Epäorgaaninen yhdiste

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Epäorgaaninen yhdiste ("ei-eloperäinen yhdiste") on kemiallinen yhdiste, joka ei ole orgaaninen yhdiste. Epäorgaanisista yhdisteistä monet ovat metallien ja epämetallien muodostamia yhdisteitä, joissa hiiltä on vain vähän tai ei ollenkaan. Kaikki epäorgaaniset yhdisteet eivät kuitenkaan sisällä metalleja, ja metallittomia epäorgaanisia yhdisteitä ovat muun muassa epämetallioksidit, kuten rikkidioksidi (SO2). Hiiltä sisältävät epäorgaaniset yhdisteet ovat lähinnä erilaisia syanidisuoloja, karbonaatteja tai hiilen oksideja.

Tarkka rajanveto epäorgaanisten ja orgaanisten yhdisteiden välille on kuitenkin hankalaa. Vaikka metallien yhdisteet usein mielletäänkin epäorgaanisiksi yhdisteiksi, on olemassa organometalliyhdisteitä ja useiden isompien orgaanisten molekyylien keskusatomina on jokin metalli, kuten klorofylli-a:lla magnesium.

Epäorgaaniset yhdisteet tulevat pääosin ei-biologisista mineraalilähteistä.

Orgaaninen vastaan epäorgaaninen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka tunnettujen epäorgaanisten yhdisteiden määrä on valtava, on tunnettuja orgaanisia yhdisteitä silti paljon enemmän. Orgaaniset yhdisteet kattavat pääosan tunnetuista kemiallisista yhdisteistä. Kemia voidaankin jakaa karkeasti epäorgaaniseen ja orgaaniseen kemiaan. On kuitenkin huomattava, ettei tämä jako ole välttämätön, ja tietyt yliopistot pyrkivätkin pois tästä jaosta kemian kursseissaan.

Epäorgaaniset yhdisteet ja eliöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiemmin uskottiin, että orgaanisia yhdisteitä on pelkästään eliöissä, ja tämä toimikin alkuperäisen jaon pohjana. Nykyään tämä käsitys on kuitenkin osoitettu vääräksi: tuhansia orgaanisia yhdisteitä on pystytty valmistamaan synteettisesti laboratoriossa. Esimerkiksi hiilivetypohjaiset polymeerit ovat orgaanisia yhdisteitä.

Vastaavasti, monia epäorgaanisia yhdisteitä on eliöissä ja osa näistä on itse asiassa elintärkeitä. Esimerkiksi natriumkloridi, hiilihappo ja fosfaattiryhmät ovat tärkeitä yhdisteitä solussa. Natriumkloridi tarjoaa ioneja, joita pumppaamalla solukalvon ylitse solu pystyy säätelemään osmoosia. Fosfaatit taas muodostavat DNA:n selkärangan ja liittyvät usean entsyymin regulointiin fosforylaation kautta.

Epäorgaaniset hapot ja emäkset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkittävimpiä epäorgaanisia happoja ovat vetyhalidit (HX) ja happihapot.[1] Happihapossa happiatomiin on liittynyt vetyatomi, jonka luovuttaminen tuottaa konjugaattiemäksen. Merkittäviä happihappoja ovat muun muassa rikki- (H2SO4), typpi- (HNO3) ja ortofosforihappo (H3PO4). Erilaisia happihappoja on lukuisia ja ne voivat olla useampiarvoisia.

Epäorgaanisia emäksiä ovat hydroksidit (esimerkiksi NaOH, KOH, CsOH) ja typpiemäkset (ammoniakki NH3 ja sen johdannaiset).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Catherine E. Housecroft & Alan G. Sharpe: Inorganic Chemistry. 2. painos. Pearson Education Limited, 2005. ISBN 0130-39913-2. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä kemiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.