Sukeltajamyytti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kuikka merellä

Sukeltajamyytti on laajalle levinnyt luomiskertomus, jossa ylin olento lähettää yleensä eläimen alkumereen noutamaan hiekkaa tai mutaa asuinkelpoisen maan rakentamiseksi. Osa tutkijoista tulkitsee myyttiä psykologisesti, toiset kosmogonisesti; molemmissa tapauksissa maan katsotaan olevan peräisin meren pohjasta. Sukeltajamyytti on yleinen Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kansanperinteessä, mutta sitä esiintyy myös tšuktšien, jukagiirien, tataarien, ainujen ja monien suomalais-ugrilaisten kansojen perinteissä. Levinneisyysalueensa perusteella myytti on peräisin Itä-Aasian rannikolta, mistä se on levinnyt kansojen muuttaessa länteen Siperiaan ja itään Pohjois-Amerikan mantereelle.

Monille Amerikan alkuperäiskansojen luomiskertomuksille on ominaista, että maailman luominen alkaa, kun olennot ovat nukuksissa tai horroksessa alkumaailmassa. Sukeltaja, usein kuikka, herää ensimmäisenä ja alkaa valmistella asuinkelpoisen maailman luomista tuleville olennoille. Monissa tapauksissa tarinat kuvaavat sarjaa epäonnistuneita yrityksiä luoda maa-alue ennen ratkaisun löytämistä.

Sukeltajamyytti muinaissuomalaisilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukeltajamyytin arvellaan olevan myös muinaissuomalaisten alkuperäinen luomiskertomus, jonka eteläisempi alkumuna on myöhemmin syrjäyttänyt. Yhteinen piirre kummassakin myytissä ovat alkumeri ja -lintu. Alkumunasta kertovat tarinat ovat tavallisesti kalevalamittaisia, kun taas sukeltajamyytti on suorasanainen. Suomesta tallennetut sukeltajamyytin versiot ovat hyvin pelkistettyjä. Niiden mukaan alussa oli meri, jossa seisoi kultapatsas. Patsaan päällä istui Jumala tai paholainen, joka käski jotakuta hakemaan maata meren pohjasta. Tästä maasta syntyi maailma. Maan hakija oli esimerkiksi paholainen tai kuikka.

Seuraavan kertomuksen on tallentanut Väinö Salminen suistamolaiselta runonlaulajalta Elessei Valokaiselta vuonna 1908:

»Kuikka ol' merel, ilma ol' sumu. Saatanan hengi ilmestyv kuikall: "Miks sinä olet teäl merel?" Kuikka sano: "Minä olen vesilintu, teälhä mie olen olijagi merel." - "No mitä sie teäl olet merel olija, ku ei ole meil moata?" - "Mistäs sitä moata, ku ei sidä ole olemasgi!" - "Onha sitä moada meren pohjas, Ku sinä olet vesilintu, ni käy etsimäs meren pohjas!" Kuikka mänöö meren pohjaa, tuo moata ńokassaa. Hänel ei jeä ku vähä tulles, vesi huuhtoo. Saadana hengi sano: "Mäne vielä, toisen kerran käy, tuoba vähä enembän moada sieltä!" (Kuikka toi.) "Mänehö viel, opi tuua vielä enembi!" Kuikka kävi kolmanten kerran, toi vähä enembän. Hyö tehtiin yks moaosuus merel ja eletäh. Sattui Jumalan hengi sih hejän joukkoo. "Mistä työ täh oletta moata soanu?" - "Kuikka kävi merenpohjas." - "No käyää täs yhes rakentamaa, ku tät moada on meil!" Jumala tiiostaa, eikös olis moada enembää. "Eigö moada salattu minne?" Pahahengi pisti moada suuh, omaks moaks olis erottanu. Jumala vain sano: "Moada pitää olla enembi, ei ne täh männy." Pahahengi vannoitše: "Ei sidä ole enembeä". Häin sit tiiustaa, et on: "Augoa suu"! Sielä on hänen sogoš (poskes). "Katšo, onha teäl, mitä vannoit, ettei ole moata." Hän sylgöh moat päin pohjoseh. Siih kazvaa kiviä, kal'l'ioi, vuoria. Kävää sidä moada val'l'entamoa.
(SKVR:VII1 11)[1]»

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Creation myth#Earth-diver