Virolainen muinaisusko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Virolainen muinaisusko tarkoittaa ennen kristinuskon valtakautta harjoitettuja uskonnollisia tapoja ja uskomuksia. Virolaisten muinaisista uskomuksista ajalta ennen kristinuskon tuloa tiedetään kovin vähän, sillä perinnettä alettiin tallentaa vasta 1800-luvulla, jolloin muinaisusko oli kadonnut ja iso osa myyteistä unohtuneita. Osa myyteistä on rakennettu mahdollisesti melko keinotekoisesti 1800-luvun kansallisromantiikan huumassa.

Muinaisuskon piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uhripaikka Koken kylässä Tartumaalla.
Maardun hiisi.

Virolainen muinaisusko oli animistinen luonnonuskonto, joka sisälsi esimerkiksi metsään ja vesistöihin liittyvät erillaiset haltiat ja uskomukset. maanviljelyn ja karjanhoidon yleistyttyä uskoon sisällytettiin myös näihin liittyviä vastaavia halitjoita ja uskomuksia. Myöhäisestä rautakaudesta lähtien esi-isien palvonta sai tärkeän merkityksen, mikä ilmeni esimerkiksi kalmistoina.[1] Kalmistojen lisäksi virolaisen muinaisuskon palvontapaikkoina toimivat hiidet, uhrikivet ja pyhät vesistöt.[1] Kalmistoille ja muille pyhille paikoille tuotiin uhreja, joiden tarkoituksena oli taata esi-isien tuki ja apu. Henrik Lättiläinen kirjoituksista ilmenee, että virolaiset uhrasivat nautoja, koiria ja muita eläimiä. Henrik antaa myös viitteitä ihmisuhreista. Esimerkkinä tästä Henrik kertoo, kuinka sakalalaiset olivat vuonna 1223 repineet tanskalaisen voudin sydämmen irti tämän ollessa vielä elossa ja syöneet sen kypsentämisen jälkeen saadakseen voimia taisteluihin kristittyjä vastaan.[2]

Virolaiset hautasivat vainajansa alunperin sellaisinaan kalmistoihin. Polttohautaus yleistyi rautakaudella. Polttamatta hautaaminen yleistyi jälleen toisen vuosituhannen alussa. Tapa saatettiin omaksua virolaisten itäisten naapurien venäläisten ja eteläisten latgallien esimerkin mukaan. Hautaustavan yleistymiseen vaikutti myös kristinuskon kasvava vaikutus. Kristillisä vaikutteita virolaiseen muinaisuskoon tuli alunperin idästä Venäjältä. Ruumishaudat ja maanalaiset kalmistot olivat 1000-luvulta 1200-luvulle pääasiassa ylimystön ja varakkaiden henkilöiden hautapaikkoja. Hautapaikkojen esineistössä yleistyi ristinkuviolla koristellut esineet, jotka on tavallisesti liitetty kristinuskon leviämiseen. Samaan aikaan haudoista löytyi myös kuitenkin kirveen- ja rombin muotoisia esineitä, jotka viittaavat muinaisuskon säilymiseen kristinuskon vaikutteiden ohella.[1]

Kristinuskon vakiinutettua asemansa Virossa muinasuskoon kuuluvia pyhiä paikkoja tuhottiin ja niiden paikalle rakennettiin kirkkoja ja kappeleita. Etenkin luterilainen kirkko pyrki hävittämään pyhiin paikkoihin liittyvät tavat. Tästä huolimatta vielä 1600- ja 1700-lukujen aikana virolaiset hautasivat vainajiaan pyhille paikoille. Muinaisskon pyhien paikkojen palvonta päättyi 1800-luvulle tultaessa, mutta niihin liitetyt uskomukset säilyivät kansanperinteessä. Pisimpään pyhiät paikat säilyivät Mulgimaalla, jossa pienet aidatut pyhät tarhat säilyivät osana maatiloja 1800-luvun puoliväliin saakka.[3]

Jumaluudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joskus on väitetty, ettei virolaisille kehittynyt jumaluuksien panteonia, jollaisia oli esimerkiksi slaaveilla ja germaaneilla. Väite saatta osaltaan perustua pelkästään siihen, että virolaisista jumaluuksista ei ole säilynyt juurikaan kirjallisia lähteitä. Koska virolaisilla oli tiheät yhteydet Skandinaviaan, on kuitenkin mahdollista että virolaisillakin oli oma nimeltä kutsuttujen jumaluuksien maailmansa. Nimeltä mainituista jumaluukista tunnetaan kuitenkin vain yksi, Tooru eli Taara. Toorua palvottiin Länsi-Virossa ja Saarenmaalla. Tooru-nimi on todennäköisesti johdettu skandinaavisen Thor-jumalan nimestä. Tooru on todennäköisesti myös Henrikin Liivinmaan kronikassa mainittu Taraphita. Taraphita saattaa olla johdettu huudosta "Taara, avita!" eli "Taara, auta!".[2]

Vanhin kerros säilyneitä myyttejä sisältyy runonlaulajien teksteihin. Ne kertovat maailman synnystä, maailmanpuusta ('Ilmapuu') ja siitä miten maa, kuu ja aurinko kuoriutuivat maailmanlinnun munista.

Rekonstruoitu jumalten joukko sisältää seuraavat jumalat:

  • Taara eli Uku, ylijumala, jota palvotaan monessa pyhässä tammilehdossa [4]
  • Taaran tyttäret Linda ja Jutta, lintujen kuningatar
  • Taaran pojat Kõu (ukkonen) ja Pikker (salama)
  • Vanatühi, alamaailman kuningas

Myyttisiä esineitä ja asioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Valkoinen laiva (valge laev) vie ihmiset parempaan valtakuntaan
  • Kynsikypärä (küüntest kübar) tekee kantajansa näkymättömäksi
  • Kirjokintaat (kirikindad) suojaavat niiden kuvioihin neulottujen loitsujen voimalla
  • Kirjovyö (kirivöö) suojaa, parantaa ja käytetään uhrilahjana
  • Pyhät kivet jääkauden siirtämiä siirtolohkareita on pidetty uhripaikkoina
  • Liikkuvat metsät ihmisten pahuuden takia metsä voi lähteä liikkeelle
  • Ihmissusi (libahunt)
  • Sinilintu (sinilind)

Uuspakanuus ja rahvaanusko nykyään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virolaisesta muinaisuskosta ei jäänyt juurikaan kirjallisia lähteitä ja kun kansanperinnettä alettiin kerätä 1800-luvun loppupuoliskolla sen kerääjät käyttivät hyödykseen pääasiassa suullista kansanperinnettä. Ensimmäinen virolaista kansanperinnettä laajemmassa mittakaavassa kerännyt oli Jakob Hurt (1839–1907).[3] 1920-luvulla perustettiin uuspakanallinen taarausko. Uskonnon harjoittaminen liittyi kansallismielisyyteen ja sen harjoittajat pyrkivät elvyttämään vanhoja muinaisuskon piirteitä, mutta he loivat myös kokonaan uusia vanhaan uskontoon liittymättömiä tapoja. Neuvostoliiton miehitettyä Viron taarauskoisten Hiis-järjestö kielettiin vuonna 1940, mutta taarausko elpyi jälleen 1980-luvun lopulla ja Viron itsenäistymisen jälkeen 1990-luvulla.[5]

Nykyään rahvaanuskon perinnettä pyrkii jatkamaan vuonna 1995 perustettu Maavalla Koda -järjestö. Maavalla Koda on uskonnollinen järjestö, jossa on edustettuna kaksi uskontoa: taarausko sekä maausko (maausk), jolla tarkoitetaan virolaisten (maarahvas) rahvaanomaista etnistä uskoa.[5]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Zetterberg, Seppo: Viro, Historia, kansa, kulttuuri, s. 29, 35-36. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1995. ISBN 951-717-806-9.
  2. a b Zetterberg, Seppo: Viron Historia, s. 52. Helsinki: Tammi, 2007. ISBN 9517465203.
  3. a b Folk belief Estonica. Eesti instituut. Viitattu 25.6.2015. (englanniksi)
  4. Panssarikilta
  5. a b Kaasik, Ahto: Pre-Christian native religion and attempts of restoration Estonica. Eesti instituut. Viitattu 24.6.2015. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]