Mineraali

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Mineraali eli kivennäinen on luonnossa kiinteässä muodossa esiintyvä alkuaine tai epäorgaaninen yhdiste, jolla on tietty koostumus ja tavallisesti säännöllinen kiderakenne.

Mineraalin rakenne vaihtelee puhtaista alkuaineista yksinkertaisiin suoloihin ja hyvin monimutkaisiin silikaatteihin. Maapallon kuori ja sen kivilajit koostuvat lähinnä mineraaleista. Mineralogia on mineraaleja tutkiva tiede.

Mineraalit syntyvät geologisissa prosesseissa. Kyseisiä prosesseja ovat esimerkiksi magmatismi, sedimentaatio ja metamorfoosi.[1]

Erilaisia mineraaleja tunnetaan nykyisin noin 4 000, joista vain 20–30 muodostavat pääasiassa kaikki kivilajit. Toisen arvion mukaan mineraaleja on vain 3000-4000.[1] Useimmat jalo- ja korukivet ovat puhtaita mineraaleja. Yhdessä kivilajissa on useimmiten 3-5 mineraalia.[1] Kivennäisaineet ovat eliöiden aineenvaihdunnan ja hyvinvoinnin kannalta oleellisia mineraaleja. Mineraaleiksi ei luokitella homogeenisiä amorfisia massoja, kuten vulkaaninen lasi, eikä myöskään synteettisesti valmistettuja jalokiviä, vaikka ne koostumuksensa puolesta matkivatkin mineraaleja.

Uusien mineraalien nimeämisestä pitää kirjaa kansainvälinen mineraloginen yhdistys IMA eli International Mineralogical Association Commission on New Minerals and Mineral Names.

Erilaisia mineraaleja.

Mineraaleja voidaan luokitella esimerkiksi käyttötarkoitusten, fyysisten, optisten ja kidekemiallisten ominaisuuksien mukaan. Arvokkaat mineraalit jaetaan malmimineraaleihin ja epämetallisiin kaivannaisiin.

Määritelmä ja muodostuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mineraalit ovat alkuaineista koostuvia kemiallisia yhdisteitä, jotka esiintyvät tavallisesti kiteisessä olomuodossa. Kivilajit puolestaan muodostuvat mineraaleista. Tavallisesti yhdessä kivilajissa on 3–5 erilaista mineraalia: esimerkiksi graniitissa on kvartsia, maasälpää ja kiillettä.[2]

Mineraalit muodostuvat geologisissa prosesseissa. Magmatismissa maan pinnalla tai maan kuoren sisällä magma kiteytyy. Magman jäähtyessä ensimmäisenä kiteytyvät korkeimmissa lämpötiloissa kiteytyvät mineraalit, sitten alhaisimissa lämpötiloissa kiteytyvät ja lopuksi ne mineraalit, joiden sulamis- ja kiteytymislämpötilat ovat alhaisimmat. Ensimmäisenä kiteytyvillä mineraaleilla on paljon tilaa kiteytyä niille tyypillisiin kidemuotoihin, mutta viimeiseksi kiteytyvillä ei ole enää paljoakaan tilaa jäljellä, joten niillä ei yleensä ole omia kidemuotoja.[2]

Sedimentaatiolla viitataan kivien kivien rapautumiseen ja rapautuneen aineksen kulkeutumiseen, lajittumiseen, kerrostomuiseen ja saostumiseen. Sedimentaatiossa mineraaleja muodostuu vesiliuksista saostumalla. Sedimenttiin syntyneet mineraalit toimivat kerrostuneessa maa-aineksessa myös iskoksena, joka pitää sitä koossa.[2]

Metamorfoosissa mineraalit voivat uudelleenkiteytyä. Prosessi liittyyi maankuoren sisäisiin liikuntoihin ja magmapurkauksiin. Uudelleenkiteytyminen tapahtuu paineen tai lämpötilan kohoamisen seurauksena sekä maankuoren liikuntojen vaikutuksesta. Metamorfoosissa mineraalit voivat muuttua toisiksi mineraaleiksi.[2]

Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mineraalien yleisiin ominaisuuksiin kuuluvat tiheys, kiilto, magneettisuus ja radioaktiivisuus. Tiheydellä tarkoitetaan kuutiosenttimetrin kokoisen kappaleen massaa. Metalleja sisältävät malmimineraalit ovat yleensä tiheämpiä kuin tavallisten mineraalien.[3]

Mineraalin kiilto tarkoittaa sen tapaa heijastaa valoa. Kiilto jaetaan metalliseen tai epämetalliseen. Malmimineraalit ovat tyypillisesti metallinkiiltoisia ja useimmat silikaattimineraalit ovat epämetallisia. Kiilto määritellään arkielämästä tuttujen vaikutelmien mukaan, joten epämetalliset kiillot jaetaan edelleen lasi-, timantti-, silkki-, helmiäis-, vaha- ja nahkakiiltoihin.[4] Lasikiilto esimerkiksi kiiltää kuin rikottu lasi.[3]

Magneettisuuden perusteella voidaan havaita mineraaleista voimakkaasti magneettinen magnetiitti ja heikosti magneettinen magneettikiisu. Radioaktiivisuudesta pystyy tunnistamaan uraania, toriumia tai muutamia harvinaisia maametalleja sisältävät mineraalit.[3]

Optiset ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mineraalien optisiin ominaisuuksiin kuuluvat väri, läpinäkyvyys, taitekerroin, kahtaistaitto sekä fluori- ja fosforiloiste. Värin avulla pystyy vain harvoin tunnistamaan mineraalin, sillä väri on usein kemiallisten epäpuhtauksien tai rakenteellisten virheiden aiheuttama. Kvartsi voi esimerkiksi olla väriltään lähes mitä tahansa valkoisesta mustaan, mutta malakiitti ja atsuriitti voidaan kuitenkin tunnistaa värinsä perusteella.[3]

Värin sijaan mineraalin viirun väri on hyvä tuntomerkki.[3] Viiru saadaan aikaan esimerkiksi raaputtamalla mineraalilla lasittamatonta posliinia, jonka pintaan syntyy mineraalijauheesta niin sanottu viiru. Se on paljon käytetty mineraalin tuntomerkki. Viirun väri ei välttämättä vastaa ehyen mineraalin murtopinnan väriä: tummanharmaan hematiitin viiru on verenpunainen ja harmaan lyijyhohteen kiiltävän musta.[5]

Läpinäkyvyyden perusteella mineraalit voidaan jakaa läpinäkyviin, läpikuultaviin ja läpinäkymättämiin. Läpikuultavissa mineraaleissa reunat kuultavat vaaleampaa valoa vasten katsottaessa.[3]

Taitekerroin kertoo sen, paljonko valonsäde taittuu sen jatkaessa matkaansa mineraalin pinnalta kiven sisään. Mineraaleilla on usein kaksi taitekerrointa valonsäteen suunnan perusteella. Taitekerroin on erityisen hyödyllinen jalokiviä tunnistaessa.[3]

Jotkut mineraalit näyttävät erivärisiltä kuin normaalisti, kun niitä valaistaan ultraviolettivalolla. Fluoresenssiksi kutsutaan tilannetta, jolloin loiste nähdään, kun mineraalia valaistaan ultraviolettivalolla ja fosforesenssiksi, kun loiste voidaan nähdä vielä uv-lampun sammuttamisen jälkeen. Loisteen avulla tunnistettavia mineraaleja ovat uv-valossa sinisenä hohtava scheeliitti ja punertavana hohtava kalsiitti.[3]

Muita optisia ilmiöitä esiintyy tietyillä mineraaleilla, ja ne tulevat usein esiin vasta hiotulla ja kiillotetulla pinnalla. Silmiinpistävyytensä ja epätavallisuutensa vuoksi niiden perusteella mineraali on usein helppo tunnistaa. Optisia ilmiöitä mineraaleilla ovat kissansilmäilmiö, tähti-ilmiö, adularisointi, aventurisointi, sateenkaari-ilmiö, labradorisointi, opalisointi, silkki-ilmiö ja luminesenssi.[6]

Mekaaniset ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lohkeavuus on mineraalien ominaisuus, jolla tarkoitetaan sitä, miten mineraali lohkeaa pintoja pitkin. Lohkopinta voi olla kidepinnan suuntainen, mutta lohkosuuntia voi olla rakenteen mukaan 1–3.[3] Mineraalit, jotka lohkeavat helposti tasaisiin lohkopintoihin, ovat eteviä lohkeavuudeltaan.[7] Muita lohkeavuuden tasoja ovat hyvä, selvä ja epäselvä.[3] Kaikilla mineraaleilla ei ole lohkosuuntia, jolloin murrospinnasta muodostuu kupurainen eikä siinä ole säännönmukaisia piirteitä.[7] Murrospinnat voidaan jakaa tasomaisiin, epätasaisiin ja simpukkamaisiin.[3]

Asulla tarkoitetaan mineraalin rakeiden eri ulottuvuuksien keskinäisiä suhteita. Ominaisuus riippuu mineraalin kiderakenteesta.[3] Rakeisilla mineraaleilla ulottuvuudet ovat jokseenkin samat kaikkiin rakennesuuntiin. Jos mineraalilla ei juurikaan ole korkeutta, mutta sillä on pituutta sekä leveyttä, sen sanotaan olevan suomuinen. Sälöisillä mineraaleilla muodostuu pitkiä puikkoja, ja jos mineraalissa on todella ohuita kiteitä sitä kutsutaan kuituiseksi.[8] Jos raekoko on niin pieni, ettei rakeita pysty erottamaan toisistaa, mineraalia kutsutaan massamaiseksi.[3]

Kovuus on yksi tärkeimmistä mineraalien tunnistusmenetelmistä. Kovuus saadaan selville vertaamalla mineraalia johonkin kovuudeltaan tunnettuun mineraaliin tai esineeseen.[3] Vertailu voidaan tehdä esimerkiksi teräspiikillä tai raaputtamalla mineraalilla lasia. Mineraalit on jaettu Mohsin asteikon mukaan kymmeneen luokkaan, jossa kussakin on oma indeksimineraalinsa.[9] Mohsin asteikolla voidaan kuitenkin todeta vain, mitä toista mineraalia pehmeämpi tai kovempi mineraali tutkittava mineraali on. Vaikka Mohsin asteikko on helposti sovellettavissa, se ei kerro mineraalien todellista kovuutta suhteessa toisiinsa. Sitä varten on Rosiwalin asteikko.[3]

Muut ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kimmoisuuden perusteella voidaan tunnistaa kiillemineraalit, kuten muskoviitti ja biotiitti. Ne ovat ohuita levyjä, joita voi taivuttaa u-kirjaimen muotoon ja jotka palaavat sen jälkeen takaisin alkuperäiseen muotoonsa.[3]

Karbonaattimineraalit liukenevat laimeaan suolahappoon, minkä pystyy havainnoimaan kiven pinnan kuplinnasta, kun siihen on tiputettu pisara happoa. Nikkelipitoiset mineraalit voidaan tunnistaa dimetylglyoksiimillä. Arseenikiisun pystyy tunnistamaan sipulinhajusta, kun sitä lyö vasaralla. Vesiliukoiset mineraalit, kuten vuorisuola, tunnistaa mausta.[3]

Kidekemiallinen jaottelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mineraalit jaetaan Danan luokittelun mukaisesti kidekemiallisten ominaisuuksiensa perusteella seuraaviin ryhmiin:

I. Alkuaineryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuaineet ovat aineita, joita ei kemiallisesti voida jakaa yksinkertaisempiin ainesosiin. Maapallolla esiintyy puhtaassa muodossa noin 20 eri alkuainetta, mutta määrät ovat useimmiten hyvin pieniä. Alkuaineiden lisäksi ryhmään kuuluvat lejeeringit eli metalliseokset sekä karbidit, nitridit ja fosfidit.

II. Sulfidiryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sulfidiryhmän mineraalit koostuvat esimerkiksi rikin (sulfidi) tai arseenin (arsenidi) ja jonkin metallin yhdisteistä. Mineraalit ovat varsin raskaita ja monet niistä ovat tärkeitä malmimineraaleja. Ulkoisten ominaisuuksien perusteella ryhmästä voidaan erottaa kiisut, hohteet ja välkkeet. Ryhmään kuuluvat lisäksi selenidit, telluridit, antimonidit ja vismutidit.

III. Oksidiryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oksidit koostuvat jonkin metallin ja hapen yhdisteistä. Ryhmään kuuluvat myös hydroksidit, joissa on metallin lisäksi hydroksyyliryhmä (OH). Ryhmän mineraalit muodostuvat usein hapettumalla muista mineraaleista. Tavallisia oksideja ovat muun muassa hematiitti (rautaoksidi), magnetiitti (rautaoksidi), kromiitti (kromioksidi), spinelli (magnesiumalumiinioksidi) sekä korundi.

IV. Halogenidiryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Halogenidit ovat halogeenin (fluori, kloori, bromi, jodi tai astatiini) ja jonkin metallin yhdisteitä. Ryhmän tavallisimpia mineraaleja ovat luonnonsuolat, kuten haliitti eli vuorisuola, sekä fluoriitti.

V. Karbonaattiryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karbonaatit muodostuvat metallista ja karbonaatti-ionista CO32−. Karbonaatteja esiintyy runsaasti meren synnyttämissä muodostumissa, joissa kuolleen planktonin kalkkipitoiset kuoret ovat tiivistyneet meren pohjaan. Tavallisimpia karbonaatteja ovat kalsiitti (kalsiumkarbonaatti), aragoniitti (kalsiumkarbonaatti), dolomiitti (magnesium- tai kalsiumkarbonaatti), magnesiitti (magnesiumkarbonaatti) ja sideriitti (rautakarbonaatti). Karbonaattiryhmään kuuluvat myös nitraatit ja boraatit.

VI. Sulfaattiryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sulfaattiryhmän mineraaleissa on sulfaatti-ioni SO42−. Ne syntyvät usein suolaisen meriveden haihtumisprosessin yhteydessä. Niitä esiintyy myös hydrotermisissä suonissa ja sulfidien hapettumisen tuloksena. Tavallisimpia sulfaatteja ovat anhydriitti (kalsiumsulfaatti), selestiitti (strontiumsulfaatti), bariitti (bariumsulfaatti) ja kipsi (vesipitoinen kalsiumsulfaatti). Ryhmään kuuluvat lisäksi volframaatit (volframihapon suolat), telluraatit, kromaatit ja molybdaatit.

VII. Fosfaattiryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fosfaattiryhmän mineraaleissa on yksikkö XO43−, jossa X voi olla fosfori (yksikkönä fosfaatti), arseeni (arsenaatti), antimoni (antimonaatti) tai vanadiini (vanadaatti). Selvästi tavallisin fosfaatti on apatiitti, jota esiintyy myös hampaissa ja luissa.

VIII. Silikaattiryhmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Silikaatit ovat maankuoren merkittävin mineraaliryhmä, sillä ne muodostavat yli 90 prosenttia maankuoren aineksesta ja kolmanneksen kaikista mineraaleista. Silikaateissa on enimmäkseen piitä ja happea, mutta ne sisältävät usein muitakin tavallisia maankuoren alkuaineita, kuten kalsiumia, rautaa ja alumiinia. Silikaatin perusrakenneosa on yhden piiatomin ja neljän happiatomin muodostama vahvasidoksinen tetraedri, minkä vuoksi silikaatit ovat usein varsin kovia. Tavallisimpia silikaatteja ovat muun muassa kvartsi, maasälpä, oliviini ja granaatti. Tetraedrien muodostamien rakenteiden perusteella silikaattiryhmä jakautuu edelleen jalo-, soro-, rengas-, ketju-, verkko- ja hohkasilikaatteihin.[10]

IX. Biogeeniset mineraalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Biomineraalit ovat elävän olennon synnyttämiä mineraaleja. Tällaisia ovat esim. helmien aragoniitti, simpukan kalsiitti ja hampaan kiille, joka on 95 % apatiittia. Fossiilit ovat eloperäisiä jäänteitä menneiltä ajoilta, jotka ovat säilyneet juuri biomineraalien ansiosta. Biomineraaleilla on samat tunnetut fysikaaliset ja kemialliset ominaisuudet kuin mineraaleillakin, mutta ne eivät ole syntyneet geologisissa prosesseissa. Kaikki tunnetut biomineraalit kuitenkin tunnetaan myös litosfääristä.[11]

Käyttötarkoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • kivimineraalit: kivilajeja muodostavat mineraalit[1]
  • malmimineraalit: mineraalit, joista on kannattavaa alkaa erotella metalleja[1]
  • teollisuusmineraalit: jo sellaisenaan käyttökelpoiset ja hyödynnettävät mineraalit[1]
  • jalokivet

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Taipale, Kalle & Saarnisto, Matti: Tulivuorista jääkausiin. Porvoo, Helsinki, Juva: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991. Isbn = 951-0-16048-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Mikko Turunen: Mitä mineraalit ovat? geologia.fi. viitattu 17.11.2008
  2. a b c d Turunen, Mikko: Mitä mineraalit ovat? Geologia.fi. Viitattu 15.10.2017.
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q Turunen, Mikko: Mineraalien ominaisuudet Geologia.fi. Viitattu 15.10.2017.
  4. Taipale & Saarnisto, s. 48.
  5. Taipale & Saarnisto, s. 49.
  6. Rudof Ďud'a, Luboš Rejl: Jalokivien maailma, s. 9-14. Tšekinkielinen alkuteos, suomennettu saksankielisestä laitoksesta. Suomentanut Kalle Taipale. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22706-4.
  7. a b Taipale & Saarnisto, s. 47.
  8. Taipale & Saarnisto, s. 46.
  9. Taipale & Saarnisto, s. 47.
  10. David C. Cook, Wendy L. Kirk: Mineraalit ja jalokivet, s. 6-13. Suomeksi julkaissut Gummerus Kustannus Oy. Suomentanut Kalle Taipale. Gummerus, 2009. ISBN 978-951-20-8083-0.
  11. Yrjö Kähkönen, Marti Lehtinen: [www.geologinen seura.fi/suomenkalliopera/CH2.pdf Geologian Peruskäsitteitä] Suomen Geologinen Seura. Viitattu 15.11.2013.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Schumann, Walter: Kivet ja mineraalit värikuvina. (Steine + Mineralien.) Suomentanut Matti Vaasjoki. Helsingissä: Otava, 2001. ISBN 951-1-10207-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta mineraalit.