Investituurariita
Investituurariita oli merkittävin maallisen ja kirkollisen vallan yhteenotto keskiajalla. Se alkoi 1000-luvulla Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja paavin välisenä riitana siitä, kenellä on oikeus nimittää kirkon toimihenkilöt (investituura). Riita johti lopulta lähes 50 vuotta kestäneeseen sisällissotaan ja Saksalais-roomalaisen keisarikunnan hajoamiseen niin, etteivät Saksan alueen valtakunnat yhdistyneet uudestaan ennen 1800-lukua.
Riidan alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ennen investituurariitaa kirkonhenkilöiden nimitys oli teoriassa kirkon sisäinen asia, mutta käytännössä sen suorittivat maalliset hallitsijat. Investituuraseremoniassa vastavalittu piispa tai apotti astui maallisen johtajan eteen ja sai tältä sauvan ja sormuksen vallan merkiksi.
Koska piispan tai apotin asemaan liittyi usein merkittävästi maaomaisuutta ja vaurautta, oli maalliselle hallitsijalle taloudellisesti hyödyllistä nimittää joku hänelle uskollinen henkilö. Piispat ja apotit olivat usein itsekin osa maallista hallintoa hallinnollisten kykyjensä ansiosta. Lisäksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarilla oli erityinen oikeus valita paavi. Paavi vastavuoroisesti nimitti ja kruunasi seuraavan keisarin, joten harmoninen suhde kahden osapuolen välillä oli tärkeää.
Kriisi sai alkunsa kun ryhmittymä kirkon sisällä, gregoriaaniset reformistit, päättivät vapauttaa kirkon maallisten hallitsijoiden vallasta poistamalla investituuraseremonian. Reformistit tiesivät, että tämä ei olisi mahdollista niin kauan kuin keisarilla oli oikeus nimittää paavi, joten ensimmäinen askel oli siirtää paavin nimittäminen kirkolle. Tilaisuus tähän tuli 1050-luvulla, kun Henrik IV:stä tuli keisari nuorella iällä. Reformistit tarttuivat tilaisuuteen, kun keisari oli vielä lapsi eikä voinut reagoida tilanteeseen. Vuonna 1059 kirkolliskokous Roomassa julisti, että maallisilla johtajilla ei ollut oikeutta osallistua paavin nimittämiseen ja loi kardinaalikollegion, joka koostui vain kirkon edustajista. Kardinaalikollegio on tänäkin päivänä tapa, jolla paavi valitaan.
Kun paavin hovi hallitsi paavin valintaa, se pystyi nyt hyökkäämään investituuraa vastaan laajalla rintamalla.
Investituurariita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1075 paavi Gregorius VII julisti Dictatus Papaessaan investituurakäytännön lopettamisen. Tähän aikaan Henrik IV ei enää ollut lapsi ja hän reagoi julistukseen lähettämällä Gregorius VII:lle kirjeen, jossa hän syrjäytti Gregoriuksen ja vaati uuden paavin valintaa.
Vuonna 1076 Gregorius vastasi kirjeeseen julistamalla kuninkaan pannaan, erottamalla hänet kirkosta ja erottamalla hänet keisariudesta. Näin ollen Henrik IV ei enää ollut Saksan kuningas eikä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari. Käytännössä paavi ja keisari olivat julistaneet toisensa pois virasta.
Julistusten toimeenpaneminen oli hankalaa, mutta kohtalo oli Gregoriuksen puolella. Saksan aatelisto oli iloinen kuullessaan kuninkaansa viraltapanosta. Se käytti tilannetta verukkeena kapinoinnille ja kuninkaallisen vallan siirtämiselle. Aatelisto vaati paikallista hallintaoikeutta talonpoikiin ja omaisuuteen, rakensi aiemmin kiellettyjä linnoituksia ja rakensi paikallisen feodaalihallinnon päästäkseen eroon keisarikunnasta.
Henrik IV:llä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin peräytyä, koska hän tarvitsi aikaa suunnatakseen sotajoukkonsa kuningaskuntansa kapinallisia vastaan. Vuonna 1077 hän matkusti Pohjois-Italiaan Canossaan, missä hän tapasi paavin ja pyysi häneltä henkilökohtaisesti anteeksi. Katumuksensa merkiksi hän seisoi lumessa paljain jaloin keskellä talvea. Gregorius poisti pannan, mutta Saksan aatelisto ei ollut yhtä valmis luopumaan tilaisuudestaan. He valitsivat kilpailevan kuninkaan nimeltään Rudolf.
Vuonna 1081 Henrik IV:n onnistui vangita ja tappaa Rudolf ja samana vuonna hän valloitti Rooman aikomuksenaan syrjäyttää Gregorius VII voimalla ja korvata tämän suopeammalla paavilla. Gregorius VII kutsui avukseen liittolaisensa normannit Etelä-Italiasta ja nämä pelastivat hänet saksalaisilta vuonna 1085. Normannien onnistui saada Rooma haltuunsa, mutta kun Rooman asukkaat nousivat kapinaan Gregoriusta vastaan, hänen oli paettava normannien kanssa etelään, missä hän pian kuoli.
Investituurariita jatkui vielä vuosikymmeniä, kun jokainen seuraava paavi taisteli investituuraa vastaan yrittämällä synnyttää kapinaa Saksassa. Henrik IV:tä seurasi hänen kuolemansa jälkeen hänen poikansa Henrik V, joka ei myöskään halunnut luopua investituurasta.
Viidenkymmenen vuoden taisteluiden jälkeen kompromissiin päästiin vuonna 1122 Wormsissa, jossa sovittiin, että investituura lakkautetaan, mutta maallisille johtajille annettaisiin epävirallisia mahdollisuuksia vaikuttaa nimitysprosessiin.
Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ennen investituurariitaa Saksa oli Euroopan voimakkaimpia yhdistyneitä kuningaskuntia. Viisikymmentä vuotta kestäneiden kirkon kanssa käytyjen kiistojen aikana se heikkeni ja hajosi osiin. Paikallisten hallitsijoiden valta talonpoikiin kasvoi, maaorjuus lisääntyi ja kansalaisten oikeudet vähenivät. Verot ja sotaväenotot lisääntyivät samalla kun valtioiden kassat hupenivat.
Erimielisyydet eivät päättyneet Wormsiin. Kiistat paavin ja keisarin välillä jatkuivat, kunnes Pohjois-Italia jäi kokonaan keisarikunnan haltuun. Keisari Fredrik II:n aikana kirkko käynnisti ristiretkiä Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa vastaan.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Blumenthal, Uta-Renate (1988). The Investiture Constroversy: Church and Monarchy from the Ninth to the Twelfth Century. University of Philadelphia Press.
- Cowdrey, H.E.J. (1998). Pope Gregory VII, 1073–1085. Oxford University Press.
- Tellenbach, Gerd (1993). The Western Church from the Tenth to the Early Twelfth Century. Cambridge University Press.