Acadia

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Acadie)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Acadia
Flag of Acadia.svg
lippu
Motto: L’Union fait la force (Yhteisö luo voiman)
Kartta Acadiasta (vaalean keltaisella merkityt alueet)

Viralliset kielet englanti, ranska

Väkiluku
– yhteensä (2009) 500 000

Acadia (engl. Acadia ja ransk. Acadie) on Pohjois-Amerikan koillisosassa sijaitseva alue, jonka noin 500 000 asukkaan väestöstä[1] valtaosa on ranskankielistä. Maantieteellisesti Acadia käsittää osia kolmesta Kanadan itärannikon provinssista: pohjoisia ja itäisiä osia New Brunswickista sekä yksittäisiä paikkakuntia Prinssi Edwardin saaresta ja Nova Scotiasta. Nykykäsityksen mukaan Acadiaan kuuluu myös osia Newfoundland ja Labradorista. Joidenkin näkemysten mukaan Acadia on oikeastaan tunnustamaton kansakunta.

Kulttuuris-maantieteellisenä alueena Acadia voidaan mieltää laajempana kokonaisuutena, jolloin alue kattaa edellä mainittujen alueiden ohella Yhdysvaltojen Louisianan osavaltion sekä ne paikkakunnat Quebecin provinssissa ja Mainen osavaltiossa, joihin acadialaiset asettuivat asumaan pakkomuuton jälkeen 1700-luvulla. Osa Louisianan asukkaista on heidän jälkeläisiään cajuneita.

Acadia oli osa Ranskan siirtomaata Uutta Ranskaa. Ennen kuin ranskalaiset perustivat alueelle ensimmäisen siirtokuntansa vuonna 1604, Amerikan alkuperäiskansat olivat asuneet siellä jo yli 11 000 vuoden ajan. Ranska menetti alueen vuonna 1713 Britannialle. Tästä seurasi acadialaisille vaikea ajanjakso Grand dérangement, johon liittyi ranskankielisen väestön karkotus vuosina 1755–1763 sekä alueen jakaminen osiin. Maanpaosta 1700–1800-lukujen vaihteessa palanneita acadialaisia syrjittiin lainsäädännöllä, jolla pyrittiin muun muassa rajaamaan ranskankielisen väestön asuma-alueita. Acadialaisten historiaa ja kulttuuria elvytti 1800-luvun jälkipuoliskolla Acadian renessanssi, jota katolinen kirkko osaltaan edisti.

Vuonna 1867 Britannian siirtomaat Pohjois-Amerikassa yhdistettiin Kanadan dominioksi, joka sai itsehallinnollisen aseman. Acadia sai ensimmäiset kansalliset symbolinsa ja instituutionsa vuonna 1881 ensimmäisen Acadian kansalliskokouksen seurauksena. Acadialaiset osallistuivat molempiin maailmansotiin, vaikka vastustivatkin Kanadassa 1917 käyttöön otettua asevelvollisuutta. Sotien jälkeinen aika aina 2000-luvulle asti oli Acadiassa yhteiskunnallisen protestoinnin sävyttämää. Tuolloin ranskankieliset acadialaiset saavuttivatkin useita oikeuksia ja vapauksia, ja etenkin New Brunswickin acadialaisyhteisö toimi tässä kehityksessä suunnannäyttäjänä.

Karkotusten ja englantilaistamisen vaikutukset ovat yhä nähtävillä Acadian väestössä, eivätkä ranskankieliset acadialaiset ole historian saatossakaan täysin sulautuneet alueensa valtakulttuuriin. Acadialaisilla ei ole omaa poliittista puoluetta, mutta paikallishallinnon tasolla ja tietyillä aloilla, kuten terveydenhuollossa ja koulutuksessa, aluetta edustaa virallisesti Acadian kansallinen yhdistys (ransk. Société nationale de l’Acadie, SNA).  

Acadian talous on ollut kasvussa ja monipuolistunut 1900-luvun lopulta lähtien. Tämän ansiosta alueen talous ei ole enää vain perinteisten elinkeinojen kuten kalastuksen varassa. 1960-luvulla Acadian vahvaan suulliseen perinteeseen pohjautuvaa kulttuuria alettiin korostaa. Tätä kulttuurin kukoistusta edesauttoi ranskankielinen Monctonin yliopisto, joka on myös alueen merkittävin korkeakoulu ja tutkimuslaitos. Acadiassa julkisen sektorin palveluita tarjotaan laajalti ranskan kielellä, joskin niiden saatavuus vaihtelee paikkakunnittain. Alueen tärkeimpiä medioita ovat sanomalehti L’Acadie nouvelle (suom. Uusi Acadia) sekä radiokanava Radio-Canada Acadie.  

Vaikka acadialaiset asuvat hajallaan eri puolilla Pohjois-Amerikkaa, acadialaisalueet ovat edelleen vahvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Acadialaista yhteisöllisyyttä edistävät erilaiset tapahtumat, joihin lukeutuvat esimerkiksi acadialaista ja cajun-kulttuuria esittelevä Congrès mondial acadien -kulttuurifestivaali sekä acadialaisten vuosittainen urheilukilpailu Jeux de l’Acadie

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikan alkuperäiskansoja on asunut Acadian alueella jo ainakin 11 000 vuoden ajan[2]. Eurooppalaisista Acadiassa kävivät ensimmäisinä viikingit jo 900-luvulla. Runsaiden turskakantojen perässä alueelle matkasi myöhemmin Euroopasta kalastajia 1200-luvulta lähtien.

Acadia esiintyi oletettavasti ensimmäisen kerran muodossa Arcadie vuonna 1524. Ranskan kuninkaan Frans I:n palveluksessa ollut italialainen tutkimusretkeilijä Giovanni da Verrazano käytti kyseistä nimeä kuvatessaan Delmarvan niemimaata.[3] Alueen puiden kauneus muistutti Verrazanon mielestä samannimistä aluetta Kreikassa[4]. Eräiden historiantutkijoiden mukaan Acadia tulisi jostakin alueen alkuperäiskansojen sanasta: joko micmac-kielen sanasta algatig, ”leiriytymispaikka” tai malecite-passamaquoddy-kielestä[3].

Ranskalainen tutkimusmatkailija Jacques Cartier teki ensimmäisen tutkimusmatkansa alueelle vuonna 1534 ja kohtasi matkallaan mi'kmaq-intiaanikansan. Vasta vuonna 1604 Pierre Dugua de Mons perusti Acadian siirtokunnan. St. Croix’n saarelle perustettuun siirtokuntaan muutti arviolta 80 ihmistä, joista kuitenkin 36 menehtyi keripukkiin jo ensimmäisen talven aikana. Seuraavana vuonna siirtokunta muutettiin Port-Royaliin, Fundynlahden rannalle, joka sijaitsee nykyisen Nova Scotian alueella. De Mons menetti kaupallisen monopolinsa ja palautti kaikki siirtolaiset Ranskaan vuonna 1607[5]. Vuonna 1613 englantilainen tutkimusmatkaaja Samuel Argall otti Acadian Englannin hallintaan karkottaen suurimman osan alueen väestöstä. Vuonna 1621 Englannin parlamentti muutti siirtokunnan nimen Nova Scotiaksi, ja alueelle alkoi muuttaa siirtolaisia Skotlannista. Vuonna 1631 Ranska nimitti Charles de la Tourin Acadian kenraaliluutnantiksi ja rakennutti linnakkeet Cape Sable- ja Saint John -saarille. Seuraavana vuonna solmitussa Saint-Germain-en-Layen sopimuksessa Acadia luovutettiin Ranskalle, mikä merkitsi skotlantilaisen siirtokunnan lakkauttamista. Kuvernööri Isaac de Razillyn johdolla Acadian pääkaupunki siirrettiin LaHaveen, ja samalla alueelle tuotiin jälleen 300 uutta siirtolaista. Syy pääkaupungin siirtämiselle oli Razillyn kiinnostus merikaupan kehittämiseen maanviljelyn sijaan.

Ranskalaiset lähetyssaarnaajat osallistuivat alueen kolonisaatioon vuodesta 1613 lähtien, mutta ensimmäiset puukirkot rakennettiin vasta 1680-luvulla. Razillyn kuoleman (1636) jälkeen hänen seuraajansa Charles de Menou d’Aulnay de Charnizay siirsi pääkaupungin Port-Royaliin. D’Aulnayn ja la Tourin valtataistelu johti lopulta sisällissotaan. Ennen kuolemaansa vuonna 1650 d’Aulnay ehti tuoda alueelle muutamia uusia perheitä, minkä ansiosta siirtokunta onnistui vahvistamaan autonomiaansa.

Vuonna 1654 Ranska ja Englanti ajautuivat jälleen sotaan. Englanti valloitti Acadian. Vuonna 1667 solmitussa Brédan sopimuksessa Acadia luovutettiin takaisin Ranskalle. 1670-luvulla Port-Royalin asukkaat alkoivat perustaa uusia kyliä, kuten Beaubassinin ja Grand-Prén. Kuvernööri William Phips valloitti Acadian vuonna 1690 Englannille, kunnes Ryswickin sopimus palautti alueen jälleen Ranskalle 1697.[6]

Acadian asuttaminen tapahtui suurimmaksi osaksi Razillyn ja d’Aulnay-Charnizayn virkakausilla, jolloin alueelle muutti väkeä eri osista Ranskaa ja Baskimaata. Siirtolaisten tarkkaa alkuperää on kuitenkin erittäin vaikea määrittää, sillä heistä on olemassa vain hyvin vähän dokumentoitua tietoa. Vain kahden perheen tarkka alkuperä on pystytty määrittämään.

Britannian vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Utrechtin sopimuksessa vuonna 1713 Acadia luovutettiin Isolle-Britannialle, jolloin Acadia nimettiin uudelleen Nova Scotiaksi. Utrechtin sopimus ja siihen liitetty Englannin kuningatar Annan kirje takasivat acadialaisille mahdollisuuden lähteä Nova Scotiasta ilman erillisiä ehtoja[7]. Samaan aikaan Ranska pyrki houkuttelemaan siirtolaisia muuttamaan Saint Johnin ja Cape Bretonin saarille, joista jälkimmäinen oli korvannut Placentian ranskalaisten kaupankäynnin keskuksena[7]. Saarten hankalien elinolosuhteiden takia suurin osa Nova Scotiassa asuvista acadialaisista päätti kuitenkin jäädä aloilleen[7]. Englantilaisia asukkaita sen sijaan ei ollut Nova Scotiassa vielä nimeksikään[8]. Englantilaiset yrittivätkin estää acadialaisia lähtemästä Nova Scotiasta, sillä muuten alueelle ei olisi jäänyt tarpeeksi maanviljelijöitä[8]. Lisäksi englantilaiset pelkäsivät acadialaisten mukanaan viemien kauppasuhteiden vaikuttavan Cape Bretonin saaren ja muiden alueiden valtasuhteisiin[8]. Ranskalaiset puolestaan ajattelivat, että jäämällä Nova Scotiaan, acadialaiset estäisivät alueen englantilaisen kolonisaation[8].

Vuonna 1720 ranskalaiset rakennuttivat Cape Bretonin saarelle Louisbourg-nimisen linnakkeen varmistaakseen valta-asemansa saarella[9]. Samaan aikaan merkittävä määrä siirtolaisia Ranskasta ja Newfoundlandista muutti saarelle[9]. Itävallan perimyssodan aikaan ranskalaiset yrittivät saada Nova Scotian takaisin haltuunsa[10]. Yritys epäonnistui, ja britit valloittivat Louisbourgin vuonna 1745[10]. Seuraavana vuonna ranskalaiset järjestivät mittavan sotilasoperaation Nova Scotian valtaamiseksi, mutta operaation aikana iskenyt kova myrsky aiheutti laivaston rivien hajoamisen. Puolet joukoista menehtyi myrskyssä[11]. Ranskalaisten maajoukot onnistuivat saamaan haltuunsa New Minasin kylän, josta britit kuitenkin karkottivat heidät nopeasti[11].

Acadia vuonna 1750.

Vuonna 1748 solmitussa Aachenin rauhassa Saint Johnin ja Cape Bretonin saaret annettiin Ranskalle[12]. Englantilaiset kokivat päätöksen saarten luovutuksesta nöyryyttävänä[12]. He päättivätkin muuttaa strategiaansa ja tehdä lopun niin ranskalaisten kuin acadialaistenkin läsnäolosta alueella[12]. Niinpä Iso-Britanniasta lähti 2 000 uutta siirtolaista, jotka perustivat Halifaxin kaupungin vuonna 1749[12]. Acadialaiset pyrkivät pysymään puolueettomina, joten heidän muuttoaaltonsa suuntautui Ranskan hallussa olevien alueiden laidoille. Englantilaiset yrittivät edelleen saada acadialaiset Englannin kuninkaan alamaisiksi[13]. Ranskalaiset taas julistivat kapinallisiksi ne, jotka eivät vannoneet uskollisuutta Ranskan kuninkaalle[14]. Vuosien 1751 ja 1754 välillä molemmat osapuolet rakennuttivat tahoillaan linnoituksia ja valmistautuivat uuteen sotaan[14].

Grand dérangement[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Acadialaisten karkotus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1755–1764 tapahtunut acadialaisten karkotus oli osa Britannian sotatoimia Uudessa Ranskassa. Tänä aikana alueen noin 14 100:sta acadialaisesta 11 500 karkotettiin. Vain 2 600 onnistui välttämään karkotuksen ja jäi siirtokuntaan.

Estääkseen acadialaisten osallistumisen sotilaallisin toimiin englantilaisia vastaan Nova Scotian kuvernööri Charles Lawrence aloitti acadialaisten maastakarkotuksen[14] Beauséjourin taistelussa saavutetun voiton jälkeen vuonna 1755. Vuoteen 1763 mennessä naapuriterritoriot oli liitetty Nova Scotiaan ja acadialaiset karkotettu Uuteen-Englantiin[15]. Monet onnistuivat pakenemaan ranskankielisiin siirtokuntiin, kuten Kanadaan tai Saint Johnin saarelle (nykyinen Prinssi Edwardin saari). Vaihtoehtoisesti he piileskelivät alkuperäisasukkaiden joukossa[15]. Monet siirtokunnat kieltäytyivät vastaanottamasta acadialaisia, minkä vuoksi nämä karkotettiin Englantiin tai palautettiin Nova Scotiaan[16]. Vuonna 1758 Saint Johnin saari tyhjentyi asukkaista lähes kokonaan. Kaksi kolmannesta karkotettiin Ranskaan[17] ja loput pakenivat Restigouche-joelle tai Quebeciin[18]. Vuonna 1763 Ranskan siirtomaat luovutettiin Britannialle. Acadialaiset karkotettiin imperiumin alueilta[19]. Osa acadialaisista pakeni Ranskan hallintaan jääneille Saint-Pierre ja Miquelonin saarille, mutta lähes kaikki heistä karkotettiin uudelleen vuonna 1778[19]. Yli puolet acadialaisista menehtyi karkotusten aikana[16].

Muuttoliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin rauhan allekirjoittamisen jälkeen vuonna 1763 karkotetut acadialaiset muuttivat pääasiassa Nova Scotiaan,[20] mutta myös Antilleille, Ranskaan, Louisianaan sekä Quebeciin. 12 000 uudisasukasta Uudesta-Englannista oli jo asettunut entisiin Acadian kyliin. Koska laki kielsi acadialaisia perustamasta liian suuria yhteisöjä[20]heidän oli asetuttava tietyille heille varatuille maille englanninkielisten joukkoon. Vaihtoehtoisesti heidän oli perustettava uusia kyliä entisen Acadian kaukaisiin kolkkiin, eli joko Cape Bretonin saarelle, Prinssi Edwardin saarelle tai tulevan (1784) New Brunswickin alueelle[20]. Suurin osa valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Entisistä acadialaiskylistä ainoat, joita ei ollut varattu englanninkielisille, olivat Pobomcoup ja Trois-Riviersin vasen ranta[20] sekä Beaubassin. Karkotetut asettuivat vähitellen Halifaxiin ja Canson salmen rannalle sekä vuodesta 1767 lähtien St. Maryn lahdelle, Tousquetiin ja Pobomcoupiin. Vuodesta 1780 alkaen he asettuivat Chéticampiin ja Margareehen[20].

Lähes puolet Ranskan noin 8000:sta acadialaisesta siirtyi Louisianaan vuonna 1785 ilmeisesti sattumanvaraisista syistä[21]. Joukko Saint-Malosta kotoisin olevia acadialaisia asettui Falklandinsaarille vuonna 1764. Suurin osa lähti saaristosta seuraavien vuosien aikana, mutta joidenkin sukujen jälkeläisiä jäi näille saarille sekä Montevideoon Uruguayhin[22].

Saint Johnin jokilaaksosta paenneet acadialaiset alkoivat vuodesta 1785 lähtien muuttaa Madawaskaan, joka sijaitsee New Brunswickin luoteisosassa Yhdysvaltojen rajalla. 1700-luvun loppuun mennessä 36 prosenttia acadialaisista oli asettunut Atlantin rannikkoprovinsseihin (engl. The Maritimes), mutta heidän maanpaosta paluunsa jatkui 1820-luvulle asti.[20] 1900-luvun toiselle puoliskolle asti rannikkoprovinssien siirtokunnat levittäytyivät pitkin rannikkoa sekä sisämaahan. Tällä ajanjaksolla lukuisien brittiläisten siirtolaisten saapuminen korosti acadialaisten vähemmistöasemaa entisestään.[23] Useat tekijät vaikuttivat väestön muuttoliikkeeseen: etenkin uskonnollisen yhteyden merkitys korostui. Kirkon rakentaminen tai papinviran perustaminen oli yleensä merkki siitä, että yhteisö oli asettunut paikalle pysyvästi.[24]

Acadian renessanssi (1850–1881)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Atlantin rannikkoprovinssit saivat kukin itsehallinnon vuonna 1850[25]. Ratkaisuksi vapaakaupan aiheuttamiin taloudellisiin ongelmiin ehdotettiin rannikkoprovinssien muodostamaa unionia[25]. Charlottetownin konferenssin osanottajat ehdottivat kuitenkin Kanadan liittovaltion muodostamista. Liittovaltio hyväksyttiin vastustuksesta huolimatta vuonna 1867 Lontoossa. Myös acadialaiset olivat liittovaltion vastustajien joukossa.

Omavaraistalous oli yhä vallitseva käytäntö, sillä ttekniikka kehittyi hitaasti. Joillakin alueilla onnistuttiin monipuolistamaan viljelyä: jopa perunoita aloitettiin tuottamaan myyntiin[26]. Rautatie alkoi kehittyä vuodesta 1850 lähtien. Rautatie lisäsi etenkin englanninkielisten vaurautta,mutta tarjosi mahdollisuuksia myös acadialaisille.[27] Vuodesta 1856 lähtien[28] acadialaiset alkoivat avata pieniä tehtaita ja jopa liikkeitä. Metsä- ja kalastustalous olivat tärkeitä alueilla, joilla viljelysmaat olivat vähissä.

François-Xavier Lafrance avasi vuonna 1854 Memramcookiin ensimmäisen ranskankielisen korkeakoulun, le Séminaire Saint-Thomasin. Korkeakoulu joutui sulkemaan ovensa vuonna 1862, mutta Sainte-Croix’n seurakunnan papit avasivat sen myöhemmin St. Josephin yliopistona.

Acadiassa perustetuilla uskonnollisilla naistenyhdistyksillä oli ratkaiseva rooli koulutuksessa ja terveydenhoidossa. Notre-Damen seurakunnan sisaret Montrealista avasivat sisäoppilaitoksia Prinssi Edwardin saarelle. Ensimmäinen ranskankielinen sanomalehti, Le Moniteur acadien, perustettiin vuonna 1867.

Nationalismin aikakausi (1881–1982)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiluokka alkoi muodostua 1860-luvulta lähtien. Saint-Josephin ja Sainte-Annen yliopistot edesauttoivat koulutetun eliitin muodostumista Acadiaan. Eliitti jakautui ainakin neljään eri ryhmään. Kaksi näkyvintä ryhmää olivat papisto ja asiantuntija-ammattien harjoittajat, esimerkiksi lakimiehet, lääkärit ja notaarit. Näiden lisäksi useat maanviljelijät ja kauppiaat saavuttivat arvostetun aseman yhteiskunnassa.

Acadian kansalliskokouksia on pidetty vuodesta 1881 lähtien. Kansalliskokoukset olivat julkisia tilaisuuksia, joissa kansa sopi yhdessä tärkeistä projekteista. Tällaisia olivat esimerkiksi maatalouden kehityksen ja ranskankielisen koulutuksen edistäminen sekä acadialaisen, katolisen papiston muodostaminen.[6]

Acadian kansallinen yhdistys (SNA) perustettiin vuonna 1881. Sen tarkoituksena on edistää Acadian asioita. Yhdistyksen ansiosta Acadialla on kansallisia symboleita: lippu, kansallinen juhlapäivä, tunnuslause ja kansallishymni.[6]

Saint-Josephin yliopisto vuonna 1940.

Édouard Leblancista tuli ensimmäinen acadialainen piispa vuonna 1912. Vuosien 1881 ja 1925 välillä perustettiin ainakin kolme katoliseen kirkkoon kuuluvaa uskonnollista ryhmää. Niiden alaisuudessa toimivilla luostareilla oli suuri vaikutus acadialaisten koulutuksen parantamiseen sekä kulttuurielämän kohottamiseen. Nämä uskonnolliset ryhmät myös perustivat ensimmäiset tyttökoulut Acadiaan.[6]

1920-luvulla perustettiin Ranska–Acadia-komitea (ransk. Comité France-Acadie).

Nationalismin aikakaudella erityisesti taloudellinen kehitys oli merkittävää. Kehitys näkyi siinä, että Acadia oli kokonaisvaltaisesti mukana Kanadan teollistumisessa ja kaupungistumisessa. Maaltamuutto ei ollut Acadiassa yhtä merkittävää kuin muualla Kanadassa. Monet kuitenkin asettuivat Monctoniin, Yarmouthiin, Amherstiin ja Uuden-Englannin kaupunkeihin. Niissä miehet työskentelivät tehtaissa ja naiset kehräämöissä.[6]

Osaa Acadian ranskankielisestä eliitistä uhkasi sulautuminen anglosaksiseen enemmistöön. Vuosien 1880 ja 1940 välillä syntyi erilaisia kolonialistisia liikkeitä. Liikkeet yrittivät hillitä kansan maaltamuuttoa ja saada acadialaisia pois kalastusteollisuuden parista, joka kuului suurimmalta osin ulkomaalaisille yrityksille. Lisäksi kolonialistiset liikkeet yrittivät auttaa perheitä pärjäämään vaikeina 1930-luvun laman aikoina, sillä lama koetteli aluetta pahoin.[6]

1950-luvulla acadialaiset saivat näkyvämmän roolin rannikkoprovinssien taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa. Acadialaisten arvojen ja kulttuurin vaaliminen kotioloissa helpotti ranskankielisen koulutusjärjestelmän luomista varsinkin New Brunswickissa. Acadialaisen kulttuurin elinvoimaisuus ja alkuperäisyys suhteessa Kanadan englantilaisiin ja amerikkalaisiin kulttuureihin vähensi assimilaation eli sulautumisen vaikutuksia ja auttoi rannikkoprovinssien acadialaisen vähemmistön tunnustamisessa.[6]

Acadialaisen kulttuurin selviytyminen ei ollut varmaa kaikista saavutuksista huolimatta. Quebecin autonominen liike idässä ja englanninkielisten ajama kaksikielisyyden vastustus lännessä vaikuttivat kaikkialla Kanadassa 1960-luvulla. Myös acadialaiset jakautuivat poliittisten mielipiteidensä puolesta kahteen leiriin. Osapuolet kykenivät silti yhteistyöhön oikeutensa säilyttämiseksi.[6]

Acadian ja acadialaisten oikeudet (vuodesta 1982 nykyhetkeen)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet kriisit ravistelivat Acadiaa 1980-luvulla: työttömyys sekä alueelliset eroavaisuudet olivat suuria. Toisaalta kaivos- ja turveteollisuus kukoistivat monipuolistaen Prinssi Edwardin saaren taloutta[29]. Tämä hyödytti acadialaisia ja lisäsi tarvetta palkata kaksikielistä työvoimaa[30]. New Brunswickin talousneuvosto perustettiin vuonna 1979 ja Atlantin rannikkoprovinssien taloudenedistämisjärjestö vuonna 1988. Taloudellinen yhteistyö säilyi tärkeänä. Yhä useampi acadialainen työllistyi. Työllisyysaste yli kolminkertaistui vuosien 1961 ja 1986 välillä nousten 17 %:sta 59 %:iin.Työttömyysaste puolestaan aleni vuosien 1986 ja 1999 aikana 20 %:sta 10–14 %:iin[30]. Vuonna 1986 kahdella kolmasosalla työllistyneistä acadialaisista oli vähintään yhtä suuret tulot kuin kanadalaisilla keskimäärin[30].

New Brunswickissä sijaitsee Acadian suurin ranskankielinen väestökeskittymä[31]. Väestökeskittymä on ollut edelläkävijä ranskankielisten oikeuksien puolestapuhujana. New Brunswickissa on sen perustamisajankohdasta lähtien ollut kouluja ja ranskankielistä opetusta, tosin vaihtelevalla määrällä. Ranskankielinen opetus saatiin turvattua vasta silloin, kun New Brunswickin opetusministeriö jaettiin vuonna 1964 kahteen englannin- ja ranskankieliseen osaan.

Prinssi Edwardin saarella tunnustettiin oikeus ranskankieliseen koulutukseen ja hallintoon 1980-luvulla. Tämä johti Prinssi Edwardin saaren ranskan kielen koulutoimikunnan perustamiseen vuonna 1990[32]. Acadian provinssitason kouluneuvosto perustettiin Nova Scotiaan vuonna 1996, mutta ranskankielisten koulujen perustaminen ei ollut vielä mahdollista muun muassa joidenkin poliitikkojen vastustuksesta johtuen[32]. Ensimmäinen ranskankielinen koulu avattiin vuonna 1984 Newfoundland ja Labradoriin. Vuonna 1996 sinne perustettiin ranskankielinen, provinssitason kouluneuvosto[33].

New Brunswickin entisen pääministerin Frank McKennan poliittiset toimet pienensivät acadialaisen yhteisön roolia. Toimet johtivat Saint-Sauveurin ja Saint-Simonin mellakoihin vuonna 1997[34]. Acadia sai myös virallista tunnustusta, kun New Brunswickin ranskankielinen yhteisö tunnustettiin vuonna 1993[35]. Grand dérangementin (acadialaisten karkotuksen) aiheuttamat vääryydet tunnustettiin vuonna 2003[36]. Karkotuksen muistopäivä ja siihen liittyvät monumentit tunnustettiin vuonna 2005. Vuonna 1994 järjestettiin ensimmäinen Acadian maailmankongressi (ransk. Congrès mondial acadien).

Väestö ja yhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äidinkieli Atlantin rannikkoprovinsseissa (The Maritimes).
  ranskankielinen enemmistö, alle 33 % englanninkielisiä
  ranskankielinen enemmistö, yli 33 % englanninkielisiä
  englanninkielinen enemmistö, yli 33 % ranskankielisiä
  englanninkielinen enemmistö, alle 33 % ranskankielisiä
  tietoja ei saatavilla

Vuonna 2001[37]Atlantin rannikkoprovinssien (engl. The Maritimes) asukkaista 276 355 puhui äidinkielenään ranskaa. Heistä suurin osa oli acadialaisia. Kun mukaan lasketaan nykyisin englantia äidinkielenään puhuvat henkilöt, acadialaisia on Atlantin rannikkoprovinsseissa yhteensä arviolta 500 000[38]. Kanadan valtion tilastokeskuksen, Statistics Canadan, väestönlaskennan mukaan acadialaisia oli vuonna 2001 kuitenkin vain 96 145[39][vanhentunut linkki].

Väestölaskennan mukaan useat acadialaiset kokivat olevansa esimerkiksi kanadalaisia tai ranskalaisia. Väestönlaskennassa ei aikaisemmin ollut edes mahdollista määritellä itseään acadialaiseksi. Kuitenkin vuodesta 1986 lähtien acadialaisten määrä on kasvanut merkittävästi[40].

Acadialaisten osuus on siis Atlantin rannikkoprovinssien väestöstä 15,6 prosenttia ja Kanadan ranskankielisestä väestöstä 22,6 prosenttia. Ranskankielisiä on New Brunswickin asukkaista 32,9 prosenttia, Prinssi Edwardin saarelaisista 4,2 prosenttia ja Nova Scotian asukkaista 3,8 prosenttia.[37]

Acadialaisväestön merkittävä osuus New Brunswickin asukkaista selittyy väestönkasvulla ja kielellisellä jatkuvuudella. Kielellinen jatkuvuus ilmaisee ranskaa käyttävien ja ranskaa äidinkielenään puhuvien henkilöiden suhdetta. Vuosina 1961–2001 ranskankielisten lukumäärä kasvoi New Brunswickissa 12,4 prosenttia. Nova Scotiassa lukumäärä taas laski 14 prosenttia ja Prinssi Edwardin saarella 28,8 prosenttia.[37]

Merkittäviä eroja kielellisessä jatkuvuudessa esiintyy alueittain. Ranskaa käyttävien ja ranskaa äidinkielenään puhuvien henkilöiden suhde on 92 prosenttia New Brunswickissa, 58,2 prosenttia Nova Scotiassa ja 49,8 prosenttia Prinssi Edwardin saarella. Alueilla, joissa ranskankielisten osuus väestöstä on yli 95 prosenttia, on assimilaatioprosentti alle yhden prosentin tai jopa negatiivinen. Näin on esimerkiksi Kanadan puoleisessa Madawaskassa ja Acadian niemimaalla (engl. Acadian Peninsula). Siispä englantia tai jotain muuta kieltä äidinkielenään puhuvat käyttävät ranskaa kotikielenään. Alueilla, joissa ranskankielisten osuus väestöstä on vähäinen, myös assimilaatioprosentti on korkeampi. Esimerkiksi Prinssi Edwardin saarella se on 68 prosenttia.[37]

Vuoden 2006 tietojen mukaan ranskaa käytti säännöllisesti kuntien työntekijöistä 46,9 prosenttia Prinssi Edwardin saarella, 90,5 prosenttia New Brunswickissä[41], 41,7 prosenttia Nova Scotiassa[42] ja 31 prosenttia Newfoundland ja Labradorissa[33]. Useat acadialaisyhteisöt ovat kuitenkin vähemmistöjä. Esimerkiksi Monctonissa väestöstä vain 33 prosenttia on ranskankielisiä[43][vanhentunut linkki].

Levittäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Acadialaisten kulttuurin vaikutus näkyy erityisesti Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Atlantin rannikkoprovinssien 500 000:n acadialaisen lisäksi arvioidaan, että acadialaisia tai cajuneita asuu miljoona jokaisella seuraavista alueista: Louisianassa, Uudessa-Englannissa ja Quebecissä. Ranskassa acadialaisia tai cajuneita on luultavasti noin 300 000. Maailmanlaajuisesti heitä on siten vähintään 3,8 miljoonaa[1].

Cajunit polveutuvat acadialaisista ja muista Louisianaan 1700-luvun lopulla asettuneista ranskankielisistä siirtolaisista. Cajunit ovat näin ollen läheisesti yhteydessä acadialaisiin. Acadiana on virallisesti tunnettu alue Louisianassa. Cajuneita kutsutaan yleisesti englanninkielisellä nimellä cajuns. Louisianan ranskan kielen kehittämisen neuvosto (ransk. Conseil pour le développement du français en Louisiane, COFODIL) on yhdysvaltalainen osavaltion virasto, jonka tehtävänä on nimensä mukaisesti edistää ranskan kielen käyttöä Louisianassa[44]. Mainen osavaltion pohjoisosien englanninkielisellä väestöllä puolestaan on tapana omaksua puheeseensa ranskan kielen syntaksia ja sanastoa. Tämä on seurausta vuorovaikutuksesta alueen suuren acadialaisyhteisön kanssa[45]. Cajunenglanti on sen sijaan eräs englannin kielen murre, jota puhuvat englanninkielistyneet cajunit.

Quebecissä on noin kolmekymmentä kaupunkia ja aluetta, joita voidaan pitää acadialaisina[46]. On kuitenkin huomattava, että monien yhteisöjen kulttuuri ei enää nykyään ole acadialaista: joillakin alueilla acadialaiset asuivat vain väliaikaisesti[47]. Yhdysvalloissa acadialaisia yhteisöjä on Mainen pohjoisosassa (Yhdysvaltain puoleisessa Madawaskassa). Lisäksi merkittäviä vähemmistöjä on useissa Uuden-Englannin ja Floridan kaupungeissa.

Cajuneita on kaakkois-Louisianassa ja lounais-Texasissa (Beaumont, Port Arthur). Myös Los Angelesin alueella on merkittävä cajun-vähemmistö. Ranskassa acadialaisia on muun muassa Saint-Pierre-et-Miquelonissa, Ranskan Guayanassa, Belle-Île-en-Merissä Bretagnessa, Archignyssa, Poitou-Charentesissa, Nantesissa ja Saint-Malossa.

Ranskan kieli Acadiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Acadiassa puhutaan useita eri murteita. Acadian ranska on yleisin koko Acadiassa puhuttavista ranskan murteista. Poikkeuksena tähän on Madawaskassa puhuttava laakson ranska eli brayon, jossa kuuluu selvästi Acadian ranskan sijaan Quebecin ranskan vaikutus. Myös Quebecin acadialaiset puhuvat pääasiassa Quebecin ranskaa. Toisaalta Acadian ranskaa puhutaan yleisesti joillain Quebecin alueilla, kuten Madeleinen saaristossa. Myös Monctonin alueella puhuttava chiac määritellään joko ranskan murteeksi, johon kuuluu voimakas englannin vaikutus, tai kokonaan omaksi kielekseen. Englannin kielen omaksunut väestö puhuu useimmiten Kanadan länsirannikon englantia (engl. Atlantic Canadian English).

Acadiassa ei ole kielen normistoa valvovaa laitosta. Quebecin ranskan kielen keskus (ransk. Office québécois de la langue française) vaikuttaa kiistatta etenkin tekniikan kieleen. Eräät provinssitason järjestöt osallistuvat pienimuotoisesti kielen kehittämiseen, kuten paikkojen nimeämiseen.

Acadian ranskan tutkimuksesta voi lukea useiden kirjoittajien teoksista. Pascal Poirier julkaisi vuonna 1925 tietosanakirjan Le glossaire acadien, jonka toinen painos ilmestyi vuonna 1993. Yves Cormierin Dictionnaire du français acadien puolestaan julkaistiin vuonna 2009. Nämä tietosanakirjat käsittelevät yksinomaan acadialaisia sanoja.

Politiikka ja hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Acadian asema Kanadan liittohallinnossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Acadia ulottuu kokonaisuudessaan neljän Kanadan provinssin alueelle, mutta niillä on käytännössä yhteinen poliittinen hallinto. Kanadan poliittinen järjestelmä perustuu Kanadan perustuslakiin. Se määrittelee sekä liittovaltion hallituksen että provinssien hallinnon poliittiset periaatteet, instituutiot, toimivallan ja vastuualueet[48][vanhentunut linkki]. Provinsseilla ja hallituksella on kummallakin yksinomaisia vastuualueita. Tietyt vastuut, kuten maatalous, maahanmuutto ja kalastus, kuuluvat molemmille.

Provinssitasolla lainsäädäntävaltaa edustaa alueparlamentti (ransk. assemblée législative) New Brunswickissa ja Prinssi Edwardin saarella, edustajainhuone (ransk. chambre d'assemblée) Nova Scotiassa ja Newfoundland ja Labradorissa.

Tuomiovalta on jaettu usealle provinssitason tuomioistuimelle. Korkein tuomioistuin on Kanadan korkein oikeus (ransk. Cour suprême du Canada). Kaikilla oikeusasteilla on käytössä angloamerikkalainen oikeusjärjestelmä, common law.

Kielipolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monessa Kanadan Perustuslaillisten oikeuksien ja vapauksien julistuksen artiklassa tunnustetaan Kanadan ja New Brunswickin provinssin kaksikielisyys eli ranskan ja englannin kielen yhtäläinen asema. New Brunswickissa on useita paikallisia lakeja, jotka suojaavat virallisia kieliä. Näitä ovat esimerkiksi laki virallisista kielistä sekä laki New Brunswickin kahden virallisen kielellisen yhteisön tasa-arvoisuuden tunnustamisesta.

Liittovaltion hallitus tarjoaa palveluita ranskan kielellä kaikissa Atlantin rannikkoprovinsseissa. Esimerkiksi New Brunswickin provinssissa ranskankielistä palvelua saa puolesta liittovaltion palvelupisteistä. Kanadan rikoslain mukaan kaikilla on oikeus rikosprosessiin ranskan kielellä. Kaikki saavat myös oikeudellisia palveluja ranskaksi[49][42][33][41]. New Brunswickissä koko oikeusala on kaksikielistä[41]. Acadia on merkittävin common law -oikeustapaa käyttävä ranskankielinen alue. Monctonin yliopistossa vuonna 1979 perustettu Oikeusalan käännösten ja terminologian keskus (ransk. Centre de traduction et de terminologie juridiques) hallinnoi kansainvälisellä tasolla ranskankielisiä common law -kysymyksiä[50].

Kansalliset instituutiot ja symbolit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Symbolit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Acadian insignia

Acadian kansallispäivää vietetään elokuun 15. päivänä. Acadian suojeluspyhimys on Neitsyt Maria, joka on myös Acadian virallisista symboleista ensimmäinen ja vanhin. Mischouchessa vuonna 1884 järjestetyssä toisessa kansalliskokouksessa ehdotettiin Acadialle omaa lippua[51]. Ensimmäinen alkuperäinen lippu on yhä tallella Acadian museossa (ransk. Musée acadien). Lippu on samanlainen kuin Ranskan lippu, mutta sinisessä osassa on kultainen tähti, Stella Maris (meren tähti).

Acadian kansallislaulu on gregoriaaninen kirkkolaulu Ave Maris Stella[51].

Vuodesta 2005 lähtien Kanadassa on vietetty Grand dérangement -muistopäivää 28. heinäkuuta. Sitä vietetään vuoden 1755 tapahtumien muistoksi, jolloin päätettiin acadialaisten karkotuksesta.

Acadialla on myös lukuisia epävirallisia symboleita, kuten yhdysvaltalaisen kirjailijan Henry Longfellow’n vuonna 1847 julkaistu runo Evangeline.

Acadian kansallinen yhdistys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Acadian kansallisen yhdistyksen (ransk. Société nationale de l'Acadie, SNA) tavoitteena on ajaa kaikkien acadialaisten, mutta erityisesti Kanadan itäisten rannikkoprovinssien acadialaisten etuja[52]. SNA:han kuuluu kahdeksan liittojäsentä.

Acadia ylläpitää SNA:n kautta monia kansainvälisiä yhteyksiä, niin virallisia kuin epävirallisia. Pitkäaikaisin ja merkittävin yhteistyö on tehty Ranskan kanssa. Yhteistyö alkoi vuonna 1968 SNA:n aloitteesta. Siihen kuuluva vaihto-ohjelma sisältää sekä opiskelustipendejä että rahallista ja teknistä tukea.

Vuonna 2013 Quebecin parlamentti puolsi yksimielisesti SNA:n aloitetta. Aloitteen tarkoituksena oli muistuttaa niistä vääryyksistä, joita acadialaisten karkotuksesta aiheutui. Vuonna 2008 perustettiin Amerikkojen ranskankielisyyden keskus (ransk. Centre de la francophonie des Amériques). Tämän lisäksi on myös perustettu Acadia–Quebec-komissio[53][vanhentunut linkki]. Vuodesta 2005 lähtien SNA on ollut jäsenenä Kansainvälisen ranskankielisyyden järjestössä (ransk. Organisation internationale de la francophonie) osana Kanadan taustadelegaatiota.

Kaikki Kanadan hallituspuolueet yhtä lukuun ottamatta päättivät vuonna 2011 sekä ratifioida SNA:n aseman acadialaisten virallisena edustajana että edistää acadialaisten taiteilijoiden asemaa Acadian kulttuurin kansainvälisessä levityksessä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Encyclopédie canadienne Encyclopédie canadienne / The Canadian Encyclopedia. Viitattu 7.12.2016. (englanniksi, ranskaksi)
  • Société nationale de l’Acadie SNA Société nationale de l'Acadie. Viitattu 7.12.2016. (ranskaksi)
  • Bujold, Stéphan: L’Acadie? Quoi ça? Les Acadiens? Qui ça? Esquisse d’un territoire indéfini et d’un peuple éparpillé. Cahiers Société historique acadienne, heinäkuu 2009, s. 45. (ranskaksi)
  • Daigle, Jean (toim.): Les Acadiens des Maritimes : études thématiques. Moncton: Centre d’études acadiennes, Université de Moncton, 1980. (ranskaksi)
  • Daigle, Jean (toim.): L’Acadie des Maritimes : études thématiques des débuts à nos jours. Moncton: Centre d’études acadiennes, Université de Moncton, 1993. ISBN 2-92116-606-2. (ranskaksi)
  • Fonteneau, Jean-Marie: Les Acadiens – Citoyens de l’Atlantique. Rennes: Éditions Ouest-France, 2001. ISBN 2-73732-881-0. (ranskaksi)
  • Hébert, Pierre-Maurice: Les Acadiens du Québec. Montreal: L’Écho, 1994. ISBN 2-920312-32-4. (ranskaksi)
  • Landry, Nicolas & Lang, Nicole: Histoire de l’Acadie. Sillery: Septentrion, 2001. ISBN 2-89448-177-2. (ranskaksi)
  • Mouhot , Jean-François: Les Réfugiés acadiens en France (1758–1785) : L’Impossible Réintégration ? Quebec: Septentrion, 2009. ISBN 2-89448-513-1. (ranskaksi)
  • Pfeiffer, Thomas: Marc Lescarbot pionnier de la Nouvelle-France. Éditions L’Harmattan, 2012. ISBN 978-2-296-99473-7. (ranskaksi)
  • Poirier, Michel: Les Acadiens aux îles Saint-Pierre et Miquelon, 1758–1828 : 3 déportations – 30 années d’exil. Éditions d’Acadie, 1984. ISBN 2-89448-177-2. (ranskaksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Bujold, s. 45.
  2. History of Acadia National Park Service. Viitattu 27.3.2017. (englanniksi)
  3. a b Landry & Lang, s. 9.
  4. Acadie Historica Canada. Viitattu 27.2.2017. (ranskaksi).
  5. Pfeiffer 2012.
  6. a b c d e f g h Histoire de l'Acadie (ranskaksi)
  7. a b c Landry & Lang, s. 66.
  8. a b c d Landry & Lang, s. 67.
  9. a b Landry & Lang, s. 68.
  10. a b Landry & Lang, s. 74.
  11. a b Landry & Lang, s. 75.
  12. a b c d Landry & Lang, s. 76.
  13. Landry & Lang, s. 81.
  14. a b c Landry & Lang, s. 82.
  15. a b Landry & Lang, s. 89.
  16. a b Landry & Lang, s. 92.
  17. Mouhot 2009.
  18. Landry & Lang, s. 129.
  19. a b Landry & Lang, s. 96.
  20. a b c d e f Landry & Lang, s. 128.
  21. Mouhot 2009.
  22. Fonteneau 2001.
  23. Landry & Lang, s. 127.
  24. Daigle 1980, s. 114.
  25. a b Landry & Lang, s. 158–159.
  26. Landry & Lang, s. 147–177.
  27. Landry & Lang, s. 179–181.
  28. Landry & Lang, s. 185–187.
  29. Landry & Lang, s. 300–302.
  30. a b c Landry & Lang, s. 298–300.
  31. Langue - Faits saillants en tableaux, Recensement de 2011 Statistics Canada. (englanniksi, ranskaksi)
  32. a b Landry & Lang, s. 279–283.
  33. a b c Profil de la communauté francophone de Terre-Neuve-et-Labrador Profils des communautés francophones et acadiennes du Canada. (ranskaksi)
  34. Landry & Lang, s. 269–275.
  35. Daigle 1993, s. 85.
  36. Le Grand Dérangement des Acadiens commémoré Radio Canada. Viitattu 13.2.2017. (ranskaksi).
  37. a b c d l'Encyclopédie Canadienne Encyclopedie Canadienne. (ranskaksi)
  38. Bujold, s. 45.
  39. Tilasto Statistics Canada. (ranskaksi)
  40. Daigle 1993, s. 144.
  41. a b c Profil de la communauté acadienne et francophone du Nouveau-Brunswick (pdf) Profils des communautés francophones et acadiennes du Canada. (ranskaksi)
  42. a b Profil de la communauté acadienne et francophone de la Nouvelle-Écosse (PDF) Profils des communautés francophones et acadiennes du Canada. (ranskaksi)
  43. Tilasto Statistics Canada. (englanniksi)
  44. Bienvenue CODOFIL-Agence des Affaires Francophones. (ranskaksi)
  45. French language Acadian Culture in Maine. (englanniksi)
  46. Hébert, s. 427.
  47. Hébert.
  48. Kanadan perustuslaki (englanniksi, ranskaksi)
  49. Profil de la communauté acadienne et francophone de l’Île-du-Prince-Édouard (pdf) Profils des communautés francophones et acadiennes du Canada. (ranskaksi)
  50. Aperçu général Le Centre de traduction et de terminologie juridiques. (ranskaksi)
  51. a b Landry & Lang, s. 192.
  52. Historique de la SNA Societe National de l'Acadie. (ranskaksi)
  53. Acadia–Quebec-komissio Societe National de l’Acadie. (ranskaksi)