Keripukki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Keripukki
Keripukin aiheuttamia muutoksia ikenissä
Keripukin aiheuttamia muutoksia ikenissä
ICD-10 E54
ICD-9 267
OMIM 240400
MedlinePlus 000355

Keripukki (lat. scorbutus) on C-vitamiinin puutoksen aiheuttama tauti,[1] jonka oireita ovat yleinen väsymys ja heikotus,[1] ja läikkien muodostuminen iholle, etenkin reisiin ja sääriin, sienimäiset ikenet sekä verenvuoto kaikista limakalvoista.[1] Hoitamaton keripukki tappaa, mutta C-vitamiini parantaa vaikeankin keripukin. C-vitamiini hajoaa kuumennettaessa, joten pullomaidon varassa olevat pikkulapset voivat edelleen saada keripukin. Se uhkaa myös ruoka-avun varassa katastrofialueilla eläviä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keripukki on vanha tauti, josta ensimmäiset maininnat löytyvät antiikin ajalta. 400 vuotta ennen ajanlaskun alkua Hippokrates mainitsi taudin ja muinaisilla egyptiläisillä oli sen vaikutuksia kuvaavia hieroglyfejä. Taudilla onkin ollut hyvin suuri vaikutus ihmiskunnan historiaan jo esihistoriaan aikana ennen kuin ruokaa ruvettiin valmistamaan ja säilömään tavalla, joka säilytti sen ravinteet. Vanhoina aikoina ruoan kypsentäminen heikensi sen vitamiinipitoisuutta ja varsinkin pohjoisilla alueilla talvisin ja keväisin ihmisiä kuoli runsain määrin pitkittyneen puutostilan vuoksi tai sen heikentäminä muihin tartuntatauteihin.[2]

Merenkulun haittana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka jo karthagolaiset tekivät pitkiäkin matkoja, heidän matkansa tapahtuivat rannikoiden tuntumassa, joten tuoreen muonan hankinta ei ollut ongelma. Purjelaivojen aikakauden laivamuona oli yleisesti ottaen niin huonolaatuista, ylettömästä suolauksesta huolimatta osittain pilaantunutta ja hyönteisiä kuhisevaa, joten on ihme, että miehiä ylipäätään selvisi hengissä. Päivittäiseen muonitukseen kuului lisäksi puoli litraa väkevää rommia, joka tosin oli vedellä laimennettua. Siksi pitkillä merimatkoilla keripukki oli yleisimpiä kuolinsyitä ja se ratkaisi myös useita sotatoimia, kuten merisaartoja piiritettyjen eduksi. Keripukilla oli suuri vaikutus Fernão de Magalhãesin maailmanympäripurjehduksella, jolle lähteneestä 237 miehestä vain 18 palasi. Matkalla ollut Antonio Pigafetta todisti: [3]

"Me olimme jatkaneet kolme kuukautta ja 20 päivää hakematta minkäänlaista tuoretta. Söimme keksejä, jotka eivät olleet enää keksejä vaan jauhoa kourallisessa matoja, sillä nämä olennot olivat syöneet suurimman osan. Se haisi vahvasti rotan virtsalle. Joimme vettä, joka oli ollut keltaista ja pilaantunutta monta päivää, ja me söimme tietynlaisia lehmäntaljoja, joilla raakapuu oli päällystetty, jotta se ei rikkoisi purjeita, ja vahvistettu ja suojeltu auringolta, sateelta ja tuulelta. Me jätimme nahat mereen neljäksi tai viideksi päiväksi... Usein söimme sahanpurua. Rottia kaupattiin puolen dukaatin hintaan kappaleelta aina silloin kun niitä saatiin kiinni.

Mutta kaikista muista kauheuksista tämä oli kaikista pahin: joidenkin miesten ikenet kasvoivat heidän hampaidensa yli, sekä ylhäällä että alhaalla, jolloin he eivät pystyneet syömään millään tavalla ja kuolivat tähän tautiin. 19 miestä kuoli ja se patagonialainen jättiläinen ja intiaani Brasilian maasta. 25 tai 30 miestä sairastui, jotkut käsistä, jaloista tai muista paikoista, jolloin vain muutama pysyi terveenä. Jumalan armosta minä en sairastunut mihinkään."

James Lind, taustalla etusivu hänen tutkimuksestaan A Treatise of the Scurvy, 1753

Hoidon kehittyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hollantilaissyntyinen lääkäri Johannes Echthius kirjoitti taudista ensimmäisen varsinaisen lääketieteellisen kuvauksen 1541. [4] 1500-luvulla ruokavalion ja keripukin yhteys alkoi hitaasti hahmottua lääketieteelle. Toinen hollantilainen lääkäri Ronsseas ehdotti appelsiinien syömistä merimiehille keripukin välttämiseksi 1564. Kirjassaan Surgeon's Mate ("Kirurgin kumppani", 1617) John Woodall ehdotti sokerilla makeutetusta sitruunamehusta ja brandyn sekoituksesta lääkettä tautiin. [5] Jan Fryderykin havainto vuodelta 1734 väitti keripukin johtuvan pelkästään tuoreen vihannespitoisen ja vihreän ruoan syömisen välttämisestä. Vuonna 1753 tutkimuksensa keripukista julkaissut James Lind todisti sitrushedelmien olevan ratkaiseva taudin hoito- ja estomuoto. Lindin päätelmä pohjasi hänen tekemäänsä kliinisen tutkimukseen, joka oli lajissaan maailman ensimmäinen.

Enemmän tai vähemmän lääketieteestä irrallaan myös monet sotilaat, tutkimusmatkailijat ja meriupseerit päätyivät samanlaisiin tuloksiin. Vuonna 1593 amiraali John Hawkins päätyi jakamaan miehilleen limettimehua menetettyään tuhansia merimiehiä keripukille.[5] John Guy, Newfoundlandin siirtokuntaa perustamassa ollut uudisraivaaja ja kuvernööri kirjoitti 1601 turnipsin osoittautuneen kokeilun kautta tehokkaaksi scarbyn lääkkeeksi, jonka ansiosta moni parani.[6] 1740 kuninkaallisen laivaston amiraali Edward Vernon määräsi merimiestensä päivittäiset rommiannokset laimennettavaksi vedellä. Veden maun peittämiseksi sekoitukseen lisättiin sitrushedelmistä saatua mehua. Vaikka yhteyttä ei heti ymmärretty Vernonin merimiehet vaikuttivat muiden laivojen miehistöjä terveemmiltä pitkillä matkoilla. Kuninkaallinen laivasto otti Vernonin juomasekoituksen yleiseen käyttöön ja antoi sille nimeksi grog Vernonin lempinimen mukaan, jonka hän sai tarinan mukaan grogram-takistaan.

Keripukin tutkimus johti vitamiinien keksimiseen. Jo varhain keksittiin, että sitruuna ja appelsiini sekä muut hedelmät estävät keripukkia. Tuolloin ei vielä tiedetty, että vitamiini katoaa mikäli hedelmämehu on säilötty väärin; näin pääsi väistämättä käymään ja pitkillä matkoilla keripukki pääsi silti alkamaan.

Lindin tutkimuksiin perehtynyt kolmea maailmanympäripurjehdusta johtanut kapteeni James Cook havaitsi, että hapankaali säilyttää keripukkia parantavan ominaisuutensa jopa vuosien ajan; siksi siitä tulikin nyt ase sairautta torjuttaessa. Säilöttäessä hapankaali kuitenkin jouduttiin keittämään, jolloin sen vitamiinipitoisuus heikkeni. Cook piti huolta, että ruokavarastoa täydennettiin hedelmillä ja kasviksilla aina kun se oli mahdollista. Tämän ansiosta hänen matkoillaan miehistö kärsi harvoin keripukista. [7] Cookin maineikkaiden matkojen ansiosta tapa levisi muillekin laivoille.

Nimitystä "antiskorbuuttinen" käytettiin noista ajoista lähtien niistä ruoista, joiden tiedettiin estävän keripukkia, vaikka syystä miksi ne toimivat niin ei ollut käsitystä. Näihin ruokiin ja uutteisiin kuuluivat mm. sitruuna, limetti, appelsiinit, hapankaali, suolaheinä, mallas ja vierre.

Vuonna 1907 norjalaiset lääkärit Axel Holst and Theodor Frølich onnistuivat aiheuttamaan koe-eläiminä olleille marsuille keripukin. Viimein puolalainen biokemisti Casimir Funk kehitti ensimmäisenä vitamiinin käsitteen 1912.

Keripukin estoon käytetyt kaksi suosittua ruoka-ainetta, limetti ja hapankaali, ovat antaneet nimensä lempinimille limey, joka tarkoitetaaan puheessa englantilaisia, ja kraut, jolla tarkoitetaan puheessa saksalaisia.

Keripukin aiheuttamia läikkiä kielessä.

Sodat ja nälänhädät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodat, nälänhätä ja köyhyys ovat jatkaneet keripukin eloa nykyaikaan saakka huolimatta sille löytyneestä verrattain helposti saatavasta ja edullisesta hoitomuodosta. Keripukkiin on sairastunut ja kuollut ihmisiä mm. ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana vallinneen säännöstelyn, piiritysten ja saartojen vuoksi. Natsi-Saksan keskitysleireillä keripukki oli yleinen kuolemansyyn aiheuttaja. [8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lester Packer, Jürgen Fuchs: Vitamin C in health and disease. CRC Press, 1997. ISBN 0824793137.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Turunen, Seppo: Biologia: Ihminen, s. 181. 5.–7. painos. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-29701-8.
  2. Irwin Stone: On the Genetic Etiology of Scurvy
  3. Bull N Y Acad Med. 1967 April:Scurvy During Magellan Voyage Viitattu 7.8.2009
  4. Han Asard, James May, N. Smirnoff: Vitamin C: function and biochemistry in animals and plants, s. 160. Taylor & Francis, 2004. ISBN 1859962939.
  5. a b Audrey H. Ensminger, James E. Konlande: Foods & nutrition encyclopedia, s. 1972. CRC Press, 1993. ISBN 0849389801.
  6. Packer, Fuchs s. 3
  7. Packer, Fuchs s. 6-9
  8. Donald Kenrick, Grattan Puxon: Gypsies Under the Swastika, s. 133. Univ of Hertfordshire Press, 2009. ISBN 1902806808.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]