Radioaktiivinen hajoaminen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Radioaktiivinen hajoaminen on prosessi, jossa radioaktiivinen atomiydin muuntuu toiseksi ytimeksi emittoiden samalla säteilyä.[1]

Hajoamistapa kuvaa tapaa, jolla hiukkanen hajoaa. Radioaktiivisten isotooppien hajoamistavat ovat:

Tietyllä ytimellä on tyypillisesti yksi vallitseva hajoamistapa. Spontaani fissio on kuitenkin poikkeus ja tällöinkin alfa-hajoaminen on vallitseva hajoamistapa. Tietyissä olosuhteissa spontaani hajoaminen voi kuitenkin synnyttää ketjureaktion, jolloin se on ainakin hetken vallitseva hajoamistapa.

Hajoamisen jälkeen ydin jää joskus virittyneeseen tilaan. Pitkäikäisinä näitä kutsutaan ydinisomeereiksi. Näillä ytimillä tapahtuva isomeerinen transitio virittyneeltä tilalta perustilaan ei aiheuta ytimen muuntumista toiseksi, toisin kuin radioaktiivisen hajoamisen yhteydessä.
Nämä hajoamistavat ovat:

Hajoamislaki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuri määrä hajoavia ytimiä noudattaa paremmin lakia.

Aineen aktiivisuus eli hajoamisnopeus tietyllä hetkellä on verrannollinen ydinten määrään ja hajoamisvakioon :

Tämän separoituvan differentiaaliyhtälön ratkaisuksi saadaan ydinten määrä ajanhetkellä :

Hajoamislaista voidaan johtaa myös puoliintumisaika , jossa radioaktiivisten ydinten määrä puolittuu.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. H. Stephen Stoker: General, Organic, and Biological Chemistry, s. 314. Cengage Learning, 2012. ISBN 9781133103943. (englanniksi)