Evankelikalismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee evankelioivaa herätyskristillisyyttä. Evankelisuus-sanan eri merkityksistä on täsmennyssivu.

Evankelioimisliike (engl. evangelicalism) on kansainvälinen, tunnustuskuntien rajat ylittävä kristinuskon virtaus.[1] Evankelismia käytetään yhteisnimityksenä henkilökohtaista uskonratkaisua korostavalle protestanttiselle liikehdinnälle, jota kutsutaan luterilaisen kirkon sisäisesti myös evankelioivaksi herätyskristillisyydeksi[1].

Luterilaisuuden sisäisenä liikehdintänä siitä käytetään perinteisesti nimitystä pietismi; sen sijaan evankelikalismi-sanaa käytetään useimmiten ei-piispallisen seurakuntajärjestyksen omaksuneista matalakirkollisista seurakunnista (Suomessa niin sanotut vapaat suunnat). Myös luterilainen pietismi on luonteeltaan matalakirkollista, mikä tarkoittaa että piispuuden, sakramenttien ja muodollisen jumalanpalvelusjärjestyksen sijaan korostetaan epämuodollista ja epähierarkkista uskonnonharjoitusta, kuten rukous- ja raamattupiiritoimintaa sekä yksityistä hartauselämää.lähde?

Pääpiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Evankelioimisliikkeen yhtenä laajimmin käytetyistä määritelmistä pidetään "Bebbingtonin nelikenttää". Määrittelyn mukaan evankelioimisliikkeen toiminta koostuu neljästä pilarista: Raamattukeskeisydestä, ristin ja sovitustyön korostamisesta, henkilökohtaisesta kääntymyksestä ja "uudelleen syntymisestä" sekä evankeliumin levittämisestä ja esilläpitämisestä aktivismin kautta.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Evankelioimisliikkeen juuret ulottuvat 1700-luvun evankelisiin herätyksiin, saksalaiseen pietismiin, englantilaiseen metodismiin ja amerikkalaiseen Suureen Herätykseen. Samansuuntaisin vaikutteita sisältyi Saksassa vuonna 1846 solmittuun Evankeliseen Allianssiin sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun NMKY-liikkeeseen ja kristillisene ylioppilasliikkeeseen.[3]

Protestanttisen kristikunnan osana evankelioimisliike painotti pelastusta yksin uskosta, Raamatun arvovaltaa ja sen lukemisen tärkeyttä, pelastusta yksin uskosta ja evankelioimista.[3] Anglosaksisessa ja reformoidussa herätyskristillisyydessä sakramentit tulkittiin paljolti symbolisesti.[4]

Uskon perusasiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Evankelioimisliikkeen vanhoillisimman osan fundamentalistit julkaisivat vuonna 1910 kirjasarjan The Fundamentals: A Testimony to the Truth. Kirjasarjan taustalla oli kiistat liberaalin kristinuskon tulkinnan kanssa. Kirjasarjan mukaan oikea usko sisältää viisi perusasiaa: 1. Raamatun sanainspiraation, 2. Kristuksen neitseestä syntymisen, 3. hänen suorittamansa sijaissovituksen, 4. hänen ruumiillisen ylösnousemuksensa ja 5. hänen lähestyvän ja näkyvän toisen tulemisensa.[4]

Fundamentalistit perustivat näihin uskonkäsityksiin pitäytyen riippumattomia raamatullisia seurakuntia ja kirkkokuntia, raamattukouluja ja seminaareja, kustannusyhtiöitä, sanomalehtiä ja lähetys- ja evankelioimisjärjestöjä.[4]

Toisen maailmansodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisesta maailmansodasta lähtien evankelioimisliikkeellä on etenkin Yhdysvaltain olosuhteissa alettu tarkoittaa konservatiivista kristinuskon tulkintaa, joka pitäytyy kirkolliseen oikeaoppisuuteen, ennen muuta Raamatun auktoriteettiin, korostaa persoonallista uskoa Jeesukseen Kristukseen syntien sovittajana ja evankelioivan todistamisen tärkeyttä.[4]

Toisen maailmansodan aikaan fundamentalistien keskuudesta nousi uusi hengellisten johtajien sukupolvi, joka irtauti eräistä ääri-ilmiöistään ja eristäytyneisydyestään. Johtajat tähdensivät edelleen Raamatun arvovaltaa ja ilmoitusluonnetta, kääntymyksen välttämättömyyttä ja evankelioimisen tärkeyttä.[4]

Vuonna 1942 Yhdysvalloissa perustettiin The National Association of Evangelicals ja vuonna 1956 evankelioimisliikettä yhdistämään Christianity Today-lehti. 1950-luvun alussa Billy Grahamista muodostui liikkeen näkyvin johtohahmo. Liikkeen fundamentalistit perustivat oman kansainvälisen liittonsa International Council of Christian Churches, joka edustaa äärikonservatiivista teologista ja poliittista ajattelua.[4] Fundamentalistisen liikehdinnän pohjalta syntynyttä uutta liikettä kutsutaan uusevankelikaalisuudeksi.[5]

Evankelioimisliikkeen saapuminen Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen herätyskristilliset ryhmät ja varsinaiset herätysliikkeet saivat englantilaisesta ja amerikkalaisesta herätyskristillisyydestä vaikutteita jo 1700-luvulla. Myös pietistinen herätyskristillisyys vaikutti taustalla.Evankelikaaliset korostukset vaikuttivat välillisesti kirjallisuudessa ja jonkin verran 1800-luvulta alkaen lauluperinteessä. Suorat kontaktit lisääntyivät 1800-luvun lopulla, kun Englannista ja Yhdysvalloista saapui Suomeen uusia herätysliikkeitä. 1800-luvun lopun toiminnasta esimerkki on Suomen Lähetysseuran lähetyssaarnaaja Frans Hannulan aloittama lähetysherätys, joka sai pontta 1900-luvun alussa. Lähetysseuran puitteissa tapahtunut toiminta sai pontta anglosaksisen evankelioimisliikkeen uudesta toiminnasta, kuten evankelioimis- ja rukouskokouksista. 1900-luvun alussa evankelioimisliikkeen vaikutuskanavana toimi myös Nuorten Kristilliset Yhdistykset sekä Ylioppilaiden Kristillinen Yhdistys.[1][6]

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Evankelioimisliikkeen merkitys on etenkin Yhdysvalloissa jatkuvasti kasvanut. Sen vaikutus tuntuu niin perinteisten kirkkokuntien sisällä kuin erillisissä kirkkokunnissa, seurakunnissa ja järjestöissä. Erityisen voimakkaasti sen vaikutus on ulottunut opiskelijoiden parissa tapahtuvaan työhön, lähetys- ja evankelioimistyöhön, kirjallisuuden kustannustoimintaan sekä kristillisiin radio- ja TV-kanaviin. Nämä ovat suurelta osin tunnustenvälisiä liikkeitä ja organisaatioita, ja monet samaistuvat niihin voimakkaammin kuin omiin kirkkokuntiinsa.[4]

Erityisen voimakkaana evankelioimisliikkeen vaikutusta on pidetty Yhdysvalloissa Etelän baptistien, adventistien ja eräiden helluntailaisryhmien keskuudessa. Myös muiden kirkkojen piirissä evakelioimisliikkeen vaikutus tuntuu erityisesti lähetys- ja evankelioimisliikkeinä, järjestöinä ja herätysliikkeinä.[7]

Evankelioimisliikkeen voimakas asema yhdysvaltalaisessa teologiassa ja lähetysliikkeissä on heijastunut muualla maailmassa evankelioimisliikkeitten kasvavana vaikutksena. 1960-lähtien monet evankelioimisliikkeen piiriin luettavat kansainväliset järjestöt ovat saaneet jalansijaa myös Suomessa.[8]

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa evankelioivaa herätyskristillisyyttä edustavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä yleensä niin sanotut viidesläiset: Kansan Raamattuseura, Kansanlähetys, Suomen Raamattuopisto, OPKO, Lähetysyhdistys Kylväjä, Sanansaattajat, sekä myös Suomen Evankelinen Allianssi ja luterilaisuuden ulkopuolella niin sanotut vapaat kristilliset suunnat.lähde?

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Evankelikalismi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Heino, Harri: Mihin Suomi uskoo?, s. 39. Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12653-5.
  2. Evankelikalismin tutkijatähdet itsereflektion äärellä 16.4.2020. Vartija-lehti. Viitattu 30.10.2020.
  3. a b Heino, Harri: Mihin Suomi uskoo?, s. 66. Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12653-5.
  4. a b c d e f g Heino, Harri: Mihin Suomi uskoo?, s. 67. Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12653-5.
  5. Jussi Sohlbergin esitys kirkkokunnista riippumattomista kirkoista 22.11.2012. Suomen ekumeeninen neuvosto. Viitattu 30.10.2020.
  6. Teemu Kakkuri: Suomalainen herätys, s. 167. Helsinki: Kirjapaja, 2014. ISBN 978-952-288-134-2.
  7. Heino, Harri: Mihin Suomi uskoo?, s. 68. Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12653-5.
  8. Heino, Harri: Mihin Suomi uskoo?, s. 69. Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12653-5.
Tämä kristinuskoon liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.