Acadia

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Acadie)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Acadia
Flag of Acadia.svg
lippu
Motto: L'Union fait la force (Yhteisö luo voiman)
Kartta Acadiasta (vaalean keltaisella merkityt alueet)

Viralliset kielet ranska ja englanti

Väkiluku
– yhteensä (2009) 500 000

Acadia (engl. Acadia ja ransk. Acadie) on Pohjois-Amerikan koillisosassa sijaitseva alue, jonka noin 500 000 asukkaan väestöstä[1] valtaosa on ranskankielistä. Maantieteellisesti Acadia käsittää osia kolmesta Kanadan itärannikon provinssista: pohjoisia ja itäisiä osia New Brunswickista sekä yksittäisiä paikkakuntia Prinssi Edwardin saaresta ja Nova Scotiasta. Nykykäsityksen mukaan Acadiaan kuuluu myös osia Newfoundland ja Labradorista. Joidenkin näkemysten mukaan taas Acadia voidaan nähdä kansana, jota ei ole yksiselitteisesti tunnustettu.

Kulttuuris-maantieteellisenä alueena Acadia taas mielletään laajempana kokonaisuutena, joka kattaa em. alueiden ohella Yhdysvaltojen Louisianan osavaltion ja yleensäkin kaikki ne paikkakunnat etenkin Quebecin provinssissa ja Mainen osavaltiossa joihin acadialaiset asettuivat asumaan pakkomuuton seurauksena (acadialaisten diaspora). Louisianan asukkaista osa on ranskankielisten jälkeläisiä eli cajuneita. Louisianan etelärannikolla sijaitsevan ranskankielisen alueen virallinen nimi onkin Acadiana (ransk. Acadiane). Louisianan acadialaiset käyttivät itsestään sanan acadien (suom. acadialainen) lyhennettyä muotoa cadien, joka äännettiin [kadʒɛ̃]. Englanniksi sanan cadien kirjoitusasuksi tuli cajun.

Acadia oli osa Ranskan siirtomaata Uutta Ranskaa. Acadian perustivat vuonna 1604 lähinnä Ranskan länsiosista saapuneet siirtolaiset. Aluetta olivat tätä ennen asuttaneet Amerikan alkuperäiskansat yli 11 000 vuoden ajan. Ranska menetti alueen vuonna 1713 Britannialle. Tästä seurasi Acadialle vaikea ajanjakso Grand dérangement, johon liittyi ranskaa puhuvien acadialaisten karkotus vuosina 17551763 ja alueen jakaminen osiin. Maanpaosta 1700–1800-lukujen vaihteessa palanneet acadialaiset joutuivat kestämään heitä syrjivää lainsäädäntöä, jolla pyrittiin mm. rajaamaan ranskankielisen väestön asuma-alueita. Acadialaisten historiaa ja kulttuuria kuitenkin elvytti 1800-luvun puoliväliin sijoittunut Acadian renessanssi, jota katolisen kirkon papisto oli osaltaan mukana edistämässä.

Vuonna 1867 Britannian Pohjois-Amerikan siirtomaat yhdistettiin Kanadan dominioksi, jonka uuteen itsehallinnolliseen asemaan acadialaiset suhtautuivat vastahakoisesti. Vuonna 1881 pidetyn ensimmäisen Acadian kansalliskokouksen (ransk. 1ère Convention nationale acadienne) myötä Acadia sai ensimmäiset kansalliset symbolinsa ja instituutionsa. Ensimmäisen maailmansodan aikana kanadanranskalaiset acadialaiset vastustivat vuonna 1917 Kanadassa käyttöön otettua asevelvollisuutta, mutta antoivat tästä huolimatta vahvan panoksensa sotaan. 1930-luvulla suuri lama koetteli pahoin aluetta. Acadialaiset antoivat vahvan panoksen myös toiseen maailmansotaan. Sotien jälkeinen aika aina 2000-luvulle asti oli Acadiassa yhteiskunnallisen protestoinnin sävyttämää, ja tuolloin ranskankieliset acadialaiset saavuttivatkin useita oikeuksia ja vapauksia. Etenkin New Brunswickin acadialaisyhteisö toimi tässä kehityksessä suunnannäyttäjänä.

Maaltapaon ja englantilaistamisen vaikutukset ovat yhä nähtävillä Acadian väestössä. Ranskankieliset acadialaiset eivät ole historian saatossa koskaan täysin sulautuneet alueensa valtakulttuuriin. Acadialaisilla ei ole omaa poliittista puoluetta, mutta paikallishallinnon tasolla ja tietyillä aloilla – kuten terveydenhuollossa ja koulutuksessa – aluetta edustaa virallisesti Acadian kansallinen yhdistys (ransk. Société nationale de l’Acadie, SNA). Acadian talous on ollut kasvussa 1900-luvun lopulta lähtien. Monipuolistumisensa ansiosta alueen talous ei enää ole vain perinteisten elinkeinojen kuten kalastuksen varassa. 1960-luvulla Acadian vahvaan suulliseen perinteeseen pohjautuvaa kulttuuria alettiin korostaa. Tätä kulttuurin kukoistusta edesauttoi ranskankielinen Monctonin yliopisto, joka on myös alueen merkittävin korkeakoulu ja tutkimuslaitos. Acadiassa julkisen sektorin palveluita tarjotaan laajalti ranskan kielellä, joskin niiden saatavuus vaihtelee paikkakunnittain. Alueen tärkeimpiä medioita ovat sanomalehti L’Acadie nouvelle (suom. Uusi Acadia) sekä radiokanava Radio-Canada Acadie. Vaikka acadialaiset asuvat hajallaan eri puolilla Pohjois-Amerikkaa, acadialaisalueet ovat edelleen vahvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Acadialaista yhteisöllisyyttä edistävät erilaiset tapahtumat, joihin lukeutuvat esimerkiksi acadialaista ja cajun-kulttuuria esittelevä Congrès mondial acadien -kulttuurifestivaali ja acadialaisten vuosittainen urheilukilpailu Jeux de l’Acadie.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikan alkuperäiskansoja on asunut Acadian alueella jo ainakin 5000 vuoden ajan[2]. Eurooppalaisista Acadiassa kävivät ensimmäisinä Viikingit jo 900-luvulla. Runsaiden turskakantojen perässä alueelle matkasi myöhemmin Euroopasta kalastajia 1200-luvulta lähtien.

Acadia esiintyi oletettavasti ensimmäisen kerran muodossa Arcadie vuonna 1524. Ranskan kuninkaan Frans I:n palveluksessa ollut italialainen tutkimusretkeilijä Giovanni da Verrazano käytti kyseistä nimeä kuvatessaan Delmarvan niemimaata.[3] Alueen puiden kauneus muistutti Verrazanon mielestä samannimistä aluetta Kreikassa[4]. Eräiden historiantutkijoiden mukaan Acadia tulisi jostakin alueen alkuperäiskansojen sanasta: joko micmac-kielen sanasta algatig, ”leiriytymispaikka”, tai malecite-passamaquoddy-kielestä[3].

Ranskalainen tutkimusmatkailija Jacques Cartier teki ensimmäisen tutkimusmatkansa alueelle vuonna 1534 ja kohtasi matkallaan mi'kmaq-intiaanikansan. Vasta vuonna 1604 Pierre Dugua de Mons perusti Acadian siirtokunnan. St. Croix’n saarelle perustettuun siirtokuntaan muutti arviolta 80 ihmistä, joista kuitenkin 36 menehtyi keripukkiin jo ensimmäisen talven aikana. Seuraavana vuonna siirtokunta muutettiin Port-Royaliin, Fundynlahden rannalle, joka sijaitsee nykyisen Nova Scotian alueella. De Mons menetti kaupallisen monopolinsa ja palautti kaikki siirtolaiset Ranskaan vuonna 1607[5]. Vuonna 1613 englantilainen tutkimusmatkaaja Samuel Argall otti Acadian Englannin hallintaan karkottaen suurimman osan alueen väestöstä. Vuonna 1621 Englannin parlamentti muutti siirtokunnan nimen Nova Scotiaksi, ja alueelle alkoi muuttaa siirtolaisia Skotlannista. Vuonna 1631 Ranska nimitti Charles de la Tourin Acadian kenraaliluutnantiksi ja rakennutti linnakkeet Cape Sable- ja Saint John -saarille. Seuraavana vuonna solmitussa Saint-Germain-en-Layen sopimuksessa Acadia luovutettiin Ranskalle, mikä merkitsi skotlantilaisen siirtokunnan lakkauttamista. Kuvernööri Isaac de Razillyn johdolla Acadian pääkaupunki siirrettiin La Haveen, ja samalla alueelle tuotiin jälleen 300 uutta siirtolaista. Syynä pääkaupungin siirtämiselle oli Razillyn kiinnostus merikaupan kehittämiseen maanviljelyn sijaan.

Ranskalaiset lähetyssaarnaajat osallistuivat alueen kolonisaatioon vuodesta 1613 lähtien, mutta ensimmäiset puukirkot rakennettiin vasta 1680-luvulla. Razillyn kuoleman (1636) jälkeen hänen seuraajansa Charles de Menou d’Aulnay de Charnizay siirsi pääkaupungin Port-Royaliin. D’Aulnayn ja la Tourin valtataistelu johti lopulta sisällissotaan. Ennen kuolemaansa vuonna 1650 d’Aulnay ehti tuoda alueelle muutamia uusia perheitä, minkä ansiosta siirtokunta onnistui vahvistamaan autonomiaansa.

Vuonna 1654 Ranska ja Englanti ajautuivat jälleen sotaan, ja Englanti valloitti Acadian. Vuonna 1667 solmitussa Brédan sopimuksessa Acadia luovutettiin takaisin Ranskalle. 1670-luvulla Port-Royalin asukkaat alkoivat perustaa uusia kyliä, kuten Beaubassinin ja Grand-Prén. Kuvernööri William Phips valloitti Acadian vuonna 1690 Englannille, kunnes Ryswickin sopimus palautti alueen jälleen Ranskalle 1697.[6]

Acadian asuttaminen tapahtui suurimmaksi osaksi Razillyn ja d’Aulnay-Charnizayn virkakausilla, jolloin alueelle muutti väkeä eri osista Ranskaa ja Baskimaata. Siirtolaisten tarkkaa alkuperää on kuitenkin erittäin vaikea määrittää, sillä heistä on olemassa vain hyvin vähän dokumentoitua tietoa. Vain kahden perheen tarkka alkuperä on pystytty määrittämään.

Englannin vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Utrechtin sopimuksessa vuonna 1713 Acadia luovutettiin Isolle-Britannialle, jolloin Acadia nimettiin uudelleen Nova Scotiaksi. Utrechtin sopimus ja siihen liitetty Englannin kuningatar Annan kirje takasivat acadialaisille mahdollisuuden lähteä Nova Scotiasta ilman erillisiä ehtoja[7]. Samaan aikaan Ranska pyrki houkuttelemaan siirtolaisia muuttamaan Saint Johnin ja Cape Bretonin saarille, joista jälkimmäinen oli korvannut Placentian ranskalaisten kaupankäynnin keskuksena[7]. Saarten hankalien elinolosuhteiden takia suurin osa Nova Scotiassa asuvista acadialaisista päätti kuitenkin jäädä aloilleen[7]. Englantilaisia asukkaita sen sijaan ei ollut Nova Scotiassa vielä nimeksikään[8]. Englantilaiset yrittivätkin estää acadialaisia lähtemästä Nova Scotiasta, sillä heidän lähtiessään alueelle ei olisi jäänyt tarpeeksi maanviljelijöitä[8]. Lisäksi englantilaiset pelkäsivät acadialaisten mukanaan viemien kauppasuhteiden vaikuttavan Cape Bretonin saaren ja muiden alueiden valtasuhteisiin[8]. Ranskalaiset puolestaan ajattelivat, että jäämällä Nova Scotiaan acadialaiset estäisivät alueen englantilaisen kolonisaation[8].

Vuonna 1720 ranskalaiset rakennuttivat Cape Bretonin saarelle Louisbourg-nimisen linnakkeen varmistaakseen valta-asemansa saarella[9]. Samaan aikaan merkittävä määrä siirtolaisia Ranskasta ja Newfoundlandista muutti saarelle[9]. Itävallan perimyssodan aikaan ranskalaiset yrittivät saada Nova Scotian takaisin haltuunsa[10]. Yritys epäonnistui, ja britit valloittivat Louisbourgin vuonna 1745[10]. Seuraavana vuonna ranskalaiset järjestivät mittavan sotilasoperaation Nova Scotian valtaamiseksi, mutta operaation aikana iskenyt kova myrsky aiheutti laivaston rivien hajoamisen, ja puolet joukoista menehtyi myrskyssä[11]. Ranskalaisten maajoukot onnistuivat saamaan haltuunsa New Minasin kylän, josta britit kuitenkin karkottivat heidät nopeasti[11].

Acadia vuonna 1750

Vuonna 1748 solmitussa Aachenin rauhassa Saint Johnin ja Cape Bretonin saaret annettiin Ranskalle[12]. Britit kokivat päätöksen saarten luovutuksesta nöyryyttävänä[12]. He päättivätkin muuttaa strategiaansa ja tehdä lopun niin ranskalaisten kuin acadialaistenkin läsnäolosta alueella[12]. Niinpä 2000 uutta englantilaista siirtolaista perusti Halifaxin kaupungin vuonna 1749[12]. Acadialaiset pyrkivät pysymään puolueettomina, ja heidän muuttoaaltonsa suuntautui Ranskan hallussa olevien alueiden laidoille. Englantilaiset yrittivät edelleen saada acadialaiset Englannin kuninkaan alamaisiksi[13], kun taas ranskalaiset julistivat kapinallisiksi ne, jotka eivät vannoneet uskollisuutta Ranskan kuninkaalle[14]. Vuosien 1751 ja 1754 välillä molemmat osapuolet rakennuttivat tahoillaan linnoituksia ja valmistautuivat uuteen sotaan[14].

Grand dérangement[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Acadialaisten karkotus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1755-1764 tapahtunut acadialaisten karkotus oli osa Britannian sotatoimia Uudessa Ranskassa. Tänä aikana alueen noin 14 100:sta acadialaisesta 11 500 karkotettiin; vain 2600 onnistui välttämään karkotuksen ja jäi siirtokuntaan.

Estääkseen acadialaisten osalllistumisen sotilaallisin toimiin britannialaisia vastaan, Nova Scotian kuvernööri Charles Lawrence aloitti acadialaisten maastakarkotuksen[14] Beauséjourin taistelussa saavutetun voiton jälkeen vuonna 1755. Vuoteen 1763 mennessä naapuriterritoriot oli liitetty Nova Scotiaan, ja acadialaiset karkotettu Uuteen-Englantiin[15]. Monet onnistuivat pakenemaan ranskankielisiin siirtokuntiin kuten Canadaan tai Saint Johnin saarelle (nykyinen Prinssi Edwardin saari) tai vaihtoehtoisesti piileskelivät alkuperäisasukkaiden joukossa[15]. Monet siirtokunnat kieltäytyivät vastaanottamasta acadialaisia, minkä vuoksi nämä karkotettiin Englantiin tai palautettiin Nova Scotiaan[16]. Vuonna 1758 Saint Johnin saari tyhjentyi asukkaista lähes kokonaan: kaksi kolmannesta karkotettiin Ranskaan[17], kun taas loput pakenivat Restigouche-joelle tai Quebeciin[18]. Vuonna 1763 Ranskan siirtomaat luovutettiin Britannialle, ja acadialaiset karkotettiin imperiumin alueilta[19]. Osa acadialaisista pakeni Ranskan hallintaan jääneille Saint-Pierre ja Miquelonin saarille, mutta lähes kaikki heistä karkotettiin uudelleen vuonna 1778[19]. Yli puolet acadialaisista menehtyi karkotusten aikana[16].

Muuttoliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin rauhan allekirjoittamisen jälkeen vuonna 1763 karkotetut acadialaiset muuttivat pääasiassa Nova Scotiaan[20], mutta myös Antilleille, Ranskaan, Louisianaan ja Quebeciin. 12 000 uudisasukasta Uudesta-Englannista oli jo asettunut entisiin Acadian kyliin. Koska laki kielsi acadialaisia perustamasta liian suuria yhteisöjä[20], heidän oli asetuttava tietyille heille varatuille maille englanninkielisten joukkoon, tai vaihtoehtoisesti perustettava uusia kyliä entisen Acadian kaukaisiin kolkkiin: joko Cape Bretonin saarelle, Prinssi Edwardin saarelle tai tulevan (1784) New Brunswickin alueelle[20]. Suurin osa valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Entisistä acadialaiskylistä ainoat, joita ei ollut varattu englanninkielisille, olivat Pobomcoup ja Trois-Riviersin vasen ranta[20] sekä Beaubassin, joka tosin vastaanotti hyvin vähän acadialaisia. Karkotetut asettuivat vähitellen Halifaxiin ja Canson salmen rannalle, vuodesta 1767 lähtien St. Maryn lahdelle, Tousquetiin ja Pobomcoupiin, sekä vuodesta 1780 alkaen Chéticampiin ja Margareehen[20].

Lähes puolet Ranskan noin 8000:sta acadialaisesta siirtyi Louisianaan vuonna 1785 ilmeisesti sattumanvaraisista syistä[21]. Joukko Saint-Malosta kotoisin olevia acadialaisia asettui Falklandinsaarille vuonna 1764. Suurin osa lähti saaristosta seuraavien vuosien aikana, mutta joidenkin sukujen jälkeläisiä jäi ilmeisesti näille saarille sekä Montevideoon, Uruguayhin[22].

Saint Johnin jokilaaksosta paenneet acadialaiset alkoivat vuodesta 1785 lähtien muuttaa Madawaskaan, joka sijaitsee New Brunswickin luoteisosassa Yhdysvaltojen rajalla. 1700-luvun loppuun mennessä 36 % acadialaisista oli asettunut Atlantin rannikkoprovinsseihin (engl. The Maritimes), mutta heidän maanpaosta paluunsa jatkui 1820-luvulle asti.[20] 1900-luvun toiselle puoliskolle asti rannikkoprovinssien siirtokunnat levittäytyivät pitkin rannikkoa sekä sisämaahan. Tällä ajanjaksolla lukuisien brittiläisten siirtolaisten saapuminen korosti acadialaisten vähemmistöasemaa entisestään.[23] Useat tekijät vaikuttivat väestön muuttoliikkeeseen, mutta näistä uskonnollisen yhteyden merkitys korostui useimmiten. Näin ollen kirkon rakentaminen tai papinviran perustaminen oli yleensä merkki siitä, että yhteisö oli asettunut paikalle pysyvästi.[24]

Elpyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun alkupuolella kaikki acadialaisten toiminta liittyi lähinnä hengissä säilymiseen[25]. Alueen instituutioista yksikään ei ollut täysin acadialainen, kirkko oli niistä ainoa ranskankielinen, ja katolinen papisto tuli Quebecistä tai Ranskasta[26]. Vain muutamissa kylissä oli koulu, ja opetusta antoivat harvalukuiset kiertävät opettajat[27]. Ranskankielisiä lehtiä, lääkäreitä, asianajajia tai keskiluokkaa ei ollut vielä olemassa[28].

Acadian renessanssi (1850–1881)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Atlantin rannikkoprovinssit saivat kukin itsehallinnon vuonna 1850[29]. Ratkaisuksi vapaakaupan aiheuttamiin taloudellisiin ongelmiin ehdotettiin rannikkoprovinssien muodostamaa unionia[29]. Charlottetownin konferenssin osanottajat ehdottivat kuitenkin Kanadan liittovaltion muodostamista, ja se hyväksyttiin vastustuksesta huolimatta vuonna 1867 Lontoossa. Myös acadialaiset olivat federaation vastustajien joukossa; mutta he olivat ainoita joita syytettiin taantumuksellisuudesta[29][30][31]. Jotkut poliitikot, kuten Joseph-Octave Arsenault, Pierre-Amand Landry, Isidore Leblanc ja Stanislaus Francis Perry[32] olivat keskeisessä asemassa: jotkut pitivät hallussaan tärkeitä virkoja mutta toisia syytettiin acadialaisten etujen puolustamisen laiminlyömisestä, jolloin syntyi nepotismia[33].

Omavaraistalous oli yhä vallitseva käytäntö, ja tekniikka kehittyi hitaasti. Joillakin alueilla onnistuttiin kuitenkin monipuolistamaan viljelyä ja alettiin jopa tuottaa perunoita myyntiin[34]. Rautatie alkoi kehittyä vuodesta 1850 lähtien. Se lisäsi etenkin englanninkielisten vaurautta mutta tarjosi mahdollisuuksia myös acadialaisille.[35] Vuodesta 1856 lähtien[36] acadialaiset alkoivat avata pieniä tehtaita ja jopa liikkeitä. Metsä- ja kalastustalous olivat tärkeitä alueilla, joilla viljelysmaat olivat vähissä.

François-Xavier Lafrance avasi vuonna 1854 Memramcookiin ensimmäisen ranskankielisen korkeakoulun, le Séminaire Saint-Thomasin[37]. Se joutui sulkemaan ovensa vuonna 1862, mutta Sainte-Croix’n seurakunnan papit avasivat sen myöhemmin St. Josephin yliopistona[38]. Ensimmäinen ranskankielinen sanomalehti, Le Moniteur acadien perustettiin vuonna 1867 Shédiacissa[39]. Lisää sanomalehtiä perustettiin myöhemmin: L'Impartial vuonna 1893 Tignishissä, ja Evangéline jota julkaistiin vuosina 1887-1982[40], ja joka oli näin ollen lehdistä pitkäikäisin. Acadiassa perustetuilla uskonnollisilla naistenyhdistyksillä oli ratkaiseva rooli koulutuksessa ja terveydenhoidossa[41]. Notre-Damen seurakunnan sisaret Montrealista avasivat sisäoppilaitoksia Prinssi Edwardin saarelle[42]. Vuonna 1868 Saint Josephin sisaret alkoivat johtaa Lazaret de Tracadien leprasairaalaa ja laajensivat toimintaansa myös Saint-Basileen, missä heidän perustamastaan tyttöjen sisäoppilaitoksesta tuli myöhemmin Maillet College[43].

Nationalismin aikakausi (1881–1982)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiluokka alkoi muodostua 1860-luvulta lähtien[44]. Saint-Josephin ja Sainte-Annen yliopistot edesauttoivat koulutetun eliitin muodostumisessa Acadiaan. Eliitti jakautui ainakin neljään eri ryhmään[45]. Kaksi näkyvintä olivat papisto ja asiantuntija-ammattien harjoittajat, kuten lakimiehet, lääkärit ja notaarita. Näiden lisäksi useat maanviljelijät ja kauppamiehet saavuttivat arvostetun aseman yhteiskunnassa, vaikka heidän varallisuutensa ei ollutkaan yhtä suurta kuin heidän englanninkielisillä maanmiehillään[46].

Acadian kansalliskokouksia alettiin pitää epäsäännöllisesti eri paikkakunnilla vuodesta 1881 lähtien[47]. Kansalliskokoukset olivat julkisia tilaisuuksia, joissa kansa sopi yhdessä tärkeistä projekteista. Tällaisia olivat esimerkiksi maatalouden kehityksen ja ranskankielisen koulutuksen edistäminen sekä acadialaisen katolisen papiston muodostaminen[48].

Acadian kansallinen yhdistys (SNA) perustettiin vuonna 1881. Sen tarkoituksena on edistää Acadian asioita. Yhdistyksen ansiosta Acadialla on kansallisia symboleita: lippu, kansallinen juhlapäivä, tunnuslause ja kansallishymni[49].

Saint-Josephin yliopisto vuonna 1940.

Édouard Leblancista tuli ensimmäinen acadialainen piispa vuonna 1912. Vuosien 1881 ja 1925 välillä perustettiin ainakin kolme katoliseen kirkkoon kuuluvaa uskonnollista ryhmää[50]. Niiden alaisuudessa toimivilla luostareilla oli suuri vaikutus acadialaisten koulutuksen parantamiseen sekä kulttuurielämän kohottamiseen[51]. Nämä uskonnolliset ryhmät myös perustivat ensimmäiset tyttökoulut Acadiaan[52].

Nationalismin aikana jotkut naiset hyödynsivät sanomalehtiä ilmaistakseen mielipiteensä tärkeistä asioista[53]. He toivat esille myös naisten oikeudet, joista erityisesti äänioikeuden ja oikeuden koulutukseen[54].

1920-luvulla perustettiin Ranska–Acadia-komitea (ransk. Comité France-Acadie), jossa vaikuttamassa olivat ranskalaiset diplomaatti Robert de Caix de Saint-Aymour ja historioitsija Émile Lauvrière.

Nationalismin aikakaudella erityisesti taloudellinen kehitys oli merkittävää. Se näkyi siinä, että Acadia oli kokonaisvaltaisesti mukana Kanadan teollistumisessa ja kaupungistumisessa[55]. Vaikka maaltamuutto ei ollut Acadiassa yhtä merkittävää kuin muualla Kanadassa, monet kuitenkin asettuivat Monctoniin, Yarmouthiin, Amherstiin ja Uuden-Englannin kaupunkeihin. Niissä miehet työskentelivät tehtaissa ja naiset kehräämöissä[56].

Osaa Acadian ranskankielisestä eliitistä uhkasi assimilaatio anglosaksiseen enemmistöön[57]. Vuosien 1880 ja 1940 välillä syntyi erilaisia kolonialistisia liikkeitä. Ne yrittivät hillitä kansan maaltamuuttoa, saada acadialaisia pois kalastusteollisuuden parista, sillä se kuului suurimmalta osin ulkomaalaisille yrityksille, ja auttaa perheitä pärjäämään vaikeina 1930-luvun laman aikoina[58].

Yhteisomistusta ajava liike ja erityisesti Antigonishista 1930-luvulla alkunsa saanut katolis-liberaalinen liike mahdollistivat vihdoin sukupolvien ajan hyväksikäytettyjen kalastajien työskentelyn itsenäisesti[59].

Joitakin alueellisia eroja esiintyi myös. New Brunswickin acadialainen yhteisö, joka oli suurempi ja varmempi itsestään kuin muut acadialaiset yhteisöt, otti tehtäväkseen puhua kaikkien acadialaisten puolesta[60].

1950-luvulla acadialaiset saivat näkyvämmän roolin rannikkoprovinssien taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa. Acadialaisten arvojen ja kulttuurin vaaliminen kotioloissa helpotti ranskankielisen koulutussysteemin luomista varsinkin New Brunswickissa[61]. Acadialaisen kulttuurin elinvoimaisuus ja alkuperäisyys suhteessa Kanadan englantilaisiin ja amerikkalaisiin kulttuureihin vähensivät assimilaation vaikutuksia ja auttoivat rannikkoprovinssien acadialaisen vähemmistön tunnustamisessa[62].

Acadialaisen kulttuurin selviytyminen ei kuitenkaan ollut taattua kaikista saavutuksista huolimatta[63]. Quebecin autonominen liike idässä ja englanninkielisten ajama kaksikielisyyden vastustus lännessä vaikuttivat kaikkialla Kanadassa 1960-luvulla[64]. Acadialaiset jakautuivat itsekin poliittisten mielipiteidensä puolesta kahteen leiriin. Osapuolet kykenivät kuitenkin tekemään yhteistyötä säilyttääkseen oikeutensa[65].

Acadian ja acadialaisten oikeudet (vuodesta 1982 nykyhetkeen)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet kriisit ravistelivat Acadiaa 1980-luvulla – etenkin kalastusta, maataloutta ja metsätaloutta – ja työttömyys sekä alueelliset eroavaisuudet olivat suuria. Toisaalta kaivos- ja turveteollisuus kukoistivat, ja Prinssi Edwardin saaren talous monipuolistui[66]. Joillakin aloilla hallitus antoi enemmän päätösvaltaa provinsseille, mistä acadialaiset hyötyivät, koska oli tarve palkata kaksikielistä työvoimaa[67]. New Brunswickin talousneuvosto perustettiin vuonna 1979 ja Atlantin rannikkoprovinssien taloudenedistämisjärjestö vuonna 1988. Taloudellinen yhteistyö säilyi siis tärkeänä ja yhä useampi acadialainen työllistyi julkisella sektorilla tai vapaana ammatinharjoittajana[66]. Työllisyysaste yli kolminkertaistui vuosien 1961 ja 1986 välillä, sillä se nousi 17 %:sta 59 %:iin, kun taas työttömyysaste aleni vuosien 1986 ja 1999 aikana 20 %:sta 10–14 %:iin[67]. Vuonna 1986 kahdella kolmasosalla työllisistä acadialaisista oli vähintään yhtä suuret tulot kuin kanadalaisilla keskimäärin[67].

New Brunswickissä sijaitsee Acadian suurin ranskankielinen väestökeskittymä[68], joten se on ollut edelläkävijä ranskankielisten oikeuksien puolestapuhujana. New Brunswickissa on sen perustamisajankohdasta lähtien ollut kouluja ja ranskankielielistä opetusta, tosin vaihtelevalla määrällä. Vasta kun New Brunswickin opetusministeriö jaettiin vuonna 1964 kahteen osaan, englanninkieliseen ja ranskankieliseen, on ranskankielinen opetus siellä ollut turvattua.

Prinssi Edwardin saarella tunnustettiin oikeus ranskankieliseen koulutukseen ja hallintoon 1980-luvulla, ja tämä johti Prinssi Edwardin saaren ranskan kielen koulutoimikunnan perustamiseen vuonna 1990[69]. Acadian provinssitason kouluneuvosto perustettiin Nova Scotiaan vuonna 1996, mutta ranskankielisten koulujen perustaminen ei ollut vielä mahdollista vanhempien ja joidenkin poliitikkojen vastustuksen takia[69]. Ensimmäinen ranskankielinen koulu avattiin vuonna 1984 Newfoundland ja Labradoriin, ja sinne perustettiin ranskankielinen provinssitason kouluneuvosto vuonna 1996 [70].

New Brunswickin entisen pääministerin Frank McKennan poliittiset toimet pienensivät acadialaisen yhteisön roolia ja johtivat Saint-Sauveurin ja Saint-Simonin mellakoihin vuonna 1997[71]. Acadialaiset Joseph Raymond Frenette, Camille Thériault ja Bernard Lord olivat kukin vuoron perään New Brunswickin pääministerinä McKennan jälkeen.

Acadia sai myös virallista tunnustusta: New Brunswickin ranskankielinen yhteisö tunnustettiin vuonna 1993[72], Grand dérangementin (acadialaisten karkotuksen) aiheuttamat vääryydet vuonna 2003[73]. sekä karkotuksen muistopäivä ja siihen liittyvät monumentit vuonna 2005. Ensimmäinen Acadian maailmankongressi (ransk. Congrès mondial acadien) pidettiin vuonna 1994.

Ranskankieliseen Monctonin yliopistoon perustettiin oikeustieteellinen tiedekunta vuonna 1983[72] ja lääketieteellinen tiedekunta vuonna 2006[74]. Nova Scotiassa, Prinssi Edwardin saarella sekä Newfoundland ja Labradorissa ryhdyttiin toimiin ranskankielisten palveluiden järjestämiseksi 2000-luvulla[75].

Väestö ja yhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äidinkieli Atlantin rannikkoprovinsseissa (The Maritimes).
  ranskankielinen enemmistö, alle 33 % englanninkielisiä
  ranskankielinen enemmistö, yli 33 % englanninkielisiä
  englanninkielinen enemmistö, yli 33 % ranskankielisiä
  englanninkielinen enemmistö, alle 33 % ranskankielisiä
  tietoja ei saatavilla

Atlantin rannikkoprovinssien (engl. The Maritimes) asukkaista 276 355 puhui äidinkielenään ranskaa vuonna 2001[76]. Heistä suurin osa oli acadialaisia. Kun mukaan lasketaan nykyisin englantia äidinkielenään puhuvat henkilöt, acadialaisia on Atlantin rannikkoprovinsseissa yhteensä arviolta 500 000[77]. Kuitenkin Kanadan valtion tilastokeskuksen Statistics Canadan vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan acadialaisia oli vain 96 145 [78]. Väestölaskennan mukaan useat acadialaiset kokivat olevansa esimerkiksi kanadalaisia tai ranskalaisia. Väestönlaskennassa ei aikaisemmin ollut edes mahdollista määritellä itseään acadialaiseksi. Kuitenkin vuodesta 1986 lähtien acadialaisten määrä on kasvanut merkittävästi[79].

Acadialaisten osuus on siis 15,6 % Atlantin rannikkoprovinssien väestöstä ja 22,6 % Kanadan ranskankielisestä väestöstä. Ranskankielisiä on 32,9 % New Brunswickin asukkaista, 4,2 % Prinssi Edwardin saarelaisista ja 3,8 % Nova Scotian asukkaista[80].

Acadialaisväestön merkittävä osuus New Brunswickin asukkaista selittyy väestönkasvulla ja kielellisellä jatkuvuudella. Kielellinen jatkuvuus ilmaisee ranskaa käyttävien ja ranskaa äidinkielenään puhuvien henkilöiden suhdetta. Vuosina 1961–2001 ranskankielisten lukumäärä kasvoi New Brunswickissa 12,4 % kun taas Nova Scotiassa se laski 14 % ja Prinssi Edwardin saarella 28,8 %[81].

Merkittäviä eroja kielellisessä jatkuvuudessa esiintyy alueittain. Ranskaa käyttävien ja ranskaa äidinkielenään puhuvien henkilöiden suhde on 92 % New Brunswickissa, 58,2 % Nova Scotiassa ja 49,8 % Prinssi Edwardin saarella. Alueilla, joissa ranskankielisten osuus väestöstä on yli 95 %, kuten kanadanpuoleisessa Madawaskassa ja Acadian niemimaalla (engl. Acadian Peninsula), assimilaatioprosentti on pienempi kuin 1 % tai jopa negatiivinen, mikä tarkoittaa sitä, että englantia tai jotain muuta kieltä äidinkielenään puhuvat käyttävät ranskaa kotikielenään. Toisaalta alueilla, joissa ranskankielisten osuus väestöstä on vähäinen, myös assimilaatioprosentti on korkeampi. Esimerkiksi Prinssi Edwardin saarella se on 68 %[82].

Vuoden 2006 tietojen mukaan ranskaa käytti säännöllisesti tai aina kuntien työntekijöistä 46,9 % Prinssi Edwardin saarella77*, 90,5 % New Brunswickissä[83], 41,7 % Nova Scotiassa[84] ja 31 % Newfoundland ja Labradorissa[85]. Useat acadialaisyhteisöt ovat kuitenkin vähemmistöjä. Esimerkiksi Monctonissa väestöstä vain 33 % on ranskankielisiä[86].

Ranskan kieli Acadiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Acadiassa puhutaan useita eri murteita. Acadianranska on yleisin koko Acadiassa puhuttavista ranskan murteista. Poikkeuksena tähän on Madawaskassa puhuttava laakson ranska eli brayon, jossa kuuluu selvästi acadianranskan sijaan quebecinranskan vaikutus. Myös Quebecin acadialaiset puhuvat pääasiassa quebecinranskaa. Toisaalta acadianranskaa puhutaan yleisesti joillain Quebecin alueilla kuten Madeleinen saaristossa. Myös Monctonin alueella puhuttava chiac määritellään joko ranskan murteeksi, jossa kuluu voimakas englannin vaikutus, tai kokonaan omaksi kielekseen. Englanninkielistynyt väestö puhuu useimmiten Kanadan länsirannikon englantia (engl. Atlantic Canadian English).

Acadiassa ei ole kielen normistoa valvovaa laitosta, mutta Quebecin ranskan kielen keskus (ransk. Office québécois de la langue française) vaikuttaa kiistatta etenkin tekniikan kieleen. Eräät provinssitason järjestöt osallistuvat pienimuotoisesti kielen kehittämiseen kuten paikkojen nimeämiseen. Acadianranskan tutkimuksesta voi lukea useiden kirjoittajien teoksista. Pascal Poirier julkaisi vuonna 1925 tietosanakirjan Le glossaire acadien, jonka toinen painos ilmestyi vuonna 1993. Yves Cormierin Dictionnaire du français acadien puolestaan julkaistiin vuonna 2009. Nämä tietosanakirjat käsittelevät yksinomaan acadialaisia sanoja. Tärkeimmissä ranskankielisissä tietosanakirjoissa mainitaan kyllä joitakin acadiankielisiä sanoja, mutta niissä esiintyy sekä joitain virheitä että huomattavia puutteita esim. sanat, joille ei ole vastinetta muualla ranskankielisessä maailmassa.

Politiikka ja hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Acadian asema Kanadan liittohallinnossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Acadia ulottuu kokonaisuudessaan neljän Kanadan provinssin alueelle, mutta niillä on käytännössä yhteinen poliittinen hallinto. Kanadan poliittinen järjestelmä perustuu Kanadan perustuslaille. Se määrittelee sekä liittovaltion hallituksen että provinssien hallinnon poliittiset periaatteet, instituutiot, toimivallan ja vastuualueet[87]. Provinsseilla ja hallituksella on kummallakin yksinomaisia vastuualueita kun taas tietyt vastuut, kuten maatalous, maahanmuutto ja kalastus, kuuluvat molemmille.

Provinssitasolla lainsäädäntävaltaa edustaa alueparlamentti (ransk. assemblée législative) New Brunswickissa ja Prinssi Edwardin saarella ja edustajainhuone (ransk. chambre d'assemblée) Nova Scotiassa ja Newfoundland ja Labradorissa. Näiden elinten edustajat valitaan paikallisvaaleilla. Pääministeriksi valitaan yleensä eniten edustajapaikkoja saaneen puolueen puheenjohtaja. Hän johtaa ministerineuvostoa, joka edustaa toimeenpanovaltaa. Provinssissa ylin valta kuuluu teoriassa varakuvernöörille, jonka Kanadan kenraalikuvernööri nimittää pääministerin ehdotuksen pohjalta. Kyseessä on kuitenkin kunnianimike.

Tuomiovalta on jaettu usealle provinssitason tuomioistuimelle, ja korkein tuomioistuin on Cour suprême du Canada eli Kanadan korkein oikeus. Kaikilla oikeusasteilla on käytössä common law eli angloamerikkalainen oikeusjärjestelmä.

Kielipolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monessa Kanadan Perustuslaillisten oikeuksien ja vapauksien julistuksen artiklassa tunnustetaan Kanadan ja New Brunswickin provinssin kaksikielisyys eli se, että ranskalla ja englannilla on yhtäläinen asema. New Brunswickissa on useita paikallisia lakeja, jotka suojaavat virallisia kieliä, esimerkiksi laki virallisista kielistä ja laki New Brunswickin kahden virallisen kielellisen yhteisön tasa-arvoisuuden tunnustamisesta.

Liittovaltion hallitus tarjoaa palveluita ranskan kielellä kaikissa Atlantin rannikkoprovinsseissa, esimerkiksi New Brunswickin provinssissa ranskankielistä palvelua on puolessa liittovaltion palvelupisteistä. Kanadan rikoslain mukaan kaikilla on oikeus rikosprosessiin ranskan kielellä ja kaikki saavat myös oikeudellisia palveluja ranskaksi[88][89][90][91].New Brunswickissä koko oikeusala on kaksikielistä[83]. Acadia on merkittävin common law -oikeustapaa käyttävä ranskankielinen alue, ja Monctonin yliopistossa vuonna 1979 perustettu Oikeusalan käännösten ja terminologian keskus (ransk. Centre de traduction et de terminologie juridiques) hallinnoi kansainvälisellä tasolla ranskankielisiä common law -kysymyksiä[92].

Kanadan liittovaltiovaalien aikaan vuonna 2011 kaikki poliittiset puolueet, paitsi Kanadan Progressive Conservative -puolue kannattivat Acadian kansallisen yhdistyksen pyyntöä tehdä Atlantin rannikkoprovinsseista virallisesti kaksikielinen alue[93].

Kansalliset instituutiot ja symbolit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Symbolit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Acadian insignia

Acadian suojeluspyhimyksen Neitsyt Marian päivää vietetään elokuun 15. päivänä, joka on samalla Marian taivaaseenottamisen päivä ja Acadian kansallispäivä[94]. Suojeluspyhimys on Acadian virallisista symboleista ensimmäinen ja vanhin; se valittiin Acadian ensimmäisessä kansalliskokouksessa Memramcookissa vuonna 1881[95]. Mischouchessa vuonna 1884 järjestetyssä toisessa kansalliskokouksessa ehdotettiin Acadialle omaa lippua[94]. Ensimmäinen alkuperäinen lippu on yhä tallella Acadian museossa (ransk. Musée acadien). Lippu on samanlainen kuin Ranskan lippu, mutta sinisessä osassa on kultainen tähti, Stella Maris (meren tähti). Tähti kuvastaa neitsyt Mariaa, ja kultainen väri viittaa paaviin.[96] Lippu on nykyisin Acadian tunnetuin symboli[96].

Acadian kansallislaulullakin on yhteys katolilaisuuteen (erityisesti Neitsyt Mariaan) ja mereen, sillä se on latinankielinen, sen nimi viittaa meren tähteen ja se on ylistysvirsi neitsyt Marialle[94]; sanat ikään kuin lauletaan hänelle. Laulu on gregoriaaninen kirkkolaulu Ave Maris Stella[94]. Kansallislaulu valittiin Acadian toisessa kansalliskokouksessa vuonna 1884[94]. Acadian kansallinen yhdistys järjesti vuonna 1994 kilpailun, jonka tavoitteena oli saada kansallislaululle ranskankielinen sanoitus. Voittajaksi selviytyi Jacinthe Laforest, ja kansallislaulun uuden version lauloi ensimmäisen kerran Lina Boudreau[97]. Acadian kaksi muuta virallista symbolia ovat sen motto ja insignia, jotka nekin valittiin vuoden 1884 kansalliskokouksessa. Mottoa ei kuitenkaan erityisemmin enää käytetä, ja insigniakin on jäänyt lähes unholaan. Acadian motto on ”Yhteisö luo voiman” (ransk. l’Union fait la force). Insignia taas koostuu kapeasta sinisestä silkkinauhasta, josta riippuu kultaisia hapsuja. Sen yläpäässä on punavalkoinen ruusuke, jonka alla on tähti (Acadian symboli) ja laiva, jonka lipussa lukee Acadia.

Vuodesta 2005 lähtien Kanadassa on vietetty Grand dérangement -muistopäivää 28. heinäkuuta. Sitä vietetään vuoden 1755 tapahtumien muistoksi, jolloin päätettiin acadialaisten karkotuksesta.

Acadialla on myös lukuisia epävirallisia symboleita. Yksi vanhimmista ja suosituimmista on yhdysvaltalaisen kirjailijan Henry Longfellow’n runo Evangeline, joka julkaistiin vuonna 1847. Acadian eri yhteisöissä järjestetään vuosittaisia kilpailuja, joissa kahdesta kilpailijasta valitaan runon päähenkilöt, Gabriel ja Evangeline.

Acadian kansallinen yhdistys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Acadian kansallisen yhdistyksen (ransk. Société nationale de l'Acadie, SNA) tavoitteena on ajaa kaikkien acadialaisten, mutta erityisesti Kanadan itäisten rannikkoprovinssien acadialaisten etuja[98]. SNA:han kuuluu kahdeksan liittojäsentä:

  • New Brunswickin Acadia-yhdistys (ransk. Société de l'Acadie du Nouveau-Brunswick)
  • New Brunswickin ranskankielisten nuorten liitto (ransk. Fédération des jeunes francophones du Nouveau-Brunswick)
  • Nova Scotian acadialainen liitto (ransk. Fédération acadienne de la Nouvelle-Écosse)
  • Rannikkoprovinssien nuorisovaltuusto (ransk. Conseil Jeunesse Provincial)
  • Pyhä Tuomas Akvinolainen -yhdistys (ransk. Société Saint-Thomas-d'Aquin)
  • Acadian nuoret (ransk. Jeunesse Acadienne)
  • Newfoundland ja Labradorin ranskankielisten liitto (ransk. Fédération des francophones de Terre-Neuve et du Labrador)
  • Newfoundland ja Labradorin ranskankieliset nuoret(ransk. Franco-Jeunes de Terre-Neuve et du Labrador).

Edellä mainittujen lisäksi SNA:han kuuluu yksi etuoikeutettu liittojäsen, Acadian ystävät (ransk. Les Amitiés Acadiennes). SNA:lla on myös neljä yhtiökumppania:

  • Madeleine-saarten acadialaisten ammattikunta (ransk. Corporation des Acadiens aux Îles-de-la-Madeleine)
  • Louisiana-Acadia-komitea (ransk. Comité Louisiane-Acadie)
  • Miquelonin kulttuuriperintöjärjestö (ransk. Association Miquelon Culture Patrimoine)
  • Quebecin acadialaisten järjestöjen yhdistys (ransk. Coalition des organisations acadiennes du Québec).

Acadia ylläpitää SNA:n kautta monia kansainvälisiä yhteyksiä, niin virallisia kuin epävirallisia. Pitkäaikaisin ja merkittävin yhteistyö on ollut Ranskan kanssa. Se alkoi vuonna 1968 SNA:n aloitteesta. Ranskan ja Acadian välinen yhteistyösopimus uusitaan joka toinen vuosi. Siihen kuuluu vaihto-ohjelma, joka sisältää opiskelustipendejä ja sekä rahallista että teknistä tukea. SNA hoitaa nuorten opiskelijavaihtoja edistävää ranskalais-acadialaista nuorisosäätiötä (ransk. Fondation Franco-Acadienne pour la Jeunesse), kun taas Ranskan kulttuurikeskus on Monctonin konsulaatissa. Yhteistyö Belgian ranskankielisen yhteisön kanssa alkoi vuonna 1983, mistä lähtien maiden välistä opiskelijavaihto-ohjelmaa on jatkettu kolmen vuoden välein.[99]

Saint Pierre ja Miquelonin yleisneuvosto ja SNA:n delegaatiot aloittivat 1900-luvulla keskustelut mahdollisesta keskinäisestä yhteistyöstä. Osapuolet päätyivät lopulta solmimaan yhteistyösopimuksen vuonna 2001. Sopimuksen johdosta perustettiin SPM–Acadie-järjestö, jonka Miquelonin kulttuurijärjestö myöhemmin syrjäytti. Samoihin aikoihin alkoi yhteistyö SNA:n ja Louisianan ranskan kielen kehittämisen neuvoston välillä[99]. Vuodesta 1995 lähtien Quebec on yrittänyt lähentää välejään muun ranskankielisen Kanadan kanssa. Vuonna 2002 Quebecin kaupunkiin pystytettiin acadialaisten ja Quebecin välisen yhteistyön muistomerkki. Vuonna 2013 Quebecin parlamentti puolsi yksimielisesti SNA:n aloitetta, jonka tarkoituksena oli muistuttaa niistä vääryyksistä, joita acadialaisten karkotuksesta aiheutui. Vuonna 2008 perustettiin Amerikkojen ranskankielisyyden keskus (ransk. Centre de la francophonie des Amériques). Tämän lisäksi on olemassa Acadia–Quebec-komissio[100]. Vuodesta 2005 lähtien SNA on ollut jäsenenä Kansainvälisen ranskankielisyyden järjestössä (ransk. Organisation internationale de la francophonie) osana Kanadan taustadelegaatiota.

Kaikki Kanadan hallituspuolueet yhtä lukuun ottamatta päättivät vuonna 2011 sekä ratifioida SNA:n aseman acadialaisten virallisena edustajana että edistää acadialaisten taiteilijoiden asemaa Acadian kulttuurin kansainvälisessä levityksessä. Vain keskustan oikeaa laitaa edustava Progressive Conservative -puolue ei tukenut näitä päätöksiä.[93]

Diaspora ja levittäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Acadialaisten kulttuurillinen vaikutus näkyy erityisesti Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Atlantin rannikkoprovinssien 500 000:n acadialaisten lisäksi arvioidaan, että heitä (tai cajuneita) asuu miljoona jokaisella seuraavista alueista: Louisianassa, Uudessa-Englannissa ja Quebecissä. Ranskassa heitä on luultavasti 300 000 ja siten maailmanlaajuisesti yhteensä vähintään 3,8 miljoonaa[1].

Cajunit polveutuvat acadialaisista ja muista Louisianaan 1700-luvun lopulla asettuneista ranskankielisistä siirtolaisista. Cajunit ovat näin ollen läheisesti yhteydessä acadialaisiin. Acadiana on virallisesti tunnettu alue Louisianassa. Cajuneita kutsutaan yleisesti englanninkielisellä nimellä cajuns. Louisianan ranskan kielen kehittämisen neuvosto (ransk. Conseil pour le développement du français en Louisiane, COFODIL) on yhdysvaltalainen osavaltion virasto, jonka tehtävänä on nimensä mukaisesti edistää ranskan kielen käyttöä Louisianassa[101]. Mainen osavaltion pohjoisosien englanninkielisellä väestöllä puolestaan on tapana omaksua puheeseensa ranskan kielen syntaksia ja sanastoa, mikä on seurausta vuorovaikutuksesta alueen suuren acadialaisyhteisön kanssa[102]. Cajunenglanti sen sijaan on eräs englannin kielen murre, jota puhuvat englanninkielistyneet cajunit.

Quebecissä on noin kolmekymmentä kaupunkia ja aluetta, joita voidaan pitää acadialaisina[103]. On kuitenkin huomattava, että useiden näiden yhteisöjen kulttuuri ei enää nykyään ole acadialaista ja joissakin niistä acadialaiset olivat kaupungeissa vain väliaikaisesti[104]. Yhdysvalloissa acadialaisia yhteisöjä on Mainen pohjoisosassa (yhdysvaltainpuoleisessa Madawaskassa), sekä merkittäviä vähemmistöjä useissa Uuden-Englannin ja Floridan kaupungeissa.

Cajuneita on kaakkois-Louisianassa ja lounais-Texasissa (Beaumont, Port Arthur). Myös Los Angelesin alueella on merkittävä cajun-vähemmistö. Ranskassa acadialaisia on muun muassa Saint-Pierre-et-Miquelonissa, Ranskan Guayanassa, Belle-Île-en-Mer’ssa, Bretagnessa, Archignyssa, Poitou-Charentesissa sekä vähemmistöt Nantesissa ja Saint-Malossa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Encyclopédie canadienne Encyclopédie canadienne / The Canadian Encyclopedia. Viitattu 7.12.2016. (ranskaksi) (englanniksi)
  • Société nationale de l'Acadie SNA Société nationale de l'Acadie. Viitattu 7.12.2016. (ranskaksi)
  • Bujold, Stéphan: L'Acadie? Quoi ça? Les Acadiens? Qui ça? Esquisse d'un territoire indéfini et d'un peuple éparpillé.. Cahiers Société historique acadienne, heinäkuu 2009, s. 45. (ranskaksi)
  • Daigle, Jean (toim.): Les Acadiens des Maritimes : études thématiques. Moncton: Centre d'études acadiennes, Université de Moncton, 1980. (ranskaksi)
  • Daigle, Jean (toim.): L'Acadie des Maritimes : études thématiques des débuts à nos jours. Moncton: Centre d'études acadiennes, Université de Moncton, 1993. ISBN 2-92116-606-2. (ranskaksi)
  • Fonteneau, Jean-Marie: Les Acadiens - Citoyens de l'Atlantique. Rennes: Éditions Ouest-France, 2001. ISBN 2-73732-881-0. (ranskaksi)
  • Hébert, Pierre-Maurice (préf. Pierre Trépanier): Les Acadiens du Québec. Montreal: L'Écho, 1994. ISBN 2-920312-32-4. (ranskaksi)
  • Landry, Nicolas & Lang, Nicole: Histoire de l'Acadie. Sillery: Septentrion, 2001. ISBN 2-89448-177-2. (ranskaksi)
  • Mouhot , Jean-François: : Les Réfugiés acadiens en France (1758-1785): L'Impossible Réintégration?. Quebec: Septentrion, 2009. ISBN 2-89448-513-1. (ranskaksi)
  • Pfeiffer, Thomas: Marc Lescarbot pionnier de la Nouvelle-France. Éditions L’Harmattan, 2012. ISBN 978-2-296-99473-7. (ranskaksi)
  • Poirier, Michel: Les Acadiens aux îles Saint-Pierre et Miquelon, 1758-1828 : 3 déportations - 30 années d’exil. Éditions d’Acadie, 1984. ISBN 2-89448-177-2. (ranskaksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Bujold, s. 45.
  2. History of Acadia National Park Service. Viitattu 27.3.2017.
  3. a b Landry & Lang, s. 9.
  4. Acadie Historica Canada. Viitattu 27.2.2017. (ranskaksi).
  5. Pfeiffer 2012
  6. Histoire de l'Acadie
  7. a b c Landry & Lang, s. 66.
  8. a b c d Landry & Lang, s. 67.
  9. a b Landry & Lang, s. 68.
  10. a b Landry & Lang, s. 74.
  11. a b Landry & Lang, s. 75.
  12. a b c d Landry & Lang, s. 76.
  13. Landry & Lang, s. 81.
  14. a b c Landry & Lang, s. 82.
  15. a b Landry & Lang, s. 89.
  16. a b Landry & Lang, s. 92.
  17. Mouhot 2009
  18. Landry & Lang, s. 129.
  19. a b Landry & Lang, s. 96.
  20. a b c d e f Landry & Lang, s. 128.
  21. Mouhot 2009.
  22. Fonteneau 2001
  23. Landry & Lang, s. 127.
  24. Daigle 1980, s. 114.
  25. Histoire de l'Acadie
  26. Histoire de l'Acadie
  27. Histoire de l'Acadie
  28. Histoire de l'Acadie
  29. a b c Landry & Lang, s. 158-159.
  30. Landry & Lang, s. 157-158.
  31. The Canadian Encyclopedia
  32. Landry & Lang, s. 159-162
  33. Landry & Lang, s. 162-163
  34. Landry & Lang, s. 147-177
  35. Landry & Lang, s. 179-181
  36. Landry & Lang, s. 185-187
  37. Histoire de l'Acadie
  38. Histoire de l'Acadie
  39. Histoire de l'Acadie
  40. Histoire de l'Acadie
  41. Histoire de l'Acadie
  42. Histoire de l'Acadie
  43. Histoire de l'Acadie
  44. Histoire de l'Acadie
  45. Histoire de l'Acadie
  46. Histoire de l'Acadie
  47. Histoire de l'Acadie
  48. Histoire de l'Acadie
  49. Histoire de l'Acadie
  50. Histoire de l'Acadie
  51. Histoire de l'Acadie
  52. Histoire de l'Acadie
  53. Histoire de l'Acadie
  54. Histoire de l'Acadie
  55. Histoire de l'Acadie
  56. Histoire de l'Acadie
  57. Histoire de l'Acadie
  58. Histoire de l'Acadie
  59. Histoire de l'Acadie
  60. Histoire de l'Acadie
  61. Histoire de l'Acadie
  62. Histoire de l'Acadie
  63. Histoire de l'Acadie
  64. Histoire de l'Acadie
  65. Histoire de l'Acadie
  66. a b Landry & Lang, s. 300-302.
  67. a b c Landry & Lang, s. 298-300.
  68. Kanadan tilastokeskus
  69. a b Landry & Lang, s. 279-283.
  70. Newfoundland and Labrador
  71. Landry & Lang, s. 269-275.
  72. a b Daigle 1993, s. 85.
  73. Le Grand Dérangement des Acadiens commémoré Radio Canada. Viitattu 13.2.2017. (ranskaksi).
  74. {{Verkkoviite | Osoite = http://www.umoncton.ca/medecine/node/2 | Nimike = Université de Moncton
  75. Radio-Canada
  76. l'Encyclopédie Canadienne
  77. Bujold, s.45.
  78. statcan.gc.ca
  79. Daigle 1993, s. 144.
  80. l'Encyclopédie Canadienne
  81. l'Encyclopédie Canadienne
  82. l'Encyclopédie Canadienne
  83. a b Profil de la communauté acadienne et francophone du Nouveau-Brunswick
  84. Profil de la communauté acadienne et francophone de la Nouvelle-Écosse
  85. Profil de la communauté francophone de Terre-Neuveet-Labrador
  86. Statistics Canada
  87. Kanadan perustuslaki
  88. Profil de la communauté acadienne et francophone de l’Île-du-Prince-Édouard
  89. Profil de la communauté acadienne et francophone de la Nouvelle-Écosse
  90. Profil de la communauté francophone de Terre-Neuveet-Labrador
  91. Profil de la communauté acadienne et francophone du Nouveau-Brunswick
  92. CTTJ
  93. a b La SNA reçoit des réponses. L'Acadie nouvelle,‎ 30.4.2011.
  94. a b c d e Landry & Lang, s. 192.
  95. Société Nationale de l'Acadie
  96. a b CyberAcadie
  97. CyberAcadie
  98. CyberAcadie, Historique de la SNA
  99. a b CyberAcadie, relations internationales
  100. Acadia–Quebec-komissio
  101. CODOFIL-Agence des Affaires Francophones
  102. Acadian Culture in Maine
  103. Hébert, p. 427.
  104. Hébert