Tämä on lupaava artikkeli.

Uraani

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
ProtaktiniumUraaniNeptunium
Nd

U

-  
 
 
U-TableImage.svg
Yleistä
Nimi Uraani
Tunnus U
Järjestysluku 92
Luokka Aktinoidi
Lohko f-lohko
Ryhmä -
Jakso 7
Tiheys 19,05[1]×103 kg/m3
Kovuus 6,0[2] (Mohsin asteikko)
Väri hopeanharmaa
Löytövuosi, löytäjä 1789, Martin Heinrich Klaproth
Atomiominaisuudet
Atomipaino 238,02891[3] amu
Atomisäde, mitattu (laskennallinen) 175[4] pm
Van der Waalsin säde 186[1] pm
Orbitaalirakenne [Rn] 5f36d17s2
Elektroneja elektronikuorilla 2, 8, 18, 32, 21, 9, 2
Hapetusluvut +VI, +V, +IV, +III
Kiderakenne ortorombinen
Fysikaaliset ominaisuudet
Olomuoto kiinteä
Sulamispiste 1 408[4] K (1 135 °C)
Kiehumispiste 4 403[4] K (4 130 °C)
Höyrystymislämpö 420[1] kJ/mol
Sulamislämpö 8,520[4] kJ/mol
Höyrynpaine 1,19 · 10−6[2] Pa 1 405 K:ssa
Äänen nopeus 3 155[1] m/s 293,15 K:ssa
Muuta
Elektronegatiivisuus 1,38[1] (Paulingin asteikko)
Ominaislämpökapasiteetti 0,116 kJ/kg K
Sähkönjohtavuus 3,6 · 106[2] S/m
Lämmönjohtavuus 27,5[4] W/(m×K)
Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa

Uraani on alkuaine ja myrkyllinen raskasmetalli, jonka kaikki luonnossa esiintyvät ja keinotekoiset isotoopit ovat radioaktiivisia, useimmiten alfa-säteilijöitä. Jaksollisessa järjestelmässä sen kemiallinen merkki on U (lat. uranium), järjestysluku 92 ja CAS-numero 7440-61-1. Merkittävimmät isotoopit ovat 235U ja 238U, jotka ovat 234U ohella ainoat isotoopit, joita löydetään luonnosta. Luonnonuraanin sulamispiste on 1 135 °C ja tiheys 19 050 kg/m³. 235U-isotooppia voidaan käyttää ydinpolttoaineena energiantuotantoon ja ydinaseiden valmistamiseen.

Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metallista uraania.

Fysikaaliset ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uraani on hopeanharmaa metalli, joka on helposti taottavaa ja taipuisaa. Sen sulamispiste on 1 135 °C ja kiehumispiste 4 130 °C. Sen tiheys on 19,05 g/cm³, joka on suhteellisen suuri. Uraani on paramagneettinen ja huono sähköjohde.[5][6][2]

Kemialliset ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uraani kuuluu aktinoideihin. Se on kohtalaisen reaktiivinen metalli. Se reagoi hyvin epämetallien, kuten hapen, rikin, fosforin ja halogeenien kanssa. Ilmassa metallinen uraani tummenee muodostaen oksidikerroksen. Uraanidioksidi UO2 on stabiilia ilmassa, ja se onkin tavallisesti muoto, jossa uraania hyödynnetään. Hienojakoinen uraani voi leimahtaa. Se reagoi myös veden kanssa. Se liukenee happoihin, mutta ei emäksiin.[5][7][6]

Uraanilla on kolme allotropista muotoa. Alfamuoto on rombista ja on stabiilia 667,7 °C asti. Lämpötilavälillä 667,7–774,8 °C uraani on betamuodossa ja se on tetragoninen. Yli 774,8 °C uraani on gammamuodossa, jolloin sen kiderakenne on tilakeskinen kuutio. Uraani on parhaiten työstettävissä gammamuodossa.[2]

Uraanin tavalliset hapetusluvut ovat +III, +IV, +V ja +VI, mutta se ei esiinny vesiliuoksissa vapaana hapetusluvuilla +V ja +VI, vaan ne hydrolysoituvat nopeasti jopa happamissa olosuhteissa. Samoin U3+ hapettuu nopeasti vapauttaen vetyä vesiliuoksissa.[8]

Uraanin elektronikonfiguraatio on [Rn] 5f36d17s2. Sen ensimmäinen ionisaatioenergia on 597,6 kJ/mol.[9]

Yhdisteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uraanin yhdisteet ovat tyypillisesti vihreitä tai keltaisia. Uraani muodostaa hyvin monipuolisella stoikiometrilla yhdisteitä hapen kanssa. Musta UO2 on uraanin käytetyin muoto. Sitä käytetään muun muassa polttoaineissa. Lisäksi uraani muodostaa kelta-oranssia uraanitrioksidia (UO3, myös uranyylioksidi) ja vihreää triuraanioktaoksidia (U3O8). Lisäksi uraani muodostaa peroksideja, kuten kidevedellistä UO4 (UO3·H2O2·H2O). Kideveden määrä vaihtelee nollasta neljään. Nämä peroksidit ovat myös ainoita peroksideja, joita on löydetty mineraaleista. Uraani muodostaa hydridin reagoidessaan noin 250 °C vedyn kanssa. Korkeammissa lämpötiloissa uraanihydridi (UH3) hajoaa reversiibelisti. Tämän ominaisuuden ansiosta sitä käytetään muun muassa karbidien ja nitridien lähtöaineena. UH3 on pyroforista. Uraanikarbideja ja -nitridejä tunnetaan stoikiometrioilla UX2, UX3 ja U2,X3, jossa X on C tai N. Karbideja voidaan muodostaa myös antamalla hiilen tai hiilimonoksidin reagoida sulan metallisen uraanin kanssa. Nitridejä muodostetaan antamalla typen reagoida korkeassa lämpötilassa uraanin kanssa.[5][2]

Uraani muodostaa monipuolisesti yhdisteitä halidien kanssa. Se muodostaa sekä tetra- että heksafluoridin. Näistä heksafluoridia käytetään erityisesti uraanin väkevöinnissä. Se on voimakkaan korrosoivaa ja reagoi kiivaasti veden ja öljyn kanssa.[2]

Uraanyylinitraatti UO2(NO3)2 on hyvin myrkyllistä. Uraani muodostaa sulfaatin UO2SO4.[2]

Uraani voi muodostaa kompleksiyhdisteitä hapetusluvuilla +III, +IV, +V ja +VI, ja näistä tyypillisimmät hapetusluvut ovat +III ja +VI. Se on voimakas Lewis-happo, joten se voi muodostaa komplekseja erilaisten ligandien kanssa. Usein ligandina on fluoridi-ioni, ja uraanin fluorokomplekseja tunnetaan esimerkiksi [UF10]4−, [UF8]3− ja [UF7]2−. Usein uraani esiintyy kompleksiyhdisteissään uranyylikationina UO2+ ja UO22+. Toinen yleinen kompleksityyppi on happea tai typpeä sisältävät ligandit. Uraanista tunnetaan myös eräitä organometalliyhdisteitä, joista pysyvimpiä ovat syklopentadienyylijohdannaiset. Syklopentadienyyliligandin lisäksi näissä yhdisteissä voi olla myös halogeeniligandeja.[10][11]

Uraani muodostaa myös lejeerinkejä. Uraani-rodium-germanium-lejeerinki oli ensimmäinen tunnettu seos, joka muuttui suprajohteeksi voimakkaassa magneettikentässä.[2]

Haitallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uraani on haitallista niin kemiallisesti kuin radiologisesti. Se tiedetään teratogeneettiseksi ja karsinogeeniseksi aineeksi, eli se voi elimistöön joutuessaan vahingoittaa DNA:ta, myös sukusolun DNA:ta, ja siten aiheuttaa epämuodostumia kehittyvässä alkiossa, keskenmenon riskiä ja alkion kuoleman. DNA-vaurio tai geenimutaatio voi olla myös piilevä ja periytyä usean sukupolven.[2]

Kemiallinen terveysriski eli myrkytysriski muodostuu, jos uraania kertyy munuaisiin, maksaan ja luustoon. Suurina annoksina uraani on erityisen myrkyllistä munuaisille ja luustolle. Uraani vahingoittaa munuaisen proksimaalitiehyttä, minkä seurauksena pienten proteiinien ja glukoosin eritys virtsaan lisääntyy. Suomessa porakaivonkäyttäjät saattavat altistua merkittävälle määrälle uraania, 1–2 mg/l (WHO:n ohjearvosuositus 2 μg/l), mutta vakavia terveyshaittoja ei ole huomattu.[12][13][14]

Erityisesti Persianlahden sodassa monet sotilaat altistuivat köyhdytetylle uraanille, mutta tutkimuksissa on osoittautunut, että siitä on aiheutunut lähinnä lieviä munuaisongelmia sekä perimämyrkyllisyyttä. Myös uraanin hajoamistuotteet, kuten radon, strontium ja jodi, voivat olla kemiallisesti ja radiologisesti haitallisia terveydelle. REACH-asetuksen mukaan uraani on haitallista.[6][15][9]

Isotoopit ja radioaktiivisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uraani ei ole voimakkaan radioaktiivista. Kaksi tärkeintä isotooppia ovat 235U ja 238U. Luonnosta löydetään myös pieni määrä 234U, jota syntyy 238U hajoamisen seurauksena. Kaikki kolme isotooppia hajoavat alfasäteilyn kautta. Teollisesti merkittävin isotooppi on 235U, jota käytetään ydinpolttoaineena. 238U on uraanin pitkäikäisin isotooppi, jonka puoliintumisaika on 4,468 miljardia vuotta.[2]

Isotooppi Puoliintumisaika Hajoamistyyppi
Osuus1
218U 1,5 ms α
219U 42 μs α
220U 60 ns α
221U 700 ns α
222U 1 μs α
223U 18 μs α
224U 0,9 ms α
225U 95 ms α
226U 0,35 s α
227U 1,1 min α
228U 9,1 min EC, α
229U 58 min EC, β+, α
230U 20,8 d α
231U 4,2 d EC
232U 68,9 a α
233U 1,592 · 105 a α
Isotooppi Puoliintumisaika Hajoamistyyppi
Osuus1
234U 2,455 · 105 a α
0,00555 %
235U 7,038 · 108 a α
0,720012 %
235mU 25 min IT
236U 2,342 · 107 a α
237U 6,75 d β
238U 4,468 · 109 a α
99,274560 %
238m1U 225 ns
238m2U 1 ns
239U 23,45 min β
240U 14,1 h β
241U 5 min β
242U 16,8 min β

1 osuus kaikesta luonnosta löytyvästä uraanista.
Lähde:[16][9]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henri Becquerel löysi radioaktiivisen säteilyn antaessaan säteilylähteen reagoida valokuvauslevyn kanssa.

Uraanin löytäjänä pidetään saksalaista apteekkaria ja kemistiä Martin Klaprothia. 1780-luvun lopulla Klaproth tutki uraniniittia eli pikivälkettä (saks. pechblende, pech huono onni ja blende mineraali). Tuohon aikaan luultiin, että pikivälke sisältää vain rautaa ja sinkkiä. Klaproth huomasi, että osa mineraalista ei käyttäytynyt kuten rauta tai sinkki ja päätteli näin löytäneensä uuden alkuaineen. Hän ehdotti löytämälleen alkuaineelle nimeksi uran, joka oli kunnianosoitus muutama vuosi aikaisemmin löydetylle Uranus-planeetalle. Sittemmin se muotoutui muotoon uranium. Pikivälkettä alettiin lopulta kutsua uraniniitiksi. Syyskuussa 1789 Klaproth esitteli löytönsä Preussin tiedeakatemialle. Todellisuudessa Klaproth löysi uraanidioksidia.[2][5][17]

Vuonna 1841 ranskalainen kemisti Eugène-Melchior Péligot eristi tetraklooriuraanista puhdasta uraania kaliumin avulla. Vuonna 1896 Henri Becquerel havaitsi uraanin radioaktiivisuuden. Toisessa maailmansodassa elokuussa 1945 Yhdysvallat pudotti Hiroshiman kaupunkiin uraaniin perustuvan ydinpommi Little Boyn. Sähköä tuotettiin ensimmäisen kerran uraanin avulla vuonna 1951. Ydinvoimaa hyödynnettiin vuonna 1954 USS Nautiluksella. Ensimmäinen ydinvoimala avattiin lokakuussa 1956 Sellafieldissä.[2][5][17]

Esiintyminen ja eristäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uraanin tuottajat merkittynä kartalle.

Uraanin pitoisuudeksi maankuoressa arvioidaan 1–4 ppm, eli se on yhtä yleistä kuin tina ja bromi. Uraania esiintyy myös vesistöissä noin 3 ppb. Nykyään tunnetut uraanivarat riittävät nykytietämyksen mukaan kymmeniä vuosia. Uraanin teollisesti merkittäviä mineraaleja ovat uraniniitti (pikivälke), karnotiitti, uranofaani ja koffiniitti. Uraanin mineraaleja tunnetaan useita satoja. Uraanin pitoisuuden pitää olla 0,1 prosenttia, jotta malmi olisi kaupallisesti merkittävää. Sen radioaktiivinen hajoaminen on yksi merkittävimmistä maalämmön aiheuttajista.[2][5][18][7][19]

Uraanin suurimmat tuottajat ovat Kanada, Australia ja Niger. Myös Yhdysvalloilla, Venäjällä, Kongolla, Etelä-Afrikalla, Gabonilla ja Kiinalla on merkittävät uraanivarannot. 40 prosenttia maailman tunnetuista uraanivarannoista sijaitsee Australiassa, ja suurin yksittäinen lähde on Olymic Dam Mine -kaivos Etelä-Australiassa. Kanadalainen Cameco on maailman suurin uraania tuottava yritys ja Kanada on suurin uraanin tuottaja. Yhteensä tunnetut uraanivarannot on kolme miljoonaa tonnia, ja arvioidaan, että merissä on viisi miljardia tonnia lisää uraania. Uraanikaivokset ovat tyypillisesti avokaivoksia. Uraania myydään vain maille, jotka ovat ratifioineet ydinsulkusopimuksen eli käyttävät uraania vain rauhanomaisiin tarkoituksiin.[2][20]

Suomessa ei ole tällä hetkellä yhtäkään uraanikaivosta. Suomessa on louhittu uraania 1950- ja 1960-luvuilla Paukkajanvaarassa, Enossa (nykyään osa Joensuuta). Paukkajanvaarasta louhittiin yhteensä 30 tonnia uraania. Talvivaaralla on lupa tuottaa uraania sivutuotteena, mutta kaivoksen pääasialliset louhintakohteet ovat kupari, koboltti, sinkki ja nikkeli. Marraskuussa 2012 Talvivaaran kipsisakka-altaan vuodon seurauksena uraania joutui läheisiin vesistöihin merkittäviä määriä. Suomessa uraanin louhintaa valvoo Säteilyturvakeskus, jolle on ilmoitettava kaikki luonnonvarojen hyödyntäminen, jos uraanin pitoisuus on yli 0,01 prosenttia.[21][22]

Uraanikaivos voi olla joko avolouhos tai sijaita maan alla. Uraani eristetään malmistaan tavallisesti kemiallisesti uuttamalla. Uuttamisen jälkeen syntyy lähinnä uraanioksidia U3O8, joka käsitellään typpihapolla. Tällöin syntyy kidevedellistä uranyylinitraattia UO2(NO3)2 · 6 H2O. Sitä kuumennettaessa syntyy uraanitrioksidia UO3, joka voidaan pelkistää vedyn avulla uraanidioksidiksi UO2. UO2 on stabiilia ilmassa. Metallista uraania voidaan tehdä elektrolyysillä uraanitetrafluoridin ja natrium- tai kalsiumkloridiseoksesta. Uraanitetrafluoridia valmistetaan antamalla uraanidioksidin reagoida kaasumaisen vetyfluoridin kanssa. Toinen vaihtoehto on pelkistää sitä metallihalidista alkali- tai maa-alkalimetallista. Hyvin puhdasta metallista uraania voidaan valmistaa hajottamalla uraanihalideja kuumalla hehkulangalla.[7][2][20]

Uraanin väkevöinti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uraanin väkevöinti

Luonnossa esiintyvästä uraanista suurin osa on isotooppia 238U, joka ei ole reaktiivinen fission kautta. Uraania voidaan väkevöidä, eli 235U-isotoopin suhteellista määrää kasvatetaan sentrifugin tai kaasudiffuusion avulla. Kaasudiffuusiossa uraaniheksafluoridi-kaasu ohjataan puoliläpäisevän kalvon läpi, jolloin raskaampi 238U diffuntoituu hitaammin kuin kevyempi 235U. Puoliläpäisevä kalvo on tyypillisesti hopeaa ja sinkkiä. Sentrifugoinnissa käytetään uraaniheksafluoridia. Sentrifugointi on yleisin väkevöintikeino, kaasudiffuusiota käytettiin erityisesti toisen maailmansodan aikana. Muita keinoja on virittää spesifisti 235U:n ja fluorin välistä sidosta, jolloin vain 238U jää sitoutuneeksi fluoriin ja haluttu 235U saostuu metallisena. Tavallisesti 235U pitoisuus väkevöinnin jälkeen on 2–3 prosenttia, joka riittää ydinpolttoaineeksi. Ydinaseita varten uraani väkevöidään siten, että 235U pitoisuus on noin 90 prosenttia.[5][6][2]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Loviisan ydinvoimalaitos käyttää uraania sähköntuottamiseen.

Uraania on käytetty 2 000 vuotta sitten lasin ja keramiikan värjäykseen. Uraanioksidit värjäävät lasin kellanvihreäksi. Uraania on käytetty myös tekstiiliteollisuudessa väriaineen tarttumisen helpottamiseksi. Sitä on käytetty myös hehkulampuissa kiinnittämään hehkulanka lamppuun. Sähkön nopeus uraanissa on pienempi kuin langassa, joten se hidastaa sähkön nopeutta ennen kuin se osuu lamppuun. Tämä estää langan katkeamista ja ylikuumenemista.[5][18]

Nykyään uraanin pääasiallinen käyttökohde on ydinpolttoaineena ydinvoimaloissa. Noin 14 prosenttia kaikesta maailman sähköstä tuotetaan uraanin avulla[20]. Kun neutroni osuu 235U nuklidiin voi tietyllä todennäköisyydellä tapahtua fissio, jossa vapautuu energiaa. Tytärnuklidien ja vapautuvien neutronien kineettinen energia sekä muiden, muun muassa tytärnuklidien, hajoamisenergiat siirtyvät ensiöpiirin veteen, joka ohjataan lämmönvaihtimeen. Toisiopiirin vesi höyrystyy ja pyörittää höyryturbiinia, ja tämä muodostaa generaattorissa sähkövirtaa. Yksi kilogramma neljäprosenttiseksi rikastettua uraanipolttoainetta tuottaa energiaa saman verran kuin 1 500 tonnia kivihiiltä eli noin 20 triljoonaa joulea. Polttoaineena käytetään yleensä väkevöityä uraania, jonka 235U pitoisuus on noin kolme prosenttia. CANDU-reaktorissa voidaan käyttää luonnon uraania, joka sisältää huomattavasti vähemmän kuin kolme prosenttia uraanin isotooppia 235U.[5][6][2]

Uraania (90+% 235U) voidaan hyödyntää myös ydinaseessa. Köyhdytettyä uraania voidaan käyttää panssarin läpäisevissä ammuksissa ja panssareissa, sillä uraanilla on hyvin korkea tiheys. Uraania (238U) käytetään myös suojana radioaktiivista säteilyä vastaan. Köyhdytetty uraani on myrkyllistä. Jos uraania sisältävä ammus räjähtää, voi muodostua myös kaasumaisia uraaniyhdisteitä. Jos ammus pirstoutuu tai jauhautuu pölyksi voi uraania ja uraaniyhdisteitä joutua maaperään ja vesistöihin ja aiheuttaa terveysriskejä. Muodostunut pöly on myös pyroforista.[5][18][6]

Isotooppia 238U voidaan muuttaa plutoniumiksi hyötöreaktorissa. Plutoniumia voidaan hyödyntää ydinpolttoaineena.[6][2]

238U(n, γ) → 239U(β) → 239Np(β) → 239Pu

Uraania voidaan hyödyntää myös kaikkein pitkäisimpien kivien iän arviointiin. Sitä voidaan käyttää röntgensäteilylähteenä. Uraania voidaan käyttää lejeeringeissä tuomaan vahvuutta, sitkeyttä ja vetolujuutta.[2][23]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • ATS Ydintekniikka. ATS Lehti, 1989, nro 2. Helsinki: Suomen Atomiteknillinen Seura. ISSN-0356-0473. Artikkelin verkkoversio (pdf).
  • Jukka Lehto & Xiaolin Hou: Chemistry and Analysis of Radionuclides. Weinheim: Wiley-VCH, 2011. ISBN 8-3-528-32658-7. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Technical data for Uranium periodictable.com. Viitattu 7.7.2015. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Uranium 3rd1000.com. Viitattu 7.7.2015. (englanniksi)
  3. Michael T. Wieser & Tyler B. Coplen: Atomic Weights of the Elements 2009 (IUPAC technical report). Pure and Applied Chemistry, 2011, 83. vsk, nro 2. IUPAC. Artikkelin verkkoversio Viitattu 16.4.2011. (englanniksi)
  4. a b c d e Uranium Element Facts chemicool.com. Viitattu 7.7.2015. (englanniksi)
  5. a b c d e f g h i j Uranium chemistryexplained.com. Viitattu 7.7.2015. (englanniksi)
  6. a b c d e f g Uranium Element Facts chemicool.com. Viitattu 13.7.2015. (englanniksi)
  7. a b c Uranium infoplease.com. Viitattu 11.7.2015. (englanniksi)
  8. Lehto & Hou s.267-268
  9. a b c Uranium americanelements.com. Viitattu 14.7.2015. (englanniksi)
  10. N. N. Greenwood & A. Earnshaw: Chemistry of the Elements, s. 1273–1280. 2nd Edition. Butterworth Heinemann, 1997. ISBN 0-7506-3365-4. (englanniksi)
  11. Lehto & Hou s. 269
  12. Uraanin terveysvaikutukset 13.8.2015. Säteilyturvakeskus. Viitattu 29.12.2015.
  13. Päivi Kurttio, Hannu Komulainen, Aila Leino, Laina Salonen, Anssi Auvinen ja Heikki Saha: Bone as a Possible Target of Chemical Toxicity of Natural Uranium in Drinking Water. Environ Health Perspect, 30.9.2004, 113. vsk, nro 1, s. 68-72. PMC. Artikkelin verkkoversio Viitattu 29.12.2015. (englanniksi)
  14. Hannu Komulainen ja Jouko Tuomisto: Metallit ja metalloidit: Uraani (pdf) (s. 1079) Farmakologia ja toksikologia. Kuopio: Kustannus Medicina Oy. Viitattu 31.12.2015.
  15. Mitä on köyhdytetty uraani 13.8.2015. Säteilyturvakeskus. Viitattu 1.1.2016.
  16. Isotopes of Uranium (Z=92) Berkeley Lab. Viitattu 14.7.2015. (englanniksi)
  17. a b Bertrand Goldschmidt: Uranium's Scientific History 1789 - 1939 Viitattu 7.7.2015. (englanniksi)
  18. a b c Marko Hamilo: Pikivälkkeestä radioaktiivisuuteen 18.10.2005. Helsingin Sanomat. Viitattu 11.7.2015.
  19. Lehto & Hou s. 266-267
  20. a b c Uranium and Depleted Uranium lokakuu 2015. world-nuclear.org. Viitattu 29.12.2015. (englanniksi)
  21. Kaivostoiminta Säteilyturvakeskus. Viitattu 14.7.2015.
  22. Talvivaaran ympäristövahinko: Talvivaaran kaivoksen ympäristöstä kerättyjen vesi- ja muiden näytteiden uraanipitoisuuksia 9.1.2015. Säteilyturvakeskus. Viitattu 14.7.2015.
  23. ATS Ydintekniikka, 1989 nro 2, s. 14