Trenton kirkolliskokous

Trenton kirkolliskokous (latinaksi Concilium Tridentinum), myös Trenton konsiili tai Tridentin kirkolliskokous, oli katolisen kirkon yhdeksästoista ekumeeninen kirkolliskokous, joka pidettiin vuosina 1545–1563 Trentossa Pohjois-Italiassa. Sitä pidetään yhtenä merkittävimpänä länsimaisena kirkolliskokouksena.

Kirkolliskokous kutsuttiin koolle reaktiona protestanttiselle reformaatiolle, ja tarkoitus oli vahvistaa katolisen kirkon oppia ja rakenteita. Kirkolliskokouksen on katsottu tuoneen mukanaan kaivattuja uudistuksia, jotka koskivat papiston käyttäytymistä, kirkollista kuria, uskonnollista kasvatusta ja lähetystyötä. Kirkolliskokouksen päätökset ovat yhä keskeisiä katolisessa ajattelussa.

Tausta

Trenton kirkolliskokous

Protestanttisen reformaation katsotaan alkaneen Martti Lutherin kritisoitua anekaupan väärinkäyttöä naulaamalla 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon oveen Saksassa, vaikkakaan hän ei vielä tuolloin pitänyt aneoppia vääränä. Anekysymyksen lisäksi hän ja muut samanmieliset alkoivat korostaa myös muita vääriksi koettuja käytäntöjä paaviudesta, kirkosta, sakramenteista, hurskauselämästä ja hartauselämästä.

Luther oli vedonnut uuteen kirkolliskokoukseen jo syksyllä 1518, mutta katolinen kirkko oli hidas vastaamaan vaatimukseen. Yhtäältä paavius osoittautui haluttomaksi kutsua koolle uutta yleistä kirkolliskokousta konsiliarismin nousun pelossa, toisaalta siksi, että Lateraanikonsiilin V kirkolliskokous (1512–1517) oli vasta päättänyt työnsä. Myös reformaattorien käytännöllinen kritiikki oli ymmärrettävää monille, mutta opillisten kysymysten vakavuus valkeni ajan myötä. Myöhäiskeskiajan kirkossa oli ilmennyt reformi- ja uudistusvaatimuksia, jotka alkoivat konkretisoitua vasta 1540-luvun jälkeen laajalti protestanttisen reformaation myötä.

Paavi Paavali III esitti kutsun kirkolliskokoukseen Mantovaan vuonna 1537, johon Luther alkoi valmisteli Schmalkaldenin opinkohtia, mutta sota Kaarle V:n ja Ranskan välillä esti kirkolliskokouksen konkretisoitumisen. Kristikunnan rakoilevan ykseyden säilyttämistä haluava Saksan keisari Kaarle V vaati, että kirkolliskokouksen piti kokoontua saksankielisessä maailmassa, jotta sillä olisi uskottavuutta protestanttisen reformaation esittämien ongelmien ratkaisemisessa. Kompromissina Paavali III kutsui bullassaan Laetare Ierusalem (19.11.1544) kirkolliskokouksen Trentoon, jota tuolloin hallitsi keisarikunnan alainen ruhtinaspiispa.

Tilaisuus, istunnot ja osallistuminen

Paavali III:n kutsuma kokous kesti kolmessa jaksossa 1545–1547, 1551–1552 ja 1562–1563 paavien Julius III, Marcellus II ja Paavali IV hallintojen ajan ja päättyi Pius IV:n kaudella. Kokouksen alkaessa keisarina oli Kaarle V ja sen päättyessä Ferdinand I. Läsnä oli viisi paavin kardinaalilegaattia, kolme patriarkkaa, 33 arkkipiispaa, 235 piispaa, seitsemän apottia, seitsemän luostarijärjestön johtajaa ja 160 muuta teologia. Kukaan paaveista ei osallistunut kirkolliskokoukseen henkilökohtaisesti.

Kirkkohistorian professori Norman Tannerin mukaan Trenton kirkolliskokous edusti paremmin varhaisen kirkon ekumeenisia konsiileja kuin useimpia keskiajan yleisiä konsiileja, joissa niiden tehtäväksi jäi yleisemmin hyväksyttää jo valmiiksi etukäteen huolellisesti valmistellut dekreetit eli konsiilin päätökset. Aluksi osallistuminen oli vähäistä, mutta kasvoi noin 30 lähinnä italialaisesta piispasta yli 200 piispaan. Äänivaltaisia olivat piispat, sääntökuntien kenraalit ja munkkijärjestöjen edustajat, joilla oli neuvonantajinaan ryhmä teologeja. Legaattien tehtävänä oli esitellä asiat kirkolliskokoukselle, kun taas neuvoa-antava valmistelu tapahtui teologien kokouksessa. Dekreetteihin lisättiin vanhan kirkolliskokouksen käytännön mukaisesti joukko kaanoneita, joissa kirottiin (anateema) asiasta esitetyt erilaiset harhaopit.

Istuntokaudet

Ensimmäisellä istuntokaudella (13.12.1545-2.6.1547; istunnot 1-10) käsiteltiin vastauksia reformaation haasteisiin, kysymyksiin Raamatun auktoriteetista sekä Raamatun ja tradition suhteesta, perisynnistä, vanhurskauttamisesta ja sakramenteista.

Kahden vuoden jälkeen kirkolliskokous keskeytettiin vuonna 1547 ruton takia, mutta avattiin uudelleen (1.5.1551-28.4.1552; istunnot 11-16) käsittelemään eukaristiaa, rippiä ja viimeistä voitelua. Tuolloin syksyllä 1551 Trentoon osallistuivat myös protestanttisten ruhtinaskuntian ja valtakunnankauppiaiden lähettiläitä, kuin myös ryhmä evankelisia teologeja Württembergistä ja Strasbourgista. Yhteistä neuvottelupohjaa ei kuitenkaan löydetty. Humanisti ja reformijohtaja Philipp Melanchton estyi osallistumaan istuntoon, sillä se keskeytettiin vuoden jälkeen saksalaisten ruhtinaiden noustessa kapinaan keisari Kaarlea vastaan ja luterilaisen armeijan lähestyessä kaupunkia.

Paavali IV ei ollut kiinnostunut kutsumaan kokousta uudelleen, mutta vuonna 1562 Pius IV aloitti kolmannen istuntokauden (8.1.1562-4.12.1563; istunnot 17-25). Sen dekreetit käsittelivät eukaristiaa, messua, pappisvihkimystä, avioliittoa, kiirastulta, pyhien avuksi huutamista, sääntökuntia, aneita ja paastoa. Mukana ei ollut saksalaisia piispoja, sillä he eivät halunneet vaarantaa Augsburgissa 1555 solmittua uskonrauhaa. Kirkolliskokouksen työ saatiin päätökseen vuonna 1563. Paavi vahvisti kirkolliskokouksen päätökset sellaisenaan 28.1.1564.

Tavoitteet ja yleiset päätökset

Vuonna 1545 koolle kutsuttu Trenton kirkolliskokous aloitti pitkän prosessin, jonka tarkoituksena oli laatia kattava vastaus protestanttien esittämille näkemyksille, vaikka reformaation johtajia, kuten Martti Lutheria ja Jean Calvinia, ei mainita nimeltä konsiilin dekreeteissä. Kirkolliskokouksen päätökset voidaan jakaa reformidekreetteihin ja oppidekreetteihin. Keisari halusi kirkolliskokouksen aloittavan kirkkoreformin, mutta Roomassa kirkolliskokouksen nähtiin olevan ensisijaisesti oppikysymysten ratkaisija, jonka jälkeen voitiin käsitellä käytännön uudistustyötä. Lopulta ensimmäisellä istuntokaudella syntyivät tärkeimmät opilliset ratkaisut, kun taas perusteelliset reformidekreetit julkaistiin vasta kolmannen istuntokauden lopulla.

Vanhurskauttamisoppi

Yksi kirkolliskokouksen tärkeimmistä aiheista oli vanhurskauttamisoppi. Historioitsija ja teologi Alister McGrathin mukaan Trenton kirkolliskokouksen kritiikki protestanttista vanhurskauttamisoppia vastaan keskittyi neljään pääkohtaan:

1. vanhurskauttamisen luonne (engl. the nature of justification)
2. vanhurskauttavan vanhurskauden luonne (engl. the nature of justifying righteousness)
3. vanhurskauttavan uskon luonne (engl. the nature of justifying faith)
4. pelastusvarmuus.

Kirkolliskokous vahvisti sekä uskon että hyvien tekojen tarpeellisuutta ja ihmisen vapaan tahdon roolia, mutta korosti Jumalan aloitetta vanhurskauttamisprosessissa. 6. istunnon päätöksissä vahvistettiin, että jo vanhurskautetut voivat kasvaa pyhyydessä ja ystävyydessä Jumalan kanssa.

McGrathin mukaan Lutherin vanhurskauttamisopin hylkääminen liittyi termin ”vanhurskauttaminen” merkityksen epäselvyyteen. Kirkolliskokouksen edustajat olivat huolissaan siitä, että joku voisi uskoa voivansa tulla vanhurskautetuksi uskon kautta ilman, että tarvitsisi olla kuuliainen tai uudistua hengellisesti. Kirkolliskokous tulkitsi ”vanhurskauttamisen” tarkoittavan sekä kristillisen elämän alkua että sen jatkumista ja kasvua, ja uskoi Lutherin ehdottavan, että pelkkä luottamus Jumalaan ilman vaatimusta uudistumisesta olisi koko kristillisen elämän perusta. McGrathin mukaan Luther itse ei uskonut juuri tällaiseen käsitykseen, vaan korosti että hyvät työt seuraavat eivätkä saa aikaan vanhurskauttamista. Trenton kirkolliskokous oli valmis myöntämään, että kristillinen elämä alkoi uskon kautta, mikä oli hyvin lähellä Lutherin kantaa.

Raamattu ja traditio

Trenton kirkolliskokous julisti, että Raamattua ei voida pitää ainoana ilmoituksen lähteenä. Se tulkitsi, että sekä Raamattua että traditiota on pidettävä saman Pyhän Hengen innoittamina ja saman katolisen kirkon suojelemina ja välittäminä. Sen 4. istunnossa vuonna 1546 tuomittiin reformaattoreiden yksinomainen Raamattuun nojautuminen, ja kirkolliskokous korosti tehtäväkseen säilyttää ”kirkossa puhtaana se Evankeliumi, joka profeettojen kautta oli luvattu Pyhissä kirjoituksissa” ja ”kirjoittamattomissa traditioissa”. Vatikaanin toinen kirkolliskokous (1962–1965) muutti hienovaraisesti tätä lähestymistapaa ja ymmärsi ”tradition” ”pyhien kirjoitusten perinteisenä tulkintana”.

Vastauksena reformaattorien väitteelle, että vain hepreankieliseen Raamattuun eli Tanakiin kuuluneet kirjoitukset olivat osa Pyhien Kirjoitusten kaanonia, Trenton kirkolliskokous vahvisti vuonna 1546 deuterokanoniset kirjat osaksi kaanonia. Alister McGrathin mukaan jako Vanhan testamentin ja deuterokanonisten kirjojen välillä ei ollut aikakautenaan merkittävä, vaan 1500-luvun teologisissa keskusteluissa ongelmakohta liittyi kysymykseen kuolleiden puolesta rukoilemiseen. Esimerkiksi makkabilaiskirjat rohkaisevat tähän käytäntöön, jota protestantit eivät olleet valmiina hyväksymään.

Sakramentit ja kirkko

Dekreettejä oli jokaisesta seitsemästä sakramentista: kasteesta, vahvistuksesta, parannuksesta, eukaristiasta, viimeisestä voitelusta, avioliitosta ja vihkimyksestä. Trenton kirkolliskokous vahvisti roomalaiskatolisen kirkon perinteisen opetuksen sakramenttien lukumäärästä ja luonteesta ja puolusti voimakkaasti ”transsubstantiaation” käsitettä protestanttiselta kritiikiltä. Kuten Lateraani IV:n kirkolliskokouksessa, muita sopivia ilmauksia eukaristiasta ei kuitenkaan suljettu pois. Vaikka monet reformaattorit tulkitsivat sakramentit merkiksi armosta, mutta eivät armon syyksi, Trenton kirkolliskokous puolusti voimakkaasti ajatusta, että sakramentit antavat ja välittävät armon (pikemmin kuin ”aiheuttavat” armon).

Protestanttiset kirjoittajat, kuten Martin Bucer ja Jean Calvin, väittivät, että kirkkoa ei pidä määritellä institutionaalisesti, vaan Jumalan sanan saarnaamisen ja sakramenttien oikean hallinnoinnin perusteella. Vastauksena Trenton kirkolliskokous korosti kirkon historiallista ja institutionaalista merkitystä ja väitti, että protestantit olivat asettaneet itsensä kirkon ulkopuolelle. Kirkko oli jumalallisesti määrätty ja perustettu yhteisö, eikä pelastus ollut mahdollista sen rajojen ulkopuolella.

Muut päätökset

Kirkolliskokouksessa kanonisoitiin myös latinankielisen messun virallinen muoto ja määrättiin sillä korvattavaksi paikalliset muunnelmat. Muut reformidekreetit koskivat esimerkiksi avioliittoa koskevia lakeja, hiippakuntapapistoa ja sääntökuntia. 23. istunnon dekreetti vuodelta 1563 sisälsi hiippakuntapappeja koskevia akateemisia ja uskonnollisia koulutukseen liittyviä vaatimuksia ja parannuksia. Seurauksena olivat pappisseminaarien perustamiset ja uudet sääntökunnat, kuten Jeesuksen seura eli jesuiitat.

Viimeisessä istunnossaan joulukuussa 1563 kirkolliskokous käsitteli muun muassa aneita, joihin dekreetti kehotti suhtautumaan maltillisesti:

[T]ämä pyhä synodi opettaa ja käskee säilyttämään kirkossa tämän kristikansan pelastusta suuresti hyödyttävän ja pyhien konsiilien auktoriteetillaan vahvistamaan aneiden käytön. Samalla synodi tuomitsee sakramenteilta erotettaviksi ne, jotka joko väittävät aneiden olevan hyödyttömiä tai kieltäen sanovat, ettei Kirkolla ole valtaa myöntää niitä. Synodi haluaa kuitenkin, että aneiden myöntämisessä on vanhan ja vahvistetun tavan mukaisesti noudatettava kohtuullisuutta, jottei kirkollinen järjestys tässäkään liiallisen helppouden kautta menettäisi tehoaan.

Dekreetillä säädettiin yleisesti, että kaikenlainen aneiden ”väärä voitonpyynti” hävitetään. Näin ollen anedekreetissä tuomittiin juuri ne väärinkäytökset, joihin Lutherin kritiikki alun perin kohdistui.

Protestanttinen ja ortodoksinen reaktio

Luterilainen teologi Martin Chemnitz julkaisi Trenton kirkolliskokouksen päätöksiä kriittisesti käsittelevän teoksen Examen decretorum concilii Tridentini (1565–1573).

Ortodoksinen kirkko ei tunnusta Trenton kirkolliskokousta todelliseksi ekumeeniseksi kirkolliskokoukseksi.

Vaikutukset

Trenton kirkolliskokouksella oli valtava teologinen, sakramentaalinen, kutsumuksellinen, hartauselämällinen ja käytännöllinen vaikutus roomalaiskatolisuuteen aina Vatikaanin II kirkolliskokoukseen asti ja myös sen jälkeiselle ajalle. Trenton kirkolliskokouksen katsotaan korjanneen kirkon sisäisiä ongelmia, kuten korruptiota ja väärinkäytöksiä, jotka olivat vaikuttaneet merkittävästi reformaation syntyyn. Kirkolliskokous määritteli katolisen opetuksen päälinjat tietyillä kristillisen uskon keskeisillä alueilla, joista oli tullut kiistanalaisia reformaation seurauksena, kuten Raamatun ja perinteen suhde, vanhurskauttamisoppi sekä sakramenttien luonne ja rooli. Varsinaisesti sen päätöksiä täydennettiin ja kehiteltiin edelleen vasta Vatikaanin II kirkolliskokouksessa.

Dekreetit tulkittiin sekä katolisten että protestanttien puolella jyrkkänä anateemana reformaation perusperiaatteita vastaan. Toisaalta kirkolliskokous ei näin ollen onnistunut täyttämään sille asetettuja toiveita kristikunnan yhteyden palauttamiseksi. Kirkolliskokous sai aikaan niin sanottuja tridentiinisiä ilmiöitä eli Trenton päätöksiin läheisesti liittyneitä kirkollisia päätöksiä ja uudistuksia.

Paavius

Reformaattorien kritiikki paaviutta vastaan sai katolisen kirkon korostamaan uskollisuutta paaville ja paaviuden ratkaisevaa tärkeyttä kirkossa. Paavius nähtiin opillisen ykseyden näkyvänä todellisuutena protestanttisen haasteen edessä. Sen sijaan konsiliarismi ei enää muodostanut vakavaa vaihtoehtoa paavin hallinnolle, kuten oli ollut 1400-luvulla, jolloin myös kardinaalikollegio oli ollut vahvempi. Paavi Pius IV perusti Rooman kuurian kongregaation (lat. Sacra Congregatio concilii) ratkaisemaan kiistanalaiset kohdat Trenton kirkolliskokouksen dekreettien tulkinnassa. Paavius sai näin merkittävää hallintavaltaa Trenton kirkolliskokouksen myötä. Samalla reformidekreetit vahvistivat Simo Heinisen mukaan ”piispojen asemaa ja arvovaltaa tukkimalla niitä tukevien erivapautusten ja poikkeusten luomia porsaanreikiä, jotka olivat kovertaneet keskiaikaisen kirkkohallinnon tehottomaksi”.

Messu ja liturgia

Kirkolliskokouksen jälkeen julkaistiin latinaksi ”roomalainen katekismus” tai ”Trenton kirkolliskokouksen katekismus” vuonna 1566, jota käyttivät pääasiassa kirkkoherrat. Sillä oli vaikutusta myös kansankielisiin katekismuksiin. Hetkipalveluskirjan eli breviarion uudistus (1568) ja messukirjan uudistuksen (1570) ”tridentiininen messu” jäivät normatiivisiksi aina Vatikaanin II kirkolliskokoukseen asti. Viralliseksi raamatunkäännökseksi julistettu Vulgata sai uuden julkaisun vuonna 1592.

Indeksi

Paavi Paavali IV julkaisi vuonna 1557 ”kiellettyjen kirjojen luettelon” (lat. Index Librorum Prohibitorum), joka luetteloi katolilaisilta kirjoja, joita oli kiellettyä lukea tai omistaa. Trenton kirkolliskokous oli hyväksynyt paavi Pius IV:n alaisuudessa laaditun tarkistetun luettelon, niin kutsutun ”tridentiiniläinen indeksin”, joka julkaistiin vuonna 1564. Paavi Pius V:n vuonna 1571 perustama Rooman kuurian kongregaatio Sacra Congregatio Indicis Librorum Prohibitorum julkaisi tästä täydellisemmän luettelon, jota päivitettiin säännöllisesti. Paavi Paavali VI lakkautti indeksin vuonna 1966.

Kirjallinen tuotanto

1500-luvun viimeisellä kolmanneksella katolisten kirjailijoiden luottamus patrististen kirjailijoiden ja itsensä väliseen jatkuvuuteen kasvoi. Tärkein teos tämän jatkuvuuden vahvistamiseksi oli Marguerin de la Bignen Sacra Bibliotheca Sanctorum Patrum, joka ilmestyi kahdeksana folio-kokoisena niteenä vuonna 1575. Tätä seurasi muiden kirjailijoiden, kuten Antoine Arnauldin (1612–1694), merkittäviä teoksia. Jacques-Bénigne Bossuet (1627–1704) julkaisi teoksen Histoire des variations des Églises protestantes (1688), jossa hän väitti, että protestantit olivat poikenneet apostolien antamasta Kirkon opetuksesta joko ottamalla käyttöön uudistuksia tai kieltämällä joitakin sen keskeisiä elementtejä.

Teologia

Kirkolliskokouksen jälkeen tuotettiin kasvavassa määrin systemaattisen teologian teoksia. Nämä teokset olivat muodoltaan hyvin erilaisia. Protestanttisen kirjailijan Philipp Melanchthonin alun perin esittelemä loci theologici-muoto eli teologisten aiheiden käsittely osoittautui houkuttelevaksi monille katolilaisille kirjailijoille.

Katso myös

• Vastauskonpuhdistus

Lähteet

• Heininen, Simo: ”Johdanto”, Tridentinum. Trenton kirkolliskokouksen reformi- ja oppidekreetit sekä kaanonit. Suomentanut Martti Voutilainen OP. Helsinki: Katolinen Tiedotuskeskus, 2016. ISBN 978-952-7153-13-0
• McGrath, Alister E.: Christian Theology: An Introduction. Chichester, England: Wiley-Blackwell, 2017. ISBN 9781118874387 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Tanner, Norman: Uusi lyhyt katolisen kirkon historia. Suomentanut Aulis Kallio. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus, 2025. ISBN 978-952-7153-85-7
• Tridentinum. Trenton kirkolliskokouksen reformi- ja oppidekreetit sekä kaanonit. Suomentanut Martti Voutilainen OP. Helsinki: Katolinen Tiedotuskeskus, 2016. ISBN 978-952-7153-13-0

Aiheesta muualla

• Anton, Emil: Mitä Trentossa tapahtui? Katolista hapatusta 2017.
• Kirkolliskokousten dokumentteja. Katolinen kirkko Suomessa.