Radikaalipietismi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Radikaalipietismi eli yltiöpietismi on pietismin alkuvaihessa syntynyt, luterilaisessa kirkossa vaikuttavan herätysliikkeen muoto.[1] Radikaalipietistien oppi perustuu Keski-Euroopan uskonpuhdistusajan spiritualistiseen perintöön. Tämän käsityksen mukaan kristinusko on hengen yhteyttä Jumalan kanssa sekä tämän yhteyden synnyttämää pyhää elämää.[2]

Oppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radikaalipietismi ei tahtonut pietismin tavoin uudistaa kirkkoa vaan hylkäsi sen kokonaan. Radikaalipietistit arvostivat Pyhän Hengen suoran ilmoituksen Raamattua tärkeämmäksi ja hakivat innoitusta vanhoista mystikoista sekä halveksuivat kirkkolaitosta ja sen ulkoisia tuntomerkkejä, kuten jumalanpalvelusta ja sakramentteja. Radikaalipietistit eivät uskoneet sanan ja sakramenttien vaikuttavuuteen vaan Pyhän Hengen vaikutukseen rukouksen ja hengellisen kokemuksen kautta, välittömästi ilman armovälineitä.[3]

Radikaalipietismi teki pesäeron kirkolliseen pietismiin ja painui monin paikoin maan alle. Tosin kirkollistenkin pietistien uudistusvaatimukset herättivät viranomaisten huomion, joten opissa ja käytännöissä eroavuus oli liukuva.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radikaalipietismin syntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radikaalipietismi syntyi Johann Jakob Schützin (1640–1690) johdolla. Schütz oli koulutukseltaan lakimies ja häntä kiinnosti kristillisten elämänsääntöjen laatiminen. Tunnetuimpia teoksia olivat Kristillinen elämänopas (saks. Christliche Lebensregeln) sekä Christillinen muisto-kirja. Schützin johtama liike oli samaan aikaan lakihenkistä, mutta pyrki samalla irti kaavamaisuudesta ja korosti hengellistä vapautta.[3]

Arnoldin johtajuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radikaalipietismin seuraava johtaja oli Gottfried Arnold (1666–1714), joka asetti alkuseurakunnan kirkollisen elämän malliksi. Arnold kirjoitti mm. teoksen Puolueeton kirkko- ja kerettiläishistoria. Arnold arvosteli voimakkaasti valtakirkon toimintaa ja osoitti, kuinka pienet ja harhaopeiksi tuomitut lahkot olivat kuitenkin usein olleet oikeassa. Arnold kehitti Spenerin ecclesiola-ideaa pidemmälle ja hänen perustamansa pienpiirit olivat suljettuja ja muistuttivat lähes salaseuroja.[5]

Radikaalipietismi Ruotsissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turun koulukunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radikaalipietismin ensimmäinen edustaja Suomessa oli Lars Ulstadius (1650–1732), joka erosi luterilaisen kirkon pappisvirasta, sillä hänen mielestään luterilainen oppi oli väärä eikä papeilla ollut Pyhää Henkeä. Ulstadiuksen mielestä kirkossa ei tämän vuoksi myöskään vietetty pyhää elämää. Ulstadius kuitenkin uskoi, että edessä olisi parempi aika, kun Jumala perustaisi valtakuntansa maan päälle.[2]

Ulstadius keräsi muutamassa vuodesssa ympärilleen toisinajattelijoiden ryhmän, jonka huomattavimpia jäseniä olivat maisteri Petter Schäfer ja ylioppilas Olaus Ulhegius. Ulstadiuksen tavoin ajattelevia nimitettiin radikaalipietisteiksi.[2]

Schäferin vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulstadiuksen vankeuden jälkeen Schäfer (1660–1729) peri aseman Turun radikaalipiirien johtajana, mutta joutui myös oikeustoimien kohteeksi.Schäfer pakeni ulkomaille ja Ulhegius peruutti mielipiteensä. Vuonna 1708 Ulhegius kuitenkin sanoutui uudelleen irti luterilaisuudesta.[6][2]

Schäfer tutustui pakomatkansa aikana Speneriin, Franckeen ja Arnoldiin viettäen aikaa pietismin keskuksisssa. Arnoldista tuli Schäferin oppi-isä.[7]

Schäfer palasi suuren Pohjan sodan aikana Turkuun ja vangittiin. Säätyläiset pitivät kuitenkin Schäferiin yhteyttä ja Pultavan taistelun jälkeen jopa kaksi kenraalia kävi Schäferin puheilla. Schäfer johti radikaalipietististä liikehdintää ensin Turun ja sitten Gävlen vankilasta käsin. Schäferin kirjoituksetkin levisivät käsin jäljennettyinä.[2]

Laurbecchiuksen radikalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmas pietismin varhaisajan radikaali oli Viipurin piispan poika Iisak Laurbecchius, joka suoritti jo 23-vuotiaana teologian tohtorin arvon. Laurbecchius matkasi opintomatkoille Saksaan, jossa hän piti yhteyttä pietismiin ja Schäferiin. Yhteydepitonsa vuoksi Laurbecchiuskin joutui syytteeseen ja tuomittiin menettämään pappeutensa, tohtorin arvonsa sekä mahdollisuutensa hakea akateemisia virkoja.[7]

Pohjanmaan radikaalipietismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjanmaan radikaalipietismi oli 1720-luvulta 1760-luvulle Pohjanmaalla vaikuttanut kristillinen liike. Liikehdintä syntyi ja sai vaikutteita Kälviän Erikinpoikien uskonliikkeen pohjalta. Liike säilytti elinvoimaisuutensa tukahduttamispyrkimyksistä huolimatta aina 1760-luvulle saakka.[8]

Sivuvirrat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radikaalipietismin mukana kulki monia uskonnollisia yksityisajattelijoita, jotka saivat ajatuksilleen seuraajia. Tunnettuja mystikkoja olivat muun muassa Johann Konrad Dippel (1673–1734) sekä lyypekkiläinen kirkonjohtaja Johann Petersen (1649–1727) sekä tämän vaimo Johanna Eleonora (1644–1724).[4]

Arvostelu ja vastustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radikaalipietistit kohtasivat paljon vastustusta, sillä liikkeet haastoivat suuret protestanttiset maakirkot ja hakeutuivat usein hankaukseen niiden kanssa.[4]

Tunnettuja edustajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kakkuri, Teemu: Suomalainen herätys. Herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-missioon. Helsinki: Kirjapaja, 2014. ISBN 978-952-288-134-2.
  • Mäkinen Anssi, Murtorinne Eino & Hanka Heikki: Kristinuskon historia 2000. Kristinusko Suomessa. Espoo: Weilin Göös, 2000. ISBN 951-35-6550-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Radikaalipietismi Finto. 11.1.2022. Viitattu 29.6.2022.
  2. a b c d e Mäkinen, Murtorinne & Hanka 2000, s. 72
  3. a b Kakkuri 2014, s. 37
  4. a b c Kakkuri 2014, s. 39
  5. Kakkuri 2014, s. 38
  6. Kakkuri 2014, s. 42
  7. a b Kakkuri 2014, s. 43
  8. Mäkinen, Murtorinne & Hanka, s. 82