Kungfutselaisuus

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kungfutselainen pyhäkkö Nagasakissa Japanissa.

Kungfutselaisuus (儒學, Rúxué) on Kiinassa syntynyt moraalinen ja yhteiskunnallinen oppi, joka kehittyi kiinalaisen filosofin Kungfutsen (551–479 eaa.) opetuksista. Kungfutselaisuus pohjautuu Kiinassa kauan vallalla olleisiin instituutioihin ja pitkäaikaiseen kiinalaiseen käytäntöön, ja sen taustatekijöinä ovat muun muassa sukujärjestelmä ja siihen liittyvä esi-isien kultti.[1]

Kungfutselaisuudella ei ole omaa jumalakäsitystä, mutta se on silti länsimaissa usein luokiteltu uskonnoksi. Kungfutselaisuuden keskeisimmät tekstit ovat Viisi klassikkoa ja Keskustelut.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kungfutse[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kungfutsen patsas pyhäkössä Pekingissä.

Kungfutselaisuuden perusti Zhou-dynastian aikana elänyt poliittinen opettaja Kungfutse (551–479 eaa.). Kungfutsen elinaikana kevättä ja syksyä -kaudella Kiinassa oli useita toisiaan vastaan taistelevia kuningaskuntia. Ajan suuret muutokset saivat monet ajattelijat pohtimaan yhteiskunnallisia ongelmia. Ajanjaksoa kutsutaankin taistelevien valtioiden ja satojen filosofien aikakaudeksi.[2]

Kungfutse oli tyytymätön aikansa moraaliin ja koetti elvyttää uudelleen arvomaailman, jonka hän uskoi olleen vallalla muinaisina kulta-aikoina. Kehitettyään oppinsa hän kiersi valtiosta valtioon etsien hallitsijaa, joka suhtautuisi siihen myönteisesti. Epäonnistuttuaan löytämään suopeaa ruhtinasta hän palasi kotiseudulleen Lu-valtioon ja omistautui opetustyöhön.[3]

Valtion viralliseksi opiksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kungfutsen jälkeen 300- ja 200-luvulla eaa. kungfutselaisuutta kehittivät filosofit Mengzi ja Xunzi. Tuohon aikaan kungfutselaisuus ei vielä ollut vallassa vaan kilpaili siitä useiden muiden koulukuntien kanssa. Kiinan ensimmäinen keisari Qin Shi Huangdi kannatti kungfutselaisuuden erään kilpailijan, lain koulukunnan oppeja ja vainosi kungfutselaisia ankarasti. Häntä seurannut Han-dynastia kuitenkin kohotti kungfutselaisuuden kaikkien muiden koulukuntien yläpuolelle ja antoi sille virallisen aseman Kiinan opetusjärjestelmän perustana.[4]

Kungfutselaisuus koki tilapäisen laskukauden Han-dynastian romahduksesta 200-luvulla jaa. seuranneessa poliittisessa kaaoksessa. Sen kilpailijoiksi nousseet buddhalaisuus ja taolaisuus pystyivät antamaan ihmiselämälle hengellisen ulottuvuuden, mikä kungfutselaisuudesta puuttui.[4]

Kungfutselaisuuden virallinen asema ei pääsääntöisesti johtanut muiden uskontojen tukahduttamiseen ja niiden edustajien vainoamiseen.[2] Vuoden 845 jälkeen kungfutselaiset kuitenkin suostuttelivat Kiinan hallinnon vainoamaan buddhalaisia ja muiden ulkomaisten uskontojen edustajia.[5]

Kungfutselaisuudessa syntyi 600-luvulta 1200-luvulle useita uudistusliikkeitä. Zhu Xin 1100-luvulla systematisoiman uuskungfutselaisuuden omaksui valtio opikseen, ja sen aseman oppi säilytti 1900-luvulle asti.[6]

Aseman menetys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kungfutselaisuus menetti asemansa valtion virallisena oppina keisarivallan kukistuttua Kiinassa 1912. Kiinan tasavallan alkuaikoina kungfutselaisuutta yritettiin sisällyttää perustuslakiin valtion virallisena ideologiana. Tätä protestoivat kuitenkin niin nuoret intellektuellit kuin kommunistitkin maan uudistamisen esteenä.[7]

Vuonna 1949 perustettua Kiinan kansantasavaltaa hallinneet kommunistit hyökkäsivät aktiivisesti kungfutselaisia arvoja vastaan arvostellen samalla kungfutselaisuutta taantumukselliseksi voimaksi, joka esti yhteiskunnan kehityksen. Mao Zedongin valtakaudella kungfutselaisuus kiellettiin ja monia sitä harjoittavia temppeleitä suljettiin Kiinassa. Kungfutselaisuus sisälsi ajatuksia, joista Mao ei pitänyt. Maon kuoleman jälkeen kiinnostus alkoi jälleen kasvaa ja Maon valtakaudella suljettuja temppeleitä avattiin taas käyttöön.

Viime aikoina valtaapitävä kommunistijohto on jälleen alkanut suhtautua kungfutselaisuuteen suvaitsevasti, sillä se liittyy läheisesti kiinalaiseen perhejärjestelmään ja korostaa kurin ja järjestyksen merkitystä yhteiskunnassa.[7] Kiinan koululaisille opetetaan kungfutselaisuuden klassikoista, joista on kuitenkin jätetty pois keisarillisia instituutioita käsitteleviä osia.[8]

Nykyisin kungfutselaisuudella on noin 198 miljoonaa kannattajaa, joista 6–8 miljoonaa Kiinan ulkopuolella.[2]

Opin sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rituaalien kirja, yksi Viidestä klassikosta

Kungfutselaisuuden tärkeimmiksi hyveiksi on Han-kaudelta lähtien luettu ”viisi vakiota”: inhimillisyys (voidaan ymmärtää lähteestä riippuen myös esimerkiksi lähimmäisyydeksi, veljeydeksi tai kunniallisuudeksi), oikeudenmukaisuus, hyvät tavat (voidaan kääntää myös perinnäistapojen kunnioitukseksi tai säädyllisyydeksi), uskollisuus ja viisaus.[9] Kungfutselaisuuden ydin on se, että ylemmän (keisarin, ruhtinaan, miehen, vanhemman) tulee suojella alempaa ja alemman (alamaisen, naisen, nuoremman) tulee kunnioittaa ylempää.

Kungfutselaisuudessa ovat tärkeitä viisi suhdetta.[2] Niihin kaikkiin kuuluvat omat vastavuoroiset hyveensä:

  1. Hallitsijan hyväntahtoisuus ja alamaisten uskollisuus.
  2. Isän hyvyys ja pojan vanhempainrakkaus.
  3. Aviomiehen oikeamielisyys ja vaimon kuuliaisuus.
  4. Vanhemman veljen jalous ja nuoremman veljen nöyryys.
  5. Vanhemman ystävän huolenpito ja nuoremman ystävän kunnioitus.

Kungfutsen ihanteena oli ”jalo ihminen” (junzi, ”herrasmies”), joka ilmentää moraalisia hyveitä kaikissa toimissaan sekä on tyyni ja aina rauhallinen. Hänen paras hyveensä, kaikkien hyveiden summa, on inhimillisyys eli hyväntahtoisuus tai humanismi. Se on läheisessä yhteydessä vastavuoroisuuteen. Jalon ihmisen vastakohta on ”pieni ihminen” (xiaoren), joka on moraaliltaan huono, muodostaa kuppikuntia sekä on hermostunut ja levoton.[10]

Kungfutselaisuuden mukaan kaikki, mikä on olemassa, on vuorovaikutuksessa jonkin muun kanssa.lähde? Tämän vuoksi ihmisen on pyrittävä jalostamaan luonnettaan, jotta hän voi hyödyttää valtiotaan ja samalla muita ihmisiä.

Kungfutsen mukaan oikeamielisyys on oikeaa menettelyä kaikissa tilanteissa. Sen vastakohtana on hyödyn tavoittelu.[2]

Kungfutselaisuuden perusperiaatteena on parantaa ja lisätä hyvinvointia yhteiskunnassa jalon käytöksen kautta, joka siirtyy ensin perheestä kaupunkiin sitten yhteiskuntaan ja myöhemmin koko maailmaan. Tähän pyritään hyveellisellä elämällä. Kungfutselaisuuden käsityksen mukaan ihmiset pystyvät toteuttamaan ihmisyytensä parhaita puolia vain muiden ihmisten keskuudessa.

Kungfutselaisuuteen vaikuttaneista buddhalaisuudesta ja taolaisuudesta siihen yhdistettiin toisen vuosituhannen alussa jin ja jang -ajattelu sekä viiden elementin (vesi, tuli, puu, metalli ja maa) periaate. Zhu Xi lisäsi kungutselaisuuteen kahden elementin oppinsa, jonka mukaan kaikki elämän osa-alueet ovat lin, järkiperäisen prinsiipin, ja qin, muuttuvan elintärkeän voiman, tuottamia.[11]

Yhteiskunnallisena oppina kungfutselaisuus on vaikuttanut syvällisesti kiinalaisen yhteiskunnan rakenteeseen ja sen arvoihin. Kungfutselaiset ajattelivat kiinalaista yhteiskuntaa perheenomaisena järjestelmänä, jossa hallitsijaa kunnioitettiin alamaistensa isänä. Kungfutselaisuudesta on kansantasavallankin ajalle periynyt ajatus, jonka mukaan yksilön tulee palvella yhteiskuntaa uhrautuvasti ja velvollisuudentuntoisesti. Kungfutselaisuus on korostanut myös lainkuuliaisuutta sekä vanhusten ja talonpoikien hyvää kohtelua, jotka ovat edelleen arvostettuja hyveitä.[12]

Keskeiset tekstit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kungfutselaisuuden keskeisimmät tekstit ovat Viisi klassikkoa, Keskustelut ja Neljä kirjaa.[13]

Jumalat ja henget[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taivaan temppeli, 1420. Kungfutse ei koskaan puhunut jumaluudesta vaan viittasi aina vain ”Taivaaseen (Tian)”. Maailmaa ajatellaan ohjaavan persoonaton mutta tahtova Taivas. Taivaan temppelissä rukoiltiin jumalalta hyvää satovuotta. Temppeli oli myös valtakunnan pyhin paikka.

Kiinassa palvottiin Kungfutsen aikana jumaluutena ”Taivasta” (天, tian). Se viime kädessä määräsi kaikkien maailmankaikkeuden elävien olentojen kohtalon, ja kaikki ihmisten instituutiot oli perustettu sen nimissä. Vallassa oleva hallitsija nautti aina "Taivaan mandaattia" eli hallitsijan valtaoikeutta. Myös Kungfutse kunnioitti Taivasta eikä kieltänyt henkien olemassaoloa. Häntä kiinnostivat kuitenkin lähinnä moraali ja ihmisyhteisö, ja hän halusi kääntää ihmisten huomion pois yliluonnollisista asioista.[14]

Kungfutse kansanomaisti esi-isien palvonnan, jota häntä ennen harjoitettiin vain hovipiireissä. Hän katsoi, että sillä oli suuri merkitys perheen jatkuvuuden takaajana.[15]

Jotkut alkoivat palvoa Kungfutsea itseäänkin jumalana ensimmäisellä vuosisadalla eaa., ja Kiinassa on useita Kungfutselle pyhitettyjä temppeleitä.[16]

Kungfutselaisuuden sijoittuminen valtioittain[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eniten kungfutselaisia suhteessa maan koko väestöön[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Taiwanin lippu Taiwan 33-80 %[17]
  2. Kiina 30 %[18]
  3. Hongkong 28 %[19]
  4. Macaon lippu. Macao 13,9 %[20]
  5. Singaporen lippu Singapore 8,5 %[21]
  6. Malesian lippu Malesia 2,6 %[22]
  7. Etelä-Korea 0,2-1 %[23]
  8. Vietnamin lippu Vietnam
  9. Mauritiuksen lippu Mauritius

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Chinnery, John (Littleton 1997), s. 92.
  2. a b c d e Eeden 7. Maailmanuskonnot, s. 46–55.
  3. Chinnery, John (Littleton 1997), s. 92.
  4. a b Chinnery, John (Littleton 1997), s. 94.
  5. McNeill, J. R. & McNeill, William H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan, s. 137. (The Human Web. A Bird’s-eye View of World History, 2003.) Suomentanut Natasha Vilokkinen. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-185-2.
  6. Chinnery, John (Littleton 1997), s. 94–95.
  7. a b Chinnery, John (Littleton 1997), s. 95.
  8. http://fi.radio86.com/kuuma-linja-kiinaan/kuuma-linja-kiinaan-kunfutsen-paluu-kiinan-sydameen
  9. Kungfutse 2014, suom. ja toim. Jyrki Kallio, s. 36–40, 253.
  10. Chinnery, John (Littleton 1997), s. 102–103.
  11. Terhart, Franjo & Schulze, Janina: Nykymaailman uskonnot. Alkuperä, historia, usko, maailmankuva, s. 262–263. (Weltreligionen. Ursprung, Geschichte, Ausübung, Glaube, Weltbild, 2007.) Suomentaneet Eetu Nieminen ja Aatos Hiltunen. Bath: Parragon, 2007. ISBN 978-1-4075-1183-2.
  12. Chinnery, John (Littleton 1997), s. 114–115.
  13. Chinnery, John (Littleton 1997), s. 98, 113.
  14. Chinnery, John (Littleton 1997), s. 100–101.
  15. Chinnery, John (Littleton 1997), s. 107.
  16. Chinnery, John (Littleton 1997), s. 111.
  17. http://www.state.gov/g/drl/rls/irf/2009/127269.htm
  18. http://www.asiasentinel.com/index.php?option=com_content&task=view&id=468&Itemid=206
  19. http://www.state.gov/g/drl/rls/irf/2009/127268.htm#hong_kong
  20. http://www.state.gov/g/drl/rls/irf/2005/51509.htm
  21. https://www.cia.gov/library/publications/the-world-factbook/geos/sn.html
  22. https://www.cia.gov/library/publications/the-world-factbook/geos/my.html
  23. http://pewforum.org/Politics-and-Elections/Presidential-Election-in-South-Korea-Highlights-Influence-of-Christian-Community.aspx

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri. 5. tarkistettu painos (1. painos 1990). Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-15943-7.
  • Kallio, Jyrki: Kungfutselaisuus kookospähkinänkuoressa. Kiina sanoin ja kuvin 2/2017, s. 12–20. Artikkelin verkkoversio. (PDF)
  • Smart, Ninian: Uskontojen maailma. (The World’s Religions, 1989/1998.) Suomentaneet Livia Hekanaho ym. Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-18137-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portal Uskontojen teemasivu