Biisoni

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Biisoni
American bison k5680-1.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Silmälläpidettävä [1]
Silmälläpidettävä
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Sorkkaeläimet Artiodactyla
Heimo: Onttosarviset Bovidae
Alaheimo: Nautaeläimet Bovinae
Suku: Biisonit Bison
Laji: bison
Kaksiosainen nimi
Bison bison
(Linnaeus, 1758)
Levinneisyyskartta
Bison bison map.svg
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Biisoni Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Biisoni Commonsissa

Biisoni eli amerikanbiisoni (Bison bison) on suurikokoisin maanisäkäs Pohjois-Amerikassa. Se on läheistä sukua Euroopassa elävälle visentille. Biisoneita arvellaan aikoinaan olleen 50 miljoonaa, mutta valtavat metsästykset ajoivat lajin lähes sukupuuton partaalle. Sukupuuttoon kuolemiselta sen pelasti ansiokas suojelutyö.

Luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Biisonilla katsottiin aiemmin olevan kaksi erillistä alalajia, preeriabiisoni (Bison bison bison) ja metsäbiisoni (Bison bison athabascae).[2][3] Näistä muodoista metsäbiisoni on kookkaampi ja tummempi.[2] Nykyisen luokituksen mukaan preeria- ja metsäbiisoni eivät kuitenkaan ole alalajeja, vaan vain erilaisiin elinympäristöihin sopeutuneita populaatioita.[4]

Tuntomerkit ja ruumiinrakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Biisoni on jyhkeä, majesteettinen eläin.

Biisonilla on tuuhea, tummanruskea talviturkki ja kevyempi, vaaleanruskea kesäturkki. Turkki peittää etujalat, kaulan ja hartiat. Biisoniuros voi olla 3–3,8 metriä pitkä ja naaras 2,1–3,2 metriä pitkä. Hännän pituus on tavallisesti 45–90 senttimetriä. Säkäkorkeudeltaan biisoni voi olla 2 metriä. Painoltaan uros voi olla 455–910 kilogrammaa, toisinaan jopa yli tonnin, ja naaras 360–545 kilogrammaa.

Biisoni on suuri, raskasrakenteinen eläin. Sillä on muhkeat hartiat ja pää alhaalla. Vaikka biisoni näyttääkin isolta ja kömpelöltä, se voi juosta lähes 64 kilometrin tuntinopeudella – ainakin lyhyitä matkoja. Se kykenee uimaan suurten jokien poikki. Molemmilla sukupuolilla on lyhyet, kiemuraiset sarvet, joita ne käyttävät tappelussa laumansisäisestä asemasta sekä lauman puolustamiseksi.

Biisoni puhisee, murahtelee ja ääntelee lehmämäisesti. Kiima-aikana sonni mylvii. Biisonien kuulo ja hajuaisti ovat tarkat. Biisoni on esimerkiksi kesyä nautaa nopealiikkeisempi[5].

Joskus biisoni voi olla valkoinen; tosin sillä saattaa yhä olla pigmenttiä iholla, turkissa ja silmissä, ja turkki voi eläimen vanhetessa muuttua ruskeaksi. Valkoisen turkin voi aiheuttaa geneettinen tekijä tai se, että yksilö on biisonin ja naudan risteymä. Monet intiaanit pitävät valkoisia biisoneita pyhinä.

Biisonin alkuperäinen elinalue kattoi suunnilleen puolet Pohjois-Amerikasta[6][7] ja ulottui Keski-Meksikosta Ison Orjajärven tienoille. Preerian lisäksi biisonia eli mm. Kalliovuorilla ja Great Basinissa, Kanadan havumetsissä sekä Suurten järvien eteläpuolella Mississippin laajan laaksoalueen lauhkeissa ja lämpimänlauhkeissa metsissä[8]. Biisoni ei elänyt tundralla[9] paitsi holoseenin alussa.

Elintavat ja -ympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Biisonit liikkuvat päivin ja öin. Muutamista kymmenistä eläimistä koostuva lauma liikkuu hitaasti noin kolme kilometriä päivässä. Ennen biisonit saattoivat vaeltaa pitkiäkin matkoja tuoreille laitumille, mutta nykyisin ne ovat useimmiten aidatuilla alueilla. Biisoni elää preerialla, pensaistoissa, harvapuustoisessa metsässä ja puolikuivilla marunaa kasvavilla alueillakin. Yleensä biisoni elää loivasti kumpuilevilla seuduilla ja jokilaaksoissa, mutta voi elää vuoristossakin. Talveksi preeriabiisonit saattoivat vaeltaa joillain alueilla suurina laumoina 700 km etelään[10]. Kesällä suuret laumat hajosivat ruohikoilla kokoontuakseen taas syksyllä yhteen.

Suuren osan valveillaoloajastaan biisonit yleensä lepäävät, mutta ne mieluusti kieriskelevät mudassa tai pölyssä ja hankaavat itseään aidanpylväitä, kivenjärkäleitä ja puita vasten.

Biisoni syö enimmäkseen ja mieluiten heiniä ja saroja[11], mutta varsinkin talvella myös puiden silmuja jne. Amerikan biisoni pystyy syömään puiden ja pensaiden pehmeitä osia paremmin kuin lehmä, mutta syö niitä vähemmän kuin Euroopan visentti[12].

Biisoni tulee toimeen melko niukalla ravinnolla[13]. Biisonin syömä preeriaruoho näyttää päältä katsoen lyhyeltä mutta on silti mehuisaa[14]. Tämä johtuu siitä, että niiden juuret varastoivat keväällä tulleen kosteuden[15].

Lumisena talvena biisoni kaivaa ravintonsa lumen alta päätään heiluttamalla[16]. Silloin biisoni syö sammalta, jäkälää, oksia, kuivunutta ruohoa ja muuta ravintoa, jonka ravintopitoisuus on alempi kuin vihreiden kasvien. Kuivilla alueille biisoni saattaa syödä marunan sukuisia kasveja.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naaras on sukukypsä 2–3-vuotiaana ja uros 4,5-vuotiaana. Tiineysaika on 9–10 kuukautta, ja biisonilehmä synnyttää yhden vasikan maalis–elokuussa. Parittelun aikana heinä–elokuussa sonnilla on monta seksuaalista kumppania, joita se "hoivaa" ravaten perässä ja ajaen kilpailijoita tiehensä, kunnes jokin naaras sallii parittelun. Myös voimamittelöt ovat yleisiä urosten keskuudessa: ne puskevat toisiaan ja mylvivät jopa kilometrien päähän kantavalla äänenvoimakkuudella.

Naaras voi poikia joka vuosi, mutta toisinaan synnytysten väliin jää vuosi. Sen ajan naaras voi kerätä rasvavarastoja. Vastasyntynyt vasikka painaa 16–32 kiloa. Emo vartioi sitä ja suojelee pedoilta ja muilta tunkeilijoilta ajamalla ne pois. Kun sudet ja muut suurpedot ovat harvinaistuneet, biisonilla on vain vähän luontaisia vihollisia. Kohtaloksi koituukin yleensä lähinnä metsästäjän luoti.

Biisonin elinikä on tarhassa pidempi – 40 vuotta – kuin luonnossa, jossa se voi elää 25 vuotta.

Metsästys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intiaanien biisoninmetsästystä, n. 1860.
Biisonien elinalue kutistui nopeasti, kun sitä alettiin metsästää eurooppalaisten tuomilla tuliaseilla.

Laajamittainen metsästys ajoi ennen runsaslukuiset biisonit sukupuuton partaalle 1800-luvulla. Ennen eurooppalaisten saapumista intiaanit olivat metsästäneet biisonia jalan, käyttäen jousia, nuolia ja keihäitä. He ajoivat valitsemansa yksilöt tai koko lauman kallion reunan yli tai umpikujan muodostavaan kanjoniin. Intiaanit käyttivät biisonista kaikki osat; parhaat osat syötiin tuoreena ja muu liha säilöttiin. He käyttivät taljoja telttojen, kilpien, laukkujen, vaatteiden ja rumpujen tekemiseen. Jänteistä intiaanit punoivat jousipyssyjen jänteitä. Eurooppalaisten tuomat hevoset helpottivat biisonien metsästystä, ja tasankointiaanit sopeutuivat vaeltavaan elämään, joka seurasi biisonilaumojen liikkeitä. Intiaanit tappoivat biisoneja niin kohtuullisesti, että niiden kannat eivät kärsineet.[17]

Eurooppalaiset toivat tuliaseet Pohjois-Amerikkaan 1700-luvulla. Koska biisonien talja oli arvokasta kauppatavaraa ja koska biisonit kilpailivat karjan kanssa laitumista, vaikeuttivat junaliikennettä ja tarjosivat ravintoa intiaaneille, jotka taistelivat uudisasukkaita vastaan, eurooppalaiset pyrkivät biisoneista kokonaan eroon. Biisoneja teurastettiin niin paljon kuin voitiin; niistä otettiin talteen vain taljat, ja ruumiit jätettiin mätänemään. Tunnetuimpia ammattimetsästäjiä oli William "Buffalo Bill" Cody. Biisonikantojen romahdusta edesauttoivat myös 1800-luvun puolivälin kuivuudet. Vuosisadan loppuvuosikymmeninä biisonit olivat kuolleet lähes sukupuuttoon.[17]

Levinneisyys nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pelastustyöt pelastivat eläinlajin kokonaan sukupuuton partaalta. Vuonna 1995 kokonaiskanta oli noin 150 000, josta lähes 90 prosenttia yksityisillä karjatiloilla.

C. T. Hornadayn johtama suojelutoimikunta perusti Montanaan ja Oklahomaan biisoninsuojelualueet, joille siirretyistä eläimistä kasvanut kanta kukoistaa. Biisoneita on nykyisin Yhdysvaltain keskilännessä ja Kanadassa. Etelä-Dakotassa joillakin yksityisfarmeilla on suuria laumoja. Kun eläimet ovat olleet turvassa metsästäjiltä ja petoeläimiltä, niiden määrä on kasvanut tasaisesti. Tällä hetkellä biisoneita onkin 200 000–500 000, ja laji on suojelunvarainen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Morris, Pat; Beer, Amy-Jane; Kalliola, Iiris: Siilistä sarvikuonoon – Maailman nisäkkäitä. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19067-9.
  • Lappalainen, Osmo; Tiainen, Sakari; Waronen, Eero; Zetterberg, Seppo: Horisontti – Napoleonista nykypäivään. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-12527-3.
  • Zoo 2, Suuri eläinkirja, Seppo Lahti, Arto Leikola ..., WSOY Porvoo 1978, ISBN 951-0-08246-5selvennä

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Gates, C. & Aune, K.: Bison bison IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 28.7.2014. (englanniksi)
  2. a b Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 2, s. 113. (Englanninkielinen alkuperäisteos The Encyclopedia of Mammals 2, sarjassa World of animals). Helsinki: Tammi, 1987. ISBN 951-30-6531-6.
  3. Zoo 2, s. 322.
  4. Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Bison bison Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 25.12.2010. (englanniksi)
  5. Zoo 2, s. 323.
  6. Phenotypic Differences Between the Bison Subspecies Elk Island National Park of Canada Bison Management
  7. Maps are useful Useful in building empires, yes—but also useful in retrofitting empires. Our landscape is scarred by the boundaries, sacrifice zones, dreams and drainages of American empire.
  8. Zoo 2, s. 322.
  9. Zoo 2, s. 322.
  10. Zoo 2, s. 324.
  11. Basic Facts About Bison Defenders of wildlife. Viitattu 25.1.2016.
  12. https://en.wikipedia.org/wiki/Bison#Diettarvitaan parempi lähde
  13. Zoo 2, s. 324.
  14. Zoo 2, s. 324.
  15. https://en.wikipedia.org/wiki/Great_bison_belttarvitaan parempi lähde
  16. Zoo 2, s. 322, 324.
  17. a b Chaline, Eric: 50 eläintä jotka muuttivat maailmaa, s. 22−25. Moreeni, 2014 (alkuteos 2011). ISBN 978-952-254-191-8.