Uusi Ranska

Wikipedia
Ohjattu sivulta Uusi-Ranska
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Uusi Ranska
15341763
Royal Standard of King Louis XIV.svg   Grand Royal Coat of Arms of France.svg
Lippu Vaakuna
New France (orthographic projection).svg
Valtiomuoto Ranskan siirtomaa
Pääkaupunki Quebec
Uskonnot Roomalaiskatolinen
Väkiluku yli 50 000 (1750-luku}
Historia
 –Jacques Cartierin saapuminen St. Lawrencejoelle
 –Antautuminen Britannialle
 –Pariisin rauha

24. heinäkuuta 1534
syyskuu 1760
10. helmikuuta 1763
Virallinen kieli ranska
Valuutta Frangi

Uusi Ranska (ransk. la Nouvelle-France) oli Ranskan Pohjois-Amerikassa asuttama alue vuodesta 1534 vuoteen 1763, jolloin Uusi Ranska luovutettiin Ison-Britannian kuningaskunnalle. Uusi Ranska sijaitsi nykyisellä Kanadan ja Yhdysvaltain alueella. Laajimmillaan Uusi Ranska oli vuonna 1712, jolloin se ulottui Newfoundlandilta Yläjärvelle ja Hudsoninlahdelta Meksikonlahdelle. Alue jaettiin sittemmin viideksi siirtokunnaksi – Kanada, Acadie, Hudsoninlahti, Newfoundland ja Louisiana – joilla oli jokaisella oma hallinto.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset löytöretket[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jacques Cartier pystytti 1534 ristin Gaspén niemimaalle ja valtasi alueen kuningas Frans I:n nimeen.[1] Ranskaa ei alun perin kiinnostanut alueen asuttaminen, vaan kalastuslaivat jatkoivat purjehtimista Atlantilta St. Lawrence -joelle. Paikalliset intiaanit olivat kiinnostuneita eurooppalaisista kauppatavaroista ja vaihtoivat näitä omiin tuotteisiinsa. Gaspén niemimaalla algonkin-kieliset micmacit olivat jo tavanneet eurooppalaisia, ja kaupankäynti oli heille entuudestaan tuttua.[2] St. Lawrencen ranta-alueiden irokeesin-kieliset kansat sen sijaan suhtautuivat vieraisiin epäluuloisemmin. Cartier onnistui herättämään intiaanien kiinnostuksen kauppatavaroiden avulla. Lähtiessään takaisin Ranskaan hän otti mukaansa kaksi Donnacona-nimisen irokeesipäällikön poikaa, joille opetettiin ranskan kieltä seuraavan vuoden aikana.[3]

Cartierin toisen matkan aikana pojat palautettiin Stadaconan intiaanikaupunkiin, ja heitä käytettiin retkikunnan oppaina. Ranskalaiset kauppiaat totesivat, että St. Lawrence -joen ympäristössä oli runsas turkiskanta. Erityisen kiinnostuksen kohteeksi nousivat kanadanmajavan turkikset, koska euroopanmajava oli käynyt harvinaiseksi. Vuonna 1541 Ranskan kruunu päätti asuttaa St. Lawrencen alueen laajentaakseen vaikutustaan Amerikassa. Portugali ja Espanja protestoivat hanketta vastaan ja väittivät Ranskan jättävän huomioimatta Aleksanteri VI:n julistuksen, jossa Amerikka oli jaettu Portugalille ja Espanjalle.[4]

Ensimmäiset siirtokunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuussa 1541 Cartier lähti kolmannelle merimatkalleen kohti Kanadaa. Hän purjehti Saint-Malosta La Herminellä ja neljällä muulla laivalla, jotka kuljettivat mukanaan karjaa ja siirtolaisia.[5] Uudisasukkaiden joukossa oli ihmisiä eri yhteiskuntaluokista aina aatelisista pahamaineisiin vankeihin.[4] Seuraavan vuoden aikana kenraaliluutnantti Jean-François Roberval toi mukanaan uusia siirtolaisia. Roberval suhtautui intiaaneihin kuitenkin ylimielisesti ja vei käytöksellään pohjan siirtokunnan tulevaisuudelta. Lisäksi eurooppalaisten asettuminen St. Lawrence -joen varsille sekoitti intiaanien perinteistä kaupankäyntiä ja aiheutti epäsopua heimojen kesken. Syntyneissä erimielisyyksissä myös osa uudisasukkaista sai surmansa. Vuonna 1543 siirtokunta lopetti toimintansa ja hengissä selviytyneet ranskalaiset palasivat kotimaahansa.[2]

Floridan intiaanit palvovat ranskalaisten 1562 pystyttämää patsasta.

Vuosina 1555–1560 ranskalaiset alukset suuntasivat matkansa Brasiliaan ja 1562–1565 Pohjois-Amerikan kaakkoisrannikolle. Näille alueille perustetut siirtokunnat joutuivat nopeasti espanjalaisten ja portugalilaisten tuhoamiksi.[4] Huhut Suurten järvien alueen käyttämättömistä luonnonrikkauksista kuten kulta, hopea ja kupari houkuttelivat eurooppalaisia uudelleen St. Lawrence -joen alueelle. 1580-luvulle mennessä oli perustettu ranskalaisia kauppayhtiöitä, joiden laivat kuljettivat turkislasteja. Historiallisten merkintöjen puutteen vuoksi tuon ajan tapahtumista alkuperäisasukkaiden ja eurooppalaisten välillä ei tiedetä paljoa.[1]

Varhaiset yritykset perustaa pysyvää asutusta olivat epäonnistuneita. Vuonna 1598 Acadian rannikon tuntumassa sijaitsevalle Sablensaarelle perustettiin kauppapaikka, joka ei kuitenkaan menestynyt.[6] Vuonna 1600 Tadoussaciin perustettiin kauppapaikka, mutta vain viisi uudisasukasta kuudestatoista selviytyi ensimmäisestä talvesta. Vuonna 1604 Saint Croix’n saarelle perustetun siirtokunnan asukkaat menehtyivät niukan ravinnon ja tuoreen veden puutteen seurauksena.[7]

Québecin ja Montrealin perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Champlainin saapuminen Quebeciin.

Vuonna 1608 Samuel de Champlain perusti Henri IV:n tukemana Québecin, jonne asettui 28 uudisasukasta. Québec oli ensimmäinen nykyisen Kanadan alueen menestynyt asutus. Asuttaminen oli hidasta ja vaikeaa. Monet uudisasukkaat kuolivat varhain ankarien talvien ja tautien takia. Vuonna 1630 asutuksessa asui vain 100 uudisasukasta, mutta vuonna 1640 heitä oli 359.[8]

Champlain teki liiton alueella asuneiden algonkinien ja innujen kanssa, jotka kävivat sotaa irokeeseja vastaan. Hän loi vahvat siteet myös huroneihin turkisten hankkijoina. Saadakseen paremman kosketuksen intiaaneihin Champlain järjesti nuoria ranskalaisia miehiä asumaan paikallisten heimojen pariin, jotta he oppisivat näiden kielen ja elämäntavan ja auttaisivat ranskalaisia sopeutumaan elämään Pohjois-Amerikassa. Nämä coureurs de bois -nimellä tunnetut miehet levittivät Ranskan vaikutusta Suurten järvien ympäristössä.[9]

Samuel de Champlainin vuonna 1612 tekemä kartta Uudesta-Ranskasta

Québecin uudisasutus lisääntyi hitaasti, kun taas etelämpänä sijainneissa englantilaisissa siirtokunnissa väestönkasvu oli paljon suurenpaa.

Kardinaali Richelieu, Ludvig XIII:n neuvonantaja, toivoi Uuden Ranskan kehittyvän yhtä merkittäväksi kuin englantilaiset siirtokunnat. Vuonna 1627 Richelieu perusti Compagnie de la Nouvelle-Francen (Uuden Ranskan yhtiö) panostaakseen Uuteen Ranskaan ja tehdäkseen Québecistä merkittävän kauppa- ja maataloussiirtokunnan. Hän lupasi maapalstoja sadoille uusille uudisasukkaille. Champlain nimitettiin Uuden Ranskan kuvernööriksi. Richelieu kielsi muita kuin katolisia asumaan alueella. Protestantteja vaadittiin hylkäävän uskonsa tullakseen hyväksytyksi Uuteen Ranskaan. Tämä sai sai monet heistä muuttamaan englantilaisiin siirtokuntiin. Katolinen kirkko ja lähetyssaarnaajat, kuten jesuiitat, vakiintuivat alueelle. Richelieu otti käytäntöön myös puolittain feodalistisen maatalousjärjestelmän, joka säilyi St. Lawrencen laakson luonteenomaisena piirteenä 1800-luvulle saakka.[8]

Vuoden 1627 aikana lontoolaiset liikemiehet palkkasivat joukon merirosvoja häiritsemään laivaliikennettä Uuteen Ranskaan. Noin 400 siirtolaista kuljettanut alus kaapattiin Gaspén edustalla.[10] Vuonna 1629 britit valtasivat Québecin ja pitivät sitä hallussaan vuoteen 1632. Samana vuonna Champlain palasi Québeciin ja pyysi Sieur de Laviolettea perustamaan toisen kauppapaikan Trois-Rivièresiin. Pyyntö toteutettiin seuraavan vuoden kuluessa. Champlainin rooli Uuden Ranskan historiassa päättyi hänen kuolemaansa 1635.[10]

Ranskalainen katolinen kirkko, joka oli Champlainin kuoleman jälkeen määräävin voima Uudessa Ranskassa, halusi perustaa utopistisen kristittyjen yhteisön siirtokuntaan. Vuonna 1642 se tuki Paul Chomedey de Maisonneuven johtaman uudisasukasryhmän siirtymistä kauemmaksi St. Lawrencelle. Ajatus lähetysaseman rakentamisesta hylätyn intiaanikaupungin Hoshelagan paikalle johti Mont Royalin, nykyisen Montrealin perustamiseen.[11]

1640-luvun aikana jesuiittalähetyssaarnaajat työntyivät Suurten järvien alueelle ja käännyttivät monia huroneita katolisuuteen. Irokeesiliitto, joka oli solminut kauppasuhteet Uusien Alankomaiden kanssa, aloitti samalla vuosikymmenellä laajamittaiset sotatoimet kaikkia Uuden Ranskan liittolaisina pitämiään naapurikansoja vastaan. Vuoteen 1649 mennessä irokeesien hyökkäykset olivat tuhonneet jesuiittojen ja huronien yhteisöt lähes kokonaan.[8]

Kuninkaallinen vallankaappaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1650-luvun alussa Uuden Ranskan tuho näytti peruuttamattomalta, sillä irokeesit olivat raivanneet tiet avoimiksi Montrealiin ja Quebeciin. Ranskalaisten yllätykseksi irokeesiliiton neljä läntistä kansaa tulivat neuvottelemaan rauhasta, joka solmittiin syksyllä 1653. Avattuaan kauppasuhteet ranskalaisiin irokeesit hankkivat sotatarvikkeita ja hyödynsivät aseellista ylivoimaansa muita intiaanikansoja vastaan.[12] Rauha osoittautui lyhytaikaiseksi, sillä selvittyään vihollisistaan irokeesit kääntyivät uudelleen ranskalaisia vastaan ja estivät tutkimusmatkat sisämaahan.[11]

Vuonna 1663 Ranskan kuningas Ludvig XIV teki Uudesta Ranskasta Ranskan provinssin. Kaksi vuotta myöhemmin hän lähetti ranskalaisen varuskunnan Québeciin, ja siirtokunnan hallinto uudistettiin Ranskan hallituksen linjausten mukaiseksi. Tehdyt muutokset rajoittivat Québecin piispan valtaa. Samalla vuosikymmenellä kuningas antoi määräyksen tuhota irokeesiliiton viisi kansaa. Vaikka hanke ei toteutunut niin irokeesit suostuivat rauhaan 1667.[13]

Vuoden 1666 väestönlaskennassa Uudessa Ranskassa asui 3 215 siirtolaista. Miesten (2 034) ja naisten (1 181) määrässä oli kuitenkin selvä ero, minkä vuoksi Ludvig XIV päätti lähettää yli 700 naimatonta 15–30-vuotiasta naista Uuteen Ranskaan. Avioliitot alkuperäisasukkaiden kanssa olivat toivottuja.[8]

Uuden Ranskan vahvistaessa asemaansa Suurten järvien metsäseuduilla myös englantilaiset laajensivat elintilaansa. Vuonna 1670 perustettiin Hudson's Bay Company hallitsemaan turkiskauppaa alueella, jonka vesi laski Hudsoninlahteen. Tämä päätti ranskalaisten monopolin kanadalaisessa turkiskaupassa. Hyvityksenä ranskalaiset laajensivat aluettaan etelään ja länteen brittien siirtokunnista. Vuonna 1682 Robert Cavelier de La Salle tutki Ohio- ja Mississippijokien laaksoja ja valtautti koko Meksikonlahdelle ulottuvan alueen Ranskalle. Hän nimesi alueen Louisianaksi. Vaikka tällä Uuden Ranskan alueella ei ollut käytännöllisesti katsoen ollenkaan asutusta, sinne rakennettiin monia strategisesti tärkeitä linnoituksia.[14]

Uuden Ranskan kuvernööri neuvottelemassa brittilähetystön kanssa 1690.

Vuonna 1689 ranskalaisten ja englantilaisten taloudellinen ja alueellinen kilpailu Poihjois-Amerikassa muuttui sodaksi. Irokeesit tukivat Englantia ja tekivät tuhoisia iskuja Uuden Ranskan asutuksia vastaan. Suurten järvien algonkinkieliset kansat siirtyivät kannattamaan Ranskaa ja polttivat useita irokeesien kyliä. Kuningas Vilhelmin sotana tunnettu sota kääntyi lopullisesti ranskalaisten eduksi heidän saatuaan emämaastaan yli tuhannen sotilaan vahvistuksen. Kun ranskalaiset ja englantilaiset solmivat Ryswickin rauhan 1697, myös sotien ja sairauksien heikentämä irokeesiliitto oli valmis neuvottelemaan rauhasta.[15]

Vuonna 1702 syttyneessä kuningatar Annen sodassa irokeesit pysyivät puolueettomina. Québec selviytyi molemmissa sodissa englantilaisten hyökkäyksiltä, mutta Port Royal ja Acadia kukistuivat. Vuonna 1713 tehty Utrechtin rauha liitti Newfoundlandin ja osan Acadiaa englantilaisille.[8]

Menestyksen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Amerikan aluevaatimukset vuonna 1750.
  Ranskan alueet
  Englannin alueet
  Alueet, jotka Ranska luovutti Englannille 1713 Utrechtin rauhassa.
  Espanjan alueet

Sopimuksen teon jälkeen Uusi Ranska alkoi menestyä ja turkiskauppa kukoisti Suurten järvien ympäristössä ja Ohionlaaksossa. Teollisuudenalat, kuten kalastus ja maatalous, jotka olivat aikaisemmin riutuneet, alkoivat menestyä. Myös uusia satamia rakennettiin ja vanhempia uudistettiin. Uudisasukkaiden määrä kasvoi merkittävästi, ja vuonna 1720 Québecistä oli tullut omavarainen siirtokunta, jossa asui 24 594 ihmistä. Kirkko, jolla oli huomattavasti vähemmän vaikutusvaltaa kuin aikaisemmin, huolehti koulutuksesta ja yhteiskunnallisesta hyvinvoinnista. Tätä ajanjaksoa pidetään usein Uuden Ranskan kulta-aikana.[8]

Rauha kesti vuoteen 1744, jolloin Massachusettsin kuvernööri William Shirley johti hyökkäyksen Louisbourgiin. Uusi Ranska oli kykenemätön laukaisemaan piiritystä, ja Louisbourg kukistui. Ranska yritti ottaa linnoituksen uudelleen haltuunsa vuonna 1746 ja varusti suuren laivasto-osaston valtausta varten. Miehistön sairastuminen keripukkiin ja huonot sääolosuhteet estivät valtauksen toteutumisen. Linnake palautettiin takaisin Aachenin rauhassa vuonna 1748, mutta vastineeksi Ranska antoi Intiasta Madrasin kaupungin Englannille.[16]

Uuden Ranskan kukistuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskalaiset lähettivät polttolaivoja estämään brittilaivaston tuloa lähellä Quebeciä. (Maalaus Dominic Serres.

Ranskan ja Britannian siirtomaavaltojen keskinäinen taistelu Ohionlaakson turkismaista johti vuonna 1754 alkaneeseen sotaan maiden välillä. Kaksi vuotta myöhemmin Englanti ja Ranska julistivat virallisesti sodan toisiaan vastaan. Euroopassa seitsenvuotisena sotana tunnettu sota levisi aina Intiaan asti.[17]

Uusi Ranska hyödynsi tehokkaasti sodan alkuvuosina intiaaniliittolaisiaan ja onnistui saavuttamaan merkittäviä voittoja. Vuonna 1758 Englannin ulkoministeri William Pitt otti myös sotavoimat komentoonsa ja keskittyi Pohjois-Amerikan valtaamiseen. Onnistuneen maa- ja merioperaation seurauksena brittijoukot valloittivat Louisbourgin linnakkeen, mikä mahdollisti St. Lawrencen suun saartamisen. Saman syksyn aikana siihen saakka puolueettomana pysytellyt irokeesien liittokunta ryhtyi tukemaan englantilaisten hyökkäyksiä.[18]

Kesällä 1759 amiraali Charles Saundersin johtama kuninkaallisen laivasto piiritti Québecin. Samanaikaisesti kenraali James Wolfen joukot tuhosivat yli tuhat Uuden Ranskan asumusta ja ajoivat asukkaat metsiin. Syyskuun puolivälissä Quebecin ohi ylävirtaan purjehtineet brittialukset löysivät poukaman, josta sotilaat pääsivät kapeaa polkua pitkin tunkeutumaan Quebecin selustaan.[16] Seuranneessa Abrahamin tasankojen taistelussa Louis-Joseph de Montcalmin ranskalaisarmeija ei kyennyt pitämään puoliaan hyökkäystä vastaan. Taistelu oli puolessa tunnissa ohi ja Québecin varusväki antautui 18. syyskuuta 1759.[8]

Seuraavaan vuoteen mennessä britit olivat valloittaneet Uuden Ranskan kokonaisuudessaan. ja viimeinen ranskalainen kenraalikuvernööri antautui syyskuussa 1760. Ranska luovutti Kanadan lopullisesti briteille 10. helmikuuta 1763 solmitussa Pariisin rauhassa. Ranskalainen kulttuuri ja uskonto säilyi vallitsevana suurimmassa osassa entistä Uutta Ranskaa, kunnes britannialaisten uudisasukkaiden saapuminen johti myöhemmin Ylä-Kanadan ja New Brunswickin perustamiseen.[8]

Siirtolaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa Uuteen Ranskaan saapuneista siirtolaisista oli joko turkiskaupan edustajia tai sotilaita. Arvioiden mukaan noin neljännes kaikista miespuolisista uudisasukkaasta oli jossain elämänsä vaiheessa mukana turkiskaupassa. Monet heistä perustivat ensimmäisen perheen intiaaninaisten kanssa. Hankittuaan riittävän alkupääoman turkiksilla osa miehistä muutti takaisin Eurooppaan ja jätti perheensä Uuteen Ranskaan.[19]

"Kuninkaan tytöt" saapuvat Quebeciin.

Eurooppalaisten naisten vähäistä osuutta pyrittiin korjaamaan 1660-luvulla, jolloin Ranskan hallitus lähetti Uuteen Ranskaan joukon orpotyttöjä. Myöhemmin heidät korvattiin maalaistytöillä, jotka olivat paremmin soveltuvia raskaisiin maataloustöihin. 1660- ja 1670-lukujen aikana laivat kuljettivat lähes 800 tällaista ”kuninkaan tyttöä” (filles du roi) Quebeciin, missä ursuliini- ja sairaalanunnat ottivat heidät huostaansa. Ranskan kruunu varusti jokaisen tytön pienellä myötäjäislahjalla, johon kuului vaatteita ja kotitaloustavaroita.[19] Vaikka naisten asema Uudessa Ranskassa ei ollut sen parempi kuin heidän kotimaassaankaan, oli heidän elämänsä paljon itsenäisempää. He saattoivat omistaa liikkeitä, sahoja, viljamyllyjä ja tiilitehtaita.[20]

Uudessa Ranskassa oli myös jonkin verran orjia. Aluksi nämä olivat vangeiksi otettuja intiaaneja, joita 1680-luvulla tuli kaupan mukana jopa Suurilta tasangoilta. Englannin siirtokuntiin tehdyt ryöstöretket ja Länsi-Intiasta tuleva laivaliikenne lisäsivät mustien orjien määriä.[20]

Uuden Ranskan perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden Ranskan juhlakulkue Quebecissa 2006.

Uuden Ranskan perintö näkyy kaikkein voimakkaimmin Quebecissä, jossa ursuliinien luostari, augustinilaisten sairaala, kaupungintalo ja monet muut rakennukset viestittävät ranskalaisuudesta. Quebecin yläkaupungin keskeisen aukion Place d'Armesin eteläreunaa hallitsee Samuel de Champlainin patsas, ja Quebecin parlamenttitalon julkisivu on koristeltu Uuden Ranskan sankareiden patsailla.[21] Useita historiallisia paikkoja on entisöity ja Uuteen Ranskaan liittyviä juhlamenoja ja historian elävöittämiseksi tarkoitettuja näytöksiä järjestetään runsaasti.[22]

Quebecin ulkopuolella merkittävimmät ranskankieliset keskittymät ovat Ontariossa, Ottawan ympäristössä ja New Brunswickissa.[23] St. Lawrence -joen suulla molemmat rannat ovat täynnä ranskankielisiä kyliä. Kanadan ensimmäinen turkiskeskus Tadoussac on nykyisin kesäturistien suosima kalastuskaupunki, jossa elää vahvasti Uuden Ranskan perintö. Yhdysvaltain ainoa osavaltio, jossa ranskankieli on toisena pääkielenä, on Louisiana. New Orleansissa löytyy yhä 85-korttelia käsittävä ”ranskalainen kortteli” (French Quarter), joka on edelleen lähes yhtäpitävä alkuperäisen asemakaavan kanssa.[24]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Trigger 1977 s. 221.
  2. a b Andersson & Henriksson 2010, s. 121.
  3. Henriksson 2006, s. 63.
  4. a b c Trigger 1977 s. 201.
  5. Golay 2009 s. 144.
  6. Unsettling disasters: colonizing New France before 1600 cbc.ca. Viitattu 26.5.2013. (englanniksi)
  7. The Beginning of a Permanent European Presence in Northern North America off nps.gov. Viitattu 26.5.2013. (englanniksi)
  8. a b c d e f g h New France sheppardsoftware.com. Viitattu 26.5.2013. (englanniksi)
  9. Henriksson 2006, s. 73.
  10. a b Henriksson 2006, s. 75.
  11. a b Henriksson 1986. s. 31.
  12. Trigger 1977 s. 794.
  13. Immigration to New France sheppardsoftware.com. Viitattu 26.5.2013. (englanniksi)
  14. La Vere 2004 s. 111.
  15. Andersson & Henriksson 2010 s. 143.
  16. a b Henriksson 2006, s. 92.
  17. Henriksson 1986 s. 52.
  18. Andersson & Henriksson 2010 s. 166.
  19. a b Henriksson 2006, s. 78.
  20. a b Henriksson 2006, s. 79.
  21. Andersson & Henriksson 2010 s. 318.
  22. New France Heritabe civilization.ca. Viitattu 30.5.2013. (englanniksi)
  23. Canada Year Book 2011, s. 326.
  24. Vieux Carre Historic District tps.cr.nps.go. Viitattu 31.5.2013. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]