Äitijumalatar

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Willendorfin Venus, nuoremmalta paleoliittiselta kivikaudelta peräisin oleva patsas.

Äitijumalatar on ikivanha jumaluus, jonka on ymmärretty synnyttävän elämää ja luovan edellytyksen viljan kasvulle.

Äitijumalattareksi on luettu useita erityyppisiä jumalattaria, jotka edustavat luovuutta, synnytystä, hedelmällisyytä, sukupuoliyhteyttä, hoivaa sekä kasvun kiertokulkua. Niinkin erilaisia hahmoja kuin kivikautiset venukset ja Neitsyt Maria on pidetty äitijumalattarina.[1]

Äitijumalatar ja Äiti Maa/Maaemo sekoitetaan usein keskenään, mutta nämä tulisi katsoa omiksi jumalatartyypeiksi. Äiti Maa on kosminen ja ikuinen hahmo, hedelmällinen kaiken lähde, kun taas äitijumalatar on erityinen ja yksilöllinen elinvoiman lähde sekä voimakkaasti seksuaalinen jumalatar, jonka on oltava säännöllisin väliajoin yhdynnässä. Äitijumalattaret ovat usein taivaallisen parin toinen puolisko, ja mytologioissa kuvataan usein heidän puolisoitaan, jotka voivat monesti olla myös kuolevaisia miehiä.[1]

Useimpien äitijumalatarten myyteille ovat tyypillisiä jumalattaren katoamiset ja ilmestymiset sekä hänen jumalallisen avioliittonsa juhlinta. Hänen katoamisellaan on kosmisia seurauksia: seksuaalisuus ja kasvu sammuvat. Äitijumalattaren paluu, mieskumppanin valinta ja yhdyntä hänen kanssaan palauttavat hedelmällisyyden. Tämän jälkeen jumalattaren puoliso siirretään usein syrjään tai lähetetään alamaailmaan, jotta hänet voidaan korvata seuraavana vuonna.[1]

Äitijumalattaren toinen tärkeä muoto korostaa hänen äitiyttään. Äitijumalatar on taivaallisen lapsen suojelija ja hoitaja – ja välillisesti koko ihmiskunnan. Tämä jumalattaren muoto esiintyy usein kuvataiteissa runsaspovisena tai monirintaisena hahmona, joka pitelee lasta.[1]

Äitijumalatar takaa elämän jatkumisen ja on maan jumaluus. Maasta kasvaa vilja, ja maahan ihminen palaa kuoltuaan.[2] Äitijumalatar valvoo ikuista kiertokulkua. Äitijumalatarta voidaan sanoa myös "suureksi äidiksi". Kivikauden luolataiteessa esiintyvä lihava nainen lienee äitijumalatar. Myöhemmin neoliittisen kauden maanviljelijät tekivät savesta pieniä äitijumalattaren patsaita. Nuoremman kivikauden maanviljeilijäyhteiskunnat olivat matriarkaatteja, joissa suku laskettiin äidin, ei isän mukaan.

Äitijumalatarta palvottiin Roomassa nimillä Magna Mater[3], Rhea ja Gaia. Kreikassa ja Vähässä-Aasiassa tämä jumaluus oli nimeltään Kybele.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cotterell, Arthur: Maailman myytit ja tarut. WSOY 1996. ISBN 951-0-17102-6
  • Koivunen, Hannele: Madonna ja huora. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-20642-7. (suomeksi)
  • Koivunen, Hannele: The Woman Who Understood Completely; A Semiotic Analysis of the Mary Magdalene Myth in Gnostic gospel of Mary. väitöskirja (Acta semiotica Fennica / editor: Eero Tarasti, ISSN 1235-497X; 3). Imatra: International Semiotics Institute, 1994. ISBN 951-96306-4-3 (nid.). (englanniksi)
  • Kristeva, Julia: Stabat Mater. Naistutkimus, 1992, 5. vsk, nro 3. Helsinki: Suomen naistutkimuksen seura.
  • Neumann, ErichThe great mother : an analysis of the archetype. 7th pr. for the Bollingen Mythos series. Princeton: Princeton University Press, [1955] 1991. ISBN 0-691-09742-9. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Mother goddess Britannica Academic, Encyclopædia Britannica. Encyclopædia Britannica Inc. Viitattu 9.9.2018. (englanniksi)
  2. Kuolemattomuuden usko muinais-Kreikassa (ote). Valvoja, 01.10.1897, nro 10, s. 21. Kansalliskirjasto Viitattu 20.07.2014.
  3. Cotterell 1996, s. 218