James Cook

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
James Cook
Kapteeni James Cook, Nathaniel Dance-Hollandin maalaama virallinen muotokuva vuodelta 1775 tai 1776
Kapteeni James Cook, Nathaniel Dance-Hollandin maalaama virallinen muotokuva vuodelta 1775 tai 1776
Syntynyt 27. lokakuuta 1728
Marton, Britannia
Kuollut 14. helmikuuta 1779 (50 vuotta)
Kealakekua Bay, Havaiji
Kansalaisuus britti
Ammatti tutkimusmatkailija
Aktiivisena 1768–1779
Puoliso Elizabeth Batts Cook
Lapset 6
Allekirjoitus James Cook Signature.svg

James Cook (27. lokakuuta 172814. helmikuuta 1779) oli brittiläinen tutkimusmatkailija, merenkävijä ja kartoittaja. Hän purjehti kolmesti Tyynellämerellä ja kartoitti laajoja eurooppalaisille aiemmin tuntemattomia alueita. Cookin maailmanympärimatkat tekivät hänestä yhden kaikkien aikojen arvostetuimmista merenkävijöistä. Hänen tekemänsä rannikkojen kartat olivat tarkkoja, hän teki runsaasti kansatieteellisiä ja luonnontieteellisiä havaintoja aiemmin tuntemattomista kansoista, eläimistä, kasveista ja paikoista, ja osaksi hänen ansiostaan päästiin eroon keripukin merimatkoilla aiheuttamista kuolemista.

Cook liittyi Ison-Britannian merivoimiin vuonna 1755. Hän ansioitui merenkävijänä 1760-luvulla kartoitettuaan Newfoundlandin saaren rantaviivan. Sen ansiosta Cookille annettiin tehtäväksi johtaa tutkimusmatkaa eteläiselle Tyynellemerelle, jonka aikana hänen oli tarkoitus tehdä tähtitieteellisiä mittauksia sekä kartoittaa aluetta ja etsiä oletettua eteläistä mannerta, ”Terra Australista”. Cook lähti ensimmäiselle tutkimusmatkalleen vuonna 1768. Matka oli suuri menestys vaikka tähtitieteelliset mittaukset eivät olosuhteiden vuoksi onnistuneet, sillä Cook kartoitti koko Uuden-Seelannin rannikon ja Australian itärannikon sekä tutki matkalla olleiden luonnontieteilijöiden kanssa Tahitia ja muita Tyynenmeren saaria.

Toisella Tyynenmeren-matkallaan Cook yritti jälleen turhaan löytää eteläistä mannerta ja purjehti kauemmas etelään kuin kukaan häntä ennen. Hän tuli osoittaneeksi, ettei asuttavaksi kelpaavaa eteläistä mannerta ole olemassa. Matkalla hän löysi kuitenkin uusia saaria ja saaristoja, kuten Uudet-Hebridit ja Uuden-Kaledonian, sekä tutki monia vähän tunnettuja saaria.

Kolmannella matkalla Cook löysi Havaijisaaret. Yritykset löytää Luoteisväylä pohjoisen Tyynenmeren kautta eivät kuitenkaan onnistuneet, ja palattuaan Havaijisaarille talvella 1779 Cook kuoli jouduttuaan kahakkaan alkuasukkaiden kanssa.

Elämä ennen tutkimusmatkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cookin 1760-luvulla tekemä ja pitkään hänen jälkeensäkin käytetty Newfoundlandin kartta.

Cook oli kotoisin Yorkshiren kreivikunnasta. Hänen vanhempansa olivat maatyöläisiä. Hän sai kuitenkin verrattain hyvän koulutuksen paikallisen kartanonherran tuella.

Cook pestautui 18-vuotiaana kauppalaivaan, koljariin, jollaisia hän myöhemmin käytti tutkimusmatkoillaan huomattuaan niiden käytännöllisyyden. Hän hankki seuraavien kymmenen vuoden aikana Pohjanmerellä perusteelliset tiedot purjehtimisesta. Hän kohosi kauppalaivan kapteeniksi. Vuonna 1755 hän liittyi vapaaehtoisesti Kuninkaalliseen laivastoon. Värväytymisen syistä on esitetty erilaisia arvioita, sillä oli poikkeuksellista, että siviilikapteeni hyväksyi alemman arvoaseman laivastossa. Kokeneena merenkävijänä Cook kuitenkin yleni nopeasti myös sotilaspuolella.[1]

Laivastossa Cook joutui pian sotaan, sillä vuonna 1756 alkoi seitsenvuotinen sota. Hän osoitti pian erityistä lahjakkuutta kartoittamisessa ja sai vastuulleen Québecissä sijaitsevan Saint Lawrence -joen suualueiden kartoittamisen, jotta britit voisivat suunnitella alueella paremmin ranskalaisten vastaisia sotatoimia. Quebecin kaupungin piiritys päättyi brittien ratkaisevaan voittoon, mikä oli osittain Cookin suorittaman kartoitus- ja tiedustelutyön ansiota. Cook otti aktiivisesti osaa taisteluun vain erään ranskalaisten sataman saarrossa.

Cook avioitui vuonna 1762 Elizabeth Battsin kanssa. Avioliitosta syntyi kuusi lasta. Isää nähtiin harvoin kotona, sillä hän sai sodan jälkeen tehtäväkseen jatkaa kartoitustöitä Pohjois-Amerikassa. 1760-luvulla hän kartoitti Newfoundlandin saaren repaleisen rantaviivan niin tarkasti, että hänen tekemänsä kartta oli käyttökelpoinen aina 1900-luvulle asti. Cookin maine kartoittajana ja navigaattorina kasvoi niin suureksi, että kun vuonna 1768 alettiin etsiä sopivaa miestä johtamaan tutkimusmatkaa Tyynellemerelle, tehtävän sai luutnantiksi ylennetty Cook.

Tutkimusmatkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cookin kolme tutkimusmatkaa: ensimmäinen matka punaisella, toinen vihreällä, kolmas sinisellä. Katkoviivalla viimeisen matkan loppuosa Cookin kuoleman jälkeen. Toisen matkan kahdesta kierroksesta Tyynellämerellä Cook teki ensin pienemmän.

Cook teki vuosina 1768–1779 Tyynenmeren kautta maailman ympäri kolme tutkimusmatkaa. Hän käytti kaikilla matkoilla matalasyväyksisiä aluksia eli koljareita, joita olivat HMS Endeavour, HMS Resolution, HMS Adventure ja HMS Discovery.[2]

Ensimmäinen matka 1768–1771[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cookin ensimmäisellä matkalla oli kaksi tavoitetta. Ensinnäkin hänen oli määrä tehdä Royal Societyn toimeksiannosta tähtitieteellisiä mittauksia Tahitilla. Toiseksi hänen piti kartoittaa eteläistä Tyyntämerta. Erityisen kiinnostuneita oltiin siitä, onko etelässä tuntematon suuri manner, Terra Australis Incognita, jonka Britannia voisi ottaa haltuunsa. Tämä toinen tehtävä oli tarkoitus pitää salassa, jotta ranskalaiset eivät tulisi sotkemaan brittien suunnitelmia.

Cookin alus ensimmäisellä matkalla oli Endeavour.

Cook sai komentoonsa HMS Endeavourin, joka oli juuri sellainen matalasyväyksinen alus, koljari, jota tarvittiin matalien rannikkoalueiden kartoittamiseen.[2] Alus soveltui pitkään merimatkaan hyvin, sillä vaikka se oli hidas, se oli turvallinen ja sen kantavuus oli suuri. Cookin matka olikin ensimmäinen tutkimusmatka, jolle valittua alusta ei ollut suunniteltu sodankäynnin vaan kantavuuden perusteella.[3]

Laivan miehistöön kuului kaikkiaan 85 merimiestä ja -upseeria, joista viisi oli ollut Cookin mukana jo Newfoundlandissa. Miehistön keski-ikä oli noin 25 vuotta.[4] Lisäksi mukaan lähti yhdeksän hengen tiedemiesryhmä, jota johti nuori kasvitieteilijä Joseph Banks. Ryhmään kuuluivat myös ruotsalainen kasvitieteilijä Daniel Solander ja hänen apulaisensa, suomalainen Herman Spöring sekä kaksi taiteilijaa. Mukana oli myös astronomi Charles Green, jonka Royal Societylta saama tehtävä oli tarkkailla Venuksen ylikulkua Tahitilla.[5]

Alkumatka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matka alkoi Plymouthista 26. elokuuta 1768. Banks alkoi heti tutkia Atlantilta pyydystettyjä kaloja ja lintuja ja antoi niitä taiteilijalle piirrettäväksi. Cook ja Green tekivät päivittäin astronomisia mittauksia määrittääkseen laivan sijainnin leveys- ja pituusasteet, ja Green opetti taidon muillekin upseereille. Vajaan kuukauden matkanteon jälkeen Endeavour täydensi muonavarastojaan Madeiran saarella.[6]

Tuohon aikaan keripukki oli pitkillä merimatkoilla suuri ongelma. Cook oli tutustunut James Lindin 1747 julkaisemaan tutkimukseen keripukin ja sitrushedelmäpitoisen ruokavalion yhteydestä.[7] Hän otti siksi matkalle keripukkia torjumaan sitrushedelmistä tehtyä siirappia sekä mallasta ja hapankaalia ja komensi miehistönsä syömään niitä.[8] Vaikka miehistöstä moni kärsi matkalla keripukista, kukaan ei tiettävästi kuollut siihen, mikä oli siihen aikaan poikkeuksellista pitkillä matkoilla. Cookin valitsemissa muonissa ei kuitenkaan ollut sanottavasti C-vitamiinia taudin torjumiseksi.[9] Taudin vähäinen esiintyminen johtui siitä, että Cook sai maihinnousupaikoilta laivalle tuoreita vihanneksia.[10] Muiden tautien torjumisessa auttoi Cookin tinkimätön huolellisuus laivan puhtaana pitämisessä.[7]

Retkikunta pysähtyi marraskuussa Rio de Janeirossa. Cook päätti olla yrittämättä Magalhãesinsalmen läpi ja kiersi suosiolla Kap Hornin. Retkikunta pysähtyi Tulimaassa ja kohtasi ystävällisiä alkuasukkaita. Banks lähti apulaisineen tutkimusretkelle saaren sisäosiin mutta eksyi, ja kaksi palvelijaa paleltui kuoliaaksi. Laiva pääsi Tyynellemerelle helmikuun puolivälissä.[11]

Tahiti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Purjehdittuaan ulapalla kaksi kuukautta laiva kulki 4. huhtikuuta 1769 Tuamotun atollisaarten läpi. Tahitille se saapui 11. huhtikuuta. Osa miehistöstä oli käynyt Tahitilla aiemminkin, ja vastaanotto oli ystävällinen. Kaupankäynti saarelaisten kanssa alkoi pian vilkkaana. Purjehtijat saivat saarelta kaipaamansa muonaa, ja tahitilaiset olivat erityisen kiinnostuneita rautanauloista. Paikalliset naiset myös tarjosivat seuraansa miehistölle jälleen hyvin auliisti. Cook vaati miehistöä kohtelemaan tahitilaisia hyvin ja laati säännöt myös kaupankäynnille. Toistuvia ongelmia ja väkivaltaisiakin välikohtauksia aiheutti kuitenkin se, että tahitilaiset olivat häpeämättömiä varkaita.[12]

Fort Venus, Cookin Tahitille observatoriota varten rakentama linnake.

Cook ja joukko muita miehistöön kuuluneita astronomeja suorittivat Tahitilla tähtitieteellisiä mittauksia 3. kesäkuuta 1769 tapahtuneen Venuksen ylikulun aikana, jotta Auringon vuorokautinen parallaksi sekä sen ja Maan välinen etäisyys voitaisiin määrittää entistä tarkemmin. Tätä varten oli mittauksia suoritettava eri puolilla maapalloa, ja Tahiti oli sijaintinsa vuoksi erityisen edullinen havaintopaikka. Miehet rakensivat kolme tähystyspaikkaa ja aikoivat laskea niiden antaman keskiarvon ylikululle. Sää oli täydellinen, mutta Venusta ympäröivä usva aiheutti sen, että tarkkaa ylikulun hetkeä ei pystytty määrittämään. Sama ongelma oli muuallakin maapallolla toimineilla tutkijoilla. Cook oli pettynyt, kun mittaukset epäonnistuivat.[13]

Kun astronomiset havainnot oli tehty, Cookin miehistö oleskeli Tahitilla vielä kuusi viikkoa. Sinä aikana Cook itse keskittyi saaren tutkimiseen, ja saarelaisten kanssa ystävystynyt Banks sai päävastuun paikallisen kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimisesta. Useat merimiehet ottivat saarella tatuointeja, ja sen jälkeen tatuoinneista tuli merimiehillä yleisesti suosittuja.[14]

Viimeisinä viikkoina saarelaisten ja Cookin miehistön välit alkoivat kiristyä, koska ruoka saarella oli vähenemässä. Tahiti oli ollut miehistölle paratiisi, ja lähtö sieltä pettymys. Kaksi miestä karkasikin, mutta heidät haettiin väkisin takaisin.[15]

Eteläisen mantereen etsintä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oltuaan Tahitilla kolme kuukautta Cook lähti 13. heinäkuuta matkaan ja suuntasi laivansa tahitilaisilta saamiensa ohjeiden mukaisesti aluksi länteen. Hän purjehti ensin Huahinelle, mistä hän jatkoi kahden päivän kuluttua Raiatealle, Tahaalle, Bora Boralle sekä Tubuaille ja Maupitille. Cook antoi saarille yhteisnimen Seurasaaret, joka viittasi hänen niillä saamaansa ystävälliseen vastaanottoon.[16]

Seurasaarten jälkeen Cook kääntyi saamiensa salaisten ohjeiden mukaisesti etelään etsimään eteläistä mannerta. Etelästä ei kuitenkaan löytynyt muuta kuin aavaa valtamerta, ja koska Cook osasi tulkita epätavalliset tuulet aiempia tutkimusmatkailijoita paremmin, hän päätteli, ettei siellä ollut mannerta. Niinpä Cook kääntyi länteen.[17][18]

Uusi-Seelanti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cookin piirtämä Uuden-Seelannin kartta.

Cook saapui lokakuussa 1769 suuren maa-alueen rannikolle ja arveli oikein, että paikka oli Abel Tasmanin aiemmin havaitsema Uusi-Seelanti. Cookin rantautumispaikka oli Pohjoissaaren itärannikolla nykyisen Gisbornen kaupungin lähellä. Vähän myöhemmin hän antoi lahdelle nimeksi Poverty Bay huomattuaan, ettei sieltä saanut mitään tarpeellista. Laivalle Tahitilta mukaan lähtenyt opas rauhoitti alkuasukkaat, ja vaihtokauppaa saaren ja laivan välillä yritettiin. Varastelun takia tuli kuitenkin kuolonuhreja, eikä uusiseelantilaisiin onnistuttu aluksi luomaan yhtä ystävällisiä suhteita kuin tahitilaisiin. Välit paranivat vasta, kun saarelaiset olivat havainneet englantilaisten aikeet ystävällisiksi.[19] Useimpia englantilaisia kuitenkin järkytti suuresti uusiseelantilaisten harjoittama ihmissyönti, joskin Cook itse suhtautui tapaan vain kiinnostavana kulttuuripiirteenä.[20] Cook purjehti koko Uuden-Seelannin ympäri kartoittaen sen rannikot, ja siten hän varmisti, että kyseessä oli kaksi erillistä saarta, ei siis jonkin eteläisen mantereen niemi.[17]

Australia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jättäessään Uuden-Seelannin Cook oli luopunut eteläisen mantereen löytymisen toivosta, sillä alkava talvi esti kovin eteläiset purjehdukset. Hän suuntasi länteen kohti espanjalaisten ja hollantilaisten 1600-luvulla löytämän "Uuden Hollannin" eli Australian itärannikkoa, jota ei vielä lainkaan tunnettu.[21] Cook saapui Australian itärannikon eteläkärkeen paikalle, jonka hän nimesi Point Hicksiksi. Sieltä hän alkoi purjehtia rannikkoa pohjoiseen samalla kartoittaen sitä.[22]

Kapteeni Cookin maihinnousu Botany Bayssa 1770. E. Phillips Foxin maalaus vuodelta 1902.

Cook nousi maihin Australian itärannikolle ensimmäisen kerran lyhyesti 29. huhtikuuta 1770.[17] Alkuasukkaat heittelivät rantautuvaa miehistöä keihäillä ja pakenivat sitten kylistään, eikä heihin saatu sen jälkeen yhteyttä. Etäältä Banks arvioi heidät paljon primitiivisemmiksi kuin Tahitin ja Uuden-Seelannin asukkaat. Retkikunta oleili paikalla runsaan viikon ajan. Banks ja hänen kollegansa keräsivät valtavan määrän kasvinäytteitä, ja paikan lajiston runsaudesta vaikuttunut Cook nimesi lahden Botany Bayksi.[17][23] Laiva jatkoi pohjoiseen ja pysähtyi seuraavan kerran pidemmäksi aikaa Endeavour Riverin suulla, missä miehistö vietti seitsemän viikkoa ja kohtasi muun muassa ensimmäistä kertaa kengurun. Myös alkuasukkaisiin saatiin parempi yhteys kuin Botany Baylla.[24]

Purjehtiessaan vihdoin Torresinsalmen läpi Cook todisti, että Uusi Hollanti ja Uusi-Guinea olivat erillisiä maa-alueita. Hän oli myös onnistunut kartoittamaan Uuden Hollannin rannikosta siihen asti vielä kartoittamattoman osan, ja hän oli miehistöineen ensimmäisiä tutkimusmatkailijoita, jotka pääsivät tarkkailemaan sen luontoa ja asukkaita.[25]

Loppumatka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matkan viimeinen osuus oli vaikea. Australian Isolla valliriutalla Endeavour oli vaarassa ruhjoutua veitsenterävien korallien keskellä.[17] Matkalla Hollannin Itä-Intian pääkaupunkiin Bataviaan (nyk. Jakarta) Cook havaitsi, että vesillä aiemmin purjehtineiden kapteenien tekemät kartat olivat usein täysin virheellisiä. Kuuden viikon purjehtimisen jälkeen Cook saavutti Batavian lokakuussa 1770. Kaupunki oli malaria-aluetta, mutta se oli yksi harvoista paikoista, joissa laivat pääsivät korjattaviksi ja täydennettäviksi. Pian yli puolet miehistöstä sairastuikin malariaan ja punatautiin. Tauteihin kuoli 33 miestä, joukossa myös Herman Spöring. Cook otti menetykset raskaasti, sillä hän oli koko matkan ajan pitänyt miehistönsä terveyttä tärkeänä.[26]

Endeavour ankkuroitui Afrikan etelärannikon Pöytälahdelle maaliskuussa 1771. Laiva jatkoi matkaa huhtikuun puolivälissä ja palasi Englantiin kaksi vuotta ja 11 kuukautta kestäneen matkan jälkeen 12. heinäkuuta 1771.[17][27]

Paluu Englantiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palattuaan Cook raportoi matkasta meriministeriölle ja Royal Societylle, ja hän luovutti matkalla keräämänsä esineet ministeriölle. Hän sai myös tilaisuuden selostaa henkilökohtaisesti kuningas Yrjö III:lle matkansa tapahtumia. Kuukauden kuluessa Cook ylennettiin komentajakapteeniksi. Kirjoittamissaan yksityiskirjeissä Cook uskoi matkansa arvon olleen siinä, että hän pystyi varmistamaan vanhat havainnot ja laajentamaan niitä. Hän korosti erityisesti alkuasukkaiden tyytyväisyyttä yksinkertaiseen elämäänsä. Cookia oli kotona odottamassa vaimo ja kaksi pientä poikaa, mutta tytär ja nuorin poika olivat kuolleet isän poissaollessa.[28]

Englannin lehdet olivat pian Cookin paluun jälkeen täynnä kuvauksia matkan jännittävistä vaiheista – etenkin kauniista ja kevytkenkäisistä naisista, Tahitin hallintorakenteesta ja Uuden Hollannin vaarallisista villeistä. Banksista ja Solanderista tuli pian keskustelujen keskipisteitä. Kirjailija John Hawkesworthille annettiin tehtäväksi koota laivan upseerien päiväkirjoista virallinen matkakirja. Siitä tuli hyvin suosittu, mutta Cook närkästyi Hawkesworthin ottamista vapauksista tekstinsä muokkaamisessa ja matkan sensaatiomaisten piirteiden ylikorostamisessa.[28]

Toinen matka 1772–1775[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian meriministeriö alkoi suunnitella Cookille toista matkaa. Senkin tavoitteisiin kuului ”suuren eteläisen mantereen” löytäminen.[17][29] Matkan toinen tarkoitus oli pituusasteen selvittämiseen tarkoitettujen laitteiden testaaminen. Mukaan otettiin neljä laivakronometriä, yksi John Harrisonin suunnittelema ja kolme John Arnoldin suunnittelemaa. Cookin oli tarkoitus myös testata uudentyyppistä kompassia sekä kahta tapaa tislata merivedestä makeaa vettä.[30]

Tällä kertaa Cookin laiva oli HMS Resolution, ja matkaan lähti myös toinen laiva, Tobias Furneaux’n komentama HMS Adventure.[17] Toinen laiva oli Cookin ajatus, sillä oltuaan ensimmäisellä matkalla vähällä joutua haaksirikkoon Australian edustalla hän vakuuttui saattajan tarpeellisuudesta.[31] Molemmat laivat olivat jälleen parkkilaivoiksi takiloituja entisiä Pohjanmeren koljareita.[2]

Miehistöönsä Cook otti monia ensimmäisellä matkalla olleita upseereita ja merimiehiä, ja lopuillekin paikoille oli riittävästi innokkaita tulijoita. Mukana oli jälleen tähtitieteilijöitä ja luonnontieteilijöitä. Juhlitun Joseph Banksin oli tarkoitus olla taas mukana, mutta hän jättäytyi pois, koska ei saanut itselleen riittävän suuria tiloja laivalle. Hänen tilalleen otettiin preussilainen luonnontieteilijä Johann Reinhold Forster.[32]

Eteläisen mantereen etsintää Jäämerellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laivat lähtivät matkalle Plymouthista 10. heinäkuuta 1772. Cookin tehtävä oli purjehtia Hyväntoivonniemen kautta heti mahdollisimman etelään. Jos Cook löytäisi mantereen, hänen piti kartoittaa ja tutkia sitä tarkasti kaikin tavoin. Jos mannerta ei löytyisi, Cookin piti kiertää meri purjehtien mahdollisimman etelässä ja palata Hyväntoivonniemen kautta Englantiin.[33]

Jääsaaret nähtynä 9. tammikuuta 1773. Retkikunnan taiteilijan William Hodgesin piirros.

Myrskyisissä ja hankalissa oloissa vastaan tuli loputtomasti jäälauttoja ja jäävuoria. Jään määrä ja jäävuorten korkeus ihmetyttivät retkikuntaa, sillä meriveden ei tuohon aikaan uskottu voivan jäätyä, ja luonnontieteilijä Forster kehitteli erilaisia teorioita jään muodostumisen syistä. Cook kääntyi takaisin ennen kuin laiva joutuisi jään saartamaksi. Hän purjehti itään ja teki uusia yrityksiä etelää kohti aina löydettyään väylän jään välistä. 17. tammikuuta laivat ylittivät ensimmäisenä retkikuntana historiassa eteläisen napapiirin. Kun jää esti jatkamisen, Cook kääntyi etsimään Mauritiuksen eteläpuolelta ranskalaisten aiemmin löytämiä saaria, joita ei kuitenkaan löytynyt. Tällä osuudella Cook myös vakuuttui testattavien kronometrien tarkkuudesta.[34]

Tyynellämerellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cook ja Furneaux kadottivat Eteläisen jäämeren vaikeissa olosuhteissa yhteyden toisiinsa. Cook jatkoi Uutta-Seelantia kohti, jonka Queen Charlotte Soundin kapteenit olivat sopineet tapaamispaikaksi, jos he menettäisivät yhteyden. Sitä ennen Cook teki vielä uusia yrityksiä napapiirin eteläpuolelle. Paleltumista ja keripukista kärsinyt miehistö saavutti Uuden-Seelannin 25. maaliskuuta.[35]

Cook ja tiedemiehet kartoittivat ja tutkivat maihinnousupaikkaa Dusky Bayta ja pystyttivät sinne observatorion.[36] Cook kylvi saarelle myös viljaa ja vihanneksia sekä vapautti hanhia, tavoitteenaan perustaa Uuteen-Seelantiin englantilaistyylistä maanviljelystä. Kuukauden kuluttua Dusky Baylle rantautumisesta Cook lähti etsimään Furneaux’ta sovitusta kohtaamispaikasta, mistä tämä löytyikin. Cook vapautti luontoon vuohia ja sikoja, toivoen niiden alkavan lisääntyä. Alkuasukkaat olivat ystävällisiä mutta eri väkeä kuin Cookin aikaisemmalla matkallaan tapaamat. Heillä oli kuitenkin tietoa ja esineistöä Cookin käynnistä. Koska Cook tunsi jo seudun, hän ehdotti että laivat lähtisivät talveksi tutkimusretkelle trooppisille vesille ennen kuin palaisivat antarktisille vesille taas seuraavana kesänä.[37]

Lähdettyään Uudesta-Seelannista itään retkikunta ei aluksi onnistunut löytämään maata kahteen kuukauteen. Laivat kääntyivät pohjoiseen Tahitia kohti. Nähtyään atollisaaria Forster teki sen oikean päätelmän, että Etelämeren vuoristoiset saaret olivat syntyneet vulkaanisen toiminnan seurauksena ja matalat atollisaaret olivat korallikerrrostumia. Tahitille saavuttiin elokuussa 1773, ja englantilaiset viipyivät siellä kaksi viikkoa. Saarella oli ollut sotia ja vallanvaihtoja, mutta vastaanotto oli hyvin ystävällinen ja kanssakäyminen englantilaisten kanssa samanlaista kuin ennenkin varasteluineen ja seksisuhteineen. Cook kirjoitti päiväkirjaansa, että tahitilaiset olivat ”avuliain ja hyväntahtoisin kansa”, jonka hän oli kohdannut, ja että varastelu oli heidän ainoa paheensa.[38]

Paluu Uuteen-Seelantiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

William Hodgesin piirros Tongatapun saaresta

Tahitilta laivat jatkoivat Seurasaarille, mistä retkikunta sai runsaasti sianlihaa mukaansa. Syyskuussa Cook otti ennen paluuta Uuteen-Seelantiin suunnan alueelle, jota ei vielä ollut kartoitettu mutta jolta Abel Tasman oli löytänyt saaria 130 vuotta aiemmin. Kahden viikon purjehduksen jälkeen retkikunta saapui ʻEualle ja Tongatapulle, joiden hyvinhoidetut nurmikot ja puutarhat sekä asukkaiden laadukkaat ja koristeelliset esineet tekivät englantilaisiin suuren vaikutuksen. Alkuasukkaat olivat ystävällisiä ja englantilaisten silmissä sivistyneempiä kuin muut Etelämeren saarelaiset, mutta Cook joutui jälleen ottamaan kovan linjan heidän varasteluunsa. Tongatapulta Resolution ja Adventure jatkoivat lokakuun alussa Uuteen-Seelantiin. Rantauduttuaan Cook sai tietää, että hänen jättämänsä siat oli tapettu, mutta hän päätti silti jättää sinne lisää sikoja kasvatettavaksi. Cookin istuttamat vihannesviljelmät sen sijaan kukoistivat.[39] Saapuessaan Uuteen-Seelantiin Furneaux ja Cook olivat jälleen kadottaneet yhteyden toisiinsa, eivätkä he nähneet toisiaan enää koko matkan aikana.[40]

Viimeinen yritys kohti etelää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cook purjehti Uudesta-Seelannista kaakkoon jatkaakseen eteläisen mantereen etsintää, mutta hän kohtasi vain aavaa merta, sumua ja jäätä. Cook ohjasi laivan vielä kerran napapiirin yli yrittäessään löytää mannerta, jonka olemassaoloon hänkään ei enää uskonut. Jäätävään säähän kyllästyneessä miehistössä Cookin perinpohjaisuus herätti ärtymystä. Eteläisimmillään Resolution kävi 71. eteläisellä leveyspiirillä, etelämpänä kuin kukaan sitä ennen, kunnes valtavan korkea ja leveä jäämassa pakotti sen kääntymään takaisin. Mutta sen sijaan, että olisi jatkanut suoraan Englantiin, Cook päätti jäädä tutkimaan eteläistä Tyyntämerta vielä yhdeksi vuodeksi. Matkalla kohti trooppisia vesiä Cook sairastui vakaviin vatsa- ja suolistovaivoihin.[41]

Kierros Etelämerellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Resolution saapui Pääsiäissaarelle maaliskuussa 1774. Cook hämmästyi, kuinka paljon Pääsiäissaaren asukkailla oli yhteistä läntisen Tyynenmeren asukkaiden kanssa pitkästä välimatkasta huolimatta. Saaren valtavat kivipatsaat hämmästyttivät retkikuntaa. Saari oli kuitenkin puuton, kuiva ja köyhä, joten Resolution jätti sen jo viiden päivän kuluttua. Matkalla kohti Tahitia laiva ankkuroitui Marquesassaarille ja täydensi muonavarastoja. Alkuasukkaiden kauneus teki Cookiin ja muihin miehistön jäseniin suuren vaikutuksen.[42]

Resolution saapui Tahitille juuri, kun saarelaisten armeija oli valmistelemassa myöhempää hyökkäystä läheiselle Moorean saarelle. Armeijan koon perusteella Cook arveli saaren asukasluvuksi jopa 200 000. Nykyarvio asukasluvusta on sen ajan vain 35 000. Muutoin kaikki sujui kuten ennenkin, ja Cook joutui taas käyttämään varastelun lopettamiseksi vakiotaktiikkaansa, kanoottien ja muiden saarelaisten tavaroiden takavarikointia. Resolution jatkoi toukokuussa matkaa länteen ja kävi taas Seurasaarilla. Sieltä se lähti 4. kesäkuuta Tongan Nomukalle ja sieltä kuun lopussa etsimään uusia saaria.[43]

Retkikunta purjehti pienten saarten muodostamaan saaristoon heinäkuun puolivälissä. Cook ankkuroi erään saaren edustalle, joka tunnistettiin Malekulaksi. Saarella paljon aiemmin käyneet espanjalaiset ja ranskalaiset olivat joutuneet alkuasukkaiden hyökkäyksen kohteeksi, mutta Cook otettiin vastaan ystävällisesti. Malekulalaiset olivat paljon lyhyempiä ja tummempia kuin englantilaisten aiemmin tapaamat saarelaiset ja puhuivat erilaista kieltä. He olivat kiinnostuneita laivan tavaroista mutta eivät yrittäneet varastaa niitä. He oppivat ääntämään englanninkielisiä sanoja helposti, mikä hämmästytti retkikunnan tiedemiehiä. Saarella ei kuitenkaan ollut paljonkaan ruokaa vaihdettavaksi, joten Cook jatkoi matkaa jo kahden päivän kuluttua.[44]

Maihinnousu Tannalle Uusilla-Hebrideillä. William Hodgesin maalaus 1775-1776.

Cook kiirehti eteenpäin pienten saarien lomitse nousematta maihin, mikä ärsytti Forsteria, joka halusi päästä tutkimaan niitä. Cookia kiinnosti kuitenkin matkan tässä vaiheessa etupäässä vain alueen kartoittaminen. Eromangan saaren rannalla puhkesi kahakka, jossa neljä alkuasukasta ja kaksi englantilaista haavoittui. Tannallakin vastaanotto oli aluksi varautunut ja torjuva, mutta muutaman päivän kuluttua saarelaiset ja laivan miehistö ystävystyivät. Tannalaiset olivat ihmissyöjiä, ja Cookin tapaama heimo varoittikin englantilaisia vihollisheimostaan. Saaren aktiivinen tulivuori tarjosi tilaisuuden tehdä geologisia tutkimuksia. Retkikunta vietti Tannalla hiukan yli kaksi viikkoa. Sen jälkeen Cook jatkoi alueen tutkimista ja löysi vielä Espiritu Santon. Hän antoi saariryhmälle nimeksi Uudet-Hebridit (nykyiseltä nimeltään Vanuatu).[45]

Cook otti kurssin Uutta-Seelantia kohti, mutta neljän päivän purjehtimisen jälkeen retkikunta löysi vielä yhden suuren saaren, jota ei kukaan eurooppalainen ollut häntä ennen nähnyt. Vastaanotto oli ystävällinen. Alkuasukkaat olivat paljon pitempiä ja vankkarakenteisempia kuin Uusien-Hebridien asukkaat. Retkikunta vietti saarella yhdeksän päivää, ja Forster pääsi jälleen keräämään kasvinäytteitä. Cook nimesi saaren Uudeksi-Kaledoniaksi, sillä alkuasukkailla ei ollut saarelle omaa nimeä.[46]

Forster päätteli, että Uusien-Hebridien ja Uuden-Kaledonian tummat asukkaat (melanesialaiset) olivat tulleet saarille Uudelta-Guinealta ja Maustesaarilta ja vaaleammat itäisempien saarten asukkaat (polynesialaiset) Malakan niemimaalta. Englantilaiset eivät koskaan päässeet melanesialaisten kanssa yhtä läheisiin väleihin kuin kulttuurisesti edistyneempien polynesialaisten kanssa.[47]

Uudesta-Seelannista Atlantia kohti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Resolution lähti Uudesta-Kaledoniasta syyskuun puolivälissä. Se kohtasi vielä kaksi saarta, joista suurempi oli Norfolkinsaari. Viikko sen jälkeen laiva saapui Uuteen-Seelantiin, missä se vietti kolme viikkoa. Tyytyväisenä kaikkiin löytöihinsä Cook otti nyt kurssin kohti Kap Hornia. Hän kartoitti vielä Tulimaan länsirannikon ja saavutti Atlantin uudenvuodenpäivänä 1775. Atlantilla retkikunta löysi vielä Etelä-Georgian saaren. Koska merellä alettiin taas havaita jäävuoria yllättävän matalilla leveysasteilla, Cook päätteli oikein, että laiva oli lähellä niemimaata, jonka täytyi työntyä etelänapaa ympäröivästä mantereesta. Cook ei kuitenkaan halunnut enää rasittaa miehistöään, joten hän ei lähtenyt etsimään maata etelästä vaan jatkoi Afrikan rannikolle.[48]

Paluu Englantiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Polynesialaisnuorukainen Mai ensimmäiselle matkalle osallistuneiden Joseph Banksin ja Daniel Solanderin kanssa. William Parryn maalaus.

Resolution saapui Plymouthiin 29. heinäkuuta 1775. Laivan miehistöstä oli kuollut tällä kertaa vain neljä miestä, joista yksi tuberkuloosiin ja kolme tapaturmaisesti. Furneaux’n johtama Adventure oli palannut Englantiin jo vuotta aiemmin. Se oli tuonut mukanaan Raiatealta mukaan lähteneen nuorukaisen nimeltä Mai. Nuorukainen oppi nopeasti englantilaisen tapakulttuurin, ja hänestä tuli Lontoon seurapiireissä hyvin suosittu.[49]

Cookin paluuseen ei nyt suhtauduttu yleisesti yhtä innostuneesti kuin ensimmäisen matkan jälkeen, ja se sai lehdissä melko vähän huomiota. Syynä vähäiseen huomioon oli Adventurella jo aiemmin saapuneen Main herättämä innostus ja toisen matkan ensimmäistä vaatimattomammat saavutukset. Lisäksi englantilaisia kiinnosti enemmän puhkeamaisillaan ollut sota amerikkalaisia kapinallisia vastaan. Virallisissa piireissä Cook otettiin kuitenkin innostuneena vastaan. Hän raportoi jälleen kuninkaalle, hänet ylennettiin, hänet otettiin Royal Societyn jäseneksi ja hänelle myönnettiin Copley-mitali hänen tieteen hyväksi tekemästään työstä. Matkaraportissaan Cook keskittyi toimiinsa keripukin torjunnassa ja korosti tällä kertaa tuoreen ruoan nauttimista mahdollisimman monessa pysähdyspaikassa. Hän totesi myös, että jos etelässä olisikin jokin manner, sinne ei jään vuoksi pääsisi, joten aluetta ei enää ollut tarpeen tutkia.[50]

Cook pyysi ja sai eläkeviran Greenwichin laivastosairaalasta eikä odottanut enää lähtevänsä eteläiselle Tyynellemerelle. Hän viimeisteli matkakirjansa tällä kertaa itse, ja se julkaistiin toukokuussa 1777. Myös luonnontieteilijä Forster ja hänen poikansa julkaisivat oman matkakirjansa.[51]

Kolmas matka 1776–1779[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmannen matkan tavoitteena oli tutkia pohjoista Tyyntämerta. Erityisen kiinnostuneita oltiin siitä, löytyisikö pohjoisesta kauan etsitty Luoteisväylä.[52] Aiemmin Luoteisväylän alkukohtaa oli etsitty Pohjois-Atlantilta, joten nyt sitä etsittäisiin vastakkaisesta suunnasta, Tyynenmeren puolelta. Matkan toinen tarkoitus oli palauttaa Mai kotisaarelleen. Cook jätti leppoisan eläkeviran mielihyvin ja suostui kapteeniksi. Laivana oli jälleen Resolution, jonka lisäksi matkaan osallistui Charles Clerken komentama Discovery. Resolutionilla oli 112 miestä, joista 14 oli ollut Cookin mukana jo aiemminkin. Astronomisista mittauksista vastasi James King, mutta luonnontieteilijöitä oli mukana vähemmän kuin aiemmilla matkoilla. Polynesialaiselle Maille annettiin mukaan hänen toivomansa aseet, joita hän aikoi käyttää saarensa vihollisia vastaan. Laivalle otettiin myös liuta erilaisia kotieläimiä jätettäväksi Tahitille. Laiva lähti Plymouthista 1. elokuuta 1776.[53]

Cookin maine oli nyt jo niin suuri, että sotatilasta huolimatta (Yhdysvaltain vapaussota alkoi vuonna 1775) ranskalaiset ja amerikkalaiset viholliset lupasivat olla häiritsemättä Cookin tutkimuksia.

Eteläinen Tyynimeri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Resolution ja Discovery Tahitin vesillä. Samuel Adkinin maalaus noin vuodelta 1800.

Retkikunta saapui Uuteen-Seelantiin tammikuussa 1777. Koska laivat olivat aikataulusta jäljessä, Cook joutui odottelemaan pohjoisen pallonpuoliskon kesää tropiikissa ylimääräisen vuoden ajan, ja sen ansiosta hän saattoi viipyä alueella suunniteltua kauemmin. Tongalla retkikunta sai nähdäkseen hienostuneita tanssiesityksiä, ja englantilaiset tekivät saarelaisiin vaikutuksen ilotulituksella. Saarten päälliköillä oli salainen suunnitelma murhata Cook ja kaapata laivat, mutta sisäisten erimielisyyksien vuoksi sitä ei pantu täytäntöön. Retkikunta pysytteli Tongalla sen jälkeen vielä pitkään, ja sinä aikana päälliköt kestitsivät heitä niin ruhtinaallisesti, että tavallinen väki alkoi kärsiä ruokapulasta ja muuttui vihamieliseksi. Vierailun aikana Cook alkoi varkaita rangaistessaan ensi kertaa osoittaa itselleen poikkeuksellista väkivaltaisuutta. Retkikunnan tiedemiehet tekivät jälleen tarkan tutkimuksen saariston kulttuurista ja hallintorakenteesta. Cookille kerrottiin läheisestä Fidžistä ja muista saarista, mutta Cook ei tavoistaan poiketen halunnut purjehtia niille. Cook lähti Tongalta lopulta kahden ja puolen kuukauden vierailun jälkeen ja jätti saarille kotieläimiä.[54]

Englantilaiset saapuivat Tahitille elokuussa 1777. Saarella sillä välin käyneet espanjalaiset olivat uskotelleet Englannin hävinneen sodan ja kehottaneet tahitilaisia kieltämään näitä ankkuroitumaan enää saarelle, mutta englantilaisten tultua välit saarelaisiin olivat kuten ennenkin. Main saapuminenkin huomattiin, kun hän alkoi esitellä tuomiaan rikkauksia. Cookia pyydettiin auttamaan Tahitin sodassa Mooreaa vastaan, mutta hän kieltäytyi. Englantilaisten hevoset tekivät tahitilaisiin suuren vaikutuksen, ja Cook perusti saarille viljelyksiä ja vapautti sinne kotieläimiä.[55]

Englantilaiset lähtivät Tahitilta viimeisen kerran syyskuun lopussa. Moorealla yhden vuohen varkaus sai Cookin poikkeuksellisen raivoihinsa ja hävittämään saarelaisten omaisuutta. Retkikunta jatkoi Seurasaarille, ja Mai asettui Huahinelle. Sieltä retkikunta jatkoi Raiatealle, missä se pysytteli kuukauden ajan odotellen pohjoisen pallonpuoliskon kesää. Pohjoisen tuntemattomia vesiä kohti lähdettiin joulukuun alussa.[56]

Havaijin löytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jouluaattona retkikunta löysi pienen saaren, jolle Cook antoi nimeksi Joulusaari (nykyiseltä nimeltään Kiritimati). Tammikuussa 1778 retkikunta löysi ensimmäisinä eurooppalaisina Polynesian pohjoisimmat saaret Havaijisaaret, jotka Cook nimesi Sandwichsaariksi mesenaattinsa Sandwichin jaarlin mukaan. Alkuasukkaat olivat ystävällisiä ja kiinnostuneita englantilaisten laivoista. Yhdessä kahakassa englantilaiset tosin ampuivat veneensä kaatamista yrittäneen alkuasukkaan. Cook nousi maihin Kauain saarella, missä laivan muonavarastoja täydennettiin. Rautanaulat olivat jälleen haluttua kauppatavaraa, naiset seuranhaluisia, ja varastelukin loppui ensimmäisen päivän jälkeen.[57]

Amerikan länsirannikon kartoitus ja Luoteisväylän etsintä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkikunta vietti Kauailla kaksi viikkoa. Viisi viikkoa sieltä lähdön jälkeen se saavutti Pohjois-Amerikan rannikon nykyisen Oregonin pohjoisrannikon kohdalla. Cook ankkuroi laivat Vancouverinsaarelle ja pääsi kauppayhteyksiin paikallisten intiaanien kanssa sillä aikaa kun Resolutioniin tehtiin korjauksia. Lähdettäessä pohjoiseen Cook jatkoi rannikon kartoittamista ja totesi käyttämänsä vanhan kartan tuskastuttavan epätarkaksi. Cookille tuli yllätyksenä se, kuinka kauas länteen Alaska ulottui. Paikalliset asukkaat olivat jo tottuneet laivoihin, sillä alueella kävi venäläisiä turkiskauppiaita. Kesäkuun lopulla retkikunta saapui saarten välistä Beringinmerelle. Se purjehti salmen läpi ja rantautui lyhyeksi aikaa Aasian puolelle, tosin epätietoisina siitä, oltiinko yhä Amerikassa vai jo Aasiassa. Retkikunta jatkoi Pohjoiselle jäämerelle, kunnes jää esti jatkamisen. Cook yritti löytää reitin mutkittelemalla pohjoisemmaksi mutta kääntyi takaisin elokuun lopulla ja suunnitteli palaavansa aikaisin seuraavana keväänä. Paluumatkalla hän tapasi venäläisen tutkimusmatkailijan Gerasim Izmailovin, jolta hän sai apua karttojen korjaamisessa, ja kiitokseksi hän lahjoitti tälle arvokkaan Hadleyn oktantin[58]. Cook päätti viettää talven Havaijilla, missä retkikunnan tiedemiehet voisivat tutkia saaria perusteellisesti.[59]

Cook nimesi Amerikan ja Aasian välisen salmen Beringinsalmeksi.[60] Vasta Cookin matkan jälkeen Beringinsalmen saaret ja rannikot osattiin sijoittaa kartalle tarkasti.[61]

Cookin kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britit otettiin Havaijilla aluksi ystävällisesti vastaan, mutta havaijilaiset pyrkivät kuitenkin kiirehtimään heidän poistumistaan. Retkikunta lähti Havaijilta helmikuun ensimmäisellä viikolla, mutta myrsky vaurioitti Resolutionin mastoja, ja Cook joutui palaamaan Kealakekua Baylle viikon kuluttua lähdöstä. Havaijilaiset eivät jostain syystä ilahtuneet retkikunnan paluusta. Erään miehistön jäsenen kertoman mukaan tavallisia saarelaisia oli saattanut ärsyttää se, kuinka Cook oli ennen lähtöään ottanut laivalleen puuta pyhältä alueelta vaikka olikin saanut siihen päällikön luvan. Havaijilaiset heittelivät merimiehiä kivillä, ja varastelu kiihtyi.[62]

Cookin kuolema. John Cleveley nuoremman maalaus vuodelta 1784.

Aamulla 14. helmikuuta 1779 huomattiin, että alkuasukkaat olivat yöllä varastaneet yhden Discoveryn veneistä. Cook lähti maihin aikoen houkutella havaijilaispäällikkö Kalaniopuuta laivalle panttivangiksi tai jos tämä oli paennut, tarkoitus oli polttaa taloja ja takavarikoida kanootit. Kun Cook ja mukana olleet merimiehet rantautuivat, kymmenet havaijilaiset tulivat heitä vastaan kuten tavallista. Päällikkö suostui lähtemään laivalle. Väki oli kuitenkin kiihdyksissään tiedosta, että Discoveryn miehet olivat surmanneet kaksi havaijilaista lahden toisessa päässä. Eräs nainen varoitti päällikköään nousemasta laivaan. Kun yksi havaijilainen näytti aikovan heittää englantilaisia kivellä, Cook ampui häntä ja tyrmäsi hänet kiväärinperällään. Kun toinen havaijilainen uhkasi heittää keihään, Cook ampui häntä mutta surmasikin vierellä seisseen miehen. Kun Cook käänsi selkänsä ja lähti kahlaamaan veneelle, yksi havaijilainen löi häntä takaraivoon nuijalla ja iski tikarin hänen niskaansa. Sen jälkeen ryhmä miehiä hakkasi Cookin kuoliaaksi nuijilla ja kivillä. Veneet pääsivät pakenemaan, mutta kahakassa oli tapettu Cook ja neljä merimiestä. Havaijilaiset veivät ruumiit mukanaan.[63]

Retkikunta lähti hakemaan Cookin ruumista takaisin. Havaijilaiset olivat paloitelleet ruumiin samalla tavoin kuin he paloittelivat korkeiden päälliköidensä ruumiit, sillä papit pitivät Cookia Lono-jumalana. Retkikunnan onnistui lopulta väkivallan avulla suostutella havaijilaiset palauttamaan kapteenin jäänteitä. Hänet haudattiin merellä.[64]

Kun George Vancouver saapui Havaijille 1790-luvulla, havaijilaiset osoittivat surua arvostamansa Cookin kuolemasta mutta eivät katuneet hänen surmaamistaan, sillä Cookin kuolema oli heidän päälliköidensä ennustusten täyttymys. Cookia pidettiin yhä pyhänä, ja hänen luitaan kanniskeltiin ylimmäksi jumalaksi korotetulle Lonolle pyhitetyssä vuotuisessa juhlakulkueessa vielä 1800-luvulle asti.[65]

Cookin terveysvaivat ja mielenterveyden horjuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cook oli ollut aiemmin kuuluisa hyvistä hermoistaan, mutta kolmannella matkalla hänen mielenterveytensä oli alkanut jostain syystä horjua. Hän sai usein raivokohtauksia ja käyttäytyi toisinaan epäjohdonmukaisesti ja epäreilusti miehiään kohtaan. Erään tutkijan mukaan Cook saattoi kärsiä sukkulamadoista, mikä aiheutti B-vitamiinin puutteen ja sitä kautta huonoa oloa, väsymystä, ärtyisyyttä ja masennusta. Myös kolmannella matkalla koetut epäonnistumiset ja viivytykset saattoivat pilata Cookin mielialaa.[66]

Cookin kuolemaan johtanut välikohtaus oli viimeinen esimerkki Cookin ailahtelevasta käytöksestä kolmannella matkalla. Cook vaati itsepintaisesti havaijilaispäällikköä nousemaan laivaan eikä kuunnellut miehistönsä kehotuksia paeta rannalta ajoissa, ja hän ampui raivonpuuskassa uhkailevaa alkuasukasta, mikä sai havaijilaiset hyökkäämään.[67]

Loppumatka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englantilaiset lähtivät Havaijilta maaliskuun puolivälissä 1779. Cookin kuoleman jälkeen retkikunnan komentajan tehtävät siirtyivät Charles Clerkelle, joka suuntasi laivat tutkimaan Beringinsalmen Aasian puolta. Siellä kohdattiin läpipääsemättömiä jäävuoria, ja kun Clerke oli kuollut keuhkotautiin elokuussa 1779 Petropavlovskin satamassa, retkikunta purjehti kohti Englantia John Goren johdolla Macaon ja Hyväntoivonniemen kautta.[68]

Saapuminen Englantiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Clarken kirje Cookin kuolemasta pääsi perille Lontooseen tammikuussa 1780. Laivat saapuivat Englannin rannikolle elokuun alussa 1780, viettivät kaksi kuukautta Skotlannin vesillä suotuisia tuulia odotellen ja saapuivat Lontooseen lokakuussa. Retkikunnan paluu ei tällä kertaa ollut suuri puheenaihe. Matkaa pidettiin epäonnistuneena, sillä sen aikana ei löydetty Luoteisväylää mutta ei myöskään todistettu, etteikö sitä olisi. Havaijisaarten löytymisen merkitystä ei vielä tuolloin arvostettu. Lehdissä ylistettiin Cookin panosta merenkulun hygienian edistämisessä sekä hänen humaania suhtautumistaan kohtaamiinsa kansoihin sekä huomautettiin, kuinka hän sitten kuitenkin lopulta joutui alkuasukkaiden surmaamaksi.[69]

Kuoleman jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

James Cookin patsas Waimealla Havaijilla

Cookista tuli kuolemaansa seuranneina vuosikymmeninä kansallissankari, josta tehtiin useita kirjoja, näytelmiä ja maalauksia. Cookista tuli tavallisten englantilaisten sankari, koska hän oli löytänyt uusia maita ja levittänyt eurooppalaista sivistystä maailmalle rauhanomaisin keinoin. Cookissa arvostettiin myös sitä, kuinka hän oli noussut köyhistä lähtökohdista arvostetuksi omin avuin ja kuinka hän oli kaikin keinoin helpottanut tavallisen merimiehen elämää. Cookin maine levisi myös ulkomaille, kuten Saksaan ja Ranskaan, missä häntä arvostettiin itseoppineena rauhanmiehenä, joka toi Tyynellemerelle maanviljelyksen ja avasi koko maailman rauhanomaiselle navigoinnille.[70] Jotkin soraäänet tosin epäilivät sitä, hyötyivätkö Tyynenmeren saarten asukkaat todella löytymisestään ja eurooppalaisilta saamistaan tavaroista, jotka vain synnyttivät heissä ahneutta. Cook itse oli surrut eniten sitä, että eurooppalaiset olivat tuoneet Tyynellemerelle sukupuolitaudit.[71]

Britannia aloitti Cookin vierailemien Tyynenmeren saarten ja rannikoiden hyödyntämisen nopeasti, ja seuduille oli lähetetty useita retkikuntia jo Cookin kuoleman jälkeisenä vuosikymmenenä. Retkikunnat olivat niin valtion rahoittamia kuin yksityisiäkin, ja niiden tarkoitukset olivat kaupallisia, poliittisia tai tieteellisiä. Esimerkiksi vuonna 1787 Australian itärannikolle lähetettiin yksitoista laivaa perustamaan englantilaista siirtokuntaa, kapteeni William Bligh lähetettiin Tahitille keräämään leipäpuita Karibian orjien ravinnoksi, ja Pohjois-Amerikan rannikolle oli alkanut purjehtia turkiskauppiaiden laivoja, jotka pysähtyivät Havaijille täydentämään muonavarastoja matkalla Kiinaan. Lähes kaikki retkikunnat noudattivat Cookin ja Joseph Banksin antamaa mallia, ja monella matkalla oli mukana Cookin mukana olleita miehiä.[72]

Cook kansatieteilijänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seurasaarilta tuotu kalastuskoukku ja siima. Australian Museumin kokoelmista.

Cookin maailmanympärimatkojen yksi päätarkoituksista oli Tyynenmeren kansojen tutkimus. Cookin tavoitteeksi ei annettu valloittaa löytämiään maita vaan tutkia niitä ja niiden kansoja. Kaukaisiin kansoihin oli ennen Cookia suhtauduttu hyvin kolonialistisesti ja Eurooppa-keskeisesti, mutta Cookille annettiin ohjeet "pitää kaikin sopivin keinoin yllä ystävyyttä alkuasukkaiden kanssa" ja välttää verenvuodatusta. Cook teki matkoillaan runsaasti tarkkoja havaintoja alkuasukkaiden ulkonäöstä, persoonallisuudesta, vaatetuksesta, asumuksista, ruokavaliosta, matkustuskeinoista, aseistuksesta, kaupankäynnistä, uskonnosta, naisista, kielestä, tavoista, yhteiskuntarakenteesta ja monista muista asioista. Hän suuntasi kirjoituksensa lukijoille, joilla oli vain vähän tuntemusta antropologiasta. Cook pyrki kuvaamaan näkemänsä asiat objektiivisen totuudenmukaisesti ilman moralisointia. Hän esimerkiksi hyväksyi miesten moniavioisuuden sillä perusteella, että se oli Uuden-Seelannin oloissa hänen mielestään naisten kannalta hyödyllistä. Cook luonnehti kohtaamiaan alkuasukkaita järkeviksi ja käytännöllisiksi, eikä hän juurikaan rinnastanut alkeellisimpiakaan kansoja eläimiin tai kutsunut heitä tyhmiksi, kuten häntä edeltäneet tutkimusmatkailijat olivat tehneet.[73]

Cook toi matkoiltaan runsaasti esineistöä kuten jumalkuvia, vaatteita, koreja ja kalastusvälineitä. Esineitä on kaikkiaan noin 2000, ja niiden kokoelmia on nykyisin museoissa eri puolilla maailmaa.[74]

Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cookin saavutukset perustuivat hyvään merimiestaitoon, erinomaiseen kartoittamiskykyyn ja poikkeukselliseen rohkeuteen. Hän oli valmis menemään vaarallisiinkin paikkoihin, kuten eteläiselle napapiirille ja Australian Isolle valliriutalle. Cookille oli tosin suurta etua siitä, että juuri hänen uransa aikana voitiin ottaa käyttöön uusia tehokkaita navigointimenetelmiä, etenkin John Harrisonin keksintöjen ansiosta. Aiemmin oli taitavinkin merikapteeni joutunut purjehtimaan maailman merillä melko sokkona.

Lindin keripukkitutkimuksen lukenut Cook oli pitkillä matkoilla huolehtinut miehistöjensä monipuolisesta ruokavaliosta. Hänen esimerkkinsä ansiosta keripukki vähitellen voitettiin, sillä hänen maineikkaiden matkojensa ansiosta muutkin heräsivät noudattamaan samaa mallia.

Cookin saavutusten arvoa nostaa erityisesti se, että hän teki kaikki matkansa alun perin Pohjanmeren hiilenkuljetukseen tarkoitetuilla koljari-parkkilaivoilla, jotka olivat kylläkin kantavia mutta erittäin kömpelöitä ja äärimmäisen vaikeita käsitellä.[2] Silti hän eteni niin kauas etelään, että matkan katkaisi vasta yhtenäinen jääkenttä, jota ei pystytty millään keinolla läpäisemään.

Cookin päiväkirjat julkaistiin matkojen jälkeen, ja niistä tuli hyvin suosittuja. Häntä pidetään yhä yhtenä kaikkien aikojen suurimmista merenkävijöistä. Cookinsaaret Tyynellämerellä on nimetty hänen mukaansa, samoin Cookinsalmi Uuden-Seelannin Pohjois- ja Eteläsaaren välissä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. The early life and career of James Cook Royal Museums Greenwich. Viitattu 13.4.2017. (englanniksi)
  2. a b c d Lainema ja Nurminen, s. 184
  3. Whitney 1989, s. 82–83.
  4. Whitney 1989, s. 83.
  5. Whitney 1989, s. 84–85.
  6. Whitney 1989, s. 90–94.
  7. a b Lester Packer, Jürgen Fuchs: Vitamin C in health and disease, s. 6–9. CRC Press, 1997. ISBN 0824793137. (englanniksi)
  8. Whitney 1989, s. 86–87.
  9. Jonathan Lamb: Captain Cook and the Scourge of Scurvy BBC History. 17.2.2011. Viitattu 25.8.2017.
  10. Ulrich Tröhler: James Lind and scurvy: 1747 to 1795. The James Lind Library. 2003. Viitattu 25.8.2017.
  11. Whitney 1989, s. 94–95.
  12. Whitney 1989, s. 96–100.
  13. Whitney 1989, s. 16–17, 108–109.
  14. Whitney 1989, s. 110–112.
  15. Whitney 1989, s. 120–122.
  16. Whitney 1989, s. 125–127.
  17. a b c d e f g h Cook, James (1728–1779) Australian Dictionary of Biography. 1966. Viitattu 13.4.2017. (englanniksi)
  18. Whitney 1989, s. 127–128.
  19. Whitney 1989, s. 128–134.
  20. Whitney 1989, s. 142–143.
  21. Whitney 1989, s. 147–148.
  22. Whitney 1989, s. 150.
  23. Whitney 1989, s. 151–153.
  24. Whitney 1989, s. 155–158.
  25. Whitney 1989, s. 161–162.
  26. Whitney 1989, s. 164–167.
  27. Whitney 1989, s. 166–168.
  28. a b Whitney 1989, s. 169–176.
  29. Whitney 1989, s. 187.
  30. Whitney 1989, s. 191–193.
  31. Whitney 1989, s. 188.
  32. Whitney 1989, s. 188–195.
  33. Whitney 1989, s. 196–199.
  34. Whitney 1989, s. 202–206.
  35. Whitney 1989, s. 207–208.
  36. Whitney 1989, s. 208.
  37. Whitney 1989, s. 214–217.
  38. Whitney 1989, s. 219–232.
  39. Whitney 1989, s. 232–242.
  40. Whitney 1989, s. 244.
  41. Whitney 1989, s. 244–249.
  42. Whitney 1989, s. 250–255.
  43. Whitney 1989, s. 255–273.
  44. Whitney 1989, s. 274–277.
  45. Whitney 1989, s. 277–285.
  46. Whitney 1989, s. 285–288.
  47. Whitney 1989, s. 289–291.
  48. Whitney 1989, s. 294–298.
  49. Whitney 1989, s. 300–304.
  50. Whitney 1989, s. 307–309.
  51. Whitney 1989, s. 309–311.
  52. Lainema ja Nurminen, s. 180.
  53. Whitney 1989, s. 315–319.
  54. Whitney 1989, s. 324–339.
  55. Whitney 1989, s. 342–348.
  56. Whitney 1989, s. 350–358.
  57. Whitney 1989, s. 359–364.
  58. Lainema ja Nurminen, s. 199.
  59. Whitney 1989, s. 363–375.
  60. Lainema ja Nurminen, s. 107 (nimeäminen)
  61. Lainema ja Nurminen, s. 188
  62. Whitney 1989, s. 384–385.
  63. Whitney 1989, s. 386–388.
  64. Whitney 1989, s. 393–396.
  65. Whitney 1989, s. 451–452.
  66. Whitney 1989, s. 378–379.
  67. Whitney 1989, s. 390–391.
  68. Whitney 1989, s. 398–399.
  69. Whitney 1989, s. 400–402.
  70. Whitney 1989, s. 405–407.
  71. Whitney 1989, s. 411.
  72. Whitney 1989, s. 415–416.
  73. Erica Lind: Captain Cook as Ethnographer : The Role of Cook's Journals in the Formation of the Ethnographic Genre Lethbridge Undergraduate Research Journal. 2008. University of Lethbridge Lethbridge, Alberta, Canada. Viitattu 4.9.2017. (englanniksi)
  74. Captain James Cook Museum of Archaeology and Anthropology, Cambridge. Viitattu 4.9.2017. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • V. N. Vladimirov: James Cook. Leningrad: Kirja, 1935 (Kuuluisien miesten elämäkertoja)
  • Imago mundi: ihmisen ja tieteen uudet maailmat, toimittaneet Raimo Lehti ja Jan Rydman. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18320-2
  • Markku Löytönen, Miisa Waismaa: Eteläisten merten salaisuus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996 (Totta ja tarua) ISBN 951-717-939-1

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]