Kirkko-oppi
| Osa artikkelisarjaa |
| Kristinusko |
|---|
 |
|
Muuta aiheesta |
Kirkko-oppi eli ekklesiologia on teologiaan kuuluvan dogmatiikan tieteenala, joka tutkii kristillisen kirkon olemuksen tutkimista. Alkujaan ekklesiologialla on tarkoitettu kirkkojen rakentamiseen ja koristeluun liittyvää tiedettä. Hans Küngin määritelmän mukaan ekklesiologia on teologinen ilmaus kirkon imagosta.[1]
Ekklesiologia voidaan jakaa laajaan ja suppeaan määrittelyyn.[1]
Käsitteen alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Etymologisesti sana ekklesiologia on peräisen kreikan kielestä, johon on yhdistetty ekklesia, kokoontuminen ja logos, puhe. Alkujaan ekklesia tarkoitti kokoonutmista. Kreikankielisen Vanhan testamentin Septuagintan kääntäjät ottivat sen vastineeksi hepreankieliselle sanalle qahal, joka taas on peräisin ääntä tarkoittavasta sanasta qol. Suomen kielen sana kirkko tulee eri taholta: kreikan sanasta kyriake, Herralle kuuluva.[1]
Kokoontuminen on muuntunut tarkoittamaan teologisessa mielessä kirkkoa jo Uudessa testamentissa. Sana ekklesia esiintyy Matteuksen evankeliumissa kolme kertaa. Kahdessa tapauksessa sillä tarkoitetaan kokoontumista, mutta kolmannella kerralla sillä on laajempi merkitys: ”tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni” (Matt. 16:18). Apostolisissa kirjeissä sana ekklesia esiintyy toistuvasti kolmessa eri merkityksessä: paikallisten kristittyjen kokoontumisena (Room. 16:16), koko kirkkoa (Gal. 1:13) ja kirkkoa Kristuksen ruumiina (Ef. 1:22).[1]
Ekklesiologian jako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kristillisen kirkon olemusta koskevana älyllisenä ja tiedollisena pohdintana ekklesiologia jaetaan viiteen osaan. Niissä käsitellään sakramentteja ja pappisvirkaa, auktoriteettia kirkossa, jumalanpalvelusta, sielunhoitoa ja ekumeniikkaa. Suppeassa merkityksessä sillä tarkoitetaan niiden mallien kriittistä tutkimista, jotka hallitsevat kirkon itseymmärrystä.[2]
Päätraditiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Roomalaiskatolinen traditio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Roomalaiskatolista ekklesiologiaa ovat muokanneet valistuksen jälkeisen ajan keskiajan suurelliseen kirkkokäsitykseen kohdistamat paineet. Roomalaiskatolinen kirkko vastasi haasteeseen puolustautumalla. Trenton kirkolliskokouksessa arvostelun kohteeksi joutuneita oppeja muotoiltiin uudelleen, mutta ei luotu uutta teologiaa.[3]
Tübingeniläinen teologi J. A. Möhler (1796–1838) ja eräät muut kehittivät 1800-luvun alussa opin kirkosta Henkeä kantavana ruumiina, joka on elävä ja dynaaminen. Ranskan ultramontanistiset ajattelijat, erityisesti Joseph de Maistre (1753–1821), liittivät suurellisen kirkkokäsityksen yhteen vanhan vallan arvon palauttamisen kanssa. John Henry Newmanin kehitysteoria (1845) teki mahdolliseksi sen, että ristiriidat apostolisen yhteisön ja paavi Pius IX:n hallinnon välillä voitiin sivuuttaa.[3]
Vatikaanin I kirkolliskokoukseen (1869–1870) kirkolliskokous korotti paavin aseman entistäkin korkeammalle ja määritteli paavin erehtymättömyyden. Vuosina 1907 ja 1910 Pius X ryhtyi vastustamaan roomalaiskatolisia modernisteja, jotka yrittävät tuoda traditionaaliseen ekklesiologiaan vaikutteita raamatukritiikistä ja pyrkivät dynaamiseen kehittämiseen.[3]
Paavi Pius XII tukahdutti teologisen toisinajattelun ensykliikallaan Humani Generis (1950). Pius XII oli julistanut virallista roomalaiskatolista ekklesiologiaa, jossa empiirinen roomalaiskatolinen kirkko samaistettiin Kristuksen mystiseen ruumiseen. Vatikaanin II kirkolliskokous toi tasapainoa korostaen piispojen kollegion vaikutusvaltaa. [3]
1900-luvulla roomalaiskatolinen ekklesiologia on ollut usein radikaalia ja kumouksellista, mutta virallinen kirkon pyrkinyt lannistamaan pyrkimykset. Paavit Johannes Paavali II ja Benedictus XVI ovat säilyttäneet perinteisen societas perfecta-ekklesiologian, joka välittää auktoratiivista dogmaa, sitovia moraalilakeja ja pelastavaa sakramentaalista armoa ylhäältä alaspäin.[4]
Protestanttinen traditio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1700-luvulla protestanttiselle ekklesiologialle oli tunnusomaista jakautuneisuus Rooman ja reformaation kirkkoihin ja toisaalta luterilaisiin ja reformoituihin kirkkoihin. Sitä leimasi konfessionalismi, jonka mukaan tunnustuskirjat olivat pyhää kirjoitusta. Ominaista oli teologinen metodi, jonka avulla edistettiin loogista analyysiä, systemaattista johdonmukaisuutta ja perusteellisuutta sekä opillisen täsmällisyyden korostusta.[4]
1700- ja 1800-lukujen vaihteessa syntyi Saksan luterilaisessa kirkossa pietismin nimellä tunnettu hengellisesti elinvoimainen liike reaktiona kuollutta oikeaoppisuutta vastaan. Pietismin perustajia olivat Philipp Jakob Spener ja August Hermann Francke. Pietismin hengellisyys ja hartaudenkirjoitus muokkasivat maaperää ekklesiologian uudistumiselle.[4]
Friedrich Schleiermacherin (1768–1834) ajatukset toivat mukanaan ekklesiologian uudistuksen ja toi kristinuskon opit eksistentiaaliselle tasolle. Schleiermacher toi näin esiin reformaattorien alkuperäisen ajatuksen, jonka mukaan Kristus on läsnä kirkossa eikä juuri piitannut ekklesiologian institutionaalisesta näkökulmasta.[5]
Schleiermacherin ajatuksia kehitti eteenpäin Karl Barth (1886–1968), joka katsoi oman ajattelunsa olevan vastakkaista Schleiermacherin ajatteluun nähden. Barthin kehitti ajatuksen ekklesiologian aktualismista, jonka mukaan kirkko on Kristuksen maanpäällis-historiallisen ekstistenssin muoto.[5]
Anglikaaninen traditio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Englannin kirkko säilytti reformaatiossa katolisuuden rakenteet kuten seurakuntajärjestelmän, historiallisen piispuuden, lapsikasteen, yhteisen rukouksen ja kanonisen oikeuden, mutta poisti keskiajalla syntyneitä ilmiöitä. Kirkko antoi maallikoille mahdollisuuden mielipiteisiin ottamalla käyttöön kansankielisen Raamatun ja liturgian ja antoi valtaa maallikoille sekä parlamentille oppia ja jumalanpalvelusta koskevissa asioissa.[5]
Richard Hooker (1554–1600) meni kirkko-opissa ensimmäisiä reformaattoreita pidemmälle. Hän katsoi kirkon olevan näkyvä jumalallinen yhteisö, jonka tunnusmerkkinä on uskontunnustus. Tämä yhteisö on jakaantunut useisiin haaroihin, mutta sakramenttien kautta se on osallinen Jumalan elämästä.[5]
Sisällissodan aikana piispuus, liturgia ja kuninkuus hylättiin mutta vuoden 1660 restauraatiossa palautettiin monarkian ohella myös hierarkia. Samalla anglikaanisuudessa korostui piispallinen suuntaus. Piispojen roolia korostettiin kirkkojen kasvatusisinä.[6]
Vuonna 1883 liikkeellee lähteneessä Oxfordin liikkeessä metodistinen uskonnollisuus liittyi väliaikaisesti yhteen korkeakirkollisen perinteen kanssa. Laitoskirkko suhtautui kuitenkin kielteisesti, mikä johti liiton purkautumiseen. Matalakirkoliseen suuntaan taipuvaiset Oxfordin liikkeen evankelikaalit asetti voimakkaasti kyseenalaiseksi Englannin kirkon protestanttisuuden ja W. F. Hookin kaltaisia korkeakirkollisia evankelikaaleja pidettiin poikkeuksina. Hook yhdisti uskonvanhurskauden sakramentteihin keskittyvään jumalanpalvelukseen ja lähetykseen. Aikakauden merkittävin ekklesiologinen teos on William Palmerin A Treatise on the Church of Christ, jossa korostetaan myönteistä suhtautumista reformaatioon ja apostoliseen seurantoon.[6]
F. D. Maurice (1805–1872) arvosteli Oxfordin liikettä näkyvästi ja kehitti vaihtoehtoisen ekklesiologian, jossa keskeistä oli jumalallisen järjestyksen käsite: Kristuksen valtakunta ylittää kirkon erilaisten konkreettisten ilmentymien rajat. Teoksessa The Kingdom of Christ (1838) hän nimesi hengellisen yhteisön tuntomerkit ja väitti että roomalaiskatolinen kirkko ja lahkolaiset olivat järjestelmällisesti vääristäneet tiettyjä elementtejä. Mauricen ekklesiologian ydin oli Jumalan ennakoiva armo, joka ilmenee inkarnaatiossa ja sovituksessa.[6]
1800-luvun lopun anglikaanisen ekklesiologian muodostivat C. Gore ja R. C. Moberly, jotka elvyttivät Oxfordin liikkeelle ominaisen vastenmielisyyden etuoikeuksia kohtaan. He korostivat kaikkien kristittyjen pappeutta. Pappeudessa oli kyse toimintojen eriytymisestä Kristuksen ruumiissa.[6]
1900-luvulla anglikaanisuudessa ei juurikaan harrastettu ekklesiologiaa vaan mielenkiinto kohdistui Raamatun historiallis-kriittiseen tutkimukseen ja patristiikkaan. Merkittäviä kirjoja ovat L. Thorntonin ehtoolliseen nojautuva ekklesiologia The Common Life in the Body of Christ (1950) sekä A. M. Ramsayn The Gospel and the Catholic Church (1936) jossa luotii Oxfordin liikkeen ja reformaation periaatteiden synteesi.[6]
Kirkkokäsityksen muotoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Moderni kirkkokäsitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jumalallinen yhteisö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuva kirkosta täydellisenä yhteisönä (lat. Societas Perfecta) on hallitseva roomalaiskatolinen ekklesiologia, vaikkei se ole yksinomaan roomalaiskatolista traditiota. Mikä tahansa ekklesiologia, joka samaistaa Jumalan valtakunnan ja inhimillisen vallankäytön (teokratia) kuuluu tällaisen kirkkokäsityksen piiriin.[7]
Käsityksen mukaan näkyvälle kirkolle on lahjoitettu jumalallinen auktoriteetti sekä valta muotoilla lakeja ja opetuksia ja vaatia niiden noudattamista, koksa ne samaistetaan jumalalliseen ilmoitukseen. Rakenne on pyramidimainen ja sen eetos on juridinen. Jumalallisen yhteisön käsityksen toistetaan enyklikasssa Mystici Corporis (1943) ja Vatikaanin II kirkolliskokousta varten hahmotellussa luonnoksessa, mutta se hylättiin.[7]
Jumalan kansa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vatikaanin II kirkoliskokous toi raamatullisen käsitteen Jumalan kansasta etualalle. Painotus lisäsi roomalaiskatolisen kirkon tasa-arvoa ja antoi konsiilille mahdollisuuden korostaa kasteeseen perustuvaa oppia uskovien yleisestä pappeudesta, jota ei kuitenkaan integroitu ordinoituun pappeuteen. Käsite tuo ekkelsiologian eskatologisen näkökulman.[7]
Sakramentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vatikaanin II kirkolliskous kehitti kuvan kirkosta universaalina pelastuksen sakramenttina. Karl Rahner kehitti kuvaa kirkosta mysteerinä (lat. sacramentum, mysterion). Sen todellinen olemus ja salainen elämä on kätketty. Sakramenttina kirkko on toimiva symboli ja osa jumalallista pelastavaa itsekommunikaatiota. Se on vertauskuvallinen ilmentymä maailman liturgiasta, jossa jumalallinen armo jo toimii. Sakramenttina se liittyy yhteen kristologian ja pneumatologian kanssa.[7]
Vatikaanin II kirkolliskokouksen mukaan kirkko on "ikään kuin" sakramentti, joka mahdollistaa kirkon sakramenttien liittymisen yhteisön elämään ja hierarkiseen virkaan.[8]
Yhteisö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ekumeeninen kuvaus kirkosta yhteisönä oli Vatikaanin II kirkolliskokouksen ajatus, vaikka sen vastapinoksi kehitettiin ajatus kirkosta hierarkisena yhteisönä. Martti Luther korosti käsitystä kasteessa luodusta yhteydestä Kristukseen ja kaikkiin pyhiin. Richard Hooker korosti todellista osallistumista Jumalan elämään armovälineiden kautta.[8]
Anglikaanisen yhteisön Lambeth-konferenssi on toistuvasti ilmaissut, että kasteessa kristityt tulevat yhteyteen Kristuksen ruumiin kanssa. Ortodoksien synaksis-ajatuksen mukaan Pyhä Henki on läsnä jokaisessa eukaristiassa. Yhteyden teologian lähtökohta on molemminpuolinen kasteen sakramentin tunnustaminen, ja siksi eukaristinen yhteys on välttämätön.[8]
Yhteysajatusta ovat kehittäneet eteenpäin J. Zizioulas (ortodoksi), J.-M. R. Tillard (roomalaiskatolinen) ja P. Avis (anglikaani). Sitä käsiteltiin toisen kansainvälisen anglikaanis-roomalaiskatolisen oppikeskustelukomission toisessa raportissa. Ekumeenisille hankkeille yhteys Kristukseen on keskeinen ajatus.[8]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- McGraith, Alister: Modernin teologian ensyklopedia. Kirjapaja Oy, 2000. ISBN 951-625-495-0.