Astatiini

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
PoloniumAstatiiniRadon
I

At

Ts  
 
 
At-TableImage.png
Yleistä
Nimi Astatiini
Tunnus At
Järjestysluku 85
Luokka puolimetalli
Lohko p
Ryhmä 17, halogeeni
Jakso 6
Väri metallinen
Löytövuosi, löytäjä 1940, Dale Corson, Kenneth MacKenzie, Emilio Segre
Atomiominaisuudet
Atomipaino (210) amu
Atomisäde, mitattu (laskennallinen) 140 pm
Orbitaalirakenne [Xe] 4f14 5d10 6s2 6p5
Elektroneja elektronikuorilla 2, 8, 18, 32, 18, 7
Hapetusluvut -I, +III, +V, +VII
Fysikaaliset ominaisuudet
Olomuoto Kiinteä
Sulamispiste 575 K (302 °C)
Kiehumispiste (epävarma) 610 K ((epävarma) 337 °C)
Höyrynpaine 100 Pa 429 K:ssa
Muuta
Elektronegatiivisuus 2,2 (Paulingin asteikko)
Ominaislämpökapasiteetti luotettavaa dataa ei saatavissa kJ/kg K
Lämmönjohtavuus (300 K) 1,7 W/(m×K)
CAS-numero 7440-68-8
Tiedot normaalilämpötilassa ja -paineessa
Astatiinin paikka neptuniumin hajoamissarjassa. At-217 syntyy neptunium-237:n hajotessa.

Astatiini eli astaatti on alkuaine, jonka kemiallinen merkki on At (lat. astatinum), järjestysluku 85 ja CAS-numero 7440-68-8. Se on halogeeneihin kuuluva erittäin radioaktiivinen alkuaine.

Astatiininin isotooppeja At-218 ja At-219 syntyy luonnossa väli­vaiheina uraanin radio­aktiivisessa hajoamisessa. Molemmat ovat hyvin lyhy­tikäisiä.[1] Pitkäikäisin isotooppi on At-210, jonka puoliintumisaika on 8,1 tuntia. Astatiinin nimikin johtuu kreikan sanasta αστατος (astatos), joka tarkoittaa epä­vakaata. Maapallon kuoressa astatiinia on arvioitu olevan yhteensä korkeintaan teelusikallinen, vähemmän kuin 30 grammaa.[2]

Astatiinin havaitsi ensimmäisenä Fred Allisonin ryhmä vuonna 1931. Keino­tekoisesti sitä valmistivat ensimmäisinä Dale Corson, Kenneth MacKenzie ja Emilio Segre Kalifornian yliopistossa vuonna 1940. Sitä saadaan pommittamalla vismuttia energisillä alfa­hiukkasilla. Sitä on valmistettu vähemmän kuin yksi mikrogramma, eikä sen ominaisuuksia ole kovinkaan tarkoin tutkittu.[2] Astatiinin harvinaisuuden ja epävakaisuuden vuoksi kukaan ei tähän mennessä tiedä, miltä astatiini edes näyttää. Vaikka voitaisikin valmistaa sen verran suuri kappale puhdasta astatiinia, että sen voisi paljain silmin nähdä, sen oma säteily kehittäisi nopeasti niin paljon lämpöä, että kappale höyrystyisi välittömästi.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Luonnon radioaktiivisia aineita sisältävät mineraalit (pdf) Säteilyturvakeskus. Viitattu 13.7.2010.
  2. a b Timo Paukku: Astatiinia on maankuoressa vain kymmeniä grammoja Helsingin Sanomat 6.12.2006. Viitattu 13.7.2010.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä kemiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.