Arikarat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Arikarat
Mandan i Arikara.jpg
Arikaroja (alarivi) vuodelta 1874.
Väkiluku Noin 2 000¹[1]
Merkittävät asuinalueet
Flag of North Dakota.svg Pohjois-Dakota
Kielet englanti, arikra
Uskonnot kristinusko ja intiaaniuskonnot
Huomautukset
¹Arikarat ovat yhdistyneet hidatsojen ja mandanien kanssa ja muodostavat yhdessä MHA-Nationin.[2]

Arikarat olivat eräs Pohjois-Amerikan tasankojen monista intiaanikansoista. He kuuluivat Caddoan kielikuntaan ja asuivat Pohjois- ja Etelä-Dakotan alueilla joutuessaan 1700-luvulla ensi kosketuksiin siirtolaisten kanssa.

Arikarat olivat maanviljelijöitä. Heidän omakielinen nimensä oli Sahnish. Ranskalaiset kutsuivat heitä ricaree-intiaaneiksi ja britit käyttivät heistä nimeä ree.[3] Tutkimusmatkailijat Lewis ja Clark arvioivat vuonna 1804 arikarain asukasluvuksi noin 3000 henkeä.[4] Heidän määräkseen on edellisen vuosisadan alkupuolella arveltu kuitenkin yli 8 000.[5]

Arikarat olivat kieliryhmänsä pohjoisimmalle levinnyt haara. He olivat alun perin osa pawnee-kansakunnasta, joka vaelsi Teksasista ja Oklahomasta pohjoiseen etsien hedelmällisempiä maita. Arikarain pääkylä oli nykyisen Pierren kaupungin kohdalla Etelä-Dakotassa.[6]

1820-luvulla arikarain sanottiin pitäneen kaikkia vieraita vihollisinaan ihonväriin katsomatta.[6] Samalla vuosikymmenellä he aloittivat ensimmäisinä tasankointiaaneina sodan Yhdysvaltoja vastaan. Lyhytkestoinen sotatila mursi arikarain vahvan aseman alueen kaupankäynnin historiassa. 1830-luvun isorokko-epidemiat tuhosivat arikarat lopullisesti, ja kansan rippeet yhtyivät mandaneihin ja hidatsoihin.[7]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1200-luvun loppupuolla Texasin itäosiin levinnyt kuivuus ja siitä aiheutunut nälänhätä pakottivat paikalliset caddoan-kieliset intiaaniryhmät liikkeelle paremman ravinnon toivossa.[8] Pawneiden liittokunnan heimot, arikarat heidän joukossaan, luopuivat kylistään ja aloittivat vaelluksensa kohti pohjoista. Nälkä ja sääolosuhteet koettelivat pitkää taivallustaan tekevää kansaa. Vastakkaiseen suuntaan matkaavien ja Kanadasta tulleiden athabaskien kieliryhmään kuuluneiden apassien ja navajojen polut yhtyivät hetkellisesti etelästä vaeltavien kanssa jossakin Nebraskan alueilla.[8]

Arikarat joutuivat 1700-luvun lopulla puristuksiin siouxheimojen keskellä,kun taas pawneet jäivät etelämmäksi.

Arikarat erosivat pawneiden pääjoukoista 1600-1700 lukujen taitteessa ja jatkoivat kulkuaan aluksi pawneiden skidi-heimon mukana. Erkaantumisen uskotaan tapahtuneen 1700-luvun alussa. Joidenkin historijoitsijoiden mukaan arikarat karkotettiin koillis-Nebraskasta apassien tai comanchien toimesta.[9] Siirryttyään Missouri-joen pohjoisille laidoille, arikarat pystyttivät jokien varsille 12 kiinteää kylää. Heidän asutuksensa ylettyi nykyisen Omahan kaupungin liepeille asti,[10] ja levisi molemmin puolin Missouri-jokea nykyisten Pierren ja Chamberlainin kaupungien välillä.[9]

Arikarat hankkivat kauppasuhteillaan Uuteen-Espanjaan vuoteen 1760 mennessä paljon ratsuja ja eurooppalaisvalmisteisia aseita kuten metallikirveitä. Hidatsojen ja mandanien kanssa he hallitsivat kaupankäyntiä pohjoisilla tasangoilla. Samoihin aikoihin liikkui Minnesotasta siouxien kansakunnan pakolaisia brule- ja oglala-lakotoja, jotka ojibwojen pois työntäminä etsivät uusia asuinmaita. Siouxit olivat menettäneet tärkeimmän kauppakumppaninsa Uuden-Ranskan hävittyä sodissa briteille.[9] Etelä-Dakotan joenvarsille muuttaneet cheyennet suostuivat auttamaan lakotoja, ja hankkivat näille hevosia.[11]

Mustien vuorten alueilla biisoneita metsästävät arikarat muodostivat aluksi esteen lakotojen leviämiselle. Voimatasapaino muuttui vuonna 1760-luvun alussa, jolloin arikarat menettivät suuren määrän väestöstään eurooppalaisten kauppiaiden tuoman isorokon seurauksena. Lakotat käyttivät tilanteen edukseen, ja tekivät hyökkäyksiä arikarain kyliin. Oman perimätietonsa mukaan arikarat menettivät kulkutautiepidemiaan yli puolet määrästään.[12] Kun eurooppalaiset vierailivat myöhemmin samalla vuosisadalla joidenkin sioux-kielisten heimojen kylissä, he saivat kuulla, että samat kylät olivat aiemmin kuuluneet arikaroille.[10] 1770-luvulla arikarat solmivat ensimmäiset kauppasuhteensa ranskalaisiin Missourissa Sheyenne-joen rannoilla. Vuonna 1794 turkismetsästäjä Jean-Baptist Trudeau tapasi arikaroja Missourin jokialueilla ja asui useita vuosia heidän parissaan.[4]

Lewisin ja Clarkin retkikunnan vierailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lewis ja Clark opittiin tuntemaan 1800-luvun alkupuolella monissa intiaanikylissä.

Vuoden 1804 lokakuussa amerikkalaiset tutkimusmatkailijat Meriwether Lewis ja William Clark ankkuroivat St. Louisista Missouria pitkin saapuneen jokilaivansa ja lähelle arikarojen maita. Ensimmäinen kylä löytyi saaresta keskellä Grand riveriä. Suurin osa saaresta oli täynnä maissi-, tupakka- ja papuviljelmiä. Niiden laidasta löytyi 60 maamajaa. Lähettyviltä muutaman mailin päässä sijaitsi kaksi muuta arikarakylää molemmin puolin Oak Creekiä. Clarkin ja Lewisin mukana seurasi kaksi tulkkia sekä musta mies nimeltään York, joka oli Clarkin palvelija. Intiaanit eivät olleet aiemmin nähneet mustaa miestä ja hänen ihonväriään pidettiin merkkinä erityisistä henkisistä voimista.[13] .[14] Kun tutkimusmatkailijat tarjosivat arikaroille tapaamisten yhteydessä alkoholia, nämä kieltäytyivät ja ihmettelivät miten valkoinen mies voi tekeytyä ystäväksi ja tarjota samanaikaisesti jotain, joka tekee hulluksi.[13]

Retkikunnan vierailun tarkoituksena oli kehittää Yhdysvaltain kauppasuhteita alueen intiaaneihin. Arikarain merkittävä rooli ylä-Missourin kaupankäynnissä nosti heidät näkyvään asemaan. Tutkimusmatkailijat esittivät käyntinsä aikana toivomuksen, että arikarat lopettaisivat keskinäiset sotansa lakotain kanssa, ja pyrkisivät pysyvään rauhaan.[15]

Lewis ja Clark suorittivat kolmessa kylässä tarkan väestönlaskennan saaden kokonaisluvuksi 2600 intiaania, joista sotureita oli neljännesosa. Tutkimusretkikunta yritti taivuttaa arikaroja samalla myötämielisiksi amerikkalaisia kohtaan antaen ymmärtää miten voimakas kansa Yhdysvallat oli. Presidentti Thomas Jefferson oli itse tutkimusmatkan eräs tärkeä taustatekijä ja jotkut arikaroista halusivatkin tavata "suuren valkoisen isän".[14] Kun arikarain päällikkö Eagle Feather vuonna 1805 kuoli Washingtonissa matkalla presidenttiä tapaamaan, saivat arikarat tiedon hänen kuolemastaan vasta vuotta myöhemmin.[16]

Arikarat vastaan Yhdysvallat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arikarain ja Yhdysvaltain suhteet eivät muotoutuneet Lewisin ja Clarkin retkikunnan lähdön jälkeisinä vuosina kovinkaan lämpimiksi. On mahdollista, että intiaanit tulkitsivat vieraidensa puheet juonitteluksi. Arikarain keskeinen sijainti tasankojen heimojen ja Anglo-amerikkalaisen maailman välisessä kaupankäynnissä huolestutti heitä itseään. Varsinkin, kun kaupankäynti oli siirtymässä heidän kontrollinsa ulkopuolelle. Kilpailevat turkisyhtiöt käyttivät arikaroja pelinappuloinaan, ja tämä käytäntömalli kiristi heidän keskinäisiä välejään.[17]

Karl Bodmer: Arikara-soturi Pachtuwa-chta vuonna 1833.

Vuonna 1823 erään kauppayhtiön työntekijä surmasi vaikutusvaltaisen arikara-päällikön pojan. Tapahtuma sai arikarat raivoihinsa ja he surmasivat Missourin varrella veneillä liikkuneen amerikkalaisen 13-henkisen kauppamatkueen.[18] Tämä johti peruuttamattomasti sotaan arikarain ja Yhdysvaltain välillä saman vuoden aikana. Amerikkalaiset kokosivat vahvan sotilasosaston, jonka johtoon asetettiin eversti Henry Leavenworth. Sadoilla sioux-sotureilla vahvistettu Yhdysvaltain armeija tunkeutui arikarain maille toteuttamaan saamaansa tehtävää.[19] Noin 50 arikaraa sai surmansa hajanaisissa hyökkäyksissä ja yksi heidän kylistään poltettiin. Tapahtuma kesti vain viikon, mutta sen myötä arikarain taloudellinen asema romahti. He menettivät kahden perättäisen vuoden maissisatonsa, ja etsivät turvaa Nebraskan skidi-pawneilta. Vihamielisyys, jota arikarat osoittivat amerikkalaisia kohtaan teki heistä pelottavia ja ei-toivottuja naapurien silmissä. Rauha Yhdysvaltain kanssa solmittiin 1825.[10]

Tapahtuma kirjattiin ensimmäiseksi tasankointiaanien ja Yhdysvaltain välillä käydyksi sodaksi. Poltetun arikarakylän paikalle rakennettiin kasarmi, jonka yhtenä tehtävänä oli muistuttaa "epäystävällisiä" intiaaneja, kuten mustajalkoja ja croweja, Yhdysvaltain voimasta.[19]

Taidemaalari George Catlin sai ystävällisen vastaanoton mm. mustajalkojen, mandanien ja siouxien kylissä, mutta ei uskaltautunut vierailulle arikarain luo.

Liitto hidatsojen ja mandanien kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arikarat palasivat takaisin rakentaen kaksi kylää Heart-joelle lähelle heidän entisiä maitaan. Heidän asenteensa ympäristön siouxeihin, mandaneihin ja hidatsoihin säilyi vihamielisinä, eivätkä he suhtautuneet Yhdysvaltoihin edelleenkään ystävällisesti. Vuonna 1833 taidemaalari George Catlin, joka tuli tunnetuksi intiaanien kulttuurista kertovista maalauksistaan, ohitti veneellään etäältä arikarojen kylät uskaltamatta poiketa rantaan.[4]

Saman vuoden aikana arikarat jättivät asuinpaikkansa ja pakenivat siouxeja viettäen kolme talvea skidi-pawneiden luona. Vuonna 1836, palatessaan takaisin omiin kyliinsä, arikarat joutuivat samann vuoden kesäkuussa alkaneen isorokkoepidemian keskelle. Kolme kertaa peräkkäin iskenyt tauti hävitti lähes täysin heidän kylänsä. Sairauden jäljiltä eloon jääneet joutuivat turvautumaan apuun. Siouxien jatkuvan häirinnän pakottamina arikarat pyysivät turvaa Yhdysvalloilta, joka tarjoutui auttamaan. Arikarat solmivat myös pysyvän liiton hidatsojen sekä mandanien kanssa unohtaen keskinäiset vihollisuutensa ja asettumalla yhdessä näiden kanssa Like-a-fishhookiin Missourin suulle. Myöhemmin paikka muutti nimensä Fort Bertholdiksi. Monet arikara-soturit värväytyivät Yhdysvaltain armeijaan 1870-luvun alussa.[16] Kenraali George Armstrong Custer käytti osaa heistä rykmenttinsä tiedustelijoina valmistellessaan suurta sotaretkeä siouxien, cheyennien ja arapahojen lyömiseksi vuonna 1876 Little Big Hornissa.[19]

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arikarat, hidatsat ja mandanit tunnetaan virallisesti MHA-kansakuntana (Three Affiliated Tribes) ja heidän Fort Beltholdin reservaatin pinta-ala on 3 900 km².[20]. Reservaatin alkujuuret ovat vuodelta 1862. Varsinaisesti se luotiin vuonna 1880, ja virallisesti heistä tuli sen asukkaita vuonna 1900. Puolet maista on yksityisessä intiaaniomistuksessa. Missouri-joki halkoo aluetta ja jakaa sen kolmeen erilliseen osaan. Pohjoiset ja itäiset alueet koostuvat hedelmällisitä viljelymaista, läntisten ja eteläisten seutujen sisältäessä enimmäkseen ruohoaavikkoa. Arikarojen kielen osaajia on vähän, mutta nuoret heimon jäsenet tekevät parhaansa pitääkseen kielen elossa.[21]

MHA-kansakunnalla on New Townissa oma museonsa, jossa vieraat voivat tutustua ylä-Missourin intiaanien vanhoihin perinteisiin. Kaikilla kolmella heimolla on oma kesäinen pow-wow-juhlansa. Diabetekseen sairastuneiden korkeat lukemat ovat saaneet MHA-kansakunnan ajamaan tarmokkaasti oman terveudenhuoltonsa kehittämistä. Tämän tuloksena avattiin v. 2004 Fort Beldhold Diabetes Program Wellness Center.[22]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkimusmatkailija Etienne Veniard de Bourgmont vietti useita vuosia arikarain kylissä 1700-luvun alkupuolella, ja kertoi aikalaisilleen kyliä olevan Missouri-joen länsipuolella kaikkiaan 40.[4] Myös arikarain oman perimätiedon mukaan kylien määrä pitää paikkansa. Lisäksi arkeologiset kaivaukset vahvistavat tiedon kymmenistä kylistä. Osa näistä on ollut suurikokoisia ja paaluvarustuksin suojattuja. Kylien keskellä sijaitsi laaja tori, jota hallitsi suurikokoinen rakennus. Niihin mahtui satoja ihmisiä, ja ne toimivat arikarain uskonnollisen elämän keskuksena.[23]

Arikarain kylät olivat poliittiselta rakenteeltaan itsehallinnollisia, ja heimot olivat löyhässä liitossa keskenään.[17] Kun toisiaan seuraavat perättäiset pandemiat löivät hajalle arikarat 1700-luvun loppupuolella, tuhoutui suuri osa heidän alkuperäistä kulttuuriaan ja poliittista järjestelmäänsä. Arikarain parissa asunut Pierre Antoine Tabeau kuvasi vuonna 1804, että hän ei nähnyt arikaroissa yhtenäistä kansakuntaa, vaan kulkutautien rikkirepimän ihmisjoukon, joka oli majoittunut kolmeen kylään. Hajonneet suvut, kannattajia vailla olevat päälliköt, ja toisistaan eriävät murteet tekivät arikaroista kolme kaoottista puoluehenkistä ryhmittymää, joiden välillä ollut jännite esti yhteisten päätösten syntymisen.[13]

Luokkajako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arikarain luokkajako muodosti neljä eri tasoa. Ylinnä olivat parhaiten tunnetut sotajohtajat ja henkimiehet. Toinen luokka muodostui kunnioitettuihin seuroihin kuuluvista miehistä ja naisista. Kolmanteen kuuluivat miehet, jotka olivat ansainneet sodissa kunniaa. Alin luokka sisälsi edellisten tasojen ulkopuolelle jääneet soturit.[24]

Kaupankäynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uimaan lähteviä biisoneita saattoi joskus odottaa vedessä arikarain muodostama metsästyspartio.

Pohjoisille tasangoille siirryttyään arikarat harrastivat aktiivista kaupankäyntiä monilla maataloustuotteillaan. Heidän viljelemänsä pienitähkäinen maissilajike oli hyvin kysyttyä ruokatavaraa.[6] Cheyennet ja lakotat muodostivat tärkeimmän asiakaskunnan. Arikarat halusivat cheyennien hevosia, ja olivat valmiit vaihtamaan niitä aseisiin ja ammuksiin. Cheyennet puolestaan olivat riippuvaisia arikarain ruokatarvikkeista [13] Kiowat, arapahot ja osaget vierailivat monien muiden tavoin kauppapaikoilla, ja toivat mukanaan omia tuotteitaan. Markkinapäivät pidettiin kesäisin, ja niiden ajaksi keskeytetyt sodat saattoivat jatkua kauppatilaisuuden päätyttyä.[13]

Lähellä olevissa hidatsojen ja mandanien kylissä käytiin kauppaa lähes kaikella mitä preerioille oli kulkeutunut. Ne toimivat varastopaikkoina niin biisoninmetsästäjille, St. Louisin kauppiaille kuin nuoren Amerikan taiteilijoille ja tutkimusmatkaajillekin.[25] Arikarat pyrkivät hallitsemaan kaupankäyntiä ja asettivat sulkuja Missouri-joelle tarkoituksenaan estää St. Louisista lähteneiden kauppiaiden matkan mandanien ja hidatsojen kyliin.[13]

Vaikka arikarat olivat säilyttäneet maamajansa ja maanviljelynsä Teksasin ajoista asti, niin he harrastivat myös metsästystä. Syksyllä, kun elonkorjuu oli tehty, suuntasi joukko ratsumiehiä kulkunsa tasangoille, jossa he elivät yli talven vaeltavina biisonien metsästäjinä. Joskus biisoneita metsästettiin vedessä. Arikarat olivat taitavia uimareita ja pystyivät vangitsemaan biisoneita, kun nämä puolustuskyvyttöminä ylittivät jokia suurina laumoina.[18] Keväällä metsästäjät palasivat kyliinsä odottamaan ukkosen ensimmäistä jyrähdystä. Se oli merkki, joka käynnisti jokakeväisen "Äiti Maissin" rituaalin.[18]

Rituaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arikarain maailmaa hallitsi hahmottomaksi kuvailtu "Suuri pyhä", jolla ei ollut suoraa kontaktia ihmisiin. "Äiti maissi" oli laskeutunut maan päälle tämän ylimmän hengen lähettiläänä. Hän ohjasi arikarat etsimään omat kulttuurilliset piirteensä ja hyvän elämän.[26] Äiti maissin kunniaksi järjestettiin jokavuotinen rituaali. Kyseessä oli monimuotoinen ja tarkoin suunniteltu seremonia, joka alkoi pyhän kirstun avaamisella. Kirstussa säilytettiin voiman symboleita: kaikkeen elolliseen ja hedelmällisyyteen liittyviä taika-esineitä. Joka kylällä oli oma kirstunsa. Vaikka menot liittyivätkin lähinnä maissin istutukseen, oli kyseessä kuitenkin myös uuden elämän luomistyö. Juhla oli arikaroille tärkeä, ja sitä on vietetty vielä viime vuosisadan alussa.[26]

Arikarain muista juhlista voidaan mainita seetripuun seremonia, joka oli myöhäiskesään liittynyt lääkemajan avaus. Sage-tanssi oli henkistä puhdistautumista varten. 1800-luvun alussa ympäristön heimoilta omaksuttu aurinkotanssi jäi arikarain keskuudessa lyhytaikaiseksi ilmiöksi. He eivät koskaan sisäistäneet siihen omaa uskontoaan.[26]

Sukulaisuus ja avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukulaisuus arikaroilla laskettiin äidin puolelta. Tämän vuoksi naisilla oli suuri valta ja he pystyivät osallistumaan tärkeisiin päätöksiin heimon asioissa. Arikarat olivat moniavioisia. Naimalla vanhimman tyttären sai mies ensisijaisen oikeuden vaimonsa nuorempiin siskoihin, kun nämä tulivat oikeaan ikään. Vaikka suvut järjestivät avioliitot, oli tytön suostumus välttämätön. Jos avioliitto ei vastannut odotuksia, vaimo saattoi jättää miehensä ja palata vanhempiensa luo ilman häpeää. Aviorikoksesta yllätetty nainen maksoi teostaan ruumiillisena kurituksena. Joissakin tapauksissa mies jätti hänet. Aviomiehellä oli myös oikeus ampua vaimonsa rakastajan paras hevonen.[17]

Toisin kuin useimmilla tasankojen kansoista, arikaroilta puuttuivat avioliiton mukana tulleiden sukulaisuussuhteiden sisältämät tabut, kuten puhekielto anopin kanssa. Nämä mutkikkaat suhteet korvasi viholliselta otettu päänahka tai joku muu erikoislahja, jonka aviomies antoi appivanhemmilleen.[27]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Calloway, Colin Gordon: One vast winter count: the Native American West before Lewis and Clark, University of Nebraska Press, 2003. ISBN 9780803215306
  • Henriksson, Markus: Alkuperäiset amerikkalaiset Gummerus, 1986, ISBN 951-662-385-9
  • Hyde, George E: "Pawnee Indians" University Oklahoma Press 1988. ISBN 9780806120942
  • Lowie, Robert Harr:, Indians of The Plains, University of Nebraska Pr, 1982, ISBN 9780803279070
  • Santoro, Nicholas J: Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009 ISBN 478-1-4401-0795-5
  • Sturtevant, William C: Handbook of North American Indians: Plains, Bernan Assoc,2001, ISBN 9780160504006
  • Taylor, Colin F: The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
  • Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit Gummerus, 1994, ISBN 951-717-788-7
  • Waldman, Carl: Encyclopedia of Native American Tribes, Checkmarks Books, 2006, ISBN 978-0-8160-6274-4
  • Webb, Hodge Frederick: Handbook of American Indians North of Mexico V. ¼ Lightning Source Inc 2003. ISBN 9781582187488

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. History of The Arikara Indians Loitwoodrelics.com. Viitattu 3.8.2011. (englanniksi)
  2. MHA-Nation Mhanation.com. Viitattu 3.8.2011. (englanniksi)
  3. Arickaree Tribe
  4. a b c d Sahnish (arikara) Mhanation.com. Viitattu 3.8.2011. (englanniksi)
  5. Sturtevant s. 248.
  6. a b c Virrankoski s. 177.
  7. Santoros s.61
  8. a b Henriksson s. 22
  9. a b c Santoro s. 60
  10. a b c Webb Hodge s. 83.
  11. Galloway s. 309.
  12. Hyde s. 86.
  13. a b c d e f Arikara Indians Pbs.org. Viitattu 5.8.2011. (englanniksi)
  14. a b Continuing On Xroads.virginia.edu. Viitattu 2.8.2011. (englanniksi)
  15. Lewis and Clark among The Indians:Arikara Interlude Lewisandclarkjournals.unl. Viitattu 5.8.2011. (englanniksi)
  16. a b Along the river of Time Legacy.inforum.com. Viitattu 9.8.2011. (englanniksi)
  17. a b c Arikara General description Worlswisdom.com. Viitattu 8.8.2011. (englanniksi)]
  18. a b c Arikara Indian History Accessgenealogy.com. Viitattu 2.8.2011. (englanniksi)
  19. a b c Arikara War Legendsofamerica.com. Viitattu 2.8.2011. (englanniksi)
  20. Henriksson s. 267
  21. Arikara Indian Language (Sanish, Arikari, Arickaree) native-languages.org. Viitattu 15.2.2012. (englanniksi)
  22. Waldman s. 27.
  23. Sturtevant s. 368.
  24. Encyclopedia of The Great Plains Plainshumanities.unl. Viitattu 8.8.2011. (englanniksi)
  25. Hanson, James A.: Early Fur Trade Northern Plains Viitattu 3.8.2011. (englanniksi)
  26. a b c Sturtevant s. 381.
  27. Lowie s. 82 - 83.
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Arikara.