Tyynimeri

Wikipedia
Ohjattu sivulta Tyyni valtameri
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tyynenmeren sijainti.

Tyynimeri (vanhentuneet nimet ovat Tyyni valtameri ja Iso valtameri [1]) on maailman suurin merialue. Se sijaitsee Aasian ja Amerikan mantereiden välissä. Meren nimi tulee löytöretkeilijä Fernão de Magalhãesn antamasta latinankielisestä nimestä Mare Pacificum.

Kansainvälinen päivämääränraja kulkee Tyynenmeren ja Oseanian poikki.

Mitat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyynimeri on kooltaan 165 250 000 neliökilometriä ja peittää yhden kolmasosan maapallon pinta-alasta. Pohjois-eteläsuunnassa valtameren pituus on noin 15 500 kilometriä ja itä-länsisuunnassa leveimmillään 5:nnellä pohjoisella leveyspiirillä noin 19 300 kilometriä. Maapallon syvin kohta, Mariaanien hauta sijaitsee Tyynessämeressä.[2]

Tyynessämeressä sijaitsee noin 25 000 saarta (pääasiassa päiväntasaajan eteläpuolella), enemmän kuin muissa merissä yhteensä. Valtavaa saaristoaluetta kutsutaan yleisnimellä Oseania.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyynellämerellä tapahtui esihistoriallisina aikoina merkittäviä ihmisten muuttoaaltoja, merkittävimpänä austronesialaistaen – erityisesti polynesialaisten – muuttoaalto Aasian reunoilta asuttamaan Tahitia ja tämän jälkeen Havaijia ja Uutta-Seelantia, ja paljon myöhemmin Pääsiäissaarta.

Eurooppalaiset näkivät Tyynenmeren ensimmäisen kerran 1500-luvulla: espanjalainen löytöretkeilijä Vasco Núñez de Balboa ylitettyään Panaman kannaksen vuonna 1513, ja Fernão de Magalhães, joka purjehti Tyynellämerellä maailmanympäripurjehduksensa aikana 15191522. Vuonna 1564 konkistadorit purjehtivat meren yli Meksikosta Filippiineille ja Mariaanien saarille.

1500-luku oli espanjalaisten valtakautta heidän laivojensa purjehtiessa Espanjasta Filippiineille, Uuteen-Guineaan ja Salomonsaarille; espanjalaiset kauppalaivat purjehtivat Tyynenmeren yli kerran tai kaksi vuodessa Manilan ja Acapulcon välillä. 1500-luvun lopulla Ragusasta (Dubrovnikista) kotoisin ollut Vice Bune purjehti lounaisella Tyynellämerellä ja löysi muun muassa Vanuatun.

1600-luvulla hollantilaiset hallitsivat löytöretkeilyä ja kauppaa purjehtien eteläisen Afrikan ympäri; Abel Janszoon Tasman löysi Tasmanian ja Uuden-Seelannin vuonna 1642. Ragusanilaiset kauppiaat hallitsivat kauppaa Melanesiassa.

1700-luvulla löytöretkeily Tyynellämerellä kiihtyi: venäläiset tutkivat Alaskaa ja Aleuttien saaria, ranskalaiset Polynesiaa, brittiläinen James Cook teki kolme matkaa Tyynellämerellä.

1800-luvulla Iso-Britannia ja Ranska – myöhemmin myös Yhdysvallat – miehittivät suurta osaa Oseaniaa. 1800-luvun loppupuolella tehtiin tieteellisesti merkittäviä tutkimusmatkoja: brittiläisen HMS Beaglen (mukana Charles Darwin), yhdysvaltalaisen USS Tuscaroran ja saksalaisen Gazellen purjehdusmatkat.

1900-luvun alussa japanilaiset hallitsivat vuoteen 1914 mennessä läntistä Tyyntämerta, ja valloittivat monia muita saaria Toisen maailmansodan aikana. Yhdysvallat oli vallannut Filippiinit vuonna 1898. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat hallitsi Tyyntämerta.

Geologiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyyntämerta ympäröi suuri määrä tulivuoria ja syvänmeren hautoja.

Tyyntämerta kiertää vyöhyke, jolla tapahtuu suurin osa Maan maanjäristyksistä ja tulivuorenpurkauksista. Lisäksi sen alueella sijaitsee useita kuumia pisteitä, maankuoren aukkoja. Kuumien pisteiden vulkaaninen toiminta on muodostanut useita saariketjuja, muun muassa Seurasaaret, Cookinsaaret ja Havaijin.

Saaret ovat syntyneet Tyynenmeren mannerlaatan liikkuessa kuuman pisteen päällä luoteeseen pisteen pysyessä paikallaan Maan vaipassa. Näin syntyneessä tulivuorisaarten ketjussa vanhimmista saarista on jäljellä eroosion vaikutuksesta enää saarten ympärillä kasvaneiden koralliriuttojen muodostamat atollit.

Tuliperäisyys on vaikuttanut voimakkaasti polynesialaiseen kulttuuriin, esimerkiksi havaijilaisen mytologian Pele-jumala.

Hydrografiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyynenmeren keskisyvyys on 4 270 m; sen syvin kohta 10 911 m Challengerin syvänteessä Mariaanien haudan pohjalla on ylipäätään maailman merten syvin paikka.

Tyynenmeren veden lämpötila vaihtelee jäätävästä napojen läheisyydessä päiväntasaajan noin 25–30 celsiusasteeseen.

Suolaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyynenmeren pintavesien suolaisuus vaihtelee vuodenaikojen ja leveysasteen mukaan. Päiväntasaajan tienoilla vesien suolaisuus on matalimmillaan 34 promillea. Tämä johtuu alueen suuresta sadannasta sekä vähäisestä haihtumisesta, mikä puolestaan johtuu hiljaisista tuulista ja pilvisestä säästä. Suolaisimmillaan Tyynimeri on kaakossa, missä suolaisuus on korkeimmillaan 37 promillea. Pohjoisella avomerellä suolaisuus voi nousta 36 promilleen. Alimmillaan suolaisuus on aivan pohjoisessa, alle 32 promillea. Etelässä Antarktiksen lähistöllä suolaisuus on alle 34 promillea. Koska Tyynenmeren länsiosissa sataa runsaasti, pintavedet ovat siellä vähäsuolaisempia kuin idässä.[3]

Vuorovesi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyynenmeren vuoroveden vaihtelut ovat suhteellisen vähäisiä. Tahitilla vuoksen ja luoteen erotus on enintään 0,3 metriä, Havaijin Honolulussa 0,6 metriä, Japanin Jokohamassa 1,5 metriä ja Etelä-Amerikan Kap Hornissa 1,8 metriä. Suurimmillaan vaihtelu on Kalifornianlahdella ja Koreanlahdella, 12 metriä, ja Australiassakin 10 metriä. Tyynenmeren vuorovesi on monipuolisempi kuin Atlantilla, missä vesi nousee vain kerran vuorokaudessa.[4]

Merivirrat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyynenmeren merivirtoja

Päiväntasaajan molemmin puolin 15. leveysasteiden kohdalla virtaavat idästä länteen Pohjoinen ja Eteläinen päiväntasaajanvirta. Niiden välissä lännestä itään virtaa Päiväntasaajan vastavirta juuri päiväntasaajan pohjoispuolella. Pohjoinen päiväntasaajanvirta kääntyy Filippiinien kohdalla pohjoiseen ja muodostaa lämpimän Kuroshion eli Japaninvirran. Se kääntyy Japanin kohdalla pohjoiseksi Tyynenmerenvirraksi, joka virtaa kohti Pohjois-Amerikkaa. Kamtšatkalta virtaa kylmä merivirta etelään ja kohtaa Japaninvirran 36. leveysasteen kohdalla. Pohjois-Amerikan rannikolla virtaa pohjoisesta etelään kylmä Kalifornianvirta. Eteläinen päiväntasaajanvirta jakautuu kolmeksi virraksi. Itäisimmistä virroista syntyy Itäaustralianvirta, joka kääntyy takaisin itään ja pysähtyy Uuden-Seelannin länsipuolelle. Eteläisen päiväntasaajanvirran itäisin haara muodostaa lämpimän Eteläisen Tyynenmerenvirran. Etelämantereen ja Eteläisen Tyynenmerenvirran välissä lännestä itään virtaa kylmä Länsituulten virta, jonka päävirtaus kääntyy Etelä-Amerikan kohdalla pohjoiseen Perun- eli Humboldtinvirraksi.[5]

Eteläisellä Tyynellämerellä esiintyy merivirtausten muuttuessa ajoittain El Niño -ilmiö, joka aiheuttaa epätavallista säätä laajalla alueella.[5]

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyynenmeren kalakannat ovat hyvin runsaat, ja suurin osa maailman kaikesta kalansaaliista saadaankin Tyynestämerestä. Suurimmat kalataloudet ovat Japanilla ja Venäjällä, mutta myös Kiina, Yhdysvallat, Peru, Chile, Etelä-Korea ja Indonesia ovat maailman suurimpia kalastusvaltioita.[6]

Tyynenmeren tärkeimmät satamat ovat idässä Los Angeles, Long Beach, San Francisco ja Puget Sound Washingtonin osavaltiossa, sekä lännessä Tokio, Osaka, Etelä-Korean Busan, Shanghai, Hongkong, Taiwanin Kaohsiung, sekä Sydney. Singapore on Tyynenmeren ja Intian valtameren välillä tärkein yhteys.[7]

Tyynenmeren sivumeret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hakulinen Kerkko, Paikkala Sirkka: ”Taulukko 1”, Pariisista Papukaijannokkaan, s. 29. Eksonyymit (suomenkieliset nimiet). Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2013. 978-952-5446-80-7.
  2. Charles Henry Cotter, John E. Bardach, Joseph R. Morgan: Pacific Ocean 9.3.2014. Encyclopædia Britannica. Viitattu 6.3.2015.
  3. Charles Henry Cotter, John E. Bardach, Joseph R. Morgan: Pacific Ocean : Salinity 2014. Encyclopædia Britannica. Viitattu 6.3.2015.
  4. Charles Henry Cotter, John E. Bardach, Joseph R. Morgan: Pacific Ocean : Tides 2014. Encyclopædia Britannica. Viitattu 6.3.2015.
  5. a b John E. Bardach, Charles Henry Cotter, Joseph R. Morgan: Pacific Ocean Encyclopaedia Britannica. Viitattu 6.3.2015.
  6. Charles Henry Cotter, John E. Bardach, Joseph R. Morgan: Pacific Ocean : Fisheries 2014. Encyclopædia Britannica. Viitattu 6.3.2015.
  7. Charles Henry Cotter, John E. Bardach, Joseph R. Morgan: Pacific Ocean : Trade and transportation 2014. Encyclopædia Britannica. Viitattu 6.3.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tyynimeri.