James Cook

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
James Cook
Nathaniel Dance-Holland, 1776, James Cook.
Nathaniel Dance-Holland, 1776, James Cook.
Syntynyt 27. lokakuuta 1728
Marton, Britannia
Kuollut 14. helmikuuta 1779 (50 vuotta)
Kealakekua Bay, Havaiji
Kansalaisuus britti
Ammatti tutkimusmatkailija
Aktiivisena 1768-1779
Puoliso Elizabeth Batts Cook
Lapset 6
Allekirjoitus James Cook Signature.svg

James Cook (27. lokakuuta 172814. helmikuuta 1779) oli brittiläinen tutkimusmatkailija ja merenkävijä. Hän purjehti kolmesti Tyynellämerellä ja kartoitti laajoja aiemmin tuntemattomia alueita, muun muassa koko Uuden-Seelannin rannikon ja Australian itärannikon.

Elämä ennen tutkimusmatkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cook oli kotoisin Yorkshiren kreivikunnasta. Hänen vanhempansa olivat maatyöläisiä. Hän sai kuitenkin verrattain hyvän koulutuksen paikallisen kartanonherran tuella.

18-vuotiaana Cook pestautui kauppalaivan miehistöön, koljareihin, joita hän myöhemmin, huomattuaan niiden käytännöllisyyden, käytti tutkimusmatkoillaan. Hän hankki seuraavien kymmenen vuoden aikana Pohjanmerellä perusteelliset tiedot purjehtimisesta. Hän kohosi kauppalaivan kapteeniksi. Vuonna 1755 hän liittyi vapaaehtoisesti Kuninkaalliseen laivastoon. Värväytymisen syistä on esitetty erilaisia arvioita, sillä oli poikkeuksellista, että siviilikapteeni hyväksyi alemman arvoaseman laivastossa. Kokeneena merenkävijänä Cook kuitenkin yleni nopeasti myös sotilaspuolella.[1]

Laivastossa Cook joutui pian sotaan, sillä vuonna 1756 alkoi seitsenvuotinen sota. Hän osoitti pian erityistä lahjakkuutta kartoittamisessa ja sai vastuulleen kartoittaa Québecissä sijaitsevan Saint Lawrence -joen suualueet, jotta britit voisivat suunnitella alueella paremmin ranskalaisten vastaisia sotatoimia. Quebecin kaupungin piiritys päättyi brittien ratkaisevaan voittoon, mikä oli osittain Cookin suorittaman kartoitus- ja tiedustelutyön ansiota. Cook otti aktiivisesti osaa taisteluun vain erään ranskalaisen sataman saarrossa.

Cook avioitui vuonna 1762 Elizabeth Battsin kanssa. Avioliitosta syntyi kuusi lasta. Isää nähtiin harvoin kotona, sillä hän sai sodan jälkeen tehtäväkseen jatkaa kartoitustöitä Pohjois-Amerikassa. 1760-luvulla hän kartoitti Newfoundlandin saaren repaleisen rantaviivan niin tarkasti, että hänen tekemänsä kartta oli käyttökelpoinen aina 1900-luvulle asti. Cookin maine kartoittajana ja navigaattorina kasvoi niin suureksi, että kun vuonna 1768 alettiin etsiä sopivaa miestä johtamaan tutkimusmatkaa Tyynellemerelle, tehtävän sai luutnantiksi ylennetty Cook.

Tutkimusmatkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cookin ensimmäinen matka 1768–1771[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cookin matkat eteläisellä Tyynellämerellä: 1. matka punaisella, 2. vihreällä, 3. sinisellä.

Cookin ensimmäisellä matkalla oli kaksi tavoitetta. Ensinnäkin hänen oli määrä tehdä Royal Societyn toimeksiannosta tähtitieteellisiä mittauksia Tahitilla. Toiseksi hänen piti kartoittaa eteläistä Tyyntämerta. Erityisen kiinnostuneita oltiin siitä, onko etelässä tuntematon suuri manner, ”Terra Australis Incognita”, jonka Britannia voisi ottaa haltuunsa. Tämä toinen tehtävä oli tarkoitus pitää salassa, jotta ranskalaiset eivät tulisi sotkemaan brittien suunnitelmia.

Cook sai komentoonsa HMS Endeavourin, joka oli juuri sellainen matalasyväyksinen alus, koljari, jota tarvittaisiin matalien rannikkoalueiden kartoittamiseen. Samoja koljareita olivat muutkin hänen tutkimusmatkoillaan käyttäjänsä alukset HMS Resolution, HMS Adventure ja HMS Discovery.[2] Miehistöön kuului 84 merimiestä ja -upseeria. Lisäksi mukaan lähti kahdeksan hengen tiedemiesryhmä, jota johti nuori kasvitieteilijä Joseph Banks ja johon kuuluivat myös ruotsalainen Daniel Solander ja hänen sihteerinsä, suomalainen Herman Spöring.

Matka alkoi 26. elokuuta 1768, ja purjehdus Tahitille sujui hyvin. Yksikään mies ei sairastunut keripukkiin, mikä oli siihen aikaan poikkeuksellista pitkillä matkoilla. Cook oli tutustunut James Lindin 1747 julkaisemaan tutkimukseen keripukin ja sitrushedelmäpitoisen ruokavalion yhteydestä ja pakotti kaikki syömään sitrushedelmiä ja hapankaalia. Keripukin ja muiden tautien torjumisessa auttoi myös Cookin tinkimätön huolellisuus laivan puhtaana pitämisessä.[3]

Tahitilla suoritettiin tähtitieteellisiä mittauksia 3. kesäkuuta 1769 tapahtuneen Venuksen ylikulun aikana, jotta Auringon vuorokautinen parallaksi sekä sen ja Maan välinen etäisyys voitaisiin määrittää entistä tarkemmin. Tätä varten oli mittauksia suoritettava eri puolilla maapalloa, ja Tahiti oli sijaintinsa vuoksi erityisen edullinen havaintopaikka.

Cook piti hyvin tärkeänä sitä, että matkalla kohdattavia alkuasukkaita kohdellaan kunnioittavasti. Tahitilla oli kuitenkin kärsivällisyys koetuksella: paikalliset alkuasukkaat olivat kyllä ystävällisiä mutta myös häpeämättömiä varkaita. Sikäläisessä kulttuurissa ei kenties ymmärretty omistusoikeuden käsitettä, vaan kaikkea tavaraa voitiin ”lainata” omaan käyttöön. Brittien suhteet alkuasukkaisiin pysyivät varastelusta huolimatta hyvinä. Cookin mielestä monet miehistön jäsenet tulivat paikallisten naisten kanssa vähän liiankin hyvin toimeen.

Endeavour

Kun astronomiset havainnot oli Tahitilla tehty, Cook suuntasi laivansa suoraan etelään saamiensa salaisten ohjeiden mukaisesti. Etelästä ei löytynyt muuta kuin aavaa valtamerta, niinpä Cook kääntyi kohti länttä ja saapui Uuden-Seelannin itärannikolle. Hän kartoitti ensimmäisenä Uuden-Seelannin rannikot ja varmisti siten sen, että kyseessä oli kaksi erillistä saarta, ei siis jonkin eteläisen mantereen niemi. Uuden-Seelannin jälkeen matka jatkui Australian itärannikolle. Cook kartoitti koko rannikon ja teki myös lyhyitä maihinnousuja, ensimmäisen kerran Botany Bayksi nimetyssä paikassa 29. huhtikuuta 1770. Banks ja hänen kasvitieteilijäystävänsä keräsivät paikalta valtavan määrän kasvinäytteitä.[4]

Matkan viimeinen osuus oli vaikea. Australian Isolla valliriutalla Endeavour oli vaarassa ruhjoutua rikki veitsenterävien korallien keskellä.[4] Hollannin Itä-Intian pääkaupungissa Bataviassa miehistö sairastui malariaan ja punatautiin. Tauteihin kuoli yli 30 miestä, joukossa myös Herman Spöring.

Endeavour palasi Englantiin kaksi vuotta ja 11 kuukautta kestäneen matkan jälkeen heinäkuussa 1771.[4] Cookia juhlittiin suurena sankarina. Hän sai tilaisuuden selostaa henkilökohtaisesti kuningas Yrjö III:lle matkansa tapahtumia, ja hänet ylennettiin komentajakapteeniksi.

Cookin matkan jälkeen laiva sai uuden nimen Lord Sandwich, eikä sen myöhemmistä kohtaloista ollut tietoa, ennen kuin vuonna 1998 yhdysvaltalainen meriarkeologi Kathy Abbass osoitti arkistolähteiden perusteella, että Yhdysvaltojen itärannikolla sijaitsevan Newportin edustalle vuonna 1778 upotettu Lord Sandwich on sama alus kuin Endeavour.[5] Vuonna 2016 tutkijat kertoivat, että alus on mahdollisesti löytynyt Newportin satamalahden pohjasta.[6]

Cookin toinen matka 1772–1775[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Resolution, Adventure ja kalastusaluksia. Toisen retkikunnan alukset ankkurissa Matavai Bayssa Tahitilla. William Hodgesin maalaus vuodelta 1776.

Myös Cookin toisen matkan tavoitteisiin kuului ”suuren eteläisen mantereen” löytäminen. Cookin laiva oli tällä kertaa HMS Resolution, ja matkaan lähti myös toinen laiva, Tobias Furneaux’n komentama HMS Adventure.[4] Molemmat laivat olivat parkkilaivoiksi takiloituja entisiä Pohjanmeren koljareita, tilavia ja kantavia, mutta äärimmäisen vaikeasti käsiteltäviä[2].

Cook purjehti etelämmäksi kuin kukaan muu aiemmin, aina 71. eteläiselle leveyspiirille asti. Vastaan ei kuitenkaan tullut maata, vaan loputtomasti jäätä. Tämän jälkeen Cook purjehti itään eteläisillä leveysasteilla pysytellen. Näin tuli vähitellen todistetuksi, ettei asumiskelpoista eteläistä mannerta ole olemassa. Cook totesi, että jos etelässä jokin manner on, sen täytyy olla äärimmäisen kylmä ja elämälle vihamielinen paikka.

Cook ja Furneaux kadottivat Eteläisen jäämeren vaikeissa olosuhteissa yhteyden toisiinsa, joten Cook jatkoi matkaa yhdellä laivalla. Hän tutki jälleen eteläistä Tyyntämerta ja löysi muun muassa Uuden-Kaledonian saaren sekä Uusien-Hebridien saariryhmän (nykyinen Vanuatu). Myös Furneaux ja Adventure löytyivät Uuden-Seelannin edustalta, paikasta joka oli sovittu siltä varalta, että laivat eksyvät toisistaan. Pian Furneaux ja Cook kuitenkin kadottivat yhteyden toisiinsa uudelleen.

Toisella matkalla Cook käytti paikantamisen apuna ”Harrisonin kronometriä”[7] K1. Se oli uusi keksintö, jonka avulla pituuspiiri voitiin määrittämä tarkasti. Cook epäili aluksi kronometrin käyttökelpoisuutta, mutta laite todisti matkalla hyödyllisyytensä, ja siitä tuli pian Britannian laivaston maailmanvalloituksen tärkeä työkalu.

Cookin saavutusten arvoa nostaa erityisesti se, että hän teki kaikki matkansa alun perin Pohjanmeren hiilenkuljetukseen tarkoitetuilla koljari-parkkilaivoilla, jotka olivat kylläkin kantavia mutta erittäin kömpelöitä ja äärimmäisen vaikeita käsitellä.[2] Silti hän tunkeutui niin kauas etelään, että matkan katkaisi vasta yhtenäinen jääkenttä, jota ei pystytty millään keinolla läpäisemään.

Cookin arvostus kotimaassa kohosi kohoamistaan, ja toisen matkan jälkeen hän sai kommodorin arvon.

Cookin kolmas matka 1776–1779[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmannen matkan tavoitteena oli tutkia pohjoista Tyyntämerta. Erityisen kiinnostuneita oltiin siitä, löytyisikö pohjoisesta kauan etsitty Luoteisväylä.[8] Aiemmin luoteisväylän alkukohtaa oli etsitty pohjoiselta Atlantilta, joten nyt sitä etsittäisiin vastakkaisesta suunnasta, Tyynenmeren puolelta.

Laivana oli jälleen Resolution. Lisäksi matkaan osallistui Charles Clerken komentama Discovery. Cookin maine oli nyt jo niin suuri, että sotatilasta huolimatta (Yhdysvaltain vapaussota alkoi vuonna 1775) ranskalaiset ja amerikkalaiset viholliset lupasivat olla häiritsemättä Cookin tutkimuksia.

Cookin kuolema. John Cleveley nuoremman maalaus vuodelta 1784.

Matkalla pohjoiseen Cook löysi tammikuussa 1778 Havaijin saariryhmän[8] (tosin hän nimesi sen amiraliteetin johtajan kunniaksi Sandwich-saariksi). Tämän jälkeen hän tutki Kanadan länsirannikkoa ja Alaskan etelärannikkoa, kunnes suuntasi Beringinsalmeksi nimeämäänsä salmeen[9] ja sen pohjoispuolisille jäisille merialueille. Cook yritti jonkin aikaa puskea laivallaan jäiden läpi, mutta joutui lopulta luopumaan yrityksestä, kun lähestyvä talvi teki onnistumisen mahdottomaksi[10]. Tällä matkalla hän tapasi venäläisen tutkimusmatkailijan Gerasim Izmailovin, jolta hän sai apua karttojen korjaamisessa, ja kiitokseksi hän lahjoitti tälle arvokkaan Hadleyn oktantin[11]. Vasta hänen matkansa jälkeen Beringinsalmen saaret ja rannikot osattiin sijoittaa tarkasti kartalle[12].

Cook suunnitteli yritystä seuraavana kesänä uudelleen, sillä talvi voitaisiin viettää Havaijin lämmössä.

Britit oli aiemmin otettu Havaijilla ystävällisesti vastaan, mutta kun he saapuivat toistamiseen saarille, oli vastaanotto oudon viileä, jopa vihamielinen. Aamulla 14. helmikuuta 1779 huomattiin, että alkuasukkaat olivat yöllä varastaneet laivan ainoan veneen. Cook lähti maalle selvittämään asiaa. Seurasi kahakka alkuasukkaiden kanssa, jossa Cook sai surmansa alkuasukkaiden puukotettua tätä. Brittien surua ja järkytystä lisäsi se, että alkuasukkaat saivat Cookin ruumiin haltuunsa. Cookin miehistö onnistui lopulta saamaan takaisin vain rippeitä kunnioitetusta kapteenistaan. Hänet haudattiin merellä.

Cook oli ollut aiemmin kuuluisa hyvistä hermoistaan, mutta kolmannella matkalla hänen mielenterveytensä oli alkanut jostain syystä horjua. Hän sai usein raivokohtauksia ja käyttäytyi toisinaan epäjohdonmukaisesti. Tämä saattoi myös olla syynä siihen, että hän menetti Havaijilla tilanteen hallinnan ja sai väkivaltaisen lopun.

Cookin kuoleman jälkeen retkikunnan komentajan tehtävät siirtyivät Charles Clerkelle, ja kun tämä kuoli keuhkotautiin 22. elokuuta 1779 Petropavlovskin satamaan saavuttaessa[13], retkikunta palasi Englantiin John Gorein johdolla.

Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cookin saavutukset perustuivat hyvän merimiestaidon, erinomaisen kartoittamiskyvyn ja poikkeuksellisen rohkeuden yhdistelmään. Hän oli valmis menemään vaarallisiinkin paikkoihin, kuten eteläiselle napapiirille ja Australian Isolle valliriutalle. Cookille oli tosin suurta etua siitä, että juuri hänen uransa aikana voitiin ottaa käyttöön uusia tehokkaita navigointimenetelmiä, etenkin John Harrisonin keksintöjen ansiosta. Aiemmin oli taitavinkin merikapteeni joutunut purjehtimaan melko sokkona maailman merillä.

Lindin keripukkitutkimuksen lukenut Cook oli huolehtinut miehistöjensä monipuolisesta ruokavaliosta pitkillä matkoilla. Hänen esimerkkinsä ansiosta keripukki vähitellen voitettiin, sillä hänen maineikkaiden matkojensa ansiosta muutkin heräsivät noudattamaan hänen malliaan.

Cookin päiväkirjat julkaistiin matkojen jälkeen, ja niistä tuli hyvin suosittuja. Häntä pidetään yhä yhtenä kaikkien aikojen suurimmista merenkävijöistä. Cookinsaaret Tyynellämerellä on nimetty hänen mukaansa, samoin Cookinsalmi Uuden-Seelannin Pohjois- ja Eteläsaaren välissä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. The early life and career of James Cook Royal Museums Greenwich. Viitattu 13.4.2017. (englanniksi)
  2. a b c Lainema ja Nurminen, s. 184
  3. Lester Packer, Jürgen Fuchs: Vitamin C in health and disease, s. 6–9. CRC Press, 1997. ISBN 0824793137. (englanniksi)
  4. a b c d Cook, James (1728–1779) Australian Dictionary of Biography. 1966. Viitattu 13.4.2017. (englanniksi)
  5. Preliminary report on the Rhode Island Marine Archaeology Project 2002. Australian National Maritime Museum, June 2003. S. 15–17 (Internet Archive)
  6. Anniina Wallius: Australian kansallisaarre taisi löytyä Yhdysvaltain rannikkovesistä 5.5.2016. Yle Uutiset.
  7. Lainema ja Nurminen, s. 179
  8. a b Lainema ja Nurminen, s. 180
  9. Lainema ja Nurminen, s. 107 (nimeäminen)
  10. Lainema ja Nurminen, s. 182
  11. Lainema ja Nurminen, s. 199
  12. Lainema ja Nurminen, s. 188
  13. Lainema ja Nurminen, s. 186

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • V. N. Vladimirov: James Cook. Leningrad: Kirja, 1935 (Kuuluisien miesten elämäkertoja)
  • Imago mundi: ihmisen ja tieteen uudet maailmat, toimittaneet Raimo Lehti ja Jan Rydman. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18320-2
  • Markku Löytönen, Miisa Waismaa: Eteläisten merten salaisuus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996 (Totta ja tarua) ISBN 951-717-939-1

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]