa nopeasti, ja tehtävään palkattiin Lewisin ja Clarkin retkikunta, joka aloitti matkansa St. Louisista kesällä 1804 ja päätti sen syksyllä 1806. Retkikunta vaelsi shoshoniopas Sacagawean johdolla Tyynenmeren rannalle ja takaisin. Retkikunnan kokemukset alueen intiaaneista olivat myönteisiä, mutta paluumatkalla sattui välikohtaus, jossa eräs mustajalka-metsästäjä ammuttiin.[46] Sen vuoksi mustajalat pyrkivät vuosikausia hankaloittamaan yhdysvaltalaisten turkismetsästäjien ja kauppiaiden työtä Kanadan rajamailla.[46]

Comanchet olivat 1800-luvun alussa etelän intiaaneista pelottavimmassa maineessa. He kävivät jatkuvaa sotaa toisten heimojen kanssa ja ahdistelivat myös valkoisia. Santa Fe, joka oli 1820-luvulla tärkein solmukohta Yhdysvaltain ja Meksikon välillä, oli comanchien maiden lähellä, ja comanchet hyökkäsivät toistuvasti Santa Festä Kaliforniaan matkaavien kimppuun.[47]

Ensimmäisinä sodan Yhdysvaltoja vastaan aloittivat arikarat vuonna 1823. Keskisillä tasangoilla kaupankäyntiä hallinneet arikarat olivat menettäneet valta-asemansa ympäristön heimojen ja Yhdysvaltain välisessä kaupankäynnissä, ja tilanne riistäytyi avoimeksi sodaksi. Rauha solmittiin vuonna 1825.[48]

Yhdysvaltain välit olivat tulehtuneet myös pawneiden kanssa 1820-luvun ajan. Pawneet olivat kuitenkin eräs tasankojen runsaslukuisimmista ja vahvimmista kansoista, joten Yhdysvaltain armeija ei ollut erityisen halukas ryhtymään sotaan heitä vastaan.[49] Myöhemmin pawneet, jotka olivat lähes kaikkien vihollisia, auttoivat Yhdysvaltoja sodissa lakotoja ja näiden liittolaisia vastaan. 1820-luvulla preerioiden viljelijät, ensin iowat, kanzat ja quapawit, alkoivat luovuttaa maitaan yhdysvaltalaisille. Muut seurasivat esimerkkiä seuraavien vuosikymmenten aikana.[50]

Comanchet tekivät 1830-luvulla useita rauhansopimuksia Yhdysvaltain kanssa, mutta hyökkäilivät itsenäiseen Texasin tasavaltaan. Comanchet joutuivat taistelemaan myös arapahoja ja cheyennejä vastaan, joiden sotilasliitto juonsi juurensa jo edelliseltä vuosisadalta. Kun yhdysvaltalaisten kasvava voima alkoi näkyä yhä selvemmin, tasankojen taistelijat solmivat keskinäisiä rauhansopimuksia. Idän intiaanit olivat joutuneet alistumaan pakkomuuttoihin, mikä antoi realistisen kuvan tulevasta myös arapahoille, cheyenneille, comancheille, kiowille ja lakotoille. Estääkseen uhkakuvan toteutumisen he päättivät nousta yhteisvoimin vastustamaan Yhdysvaltoja, joka anasti jatkuvasti intiaanien maita.[36]

Tasankokulttuurin päättyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisen asutuksen kasvava paine mursi 1840-luvun lopulla keskisten tasankojen intiaanirajat. Yhdysvaltain hallituksen edustajat neuvottelivat intiaanien kanssa kauttakulkuoikeuksista näiden maiden läpi. Intiaanit noudattivat sopimuksia suhteellisen hyvin, mutta Kansasin, Nebraskan, Wyomingin ja Idahon läpi kulkeva Oregonin reitti toi mukanaan loputtomia vankkurijonoja. Siirtolaiset karkottivat riistan, ja taudit levisivät tasangoilla entistä helpommin.[51]. 1850-luvun alussa tehtiin kaksi suurta rauhansopimusta, mutta ne eivät taanneet tasangoille pysyvää rauhaa.

Intiaanisodat alkoivat, kun sioux-soturit hyökkäsivät armeijan kimppuun Fort Laramien lähellä Wyomingissa ja surmasivat 29 Yhdysvaltain sotilasta.[52]. Tapahtumat saivat alkunsa, kun muuan sioux tappoi erään mormoneilta karanneen huonokuntoisen lehmän.[53] Maanviljelijät vaativat rahallista korvausta siouxien tarjotessa heille hyvityksenä hyväkuntoista hevosta. Nuori aliluutnantti John A. Grattan asettui mormonien puolelle ja otti mukaansa 28 jalkamiestä pidättämään lehmän ampuneen minneconjou-siouxin.[54]. Humalaisen tulkin haukkuessa siouxit akoiksi levittäytyivät intiaanit Grattanin miesten ympärille. Malttinsa menettänyt Grattan käski sotilaiden avata tulen, ja sinetöi tällä teollaan miestensä, tulkkinsa sekä itsensä kohtalon. Tapaus jäi historiaan Grattanin verilöylynä, joka huononsi entisestään intiaanien ja valkoisten välejä. Kumpikin osapuoli aloitti tämän jälkeen valmistelut pitkää sotaa varten.[55]

Seuraavilla vuosikymmenillä käydyissä sodissa yhdistyneiden tasankointiaanien joukot saavuttivat joitakin merkittäviä voittoja Yhdysvaltoja vastaan, mutta niiden merkitys jäi hetkelliseksi. Kun Abraham Lincoln valittiin Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 1860, uusi republikaaninen puolue nousi valtaan ja reservaattien edustajat vaihdettiin. Uusilla edustajilla ei ollut työhönsä riittävää kokemusta, mistä seurasi monia virheitä ja laiminlyöntejä. Reservaatteihin Minnesotassa sopeutuneet, maanviljelystä harjoittavat dakotat kärsivät pahoin edustajien vaihtumisesta. Hallituksen myöntämät määrärahat jäivät saapumatta, ja kun dakotat pyysivät heille kuuluvia ruokatarpeita, heidän käskettiin syödä heinää ja ulosteitaan.[56][57]

Vanhemmat päälliköt olisivat halunneet rauhan säilyvän, mutta nuoret soturit päällikkönsä Little Crow'n johdolla kävivät sotaan Yhdysvaltoja vastaan loppukesästä 1862. Minnesotan kansannousuksi kutsutussa kapinassa surmattiin satoja yhdysvaltalaisia. Kun lyhyt sota oli ohi, 300 dakotasoturia tuomittiin hirtettäviksi. Lincoln armahti kuitenkin suurimman osaan kuolemaantuomituista, ja hirttolavalle päätyi vain 38 dakotaa. Kun tuomio pantiin täytäntöön joulukuun 26. päivä 1862, se keräsi paljon katsojia ja oli Yhdysvaltain suurin joukkoteloitus.[58]

Suurten tasankojen päälliköitä yhteis­kuvassa vuonna 1865.

Yhdysvallat oli päättänyt anastaa eteläiset ja pohjoiset tasangot itselleen. Normaalin sodankäynnin ja neuvottelujen ohella yhdysvaltalaiset turvautuivat hyvin häikäilemättömiin keinoihin. Eräs niistä oli biisonien joukkoteurastus kongressin päätöksellä. Vuosina 1872–1874 valkoiset metsästäjät kaatoivat valtavia määriä biisoneita, joista suuri osa jäi mätänemään tasangoille.[59]

Jo vuodesta 1868 lähtien hallitus oli perustanut lakotoille reservaatteja niin Dakotaan kuin Nebraskaankin, mutta vain osa heistä otti vastaan tarjotut maat. Black Hillsin kultalöydöt vuoden 1874 aikana lisäsivät alueen intiaanien levottomuutta. Kullankaivajat tunkeutuivat lakotojen reservaattiin, ja intiaanit siirtyivät tasangoille metsästämään.[60] Vuonna 1875 intiaanivirasto kehotti kaikkia lakotoja palaamaan takaisin reservaattiinsa, mutta monet intiaaneista jättivät noudattamatta kutsua. Kun hallituksen joukot virtasivat Montanaan ja Wyomingiin, lakotat alkoivat koota omia heimojaan yhteen ja pyysivät apua myös arapahoilta ja cheyenneiltä. Lakotain vaikutusvaltainen päämies Istuva Härkä antoi täyden tukensa yhdistyneitten heimojen toiminnalle. Vuonna 1876 lakotain sotapäällikkö Hullu Hevonen joukkoineen järjesti väijytyksen Little Big Horniin ja surmasi kenraali Custerin johtaman seitsemännen ratsuväkipataljoonan viimeiseen henkeen. Tämän tapahtuman jälkeen Yhdysvallat lähetti tasangoille useita rangaistusretkikuntia, joiden piti saada intiaanit kuriin ja takaisin heille määrättyihin reservaatteihin.[61]

Joseph ja nez percét.

Pohjoisten tasankojen siouxien, cheyennien ja arapahojen vastarinta murtui vuonna 1877. Etelässä comanchet ja kiowat olivat luopuneet taisteluista jo kaksi vuotta aiemmin katsottuaan sotimisen hyödyttömäksi. Reservaatista toiseen siirretyt nez percét kävivät oman yksityisen sotansa Yhdysvaltain armeijaa vastaan syksyllä 1877. Sitä ennen he olivat olleet rauhanomaisessa suhteessa amerikkalaisiin koko vuosisadan. Presidentti Ulysses Grantin määräyksestä nez percéille annetun Wallowalaakson piti olla intiaanien laillista omaisuutta, mutta paikalliset uudisasukkaat ajoivat silti karjansa intiaanien laitumille. Valkoisten painostama Grant perui määräyksensä, ja hallituksen edustajat antoivat nez percéille 30 päivää aikaa muuttaa laaksosta toiseen reservaattiin. Määräaika oli riittämätön, ja osa nez percéistä halusi jäädä Wallowaan. Tilanteen kärjistyttyä yhteenotoiksi nez percét, joiden joukossa oli paljon naisia ja lapsia, pakenivat päällikkönsä Josephin johdolla. Yhdysvaltain joukot ajoivat heitä takaa yli 2 500 kilometriä neljän osavaltion läpi. Useita kuukausia kestänyt takaa-ajo päättyi vasta Montanassa lähellä Kanadan rajaa. Sitä ennen satoja ihmisiä oli ehditty surmata.[62]

Montanassa ja Kanadan puolella Albertassa kulkutautien heikentämät mustajalat olivat vailla liittolaisia eivätkä kyenneet puolustamaan maitaan. Reservaatissa syntynyt nälänhätä surmasi suuret määrät pieganeita ja muita mustajalkoja vuoden 1883 aikana.[63]

Lakotat yrittivät vielä kerran, aivan 1880-luvun lopulla, elvyttää kulttuuriaan omaksumalla Kalliovuorten takaa tulleen henkitanssin, jonka alkuperäinen tarkoitus kehittäjänsä Wovokan mukaan oli rauhanomainen. Yhdysvaltain silmissä yötä päivää tanssivat lakotat nostattivat kapinahenkeä valkoisia vastaan, ja viranomaiset pelkäsivät lakota-johtaja Istuvan Härän yhtyvän hengelliseen hurmosliikkeeseen ja aloittavan sodan. Hän sai surmansa pidätyshetkellään joulukuussa 1890 intiaaniupseerin ampumasta luodista.[64] Istuvan Härän kannattajat surmasivat kaksi intiaanipoliisia ja pakenivat paikalta. Noin 350 lakotaa pakeni leiristään peläten rangaistustoimia. Paenneet intiaanit, joista osa oli henkiliikkeen kannattajia, saatiin nopeasti kiinni ja pakotettiin leiriytymään Wounded Kneehin. Siellä syntyneessä taistelussa sotilaat surmasivat ainakin 153 intiaania, modernien arvioiden mukaan jopa kaksinkertaisen määrän.[65]

Väkiluvun kehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oheisessa taulukossa on esitetty vuoden 1910 väestönlaskentatulos niistä intiaanikansoista, jotka kuuluivat tasankojen metsästäjien ja preerian maanviljelijöiden kulttuuripiiriin. Shoshonit, utet ja bannockit on tosin useimmiten laskettu Suurten syvänteiden kulttuurin kuuluviksi. Taulukosta puuttuvat tasankojen creet, ojibwat sekä osa mustajaloista, sillä he kuuluivat Kanadan väestölaskennan piiriin.[66] Intiaanien määrä oli saavuttanut vuosisadan taitteessa pohjalukeman, josta alkoi hidas nousu ylöspäin.

Vertailun vuoksi ensimmäisessä sarakkeessa on esitetty samojen kansojen arvioitu väkiluku 1700-luvun lopulla.[67]

Kansa Väkiluku (1790) Väkiluku (1910) Kansa Väkiluku (1790) Väkiluku (1910)
Lakota-siouxit &&&&&&&&&&015000.&&&&0015 000 &&&&&&&&&&014283.&&&&0014 283 Dakota-siouxit &&&&&&&&&&&08000.&&&&008 000 &&&&&&&&&&&07000.&&&&007 000
Cheyennet &&&&&&&&&&&04000.&&&&004 000 &&&&&&&&&&&03055.&&&&003 055 Shoshonit &&&&&&&&&&&08000.&&&&008 000 &&&&&&&&&&&02480.&&&&002 480
Utet &&&&&&&&&&010000.&&&&0010 000 &&&&&&&&&&&02270.&&&&002 270 Mustajalat &&&&&&&&&&015000.&&&&0015 000 &&&&&&&&&&&02268.&&&&002 268
Crowt &&&&&&&&&&&05000.&&&&005 000 &&&&&&&&&&&01799.&&&&001 799 Arapahot &&&&&&&&&&&04000.&&&&004 000 &&&&&&&&&&&01419.&&&&001 419
Osaget &&&&&&&&&&&08000.&&&&008 000 &&&&&&&&&&&01383.&&&&001 383 Nez percét &&&&&&&&&&&06000.&&&&006 000 &&&&&&&&&&&01259.&&&&001 259
Assiniboinet &&&&&&&&&&010000.&&&&0010 000 &&&&&&&&&&&01253.&&&&001 253 Comanchet &&&&&&&&&&&08000.&&&&008 000–&&&&&&&&&&010000.&&&&0010 000 &&&&&&&&&&&01171.&&&&001 171
Kiowat &&&&&&&&&&&03000.&&&&003 000 &&&&&&&&&&&01125.&&&&001 125 Omahat &&&&&&&&&&&03000.&&&&003 000 &&&&&&&&&&&01105.&&&&001 105
Poncat &&&&&&&&&&&01000.&&&&001 000 875 Pawneet &&&&&&&&&&010000.&&&&0010 000 633
Hidatsat &&&&&&&&&&&02500.&&&&002 500 547 Gros ventret &&&&&&&&&&&03000.&&&&003 000 510
Caddot &&&&&&&&&&&02000.&&&&002 000 452 Arikarat &&&&&&&&&&&03000.&&&&003 000 444
Bannockit &&&&&&&&&&&02000.&&&&002 000 413 Otot &&&&&&&&&&&01000.&&&&001 000 332
Wichitat &&&&&&&&&&&05000.&&&&005 000 318 Kansat &&&&&&&&&&&04000.&&&&004 000 238
Mandanit &&&&&&&&&&&03600.&&&&003 600 209

1900-luvulta nykyaikaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Omahain näyttävä Pow-wow.

Vuonna 1909 intiaaneille pakolliseksi tullut rokotus isorokkoa vastaan vähensi kuolleisuutta, mutta muuten vuosisadan alkupuoli oli intiaaneille huonoa aikaa.[68] Heidät pyrittiin vieroittamaan omista primitiivisistä kielistään ja kouluttamaan tavallisiksi Yhdysvaltojen kansalaisiksi, joiden oli opittava niin suullinen kuin kirjallinenkin englannin kielen taito. Intiaanit eivät kuitenkaan luopuneet lain kieltämistä seremonioistaan vaan harjoittivat niitä salaa.[69] Vuonna 1933 lakiin tullut muutos lievitti kieltoa. Tämän seurauksena eri reservaattien vanhemmat jäsenet, myöhemmin myös monet heimot, liittyivät yhteen alkaen elvyttää vanhoja traditioitaan ja uudistaa niitä nuorempien myötävaikutuksella. Näin syntyi powwow-tanssi, joka on näkyvä osa intiaanien nykyisistä vuosittaisista juhlamenoista.[69]

Yhdysvallat joutui maksamaan myös korvauksia riistämistään alueista. 1950-luvulla ”kolme yhdistynyttä heimoa”, mandanit, arikarat ja hidatsat, saivat rahallisen korvauksen Missourin vesien tulvittua heidän mailleen erään voimalaitoksen patoprojektin seurauksena. Vuonna 1961 crow't voittivat oikeusjutun, ja liittovaltio määrättiin lähes 9 miljoonan dollarin korvauksiin. Kaksi vuotta myöhemmin crow't saivat Yhdysvalloilta kaksi miljoonaa dollaria lisää tekojärven alle joutuneista maistaan.[70] Myöhemmin Yhdysvaltain hallitus joutui oikeudessa myöntämään, että se oli vienyt Etelä-Dakotan Mustat vuoret lakotoilta laittomasti. Mieluummin kuin rahaa lakotat halusivat vanhat pyhät maansa itselleen, mutta siihen ei suostuttu. Heidän saamansa rahallinen korvaus oli kuitenkin useita miljoonia dollareita.[71]

Oklahoman osaget saivat Yhdysvaltain kongressin säätämään lain, jonka nojalla kaikki heidän reservaattinsa maaperästä löydetyt mineraalit olivat heidän kansallista omaisuuttaan. Öljynsä ansiosta osaget olivat 1960-luvulla maailman rikkain kansa väkilukuun suhteutettuna.[72]

Monet preerian maanviljelijäkansat päätyivät Oklahomaan.

1960-luku oli edistyksellistä aikaa intiaanien hyvinvoinnin kannalta. Aiemmin perustetun Amerikan intiaanien kansalliskongressin (NCAI) vanavedessä syntyi uusia alueellisia ja eri heimojen muodostamia yhteenliittymiä.[73] Uusi sukupolvi omaksui radikaalimmat menettelytavat, ja aurinkotanssi herätettiin eloon osana perinteisten arvojen elvyttämistä.[74]

Helmikuussa 1973 parisataa Amerikan radikaalin intiaaniliikkeen jäsentä miehitti Wounded Kneen kylän kiinnittääkseen Yhdysvaltain hallituksen ja kansalaisten yleisen huomion intiaanien sorrettuun asemaan. Lakotat kaivoivat juoksuhautoja samalle hautausmaalle, jossa lepäsi 146 Wounded Kneen verilöylyn uhria.[63] Yhdysvallat vastasi kapinaan toimittamalla paikalle nykyaikaisen sodankäynnin aseet suihkuhävittäjää myöten. Televisio levitti tietoa Wounded Kneen valtauksesta ympäri maailmaa. Lähes neljä kuukautta kestäneen valtauksen jälkeen lakotat antautuivat, osan paetessa kylästä. Wounded Kneen tapahtumia puitiin pitkään, mutta tapahtumalla oli merkityksensä tulevaisuuteen. Intiaanien mielipiteitä kuunneltiin, ja he alkoivat saada maatalouden lisäksi tuloja myös turismista taiteensa ja monipuolisen käsityöteollisuuden tuotteiden ansiosta.[75]

2000-luvun alussa siouxit olivat edelleen väkiluvultaan suurin tasankointiaanien kulttuuripiiriin kuuluneista kansoista. Heitä oli vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan yli 110 000.[76] Mustajalkojen lukumäärä oli noussut vajaassa sadassa vuodeksi yli kymmenkertaiseksi, 31 000:een. Myös cheyennet, comanchet, crow’t, osaget ja kiowat olivat kasvattaneet väkilukuaan noin 10 000 henkeen, jotkut hieman ylikin.[76] Useimmat kansat ovat onnistuneet elvyttämään uudelleen alkuperäistä kieltään. Monet tasankojen metsästävistä kansoista ovat saaneet pitää osan vanhoista alkuperäisistä maistaan, kun taas preerioiden maanviljelijät on suurimmaksi osaksi siirretty Oklahoman reservaatteihin.[77][78]

Sopimus uusista korvauksista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Presidentti Barack Obaman hallitus alkoi 185 vuoden jälkeen korjata intiaanien epäoikeudenmukaista ja välinpitämätöntä kohtelua. Joulukuussa 2009 hallitus ilmoitti, että se maksaa 1,4 miljardia dollaria suoraan intiaaniheimojen jälkeläisille ja perustaa kahden miljardin rahaston maan ostamista varten.[79] Sisäministeriö sai haasteen vuonna 1997 intiaaneille osoitetun rahaston (IIM) tulojen väärinkäytöstä vuodesta 1887 lähtien. Yhdysvalloissa 1824 perustetun Intiaaniasiain viraston (BIA), jonka tarkoitus oli maksaa korvauksia intiaaneilta viedyistä maista, on todettu hoitaneen luottamustehtävänsä poikkeuksellisen huonosti.[79] BIA:ta vastaan kerätty todistusaineisto on ollut vakuuttava, ja tutkimustulokset osoittavat, ettei intiaanivirasto ole edes yrittänyt hoitaa tehtäviään. 20 viime vuoden ajalta tilintarkastajat havaitsivat ainakin 2,4 miljardia dollaria jääneen tilittämättä intiaaneille tarkoitetuista rahoista.[79]

Yhdysvaltain hallituksen päätös meni tuomioistuimen ja kongressin hyväksyttäviksi. Sopimukseen liittyy korvausten lisäksi 60 miljoonan dollarin suuruinen liittovaltion myöntämä apuraha intiaaninuorten koulutuksen parantamiseksi.[80]

Kulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkkikieli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Savumerkit olivat eräs tasankointiaanien viestintämuoto. Kuva: Frederic Remington.

Kukin kansa toi mukanaan tasangoille oman kulttuurinsa ja omat tapansa, ja siellä puhuttiin useita eri kieliä ja murteita. Siouxien kieliryhmä oli yleisin, mutta senkin sisällä oli niin suuria eroja, että esimerkiksi Pohjois-Dakotan alueella naapureina asuneet mandanit ja hidatsat eivät ymmärtäneet juuri ollenkaan toistensa kieltä. Kun tasangolla liikkui myös algonkin-, athabaskan-, caddon-, kiowan-, tonkawan- ja uto-asteekkienkielisiä kansoja, otettiin kauppasuhteiden ja muiden asioiden helpottamiseksi käyttöön merkkikieli, joka monista väärinkäsityksistä huolimatta toimi riittävän hyvin ja auttoi vieraita esittelemään itsensä ja matkansa tarkoituksen.[81] Myös euroamerikkalaiset kauppiaat joutuivat opettelemaan tasankojen merkkikielen alkeet pystyäkseen ilmaisemaan itseään ja kertomaan tuotteidensa ominaisuuksista. Cheyennien mukaan tasankojen viittomakielen keksivät kiowat.[82]

Yleisimmin tunnettu merkkikieli kuului kansoille, jotka asuivat Missourijoen ja Kalliovuorten välisellä alueella, jota pohjoisessa rajoitti Brittiläinen Kolumbia ja etelässä Rio Grande.[83] Tasankojen ulkopuolelta niin idästä kuin lännestäkin on löytynyt esimerkkejä alkeellisista merkkikielistä, jotka eivät ole onnistuneet kehittymään. Osasyinä tähän ovat olleet lännessä heimojen välinen vähäisempi kanssakäyminen ja idässä voimakkaina hallinneet irokeesien ja algonkinien kieliryhmän murteet.[84]

Pitkillä etäisyyksillä viestit lähetettiin savumerkein. Merkit tehtiin huovin, joita intiaanisoturit kantoivat lähes aina mukanaan joko olkapäillään tai vyötäröilleen taitettuina.[85] Öiseen aikaan savumerkit korvattiin tulimerkein. Viesti oli luettavissa miesten tai hevosten liikkeistä tulen ympärillä tai sen edessä.[86] Metsäisillä seuduilla viestit tehtiin taivuttamalla puun oksa, leikkaamalla kaarna, pinoamalla kiviä tai raaputtamalla karkea kuva kallioon.[86] Valkoisten kauppiaiden mukana tasangoille levinneitä peilejä käytettiin myös viestintävälineinä. Lakotat ja muut pohjoisten tasankojen heimot hyödynsivät auringonsäteiden heijastuksiin perustuvaa signaalia, joka tehtiin peilin avulla.[87]

Kansojen väliset suhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kulttuurierot näkyivät eri suunnilta tulleiden intiaanien ulkoisissa olemuksissa. George Catlinin maalaus esittää iowien ylipäällikkö Mahaskaa (White Cloud).

Tasankojen intiaanien välillä syntyi paljon erimielisyyksiä, mutta ne eivät johtuneet kulttuurisista eroista. Lapset kasvatettiin sotaisiksi, ja soturiseurat vaalivat ja voimistivat sitä.[88] Samaa kieltä puhuvat kansat saattoivat käydä sotaa vuosisatoja, kun taas jotkut täysin eri kulttuureita ja kieliperheitä edustavat kansat tekivät pitkäikäisiä liittoja. Jälkimmäisestä ovat hyviä esimerkkejä kiowien ja kiowa-apachien vuosisatoja kestänyt liitto ja kiowien 1600-luvun lopulla tekemä liitto crow-intiaanien kanssa. Seuraavina vuosisatoina kiowat tekivät monia ystävyyskäyntejä crowien kyliin ja saattoivat jättää pienimmät lapsensa useiksi vuosiksi näiden luo oppimaan crow-kieltä.[89]

Tasankojen alueilta löytyneiden luolamaalausten tutkijat ovat panneet merkille jyrkän muutoksen, joka maalausten aihepiirissä ilmenee vuoden 1730 paikkeilla, kun eläinkuvat muuttuvat sotanäyttämöiksi.[33] Tämä kertoo selvästi siitä, että hevosten saapuminen muutti maailmankatsomusta ja sodissa saatu kunnia korostui.[90]

Hevosten valtakauden alkuvuosina shoshonit laajensivat metsästysmaitaan Kanadan puolelle eteläiseen Saskatchewaniin ja olivat ratsujensa vuoksi ylivertaisessa asemassa jalkaisin liikkuviin metsästäjiin nähden. Mustajalat olivat kauhuissaan nähdessään hevosia ensimmäisen kerran ja saivatkin kärsiä ratsastavien shoshonien ylivoimasta. Mutta samoihin aikoihin, kun hevosten leviäminen alkoi etelästä ja lännestä, tuliaseet levisivät toisesta suunnasta.[91] Shoshonien ylivalta mureni muutamassa kymmenessä vuodessa. Kostonhimoiset mustajalat liittoutuivat assiniboiden ja creiden kanssa saadakseen näiltä tuliaseita, ja vuonna 1782 mustajalat hallitsevan heimonsa pieganien johdolla lopettivat shoshonien herruuden tasangoilla. Kalliovuorten itäpuolella asuneista shoshoniryhmistä osa hävitettiin kokonaan ja osa pakeni vuoristoon. Meni puoli vuosisataa ennen kuin shoshonit uskaltautuivat seuraavan kerran Yellowstonen pohjoisenpuoleisille tasangoille.[91] Jälkeenpäin he ovat kertoneet tappion johtuneen siitä, etteivät espanjalaiset suostuneet myymään heille tuliaseita.[92]

Mustajalat nousivat Montanan ja Sackatchewanin tasangoilla hallitsevaan asemaan. He kääntyivät assiniboineja ja creitä vastaan, sotivat kaikkien metsästysalueilleen pyrkivien tulokkaiden kanssa ja aiheuttivat yleistä pelkoa niin muiden intiaanien kuin myöhemmin alueille tulleiden amerikkalaisten turkismetsästäjien parissa.[46][93]

Saman taiteilijan maalaus blood-mustajalkain päälliköstä nimeltä Stu-miek-o-Súcks (Buffalo Bull Back’s Fat).

Keskiset tasangot olivat lakota-siouxien monien heimojen hallinnassa, ja he ottivat yhteen myös mustajalkojen kanssa, joiden liittolaisina olivat arapahoista omaksi kansakseen erkautuneet gros ventret. Tasangoilla solmittiin useita vahvoja sotilasliittoja, jotka alun perin oli tarkoitettu muiden kansojen karkottamiseen mutta kohdistuivat myöhemmin Yhdysvaltoja vastaan. Cheyennet ja arapahot olivat tulleet idän metsistä ja puhuivat algonkinien murteita. He muodostivat kahteen eri ryhmään jakautuneina kestävän liiton niin eteläisillä kuin pohjoisillakin tasangoilla.[94]

Eteläisiä tasankoja hallitsivat comanchet, jotka tunnettiin pitkään nimellä padoucat. He pystyivät luomaan toimivan strategian, jossa ryöstöretkin, mutta myös kaupankäynnin ja diplomatian keinoin luotiin vahva asema ja alistettiin ympäristön intiaanit ja eurooppalaisten siirtokunnat.[95] Vaikka comanchet olivat jakaantuneet moniin kyläkuntiin, heidän heimoliittonsa toimi erinomaisesti. Kiowat sotivat ensin comancheja vastaan mutta solmivat muodollisen liiton heidän kanssaan vuonna 1790. Kummallakin kansalla oli tärkeä osuus espanjalaisten siirtokuntien pohjoiseen leviämisen estämisessä.[96]

Tasangoilla eli myös kansoja, joita pidettiin ulkopuolisina ja jotka eivät saaneet pitkäaikaisia liittolaisia tai ystäviä. Sellaisiksi katsottiin pawneet ja tonkawat.[97] Tonkaweita vihattiin, koska heidät tiedettiin yleisesti kannibaaleiksi.[98] Pawneet olivat vihattuja sotaisuutensa vuoksi. Maanviljelijöihin kuuluneiden osagien on mainittu sotineen kaikkien naapuriensa kanssa ja surmanneen myös lähes sukupuuttoon ainoat liittolaisensa missouriat.[99]

Missourin varren sotaisat hidatsat vetivät mukanaan rauhalliset naapurinsa ja liittolaisensa mandanit moniin sotiin vastoin näiden tahtoa. [100] Mandanit puolustivat kyliään myös lakotoja, assiniboineja, ojibwoja ja cheyennejä vastaan. Etelämpänä saman joen varrelle levittäytyneet arikarat joutuivat jättämään lähes kaikki kylänsä lakotoille, jotka 1700-luvun loppupuoliskolla kulkeutuivat idästä suuntautuneen muuttoliikkeen seurauksena Etelä-Dakotaan.[101] Vaikka comanchien, kiowien, lakotain ja mustajalkain sotaisa maine olikin tosiasia, monet intiaanien keskinäiset kahakat olivat kuin hurjaa alkukantaista sotaleikkiä, jossa ensisijainen tarkoitus ei ollut surmata vastustajaa vaan koskettaa tätä kädellä tai erityisellä coup-kepillä. Sitä pidettiin arvostettuna urotekona.[88] Verikoston tai siihen verrattavissa olevan vakavan erimielisyyden vuoksi turvauduttiin tilaisuuden tullen kostotoimiin, joissa saattoivat kärsiä myös naiset, lapset ja vanhukset.[88]

Kyläkunnat, päälliköt ja soturiseurat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasankointiaanien yhteisöissä tärkein yksikkö oli kyläkunta, jossa oli asukkaita muutamista kymmenistä moniin satoihin. Kylistä muodostui heimoja ja heimoista kansoja. Toisin kuin idän kansoilla, päällikön asema ei yleensä ollut perinnöllinen, vaan päällikkö sai arvonsa menestyttyään sodassa tai metsästyksessä tai osoitettuaan erityistä viisautta.[102] Päälliköt koettivat lisätä valtaansa esiintymällä arvokkaasti ja puhumalla taitavasti kaikissa tilaisuuksissa, joissa päätettiin kylien tai heimojen tärkeistä asioista.[102]

Tasankokansat arvostivat miehisinä pidettyjä ominaisuuksia ja sodankäyntiin liittyviä ansioita.[103] Soturiseurat olivat saattaneet kuulua joidenkin kansojen kulttuuriin jo ennen tasangoille muuttoa, ja ne levisivät myöhemmin muidenkin kansojen keskuuteen. Soturiseurat voidaan jakaa kahteen eri ryhmään. Arapahojen, gros ventrein, hidatsojen, mandanien, mustajalkain ja kiowien seurat edustivat myös eri ikäryhmiä. Soturit ylenivät seurassa iän mukaan, kunnes olivat lopulta saavuttaneet ylimmän tason ja saivat ikänsä vuoksi vapautuksen sodista.[104] Assiniboinet, crow't, cheyennet, pawneet ja siouxit eivät käyttäneet soturiseuroissa ikäryhmäjakoa. Seuroissa myös kilpailtiin vaikutusvallasta. Erityisen suureen maineeseen nousivat pelottomuutensa vuoksi cheyennien hotamétaneo’o (koirasotilaat), kiowien koitsenko (todelliset koirat) ja siouxien miwatani (suuret). He kantoivat mukanaan vyönauhaa, jolla he kiinnittivät itsensä taistelutantereeseen, jolloin heillä ei ollut mahdollisuutta paeta.[104]

Ennen taisteluja soturit maalasivat itsensä ja ratsunsa omilla sekä seurojensa tunnusmerkeillä helpottaakseen tunnistamista. Sotamaalaukset olivat tärkeitä myös henkisesti. Niiden kantajat uskoivat kuvioiden suojelevan heidän yhteyttään Suureen henkeen ja tekevän hevosista nopeampia.[105]

Sukupuoliroolit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaksi dakotanaista tekee kotiaskareita. Perinteisiin naisten tehtäviin lukeutuivat kankaiden ja vaatteiden tekeminen, kirjailu, lastenhoito ja ruoanlaitto.

Naisten tehtäviin kuuluivat muun muassa kylistä ja asunnoista huolehtiminen, maataloustyöt, kasvien keräily ja käsityöt. Jotkut naiset tekivät myös miehille tavanomaisempiä tehtäviä saadakseen lisää arvostusta. Sodankäynti ja ryöstöretket olivat olennainen osa miehen roolia. Myös naiset saattoivat osallistua sotapartioihin ja jopa johtaa niitä.[106] Kaikki tasankojen kansat hyväksyivät sekä nais- että miessoturin roolin. Naiset osallistuivat sotiin hyvin harvoin vakituisesti, useimmat sotivat kerran tai kaksi. Naisilla ja miehillä oli samat motiivit: kostonhimo, vaikutusvallan kasvattaminen ja varallisuuden lisääminen, joka käytännössä merkitsi vihollisleiristä otettuja orjia. Osa naisista toimi huoltojoukoissa, lähetti viestejä tai oli vartiossa, jotkut taas taistelivat. He laskivat coupeja (arvokkaita iskuja) tai saattoivat ottaa päänahkoja.[106] Naiset puolustivat kylää aseellisesti vihollisen hyökkäyksiltä. Eräässä crow-kylässä oli 1850-luvulla päällikkönä nainen, jolla oli neljä vaimoa.[106]

Tasankointiaanien joukossa oli miehiä, jotka oli kasvatettu tyttöinä ja jotka aikuisina ottivat naisen aseman.[107] Heidät tunnettiin nimellä berdache, ikonette, two-spirit tai winkte. He pukeutuivat naisille tyypillisiin vaatteisiin, ottivat osaa seremonioihin, perustivat omia seurojaan ja menivät joskus naimisiin miehen kanssa. Berdachet olivat korkeasti arvostettuja ja saattoivat joskus olla mukana sodissa sairaanhoitajina tai kokkeina. Soturit arvostivat berdacheja näiden henkisten voimien vuoksi.[108]

Avioliitto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasangoilla oli kolmella tavalla solmittuja avioliittoja. Ensimmäinen tapa oli karkaaminen: nuori pari pakeni ennen kuin heidän sukunsa ehti lahjoja vaihtamalla hyväksyä liiton. Toinen tapa oli molemminpuolinen sopimus, jossa suvut vaihtoivat lahjoja ja pari aloitti avioelämän yleensä vaimon suvun parissa. Kolmas tapa oli, että mies osti morsiamen tämän suvulta, esimerkiksi lakotain kulttuurissa käypä hinta oli kuusi biisoninviittaa.[109] Useimmissa kulttuureissa mies saattoi kosiskella naista viemällä lahjan tämän majan eteen. Nainen saattoi palauttaa lahjan merkiksi siitä, että mies ei kiinnostanut häntä. Miehet olivat moniavioisia, mutta vaimoja oli harvoin enemmän kuin viisi.[110] Usein vaimot olivat sisaruksia. Yksiavioisuus oli kuitenkin tavallisinta.

Comanche-miehet rikkoivat yleisesti tätä kaavaa sieppaamalla naisia vaimoikseen naapuriheimoilta tai meksikolaisten asutuksilta. 1800-luvun puolivälissä rikkaalla comanche-miehellä saattoi olla jopa kymmenen vaimoa.[111] Siepatut naiset joutuivat toimimaan pääosin miestensä palvelijoina ja synnyttämään lapsia. Kanadasta tulleet creet solmivat seka-avioliittoja ranskalaisten turkismetsästäjien kanssa 1600-luvun lopusta lähtien.[112] Osagien ja ranskalaisten välillä solmittiin monia avioliittoja seitsenvuotisen sodan aikana osagien tukiessa Uutta-Ranskaa taisteluissa Uutta-Englantia ja idän intiaaneja vastaan. [113]

Avioliiton purkaminen oli mutkatonta. Nainen saattoi tehdä siihen aloitteen muuttamalla takaisin perheensä luo. Jos asunto oli hänen, mies joutui keräämään tavaransa ja muuttamaan pois. Jos vaimo harrasti seksiä muun kuin miehensä kanssa, joissakin tasankojen kulttuureissa mies saattoi murhata uskottoman vaimonsa tai leikata hänen nenänsä irti. Nenänsä menettäneet naiset saivat jäädä kylään, mutta he joutuivat elämään syrjässä ja pysyttelemään erillään vieraista. Yleisin käytäntö oli, että mies leikkasi rangaistukseksi vaimonsa palmikot.[114] Väkivaltaisuuden huipentumana voidaan pitää cheyenne-miesten alkuperäistä tapaa viedä aviorikokseen syyllistynyt nainen kylän ulkopuolelle, jossa kymmenet soturit raiskasivat hänet.[115] Cheyennien koirasotilaat sovelsivat tätä käytäntöä myös 1800-luvun aikana sieppaamiinsa valkoihoisiin naisiin. Monet uhrit kuolivat.[116]

Lapsuus ja sukulaissuhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Henry F. Farny: Perhe-elämää tasangoilla.

Lapset kasvatettiin lempeällä kädellä ilman ruumiillista kuritusta. Jos isovanhemmat olivat elossa, he osallistuivat sekä poikien että tyttöjen kasvatukseen. Normaali käytäntö oli, että isoäiti opetti tyttärentyttärelleen yleisimmät naisille tavanomaiset työt ja heimon moraaliset arvot. Niin tytöillä kuin pojillakin oli omat riittinsä matkalla aikuisuuteen.[117] Pojat pääsivät jo hyvin nuorina metsästysleireille ja osallistuivat varhaisessa iässä sotaretkiin auttamaan sodan taustatapahtumissa. Cree-kulttuurissa murrosiän saavuttaneet tytöt kävivät läpi neljä päivää kestävän aikuistumiseen liittyvän riitin ja heidät sijoitettiin erilleen muista kylän asukkaista.[118] Joidenkin tasankokansojen keskuudessa tytöt naitettiin ennen ensimmäisten kuukautisten alkamista.[119] Esimerkkinä voidaan mainita gros ventret, jotka tarjosivat miehille vaimoiksi 12-vuotiaita tyttäriään.[120]

Avioliiton kautta syntyneet intiaanien omat sukulaisuussuhteet olivat arkaluonteisia, ja niihin liittyi puhekieltoja ja monia muita tabuja.[121] Esimerkiksi crow't tai mustajalat eivät saaneet puhua anoppiensa kanssa ja samanlainen kielto koski arapaho-naisia heidän suhteissaan appiinsa. Vastaavia tabuja löytyi kaikilta tasankojen intiaanikansoilta, paitsi pawneilta ja arikaroilta.[122] Vaikka molemmat vanhemmat ja heidän sukunsa olivat tärkeässä asemassa, joillakin tasankojen kansoilla oli käytössään matrilineaarinen periytymisjärjestelmä, jossa lapsen sukulaisuus määritettiin äidin mukaan. Arikarat, crow't, hidatsat, mandanit ja pawneet kuuluivat tähän ryhmään.[123] Cheyennet olivat tutkimusten mukaan noudattaneet samaa järjestelmää mutta luopuneet siitä siirryttyään tasangoille. Isän mukaan sukulaisuuden määrittivät preerian viljelijäkansat, kuten iowat, kanzat, omahat ja osaget. Myös pohjoisempien tasankojen gros ventret ja mustajalat ovat useimpien tutkijoiden mukaan olleet isälinjaisia.[123]

Asuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Crow’t pitivät tyylikkäästä valkoisesta tiipiistä.[124]

Jo vuonna 1541 Kansasin tasangoilla ja sen reunamilla liikkunut Vásquez de Coronado kiinnitti huomionsa intiaanien asumuksiin, jotka erosivat merkittävästi toisistaan. Tasangoilla liikkuneiden quarechojen asumus oli pieni nahalla päällystetty maja, joka lienee ollut tiipiin varhainen esiaste. Maanviljelyyn erikoistuneet wichitat taas asuivat preerian laitamilla suuremmissa asumuksissa, jotka oli tehty ruohosta. Varhaiset Nebraskan asukkaat pawneet, jotka olivat puoliksi maanviljelijöitä, käyttivät asumuksenaan maamajaa. Myös Missourin jokivarren mandanit, hidatsat ja arikarat, jotka olivat suurimmaksi osaksi preerioiden maanviljelijöitä ja olivat valinneet asumismuodokseen kookkaat maamajat. Nämä jokitörmille rakennetut kiinteät kylät oli monesti suojattu paaluvarustuksin vihollisen hyökkäysten varalle, mutta varustukset eivät kokonaan pystyneet estämään niihin suunnattuja iskuja.[100]

Kalliovuorilla asuvat läntiset kansat, kuten nez percét, flatheadit, pend o’reillet ja couer d’alenet eivät metsästäneet tasangolla vakituisesti, mutta tekivät kuitenkin suurissa ryhmissä metsästysretkiä Montanaan. He käyttivät tiipiitä tasangoilla, mutta asuivat muulloin perinteisissä, itäisten metsäintiaanien wigwamia muistuttavissa majoissaan. Tosin tiipii alkoi myöhempinä aikoina syrjäyttää yhä enemmän nez percéjen ja flatheadien vanhaa asumismuotoa.[125]

Tasankojen varsinaiset metsästäjät käyttivät yksinomaan tiipiitä. Leiripaikan vaihtaminen kävi nopeasti, ja tiipiiden runkoseipäät kuljetettiin aina mukana, kun asuinpaikkaa muutettiin. Telttojen peitteet ommeltiin biisoninnahasta ja niihin maalattiin monenlaisia symboleita ja kuvioita. Tiipiin laaja pohja ja viistot seinät tekivät siitä tukevatekoisen ja kestävän asumuksen tasangoilla joskus puhaltavia voimakkaita tuulia vastaan. Tiipiit olivat joko kolmi- tai nelisalkoisia. Mustajalkojen tiipiit on kuvattu näyttävimmiksi. Ne olivat usein koristeltu runsailla sekä oikeiden että mytologisten lintujen ja eläinten kuvilla.[24]

Kesäaikaan niin eteläisillä kuin pohjoisillakin tasangoilla saattoi nähdä suuria leirejä. Talvikylät olivat yleensä pienempiä ja sijaitsivat suojaisissa laaksoissa.[126]

Uskonto ja tavat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Charles Ferdinand Wimarin öljymaalaus ”Biisonitanssi” vuodelta 1860. Tanssi tunnettiin lähes samanlaisena lakotoilla ja mandaneilla.

Kun jokainen kansakunta toi mukanaan oman uskontonsa ja tapansa, tasankojen kulttuurista tuli epäyhtenäinen. Seremoniat ja rituaalit kehittyivät pitkälle, ja yksinkertaisetkin riitit muotoutuivat monimutkaisiksi tapahtumiksi, joita edelsivät pitkäaikaiset valmistelut. Aurinkotanssi, joka oli mahdollisesti tasangoille ensin saapuneiden mustajalkain tai mandanien kulttuurista lähtöisin, levisi 1700-luvun aikana lähes kaikkien preerian metsästäjä- ja paimentolaiskansojen keskuuteen. Maanviljelijöistä sen omaksuivat vain arikarat, hidatsat, omahat ja poncat. Lisäksi aurinkotanssi levisi Kalliovuorten uteille ja itäisille shoshoneille, vaikka he eivät varsinaisesti kuuluneet tasankojen kulttuuripiiriin.[127] Tämä uskonnollinen riitti oli sielun, hengen ja ruumiin uudelleensyntymiseen liittyvä tapahtuma, jota vietettiin yleensä kerran vuodessa, joskin poikkeuksiakin oli. Aurinkotanssi saattoi kestää useita päiviä. Sen nimi ja sisältö vaihtelivat, mutta kaikilla kansoilla uskonnon merkitys oli hyvin tärkeä. Comancheilta, joiden kulttuuri erosi monilta osin tyypillisestä tasankokulttuurista, aurinkotanssi puuttui. Tosin he järjestivät yhden aurinkotanssin vuonna 1874.[128]

Pawneiden uskonto, johon liittyi muun muassa auringon, kuun ja tähtien palvontaa, oli eräs tasankojen rikkaimmista ja täynnä dramaattisia piirteitä. Heidän maanviljelyskulttuurissaan oli erikoista, varsinkin skidi-heimon keskuudessa, että nuoria naisia siepattiin ihmisuhreiksi. Tyttöjä pidettiin Iltatähden henkilöityminä ja heidät uhrattiin tähtien aseman määrääminä päivinä epäsäännöllisin välein.[43] Sitten heidän verensä, jossa uskottiin olevan Iltatähden kasvattavaa ja suojelevaa elinvoimaa, pirskotettiin maissintaimien päälle. Tapaa alettiin vastustaa 1810-luvun lopulla, mutta se saatiin kitkettyä kokonaan pois vasta 1830-luvun lopulla.[43]

Tasangon intiaaneilla oli käsitys kolmesta vierekkäisestä maailmasta.[124] Ylin maailma oli taivaan kannen yläpuolella, ja siellä asui siouxien kaikkien kansojen Suuri Henki Wakan Tanka, samoin kuin arikarain, mustajalkain, pawneidein ja wichitain tähtijumalat ja kaikki ilmakehän yliluonnolliset jumalat.[129] Taivaan olennoista voimakkaimpia olivat Ukkoslinnut, jotka saivat aikaan salamat ja ukkoset. Aurinko ja kuu olivat energianlähteet, ja tuulien henget huolehtivat vuodenaikojen vaihtumisesta.[130]

Maanpäällisessä maailmassa asuivat jumalan luomat olennot, jotka voivat pyytää korkeampien voimien apua kulkemalla taivaisiin johtavaa polkua. Kolmas maailma oli veden alla, ja siellä asuvat vesien haltijat olivat pahoja ja edustivat pimeyden voimia. Tyypillinen hahmo oli siouxien sarvipäinen vesihirviö, jolla oli kyky nousta maihin ja kiivetä puihin. [26] Vesiin liittyvät pelot ja uskonto vaikuttivat ilmiselvästi siihen, että tasankointiaanit eivät syöneet kalaa, cheyennejä ja shoshoneja lukuun ottamatta.[129]

Vapaa-aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hidatsat pelasivat hoop-and-polea myös talvisin. Kuva: Karl Bodmer.

Niin tasankojen metsästäjät kuin preerioiden maanviljelijätkin pelasivat vapaa-aikanaan erilaisia pelejä. Suosituin seurapeli oli eräänlainen nopanheitto, jossa panokset olivat korkeat. Pelaaja saattoi hävitä koko omaisuutensa, ja jos tarinoihin on uskominen, jotkut miehet asettivat panokseksi vaimonsa tai jopa oman ruumiinsa.[131] Pyöreisiin kuppeihin heitettyinä noppina käytettiin luumunkiviä, luunkappaleita tai muita pieniä esineitä, jotka oli maalattu erilaisin värein ja kuvioin. Etnologi Stewart Culinin tutki pelin levinneisyyttä vuonna 1907. Hän totesi nopanheiton levinneen 130 heimon keskuuteen ja lisäksi 80 heimon harrastavan lähes vastaavaa peliä ”nappia”.[131]

Itäisten metsäintiaanien suosikkipeli haavipallo ei tullut suosituksi tasangoilla. Sitä pelasivat assiniboinet, cheyennet, dakotat, iowat ja otot, mutta muista kansoista ei löydy mainintoja. Shinnyä suosivat molemmat sukupuolet. Pallo oli antiloopinnahkaa, ja maali oli merkitty kepein, huovin tai maahan vedetyllä viivalla. Joskus eri seurat saattoivat pelata toisiaan vastaan. Crow't suosivat miesten ja naisten välisiä pelejä.[131] Tasankojen kansat harrastivat myös hoop-and-Polea, miesten joukkuepeliä, jossa keppiä, keihästä tai tikkaa heitettiin vierivän vanteen läpi. Ikäluokkien mukaan valituilla joukkueilla oli omat urheiluvälineensä ja sääntönsä. [132]

Jokien varsilla asuvat maanviljelijäkansat harrastivat innokkaasti myös uimista.[133] Varsinkin arikarat, hidatsat ja omahat olivat erinomaisia uimareita. Antropologi ja kirjailija Susetta La Flesche, joka vietti useita vuosia omahain parissa, on maininnut sekä miesten että naisten olleen taitavia sukeltajia.[133]

Taide ja tutkimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taidemaalari Karl Bodmerin näkemys mandan-päällikön majasta.

Turkismetsästäjien ja tutkimusretkeilijöiden lisäksi tasankojen monissa kylissä nähtiin harvinaisia vieraita 1830-luvun aikana, kun etnologi Maximilian zu Wied-Neuwied sekä taidemaalarit George Catlin ja Karl Bodmer tutustuivat alkuperäiskansojen kulttuuriin ja heidän suhtautumiseensa lisääntyvään kolonialismiin. Intiaanit käyttäytyivät hyvin vieraanvaraisesti ja tutustuttivat vieraansa maailmaan, joka oli ollut lähes täysin suljettu valkoisilta. Maximilianin keräsi arvokasta tietoa heimojen tavoista, ja taiteilijat ikuistivat maalauksiinsa intiaanikulttuuria yksityiskohtaisesti. Tuolloin tasankointiaanien kukoistuskausi oli jo hiipumassa. Bodmer ja Maximilian kiertelivät yhdessä vuosina 1832–1834 tasankojen intiaanien keskuudessa.[134][135] George Catlin teki useita eri matkoja tasangoille vuosina 1830–1836.[136] Hän oli erityisen kiinnostunut mandanien kulttuurista, mutta myös heidän ulkoisesta olemuksestaan, joka erosi ympäristön kansoista. Monet mandanit olivat vaaleaihoisia ja -tukkaisia, ja heidän silmänsä olivat harmaat tai siniset.[137] Samat havainnot oli tehnyt sata vuotta aiemmin löytöretkeilijä Pierre La Vérendrye. Jotkut jopa arvelivat mandanien olleen Vinlandissa asuneiden viikinkien jälkeläisiä.[138] Catlin uskoi mandanien tulleen Ohiosta ja kuuluneen muinaisiin kummunrakentajiin.[139]

Vuonna 1791 julkaistu, vanhaan legendaan perustuva tohtori John Williamsin kertomus prinssi Madocista ja hänen siirtokunnastaan oli syynä siihen, että mandaneihin kiinnitettiin paljon huomiota. Heidän murteestaan löytyi walesin kieltä muistuttavia sanoja, ja he käyttivät walesilaistyylisiä härkäveneitä. Mandaneja arveltiin Madocin Pohjois-Amerikkaan purjehtineen siirtokunnan jälkeläisiksi. Vuonna 1792 walesilainen tutkija John Evans matkusti mandanien pariin ja tutustui perusteellisesti heidän kieleensä. Suureksi pettymyksekseen hän joutui toteamaan, että mandanit eivät olleet walesilaisia vaan aitoja intiaaneja.[140] [141]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Albers, Patricia: Hidden Half: Studies of Plains Indian Woman. University Press of America, 1983. ISBN 0819129569 (englanniksi)
  • Broome, Jeff: Dog Soldier justice. University of Nebraska Pr, 2009. ISBN 9780803222885 (englanniksi)
  • Francis, R. Douglas: The Prairie West: Historical Reading. Michigan State University Pr, 1985. ISBN 9780888642271 (englanniksi)
  • Burns, Louis F.: A History of Osage People. The University Alabama Press, 2004. ISBN 0-81763-5018-7 (englanniksi)
  • Henriksson, Markus: Alkuperäiset amerikkalaiset. Gummerus, 1986. ISBN 951-662-385-9
  • Hook, Jason: American Plains Indians. Osprey Publishin, 1985. ISBN 9780850456080 (englanniksi)
  • Hodge, Frederick Webb: Handbook of American Indians North of Mexico. Digital Sscanning, 2003. ISBN 9781582187501 (englanniksi)
  • Hämäläinen, Pekka: Comanche Empire. Yale University Press, 2008. ISBN 978-0300-15117-6 (englanniksi)
  • Hultkrantz, Åke: Prairie and Plain indians. Brill, 1973. ISBN 9004037233 (englanniksi)
  • Koch, John T.: Celtic Culture: A Historical Encyclopedia. ABC-Clio, 2006. ISBN 9781851094400 (englanniksi)
  • Lowie, Robert Harry: Indians of the Plains. University of Nebraska Pr, 1982. ISBN 9780803279070 (englanniksi)
  • Maroukis, T. C.: Peyote and the Yankton Sioux. University of Oklahoma Pr, 2004. ISBN 9780806136165 (englanniksi)
  • Mathews, Sandra K.: American Indians in the Early West. ABC-Clio-Ine, 2008. ISBN 9781851098231 (englanniksi)
  • Mooney, James: Calendar History of the Kiowa Indians. Kessinger Publishing, 2010. ISBN 1428647953 (englanniksi)
  • People, James & Bailey, Garrick: Humanisity: An Introduction to Cultural Antropology. Cengage Learning, 2006. ISBN 9780495508748 (englanniksi)
  • Poast, Florence: Indian Names, Facts and Games. Bibliolife, 2009. ISBN 9780486220291 (englanniksi)
  • Pritzker, Barry: A Native American Encyclopedia: History, Culture and People. Oxford University Press, 2000. ISBN 0-19-513897-X (englanniksi)
  • Rees, Amanda: Great Plain Religion. Greenwood Press, 2004. ISBN 0-313-33266-5 (englanniksi)
  • Santoro, Nicholas J.: Atlas of the Indian Tribes of North America. iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5 (englanniksi)
  • Sturtevant, William C.: Handbook of North American Indians: Plains. Bernan Assoc, 2001. ISBN 9780160504006 (englanniksi)
  • Taylor, Colin F.: The American Indian. Salamander Books, 2002. ISBN 1-84065-540-2 (englanniksi)
  • Tomkins, William: Indian Sign Languages. Dover Publications, 1969. ISBN 97804862220291 (englanniksi)
  • Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7
  • Waldman, Carl: Atlas of the North American Indian. Facts on File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9 (englanniksi)
  • Webb, Walter Prescott: Great Plains. University of Nebraska Pr, 1981. ISBN 9780803297029 (englanniksi)
  • Wishart, David: Encyclopedia of the Great Plain Indians. University of Nebraska Pr. ISBN 9780803247871 (englanniksi)
  • Yenne, Bill: Encyclopedia North American Indian Tribes. Bison Book, 1986. ISBN 0-600-50266-X (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Webb, s. 50–51.
  2. ↑ Hirnuvaa historiaa Yliopisto-lehti. 7/1997. Arkistoitu 4.12.2008. Viitattu 13.6.2009.
  3. ↑ Henriksson, s. 100.
  4. ↑ Lowie, s. 10, 11.
  5. ↑ Pritzker, s. 258.
  6. ↑ Mooney, s. 155.
  7. ↑ Eva Lips, Intiaanit
  8. ↑ a b Virrankoski, s. 181
  9. ↑ a b Henriksson, s. 26.
  10. ↑ Apache – The Fiercest Warriors in the Southwest Legends of America. Viitattu 21.8.2010. (englanniksi)
  11. ↑ Head-Smashed-In Minnesota State University Mankato. Arkistoitu 28.6.2010. Viitattu 21.8.2010. (englanniksi)
  12. ↑ Henriksson, s. 22.
  13. ↑ Waldman, s. 40.
  14. ↑ Taylor, s. 65.
  15. ↑ Mathews s. 147.
  16. ↑ Wishart, s. 365.
  17. ↑ Mathews s. 146–147.
  18. ↑ a b Webb, s. 57.
  19. ↑ a b Plains Indian Dogs Indiandogs. Viitattu 21.8.2010. (englanniksi)
  20. ↑ Taylor, s. 105.
  21. ↑ Francis, s. 54.
  22. ↑ Maroukis, s. 24.
  23. ↑ a b Taylor, s. 104.
  24. ↑ a b c Taylor, s. 69.
  25. ↑ Wishart, s. 555.
  26. ↑ a b c Taylor, s. 70
  27. ↑ a b Hodge, s. 261.
  28. ↑ Sturtevant, s. 476.
  29. ↑ Sturtevant, s. 302.
  30. ↑ a b Taylor, s. 106.
  31. ↑ Taylor, s. 56.
  32. ↑ Taylor, s. 111.
  33. ↑ a b Taylor, s. 71.
  34. ↑ Information on the Mandan and Hidatsa Indians Lewis and Clark Journey of Discovery. Arkistoitu 18.10.2010. Viitattu 14.7.2010. (englanniksi)
  35. ↑ Blackfeet Nation Manataka American Indian Council. Arkistoitu 16.7.2010. Viitattu 14.7.2010. (englanniksi)
  36. ↑ a b Virrankoski, s. 189.
  37. ↑ a b Mooney, s. 168.
  38. ↑ Indian History 1825 – 1849 Metis History Info. Arkistoitu 30.8.2018. Viitattu 1.2.2020. (englanniksi)
  39. ↑ a b Mooney, s. 274, 275.
  40. ↑ Yenne, s. 96.
  41. ↑ Mooney, s. 275.
  42. ↑ Virrankoski, s. 177, 180.
  43. ↑ a b c Virrankoski, s. 165.
  44. ↑ Mooney, s. 173.
  45. ↑ Henriksson, s. 81.
  46. ↑ a b c Henriksson, s. 83.
  47. ↑ Henriksson, s. 84.
  48. ↑ Arikara Indian History Access Genealogy. Viitattu 14.7.2010. (englanniksi)
  49. ↑ State Historical Society: Pawnee Nebraska History. Arkistoitu 2.5.2012. Viitattu 14.7.2010. (englanniksi)
  50. ↑ Virrankoski, s. 166–173.
  51. ↑ Taylor, s. 75.
  52. ↑ Santoro, s. 354
  53. ↑ Taylor, s. 78.
  54. ↑ The Grattan Massacre Sangres. Viitattu 7.5.2011. (englanniksi)
  55. ↑ Henriksson, s. 103.
  56. ↑ Henriksson, s. 104.
  57. ↑ Steil, Mark & Post, Tim: ”Let Them Eat Grass” Minnesota Public Radio. 26.9.2002. Viitattu 19.8.2010. (englanniksi)
  58. ↑ Waldman, s. 155.
  59. ↑ Henriksson, s. 140.
  60. ↑ Henriksson, s. 124.
  61. ↑ Henriksson, s. 129.
  62. ↑ Taylor, s. 114, 115.
  63. ↑ a b Henriksson, s. 216.
  64. ↑ Virrankoski, s. 209.
  65. ↑ Henriksson, s. 153.
  66. ↑ Physical Type of Plains Indians Access Genealogy. Viitattu 21.7.2010. (englanniksi)
  67. ↑ Virrankoski, s. 154–217.
  68. ↑ Henriksson, s. 174. Viitattu 14.8.2010.
  69. ↑ a b Plains Indians: Alive and Dancing The Odyssey: United States Trek. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  70. ↑ Henriksson, s. 245.
  71. ↑ Henriksson, s. 224.
  72. ↑ Virrankoski, s. 169.
  73. ↑ Henriksson, s. 196.
  74. ↑ Henriksson, s. 212.
  75. ↑ Henriksson, s. 192.
  76. ↑ a b Census 2000 PHC-T-18. American Indian and Alaska Native Tribes in the United States: 2000 Census. Viitattu 9.8.2011. (englanniksi)
  77. ↑ Williams, Dana: Quality of life of North Dakota and South Dakota Native American reservations Arkistoitu 31.8.2010. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  78. ↑ Oklahoma Indian Reservations Access Genealogy. Viitattu 15.8.2010. (englanniksi)
  79. ↑ a b c USA maksaa intiaaneille miljardeja ProKarelia. 9.12.2009. Arkistoitu 22.12.2015. Viitattu 16.8.2010.
  80. ↑ Doggett, Tom: U.S. to pay $3.4 billion to settle Indian trust lawsuit Reuters. 8.12.2009. Thomson Reuters. Viitattu 16.8.2010. (englanniksi)
  81. ↑ Webb, s. 68–71.
  82. ↑ Tomkins, s. 94.
  83. ↑ Webb, s. 71.
  84. ↑ Webb, s. 72.
  85. ↑ Hodge, s. 567.
  86. ↑ a b Poast, s. 19.
  87. ↑ Hodge, s. 566.
  88. ↑ a b c Virrankoski, s. 188
  89. ↑ Mooney, s. 246.
  90. ↑ Taylor, s. 73, 74.
  91. ↑ a b Taylor, s. 111.
  92. ↑ Taylor, s. 68.
  93. ↑ Virrankoski, s. 216.
  94. ↑ Virrankoski, s. 199.
  95. ↑ Hämäläinen, Pekka: Valkonaama comanchien historioitsijana Ennen ja nyt. 1/2001. Viitattu 13.6.2009.
  96. ↑ Waldman, s. 151.
  97. ↑ Mooney, s. 172.
  98. ↑ Tonkawa Indian Tribe History Access Genealogy. Viitattu 13.7.2010. (englanniksi)
  99. ↑ Virrankoski, s. 168.
  100. ↑ a b Virrankoski, s. 179.
  101. ↑ Virrankoski, s. 177.
  102. ↑ a b Virrankoski, s. 186.
  103. ↑ Wishart, s. 245, 246.
  104. ↑ a b Hook, s. 21.
  105. ↑ Plains Indians Encyclopedia Farlex. Arkistoitu 12.9.2011. (englanniksi)
  106. ↑ a b c Wishart, s. 341.
  107. ↑ Missionaries, Explorers and ”Berdache” The Drummer's revenge.wordpress. Viitattu 22.7.2010. (englanniksi)
  108. ↑ A Native American Perspective Members Tripod. Viitattu 22.7.2010. (englanniksi)
  109. ↑ Albers, s. 250.
  110. ↑ Lowie, s. 80.
  111. ↑ Hämäläinen, s. 247–249.
  112. ↑ Pritzker, s. 313.
  113. ↑ Burns, s. 99.
  114. ↑ Albers, s. 257.
  115. ↑ Broome, s. 127.
  116. ↑ Broome, s. 128.
  117. ↑ Virrankoski, s. 15.
  118. ↑ Pritzker, s. 311.
  119. ↑ Peoples, s. 220.
  120. ↑ Pritzker, s. 320.
  121. ↑ Virrankoski, s. 187.
  122. ↑ Lowie, s. 82, 83.
  123. ↑ a b Lowie, s. 90.
  124. ↑ a b Taylor, s. 69.
  125. ↑ Virrankoski, s. 360.
  126. ↑ Virrankoski, s. 184.
  127. ↑ Pritzker, s. 223.
  128. ↑ Hultkrantz, s. 9.
  129. ↑ a b Hultkrantz, s. 7.
  130. ↑ Taylor, s. 69, 70.
  131. ↑ a b c Lowie, s. 118–121.
  132. ↑ Rees, s. 396.
  133. ↑ a b Lowie, s. 43
  134. ↑ Waldman, s. 84, 85.
  135. ↑ Bodmer and Maximilian Bodmer and Maximilian Expedition. Arkistoitu 4.11.2011. Viitattu 27.7.2010. (englanniksi)
  136. ↑ Ribb, Richard H.: Catlin, George Handbook of Texas Online. Viitattu 27.7.2010. (englanniksi)
  137. ↑ Koch, s. 1 235
  138. ↑ Virrankoski, s. 178.
  139. ↑ Mandan tribal History Access Genealogy. Viitattu 20.8.2010. (englanniksi)
  140. ↑ Bendle, Simon: John Evans: In Search of The Wales Indians Great British Nutters. Viitattu 20.8.2010. (englanniksi)
  141. ↑ Harvey, Chris: Mandan is not Welsh Language Geek. Viitattu 20.8.2010. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pohjois-Amerikan alkuasukkaiden kulttuurialueet
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tasankointiaanit&oldid=22381772”