Kungfutselaisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kungfutselainen pyhäkkö Nagasakissa Japanissa.

Kungfutselaisuus (儒學, Rúxué) on Kiinassa syntynyt moraalinen ja yhteiskunnallinen oppi, joka kehittyi kiinalaisen filosofin Mestari Kongin eli Kungfutsen (551–479 eaa.) opetuksista. Kungfutselaisuudella ei ole omaa jumalakäsitystä, mutta se on silti länsimaissa usein luokiteltu uskonnoksi. Kungfutselaisuuden keskeisimmät tekstit ovat Viisi klassikkoa ja Keskustelut.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kungfutsen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kungfutsen patsas pyhäkössä.

Mestari Kongin elinaikana, kevättä ja syksyä -kaudella nykyisen Kiinan valtion alueella sijaitsi useita toisiaan vastaan taistelevia kuningaskuntia. Ajan suuret muutokset saivat monet ajattelijat pohtimaan yhteiskunnallisia ongelmia. Ajanjaksoa kutsutaankin taistelevien valtioiden ja satojen filosofien aikakaudeksi.[1]

Kungfutselaisuus valtion virallisena oppina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mestari Kongin oppilaat vaalivat opettajansa henkistä perintöä tämän kuolemankin jälkeen, mutta joutuivat kilpailemaan useiden filosofikoulukuntien kanssa. Kiinan yhdistyessä vahvan johtajan alaisuuteen kungfutselaiset alkoivat vastustaa kovakouraisia hallintomenetelmiä, mikä johti kungfutselaisiin kohdistuneeseen vainoon. Muutamaa vuosikymmentä ennen ajanlaskun alkua suhtautuminen kungfutselaisuuteen muuttui selvästi, eikä siihen suhtauduttu enää vihamielisesti, vaan se kohotettiin valtion virallisen oppijärjestelmän asemaan. Samalla kungfutselaisuudesta tuli Kiinan koulutuksen perusta.[1]

Kungfutselaisuutta pitivät yllä virkamiehet. Kungfutselaisuudessa ei ole papistoa,[1] mutta virkamieheksi pääsyn vaativaan tutkintoon kuului kuitenkin tutustuminen kungfutselaisuuden periaatteisiin, minkä johdosta virkamiehet korvasivat papiston.

Vaikka kungfutselaisuudella ilmaantui kilpailijoita muista uskonnoista kuten buddhalaisuudesta sekä taolaisuudesta, ei kungfutselaisuuden virallinen asema kuitenkaan pääsääntöisesti johtanut muiden uskontojen tukahduttamiseen ja niiden edustajien vainoamiseen.[1] Vuoden 845 jälkeen kungfutselaiset kuitenkin suostuttelivat Kiinan hallinnon vainoamaan buddhalaisia ja muiden ulkomaisten uskontojen edustajia.[2] 1000-luvulta 1900-luvun alkuun kungfutselaisuus säilytti asemansa kiinalaisen yhteiskunnan tärkeimpänä uskontona.

Asema virallisena oppina häviää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kungfutselaisuus menetti asemansa valtion virallisena oppina keisarivallan kukistuttua Kiinassa 1912. Samalla virkamiesjärjestelmään kuulunut kungfutselainen tutkintojärjestelmä lakkautettiin. Tämä merkitsi kungfutselaisuuden ylläpitäjien häviämistä. Virkamiehet eivät enää joutuneet tulkitsemaan kungfutselaisia oppeja, mikä vähensi kungfutselaisuuden suosiota.

Vuonna 1949 perustettua Kiinan kansantasavaltaa hallinneet kommunistit hyökkäsivät aktiivisesti kungfutselaisia arvoja vastaan arvostellen samalla kungfutselaisuutta taantumukselliseksi voimaksi, joka esti yhteiskunnan kehityksen.

Mao Zedongin valtakaudella kungfutselaisuus kiellettiin ja monia sitä harjoittavia temppeleitä suljettiin Kiinassa. Kungfutselaisuus sisälsi ajatuksia, joista Mao ei pitänyt. Maon kuoleman jälkeen kiinnostus alkoi jälleen kasvaa ja Maon valtakaudella suljettuja temppeleitä avattiin taas käyttöön.

Nykyisin kungfutselaisuudella on noin 198 miljoonaa kannattajaa, joista 6–8 miljoonaa Kiinan ulkopuolella.[1]

Nykyisin Kiinan kommunistinen puolue haluaa korostaa Kiinan kulttuurin jatkuvuutta ja kansantasavaltaa osana sitä. Koululaisille opetetaan kungfutselaisuuden klassikoista, joista on kuitenkin jätetty pois keisarillisia instituutioita käsitteleviä osia.[3]

Kungfutselainen oppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kungfutselaisuudessa on viisi hyvettä: inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, hyvät tavat, uskollisuus ja viisaus. Kungfutselaisuuden ydin on se, että ylemmän (keisarin, ruhtinaan, miehen, vanhemman) tulee suojella alempaa ja alemman (alamaisen, naisen, nuoremman) tulee kunnioittaa ylempää.

Kungfutselaisuudessa ovat tärkeitä viisi suhdetta.[1] Niihin kaikkiin kuuluvat omat vastavuoroiset hyveensä:

  1. Hallitsijan hyväntahtoisuus ja alamaisten uskollisuus.
  2. Isän hyvyys ja pojan vanhempainrakkaus.
  3. Aviomiehen oikeamielisyys ja vaimon kuuliaisuus.
  4. Vanhemman veljen jalous ja nuoremman veljen nöyryys.
  5. Vanhemman ystävän huolenpito ja nuoremman ystävän kunnioitus.

Kungfutselaisuus samaistetaan yleensä uskontoon, mutta alkuperältään se on ihmisten kunnioittamista ja huomioon ottamista opettava oppi.

Inhimillisyys ja vastavuoroisuus ovat kungfutselaisuuden tärkeimmät opetukset. Kungfutselaisuuden ihanteena on ”jalo ihminen” (junzi, ”herrasmies”), joka ilmentää moraalisia hyveitä kaikissa toimissaan. Kungfutselaisuuden mukaan kaikki, mikä on olemassa, on vuorovaikutuksessa jonkin muun kanssa. Tämän vuoksi ihmisen on pyrittävä jalostamaan luonnettaan, jotta hän voi hyödyttää valtiotaan ja samalla muita ihmisiä.

Kungfutsen mukaan oikeamielisyys on oikeaa menettelyä kaikissa tilanteissa. Sen vastakohtana on hyödyn tavoittelu.[1] Jalot ihmiset ymmärtävät, mitä oikeamielisyys on, kun taas ”pienet ihmiset” (xiaoren) ymmärtävät vain hyödyn. Sen vuoksi on tavoiteltavaa valistua jaloksi ihmiseksi luonteenjalostuksen avulla.

Kungfutselaisuuden perusperiaatteena on parantaa ja lisätä hyvinvointia yhteiskunnassa jalon käytöksen kautta, joka siirtyy ensin perheestä kaupunkiin sitten yhteiskuntaan ja myöhemmin koko maailmaan. Tähän pyritään hyveellisellä elämällä. Kungfutselaisuuden käsityksen mukaan ihmiset pystyvät toteuttamaan ihmisyytensä parhaita puolia vain muiden ihmisten keskuudessa.

Kungfutselaisuuden käsitys jumalasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taivaan temppeli, 1420. Kungfutse ei koskaan puhunut jumaluudesta vaan viittasi aina vain ”Taivaaseen”. Maailmaa ajatellaan ohjaavan persoonaton mutta tahtova Taivas. Taivaan temppelissä rukoiltiin jumalalta hyvää satovuotta. Temppeli oli myös valtakunnan pyhin paikka.

Mestari Kong ei viitannut puheissaan jumaliin, ainoastaan ”Taivaaseen” (天, tian). Kiinan kansanuskon juurien voidaan katsoa olevan jo 1600-luvulta eaa. Tällöin valtakuntaa johti pappiskuningas, jonka katsottiin olevan Ylimmän hallitsijan eli Taivaan jälkeläinen. Varhaisissa teksteissä Taivaalla tarkoitettiin hallitsijasuvun esi-isien asuinsijoja. Vallassa oleva hallitsija nautti aina Taivaan mandaattia eli hallitsijan valtaoikeutta.

Kungfutselaisuuden sijoittuminen valtioittain[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eniten kungfutselaisia suhteessa maan koko väestöön[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Taiwanin lippu Taiwan 33-80 %[4]
  2. Kiina 30 %[5]
  3. Hongkong 28 %[6]
  4. Macaon lippu. Macao 13,9 %[7]
  5. Singaporen lippu Singapore 8,5 %[8]
  6. Malesian lippu Malesia 2,6 %[9]
  7. Etelä-Korea 0,2-1 %[10]
  8. Vietnamin lippu Vietnam
  9. Mauritiuksen lippu Mauritius

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ketola, Kimmo ym.: Eeden 7. Maailmanuskonnot. Helsinki: Edita, 2003. ISBN 951-37-3683-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri. 5. tarkistettu painos (1. painos 1990). Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-15943-7.
  • Kungfutse: Mestari Kongin keskustelut. Kungfutselaisuuden ydinolemus. (Lúnyǔ, noin 475–221 eaa.) Suomentanut ja selityksin varustanut sekä taustoittavat luvut kirjoittanut Jyrki Kallio. Helsinki: Gaudeamus, 2014. ISBN 978-952-495-337-5.
  • Littleton, C. Scott (toim.): Idän uskonnot. Hindulaisuus, buddhalaisuus, kungfutselaisuus, taolaisuus, shintolaisuus. (Eastern Wisdom, 1995.) Suomentanut Hannes Virrankoski. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 1997 (2. painos 2004). ISBN 951-20-5130-3.
  • Smart, Ninian: Uskontojen maailma. (The World’s Religions, 1989/1998.) Suomentaneet Livia Hekanaho ym. Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-18137-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portal Uskontojen teemasivu