Immuniteetti

Immuniteetti eli vastustuskyky on elimistön kyky suojautua taudinaiheuttajia vastaan. Immuniteetti voidaan jakaa karkeasti kahteen luokkaan: luontainen ja adaptiivinen immuniteetti. Luonnollinen immuniteetti estää patogeeneja pääsemästä elimistöön sekä niiden leviämisen elimistössä. Luonnolliseen immuniteettiin ei liity oppimista vaan se toimii jokaisella patogeenikohtaamisella samalla tavalla. Hankittu immuniteetti toimii silloin, kun luonnollinen immuniteetti ei ole onnistunut estämään patogeenejä leviämästä elimistöön. Hankittu immuniteetti muuttuu jokaisen patogeenikohtaamisen jälkeen tehokkaammaksi, ja se on spesifisempi kuin luonnollinen immuniteetti.

Luonnollinen immuniteetti

Luonnollinen immuniteetti (luontainen immuniteetti, englanniksi innate immunity) tunnistaa ja tuhoaa mikrobeja. Luontainen immuniteetti toimii tiettyjen solureseptorien avulla, jotka tunnistavat mikrobien rakenteita ja aktivoivat solut, jotka ovat kontaktissa mikrobien kanssa. Luontainen immuniteetti on ilmeisesti evoluution vanha keksintö, mutta sillä on erinomaisen tärkeä rooli immuunivasteen säätelyssä. Luontaisen immuniteetin solut (esimerkiksi makrofagit) eivät tunnista kaikkia mikrobeja eivätkä kykene muodostamaan ns. muistisoluja.

Hankittu immuniteetti

Hankittu immuniteetti eli adaptiivinen immuniteetti on evoluution uudempi keksintö. Se perustuu T- ja B-soluihin, joilla on erityiset, spesifiset reseptorit mikrobeja vastaan. B-solujen reseptori on immunoglobuliini M (IgM) ja T-solujen reseptoria kutsutaan T-solureseptoriksi. Molemmat sijaitsevat solun pinnalla, ja kullakin yksittäisellä solulla on vain yksi reseptorityyppi. Adaptiivisen immuniteetin kauneus piilee siinä, että T- ja B-solujen solunkehityksen aikana kussakin solussa reseptoria koodittava geeni käy läpi satunnaisen geneettisen rekombinaation, joka saa aikaan sen, että reseptoreita voi olla miljardeja erilaisia. Täten elimistössä tuotetaan jatkuvasti miljardeja spesifisiä T- ja B-soluja, joilla kullakin on oma spesifinen reseptorinsa, eli kukin solu tunnistaa tietyn mikrobin tai muun antigeenin.

Kun B- tai T-solu kohtaa mikrobin, jota vastaan sillä on spesifinen reseptori, alkaa ns. klonaalinen laajentuminen, jossa kyseinen solu jakautuu hyvin nopeasti. Tämä saa aikaan humoraalisen immuunivasteen, jossa B-solut tuottavat liukoisia vasta-aineita (immunoglobuliineja), ja soluvälitteisen T-soluvasteen, jossa ns. tappaja-T-solut tuhoavat mikrobi-infektoituneet solut elimistössä. Lopuksi immuunivaste vaimenee, ja jäljelle jää ns. muistisoluja, jotka mahdollistavat kyseisen immuunivasteen nopean reaktivaation, jos kyseinen mikrobi tavataan uudestaan elimistössä. Muistisolujen ansiosta ihminen ei yleensä sairasta tiettyä mikrobitautia kahdesti. Joskus immuunivaste voi olla liian voimakas, jolloin elimistön kudokset tai elimet voivat vaurioitua. Tunnetaan myös autoimmuunitauteja, joissa elimistön oma immuniteetti alkaa hyökätä omia soluja vastaan. Näiden tautien alkusyytä ei usein tiedetä.

Immuniteetin tutkimuksen historiaa

Jo antiikin aikoina tiedettiin, että tietyn taudin sairastaneet ihmiset eivät sairastuneet samaan tautiin uudestaan. Taustalla olevaa mekanismia ei tiedetty, ja yleisesti uskottiin, että tartuntataudit olivat yliluonnollista alkuperää tai saastuneen ilman aiheuttamia.

Saksalainen lääkäri Robert Koch ja ranskalainen kemisti Louis Pasteur tekivät 1800-luvulla uraauurtavia tutkimuksia, jotka todistivat aukottomasti, että tartuntataudit ovat mikrobien aiheuttamia. Tämä mahdollisti rokotteiden kehittämisen, mikä on johtanut monien tartuntatautien (esimerkiksi tuhkarokko, kurkkumätä) merkittävään vähenemiseen tai jopa katoamiseen kehittyneistä maista.

Aiheesta muualla

• Elimistön vastustuskyky (immuniteetti), Terveyskirjasto.fi, Lääkärikirja Duodecim / Veli-Jukka Anttila (10.11.2021)
• Synnynnäisen immuniteetin merkitys lasten infektiosairauksissa, Duodecim / Mika Rämet (2004)
• Luontainen immuniteetti puolustuksen eturintamassa, Duodecim / Seppo Meri (2003)