Evankelikalismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee evankelioivaa herätyskristillisyyttä. Evankelisuus-sanan eri merkityksistä on täsmennyssivu.

Evankelikalismi (engl. evangelicalism) eli evankelioimisliike (engl. evangelical movement) on kansainvälinen, tunnustuskuntien rajat ylittävä kristinuskon liike, joka on vaikuttanut erityisesti protestanttisten kirkkojen piirissä. Evankelismia käytetään yhteisnimityksenä henkilökohtaista uskonratkaisua korostavalle protestanttiselle liikehdinnälle, jota kutsutaan luterilaisen kirkon sisäisesti myös evankelioivaksi herätyskristillisyydeksi.[1][2]

Suomessa liikkeellä on ollut monta nimeä. Luterilaisen kirkon sisällä liikkeestä on käytetty nimeä viides herätysliike tai uuspietismi. Kyseiset käsitteet ovat vakiintuneet luterilaisen kirkon piirissä 1960-luvulta lähtien. Termillä on kuitenkin tarkoitettu lähes samaa hengellisten liikkeitten ja järjestöjen ryhmää.[2]

Evankelikalismi-sanaa käytetään useimmiten ei-piispallisen seurakuntajärjestyksen omaksuneista matalakirkollisista seurakunnista (Suomessa niin sanotut vapaat suunnat). Myös luterilainen pietismi on luonteeltaan matalakirkollista, mikä tarkoittaa että piispuuden, sakramenttien ja muodollisen jumalanpalvelusjärjestyksen sijaan korostetaan epämuodollista ja epähierarkkista uskonnonharjoitusta, kuten rukous- ja raamattupiiritoimintaa sekä yksityistä hartauselämää.lähde?

Pääpiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Evankelioimisliikkeen yhtenä laajimmin käytetyistä määritelmistä pidetään ”Bebbingtonin nelikenttää”. Määrittelyn mukaan evankelioimisliikkeen toiminta koostuu neljästä pilarista: raamattukeskeisyydestä, ristin ja sovitustyön korostamisesta, henkilökohtaisesta kääntymyksestä ja ”uudelleen syntymisestä” sekä evankeliumin levittämisestä ja esilläpitämisestä aktivismin kautta.[3]

Toisesta maailmansodasta lähtien evankelioimisliikkeellä on etenkin Yhdysvaltain olosuhteissa alettu tarkoittaa konservatiivista kristinuskon tulkintaa ja hengellisten johtajien sukupolvea, joka korostaa Raamatun auktoriteettia ja arvovaltaa, henkilökohtaista uskoa Jeesukseen Kristukseen syntien sovittajana, kääntymyksen välttämättömyyttä ja evankelioivan todistamisen tärkeyttä.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Evankelioimisliikkeen juuret ulottuvat 1700-luvun evankelisiin herätyksiin, saksalaiseen pietismiin, englantilaiseen metodismiin ja amerikkalaiseen Suureen Herätykseen. Samansuuntaisin vaikutteita sisältyi Saksassa vuonna 1846 solmittuun Evankeliseen Allianssiin sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun NMKY-liikkeeseen ja kristilliseen ylioppilasliikkeeseen.[4]

Protestanttisen kristikunnan osana evankelioimisliike painotti pelastusta yksin uskosta, Raamatun arvovaltaa ja sen lukemisen tärkeyttä, pelastusta yksin uskosta ja evankelioimista. Anglosaksisessa ja reformoidussa herätyskristillisyydessä sakramentit tulkittiin paljolti symbolisesti.[4]

Evankelioimisliikkeen vanhoillisimman osan fundamentalistit julkaisivat vuonna 1910 kirjasarjan The Fundamentals: A Testimony to the Truth. Kirjasarjan taustalla oli kiistat liberaalin kristinuskon tulkinnan kanssa. Kirjasarjan mukaan oikea usko sisältää viisi perusasiaa: 1. Raamatun sanainspiraation, 2. Kristuksen neitseestä syntymisen, 3. hänen suorittamansa sijaissovituksen, 4. hänen ruumiillisen ylösnousemuksensa ja 5. hänen lähestyvän ja näkyvän toisen tulemisensa.[4]

Fundamentalistit perustivat näihin uskonkäsityksiin pitäytyen riippumattomia raamatullisia seurakuntia ja kirkkokuntia, raamattukouluja ja seminaareja, kustannusyhtiöitä, sanomalehtiä ja lähetys- ja evankelioimisjärjestöjä.[4] Fundamentalistit perustivat oman kansainvälisen liittonsa International Council of Christian Churches, joka edustaa konservatiivista teologista ja poliittista ajattelua.[4]

Toisen maailmansodan jälkeen: Uusevankelinen liike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan aikana monet fundamentalistit havahtuivat militantin tyylin epätarkoituksenmukaisuuteen. Uusevankelinen liike pyrki paluuseen muun yhteiskunnan piiriin ja yhteiskuntakeskusteluun. Uusevankelisten koolle kutsuja, bostonilaisen Harold J. Ockengan mukaan tarvittiin ”edistyksellistä fundamentalismia, jolla on eettinen sanoma”. Tämä tarkoitti militantista retoriikasta luopumista, älyllistä uskonnolista kulttuurikeskustelua, uutta sosiaalikysymyksiin kantaa ottavaa sanomaa, dispensationalistisen opin roolin vähentämistä sekä osittaista ekumeenista yhteistyötä.[5][6]

Monet uusevankelisista olivat taustaltaan kalvinistisia ja he tavoittelivat 1800-luvun evankelista konsensusta, jolloin fundamentalistinen liike tunnustettiin älyllisesti ja akateemisesti korkeatasoiseksi, kansallisen keskustelun itseoikeutetuksi osallistujaksi. Tällä viitattiin Princetonin teologiaan ja National Reform Associationin kaltaisiin järjestöihin.[5]

Uusevankeliset perustivat vuonna 1942 National Association of Evangelicals-järjestön, joka haastoi sekä Carl McIntiren fundamentalistista ACCC:ta sekä liberaalien NCC:ta. Samoin perustettiin vuonna 1950 Billy Graham Evangelistic Association-järjestön, joka keskittyi perinteiseen herätystyöhön aikansa populaarikulttuurin keinoin. Uusevankeliset yhdistävää lehteä, Christianity Todayta, aloitettiin julkaisemaan vuonna 1956.[7]

1950-luvun alussa Billy Grahamista muodostui liikkeen näkyvin johtohahmo.[4] Evankelisia oppilaitoksia olivat mm. Wheaton College, Fuller Theological Seminary, Rileyn vanha Northwestern College, Evangelical Theological Society sekä vuonna 1953 perustettu sananjulistus- ja mentorointiryhmä Christian Embassy.[7] Graham tuki Christian Anti-Communism Crusaden toimintaa. Uusevankelinen tarjosi herätystä ja kristinuskoa ratkaisuksi kommunismin leviämisen ehkäisyyn. Uusevankeliset tukivat avoimesti Ike Eisenhoweria Yhdysvaltain presidentiksi.[8]

1964–1980[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Evankeliset liittyivät vuonna 1975 aborttienvastaiseen taisteluun, kun Billy Grahamin ja Francis Schaefferin myötävaikutuksella perustettiin Christian Action Council, joka perusti kriisipalvelukeskuksia ja yhdisti evankelisia pappeja kampanjoimaan Roe-päätöksen kumoamiseksi tai vähintään rajoittamaan aborttien käyttöä. Esimerkiksi Christianity Today ja Eteläinen baptistikonventio vastustivat täyskieltoa. Vuonna 1977 Los Angelesin lastensairaalan johtaja James Dobson perusti Focus on the Family-järjestön, jonka tavoite oli perinteisen evankelisen perhemallin, äitiyden ja avioliiton vahvistaminen radio-ohjelmien, julkaisujen ja seminaarien avulla.[9]

Evankelioimisliike Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Viides herätysliike

Suomalaisen evankelioivan herätyskristillisyyden tausta on sekä angloamerikkalaisessa evankelioimisliikkeessä että pietistisessä herätyskristillisyydessä. Suomalaiset ryhmät saivat angloamerikkalaisia vaikutteita jo 1700-luvulla. Evankelikaaliset korostukset vaikuttivat välillisesti kirjallisuudessa ja jonkin verran 1800-luvulta alkaen lauluperinteessä. Suorat yhteydet lisääntyivät 1800-luvun lopulla, kun Englannista ja Yhdysvalloista saapui Suomeen uusia herätysliikkeitä. 1800-luvun lopun toiminnasta esimerkki on Suomen Lähetysseuran lähetyssaarnaaja Frans Hannulan aloittama lähetysherätys, joka sai uutta pontta 1900-luvun alussa anglosaksisen liikkeen evankelioimis- ja rukouskokouksista.[10] 1900-luvun alussa evankelioimisliikkeen vaikutuskanavana toimi myös nuorten NMKY- ja NNKY-yhdistykset sekä Ylioppilaiden Kristillinen Yhdistys.[1]

NMKY-liike saapui Suomeen vuonna 1886. Ensimmäisinä toimintavuosinaan liike levisi Turusta Helsinkiin, Tampereelle ja Joensuuhun. Aluksi senaatti ei antanut liikkeelle toimintalupaa, mutta Zachris Topelius ja Arthur Hjelt ajoivat asiaa toimiluvan myöntämiseksi. 1900-luvun vaihteessa perustettiin vastaava liike myös naisille.[11] Vuonna 1908 Helsingissä perustettiin ystävyysseura Israelin Ystävät. Myöhemmin syntyi Israel-työhön erikoistunut Suomen Karmel-yhdistys vuonna 1949.[12]

1920-luvulla erityisesti Urho Muroman ympärille syntyi herätystä, joka ammensi vaikutteita Norjasta sekä vanhasta pietistisestä hengellisyydestä. Muroman herätyksen piirissä järjestettiin herätyskokouksia ja evankelioimispäiviä. Muroman toiminta johti muun muassa Suomen Raamattuopiston perustamiseen. Sotien jälkeen virinnyttä Frank Mangsin herätystä ja voimakasta hengellistä liikehdintää vaalimaan perustettiin vuonna 1945 Kansan Raamattuseura. 1960-luvun lopulla nuoriso- ja lähetysherätyksen tuloksena syntyi Kansanlähetys.[13] 1950-luvulla työnsä aloitti myös Raamattujen jakamiseen erikoistunut liikemiesyhdistys Gideonit.[14]

Muita evankelis-luterilaisen kirkon piirissä toimivia evankelioimisjärjestöjä ovat vuonna 1953 perustettu Helsingin Raamattukoulu sekä 1960-luvulla syntynyt kristillinen ylioppilasliike. Vuonna 1964 perustettiin ylioppilaslähetys, joka liittyi aluksi Kansanlähetyksen yhteyteen. 1970-luvula perustettiin myös Lähetysyhdistys Kylväjä sekä Sanansaattajat-järjestö. 1970-luvulla ylioppilaslähetys hakeutui yhdessä Lähetysyhdistys Kylväjän ja Sanansaattajat-järjestön kanssa Suomen Raamattuopiston työyhteyteen.[15] 1970-luvulla Suomeen perustettiin raamatunkäännös ja -lukutyöhön erikoistunut Wycliffe Raamatunkääntäjät, lähetystyöjärjestöt Operaatio Mobilisaatio, Stefanus-lähetys ja Patmos ja palvelujärjestö Navigaattorit sekä 1980-luvulla kehitysyhteistyöjärjestö World Vision.[16]

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Evankelioimisliikkeen merkitys on etenkin Yhdysvalloissa jatkuvasti kasvanut. Sen vaikutus tuntuu niin perinteisten kirkkokuntien sisällä kuin erillisissä kirkkokunnissa, seurakunnissa ja järjestöissä. Erityisen voimakkaasti sen vaikutus on ulottunut opiskelijoiden parissa tapahtuvaan työhön, lähetys- ja evankelioimistyöhön, kirjallisuuden kustannustoimintaan sekä kristillisiin radio- ja TV-kanaviin. Nämä ovat suurelta osin tunnustenvälisiä liikkeitä ja organisaatioita, ja monet samaistuvat niihin voimakkaammin kuin omiin kirkkokuntiinsa.[4]

Erityisen voimakkaana evankelioimisliikkeen vaikutusta on pidetty Yhdysvalloissa Etelän baptistien, adventistien ja eräiden helluntailaisryhmien keskuudessa. Myös muiden kirkkojen piirissä evakelioimisliikkeen vaikutus tuntuu erityisesti lähetys- ja evankelioimisliikkeinä, järjestöinä ja herätysliikkeinä.[17]

Evankelioimisliikkeen voimakas asema yhdysvaltalaisessa teologiassa ja lähetysliikkeissä on heijastunut muualla maailmassa evankelioimisliikkeitten kasvavana vaikutuksena. 1960-lähtien monet evankelioimisliikkeen piiriin luettavat kansainväliset järjestöt ovat saaneet jalansijaa myös Suomessa.[17]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heino, Harri: Mihin Suomi uskoo?. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12653-5.
  • Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo?. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1997. ISBN 951-0-21197-4.
  • Ruotsila, Markku: Yhdysvaltain kristillinen oikeisto. Helsinki: Gaudeamus, 2008. ISBN 978-952-495-065-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Heino 1984, s. 39
  2. a b Heino 1997, s. 54
  3. Evankelikalismin tutkijatähdet itsereflektion äärellä 16.4.2020. Vartija-lehti. Viitattu 30.10.2020.
  4. a b c d e f g h Heino 1984, s. 66–67.
  5. a b Ruotsila 2008, s. 82
  6. Jussi Sohlbergin esitys kirkkokunnista riippumattomista kirkoista 22.11.2012. Suomen ekumeeninen neuvosto. Viitattu 30.10.2020.
  7. a b Ruotsila 2008, s. 83
  8. Ruotsila 2008, s. 84
  9. Ruotsila 2008, s. 106–107
  10. Kakkuri, Teemu: Suomalainen herätys, s. 167. Helsinki: Kirjapaja, 2014. ISBN 978-952-288-134-2.
  11. Heino 1997, s. 94-95
  12. Heino 1997, s. 112–114
  13. Heino 1997, s. 55–58
  14. Heino 1997, s. 98
  15. Heino 1997, s. 59–61.
  16. Heino 1997, s. 97–110.
  17. a b Heino 1984, s. 68–69.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Evankelikalismi.