Skandinaavinen muinaisusko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Skandinaavinen muinaisusko on nimitys Skandinavian ihmisten esikristillisellä ajalla harjoittamalle uskonnolle. Jo kivi- ja pronssikaudella eläneiden ihmisten rituaaleista, uskomuksista ja myyteistä voidaan tehdä varovaisia päätelmiä arkeologisten löytöjen perusteella. Parhaiten tunnetaan kuitenkin rautakauden uskonto, josta on säilynyt yksityiskohtaisia kirjoitettuja kuvauksia.

Mytologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Skandinaavinen mytologia

Skandinaavisella mytologialla tarkoitetaan Skandinavian rautakautisten asukkaiden, kuten viikinkien, jumaltarustoa, myyttejä ja uskomuksia. Skandinaavinen mytologia muistuttaa läheisesti muuta germaanista mytologiaa ja siinä on yhtymäkohtia moniin muihinkin Euroopan esikristillisiin myyttimaailmoihin. Tiedot skandinaavisesta mytologiasta perustuvat ennen kaikkea Edda-runoihin, jotka kirjoitettiin Islannissa muistiin kristinuskoon kääntymisen jälkeen, islantilaisiin saagoihin, Snorri Sturlusonin kirjoittamaan runousopin käsikirjaan (niin sanottu Snorra Edda) sekä Saxo Grammaticuksen kirjaan De Gesta Danorum.

Skandinaavisessa mytologiassa maailma syntyi Ymir-jättiläisen ruumiista. Yksi Ymirin kolmesta pojasta on Odin, josta tuli jumalten johtaja. Jumalia on kahta eri tyyppiä, aasat ja vaanit. Skandinaavinen mytologia kertoo yleensä jumalten ja ihmissankarien seikkailuista ja taisteluista pahaa tai ihmisille vihamielisiä voimia edustavia jättiläisiä vastaan.

Merkittäviä jumalhahmoja ovat Odinin lisäksi olivat muun muassa ukkosenjumala Thor, rakkauden jumalatar Freija, sodanjumala Tyr, merenjumala Njord, tulenjumala, jättiläisen poika ja Odinin kasvattiveli Loki, sekä hänen jälkeläisensä kuoleman valtiatar Hel, Midgårdin käärme ja Fenris-susi.

Palvontamenot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uhrit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jumalille, haltioille, esi-isien hengille tai muille uhrattiin jo kivikaudella. Skandinaavisten kansojen myöhäisrautakaudella ja varhaiskeskiajalla harjoittamista uhrausmenoista käytetään nimitystä blót. Uhrimenoja voitiin harjoittaa uhrilehdoissa, tai paikallisen mahtimiehen kotona. Suurimmat rituaalit pidettiin vuodenaikojen taitekohdissa, ja niihin otti osaa koko yhteisö. Yleinen uhripaikka oli paikallisen hallitsijan sali, jonka ympärille uhrattujen veri siunattuna ripoteltiin. Uhrauksen jälkeen pidettiin yleensä suuri juhla, jossa uhrieläinten ruhot syötiin. Saagoissa mainitaan myös miestietäjien ennustaneen tulevaisuutta uhrijuhlissa.

Keskuspaikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanha Uppsala oli keskeinen palvontamenojen pitopaikka Ruotsissa 1000-luvulle saakka. Kuvassa vanhoja hautakumpuja.

Suurimmat uhrijuhlat viikinkiaikana pidettiin ehkä Uppsalassa, Ruotsissa, ja Lejressä, Tanskassa. Molemmista on säilynyt vain kristittyjen kirjoittajien kuvauksia, joten tiedot voivat olla vääristyneitä. Molemmat juhlat pidettiin joka yhdeksäs vuosi ja ihmisiä kuin myös eläimiä uhrattiin. Numerolla yhdeksän oli jonkinlaista maagista merkitystä. Lejressä sanottiin uhratun 99 ihmistä, hevosta, koiraa ja kukkoa. Uppsalassa yhdeksän koirasta joka lajia (myös ihmisiä), yhteensä 72, uhrattiin. Uhrien ruumiit ripustettiin roikkumaan uhrilehtoon. Adam Bremeniläisen mukaan yhdeksän uhrattua ihmistä olivat miesorjia.

Muualla uhraus ei ollut yhtä laajamittaista. Esimerkiksi Volgaa matkaavat rus-kauppiaat asettivat puisia jumalankuvia ja uhrasivat niille lampaita ja karjaa varmistaakseen kauppaonnen.

Taikuuden harjoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taikuutta käytettiin ennustamiseen ja elämän sekä luonnonkierron tapahtumien yhteydessä. Taikuudella oli myös vahingoittavia käyttötarkoituksia. Yksi pelätyimmistä taikuuden muodoista oli nimeltään seid, joka oli yleensä luonteeltaan vahingoittavaa taikuutta. Sen alkuperän arvellaan olevan kahden jumalallisen perheen, aasojen ja vaanien kannattajien vihanpidossa.

Seidiä arvostettiin ja pelättiin läpi viikinkiajan. Sen naisharjoittajat saattoivat harjoittaa sitä yhteisön tuomitsematta (yleensä ennustamiseen), mutta miesharjoittajia ei katsottu hyvällä: eräs kronikka kertoo Norjan ensimmäisen kuninkaan Harald Kaunotukan sytyttäneen poikansa talon tuleen kun tämä oli turvautunut seidiin. Poika ja hänen 80 kannattajaansa poltettiin elävältä. Miehille tämän katsottiin olevan sopimatonta, koska taikuuden manipuloivan luonteen takia sitä pidettiin ristiriidassa miehisen ihanteen, avoimuuden ja rehellisyyden, kanssa.

Naisharjoittajia, jotka kiersivät talosta taloon ennustaen ihmisten ja yhteisöjen tulevaisuutta, kutsuttiin sanalla völva. Ainoa yksityiskohtainen lähde, joka kertoo völvan työskentelystä, on 1200-luvulta peräisin oleva Erik Punaisen Saaga. Völuspá kertoo pohjanmiesten käsityksen maailman synnystä ja lopusta. Runo on esitetty völvan näkeminä näkyinä, joista Odin palkitsi tietäjän koruilla.

Kristinuskon leviäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristinuskon leviämisen myötä vanhat uskomukset vähitellen sulautuivat kristillisiin oppeihin, ja myöhemmin hävisivät kansan kääntyessä kristinuskoon. Aluksi kristityt lähetyssaarnaajat korostivat yhtäläisyyksiä kahden uskon välillä saavuttaakseen hyväksynnän kansan keskuudessa. He jopa kannustivat vanhojen uskomuksien säilyttämiseen kristittyjen rinnalla. Tämän vuoksi monet vanhat kirkot rakennettiin perinteiselle pakanallisille palvontapaikoille.

Lähetyssaarnaajilla oli suuri etu pohjoisiin pappeihin nähden, koska he olivat järjestäytyneitä. Pakanalliset papit toimivat yksittäin eikä heillä ollut järjestäytynyttä organisaatiota takanaan.

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esikristillisten uskomusjärjestelmien piirteitä säilyi kansanuskomuksissa 1800-luvulle saakka. Nykyisin uuspakanallinen suuntaus aasainusko pyrkii entistämään ja elvyttämään vanhaa skandinaavista esikristillistä uskomusjärjestelmää.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]