Kuolema

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kuolemaa tapahtumana. Sanan muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Ihmisen pääkalloa ja kokonaista luurankoa pidetään kuoleman vertauskuvina.

Kuolema on eliön täydellinen ja pysyvä elintoimintojen päättyminen. Toisin sanoen biologinen elämä loppuu kuolemaan. Lopullisuutensa takia kuolema on monia ihmisiä askaruttava biologinen, lääketietellinen, juridinen, filosofinen ja uskonnollinen asia.

Elinsiirtojen vuoksi merkittävä juridinen käsite on aivokuolema. Siinä aivotoiminta lakkaa, mutta muita elintoimintoja voidaan pitää yllä keinotekoisesti.

Kuolemaan liittyvä suuri filosofinen kysymys on, jatkuuko yksilön elämä kuoleman jälkeen. Koska elämän kokemisessa välttämättömät asiat – tunteet, ajattelu ja aistimukset – ovat yhteydessä materiaalisten aivojen ja aistielinten toimintaan, ajattelevat monet, ettei yksilön elämä voi mitenkään jatkua aivojen ja aistielinten tuhoutuessa kuolemassa. Monien eri uskontoja edustavien ja myös monien uskontokuntiin kuulumattomien ihmisten ajatteluun kuitenkin kuuluu, että yksilön elämä voi jatkua myös ruumiin kuoleman jälkeen. Tähän liittyy yleensä ajatus jonkinlaisesta materiattomasta sielusta, joka tavalla tai toisella säilyttää yksilön identiteetille keskeiset asiat kuoleman jälkeenkin.

Lähes kaikissa kulttuureissa kuolleen ihmisen ruumis hävitetään esimerkiksi hautaamalla maahan tai polttamalla ennen merkittävää luonnollista hajoamista.

Kuoleman biologiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähtökohtaisesti kaikki elävät organismit kuolevat joskus. Normaalien solujen elinaika jatkuu noin 50 jakautumiskerran päähän. Niiden kromosomeissa olevat telomeerit lyhentyvät jokaisella jakautumiskerralla. Erilaistumattomat kantasolut, sukusolut ja eräät syöpäsolut kykenevät telomeraasientsyymin avulla ylläpitämään kromosomiensa vakiopituuden.[1]

Eläimillä kuolema seuraa usein jonkin tärkeän elimen, kuten sydämen, toiminnan lakattua. Kasvit puolestaan voivat sopivissa olosuhteissa jatkaa elinkaartaan juurissaan ja versoissaan, jolloin voi olla tulkinnanvaraista, koska yksilö kuolee ja klooni jatkaa sen elämää. Yksisoluisten, jakautumalla lisääntyvien organismien kuolema on vielä vaikeampi määritellä.

On mahdollista että organismi kuolee, mutta osa sen soluista ja elimistä jää eloon ja voidaan siirtää uuteen isäntään, kuten elinsiirron tapauksessa. Elinsiirron yhteydessä yhä elävät kudokset on poistettava nopeasti kuolleesta isännästä, ennen kuin ne kuolevat puutteellisten elintoimintojen takia. Toisaalta organismin yksittäiset solut tai jopa elimet voivat kuolla, mutta organismi voi jäädä eloon. Monet yksittäiset solut elävät vain lyhyen aikaa, joten suurin osa organismin soluista uusiutuu jatkuvasti.

Lääketieteellinen ja juridinen kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Head skull anterior view.jpg Kuoleman tilat

Pallor mortis
Livor mortis
Algor mortis
Rigor mortis

Lääketieteessä kuolema tarkoittaa elimistön toimintojen pysyvää lakkaamista. Kuolinhetki voidaan määritellä verenkierron ja hengityksen loppumisena (sydänkuolema, kliininen kuolema) tai aivojen toiminnan loppumisena (aivokuolema). Kuoleman juridinen määritelmä vaihtelee jonkin verran eri valtioissa. Suomessa ihminen voidaan todeta kuolleeksi, kun sydän on lakannut sykkimästä ja joku seuraavista pätee: hengitys ja verenkierto ovat loppuneet, ruumis on tuhoutunut tai toissijaiset kuolemanmerkit ovat ilmaantuneet. Hengityksen ja verenkierron loppuminen todetaan esimerkiksi silloin, jos elvytyksestä huolimatta verenkierto ei käynnisty tai jos elvytykseen päätetään olla ryhtymättä toivottoman ennusteen vuoksi. Ruumiin tuhoutuminen tarkoittaa esimerkiksi palamista tai murskaantumista. Toissijaiset kuolemanmerkit ovat lautumien ja kuolonkankeuden (rigor mortis) ilmaantuminen sekä ruumiin jäähtyminen ja hajoaminen. Kuoleman toteaa lääkäri.[2]

Aivokuolema tarkoittaa aivotoiminnan peruuttamatonta lakkaamista, ja sille on ominaista aivosähkötoiminnan loppuminen ja refleksien puuttuminen. Aivokuoleman toteaa Suomessa lääkäri lain määräämällä tavalla. Aivokuoleman toteamiseksi potilaalle tehdään neurologinen tutkimus, jonka tavoitteena on osoittaa hengityksen pysyvä loppuminen sekä kipureaktion ja kaikkien aivohermojen toiminnan puuttuminen. Tarpeen vaatiessa voidaan tehdä aivosähkökäyrätutkimus (EEG) ja aivoverisuonten varjoainekuvaus, joista jälkimmäisellä voidaan osoittaa aivoverenkierron lakkaaminen.[2]

Aivokuoleman toteamisen jälkeen kaikki hoito lopetetaan ja henkilö julistetaan kuolleeksi. Jos henkilöltä otetaan talteen elimiä elinsiirtoa varten, jatketaan aivokuolleen henkilön hoitoa tilapäisesti irrotushetkeen asti. Suomi oli maailman ensimmäinen maa, jossa lailla vuonna 1970 hyväksyttiin aivokuolema yhdeksi kuoleman määritelmäksi.[2]

Jos henkilö ei ole kuollessaan sairaalahoidossa, kuolemasta on annettava tieto lääkärille tai poliisille. Kun kuolemansyy on selvitetty, lääkäri kirjoittaa kuolintodistuksen, joka tarvitaan hautauslupaa varten. Tarvittaessa kuolinsyyn selvittämiseksi voidaan tehdä ruumiinavaus. Jos kyseessä on onnettomuus tai muuten epäselvä kuolema, harkinnan mukaan voidaan järjestää poliisitutkinta.

Kuolemaa koskevia säännöksiä Suomen lainsäädännössä sisältyy lakiin[3] ja asetukseen[4] kuolemansyyn selvittämisestä sekä lakiin[5] ihmisen elimien ja kudoksien lääketieteellisestä käytöstä.[2]

Kuolemaa sanotaan "luonnolliseksi", kun sitä ei ole edesautettu vaan kuoleman on sallittu tulla luonnollista tietään omaa vauhtiaan. Kuoleman lähestyessä omaisten ja potilaan kanssa voidaan kuolevan papereihin merkitä hoitolinjaus: papereihin voidaan kirjoittaa kirjaimet ”SLK” eli ”sallitaan luonnollinen kuolema”, jolloin hoitohenkilökunta tietää, että omaiset tai kuoleva eivät halua voittaa muutamaa ylimääräistä elinpäivää raskailla hoidoilla. [6]

Yleisimmät kuolinsyyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisimmät kuolinsyyt Suomessa vuonna 2005 olivat:[7]

Syy Yleisyys naisilla Yleisyys miehillä
Iskeemiset sydäntaudit 24,4 % 24,7 %
Syövät 21,3 % 23 %
Aivoverisuonien sairaudet 11,2 % 7,5 %
Hengityselinten sairaudet 4,2 % 6 %
Muut verenkiertoelinten taudit 4,1 % 3,4 %
Dementia ja Alzheimerin tauti 12,1 % 5,3 %
Tapaturmat 5 % 10,7 %
Muut syyt 17,5 % 19,4 %

Kuoleman henkilöitymä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kuolema (henkilöitymä)

Isolla alkukirjaimella kirjoitettu Kuolema on kuoleman henkilöitymä monissa elämää kuvaavissa mytologioissa. Kuolema on tällöin olento, joka vie ihmiseltä hengen tai vie ihmisen kuolleiden asuinsijoille. Kuolema on keskiajalta asti henkilöity usein ihmisen luurangoksi.[8]

Kuolemanjälkeinen elämä uskonnoissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmistä on kautta aikojen askarruttanut millaisena tämä kokee ajan kuolemansa jälkeen. Fysiologisesti tarkastellen kuolema tarkoittaa elintoimintojen päättymistä. Jos katsotaan ajattelun ja kokemusten olevan aivojen elintoiminto, on kysymys kuoleman jälkeisistä kokemuksista triviaali, eikä eroa siitä millaisena koemme ajan ennen syntymää. Kuitenkin kuolemaa voidaan ja on kaikissa yhteisöissä, kaikkina aikoina myös pohdiskeltu ontologian, mystiikan, metafyysiikan ja spirituaalisuuden näkökulmasta.

Muinaissuomalaisilla vainaja jatkoi elämäänsä kuoleman jälkeen Tuonelassa tai Manalassa.[9] Buddhalaisuudessa elämä ymmärretään kärsimykseksi, ja elämän kiertokulusta voi päästä pois vain pääsemällä nirvanaan. Hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa kuoltuaan ihmiset ja eläimet syntyvät uudestaan jonakin toisena elävänä.[10][11]

Lähi-idässä syntyneissä uskonnoissa, juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa, ihminen on ainutkertainen, ja kuolemansa jälkeen hänellä on mahdollisuus pelastua, tai joutua kärsimykseen.[12] Kuoleman jälkeinen elämä ei kuulunut juutalaisuuteen vielä Vanhan testamentin aikaan. Vanhan testamentin uskonnossa Jumala palkitsee hyveelliset ihmiset jo tässä elämässä. Käsitykset kuitenkin muuttuivat ajan myötä, ja Uudessa testamentissa enää saddukeuksiksi kutsuttu oppineiden ryhmä pitää kiinni käsityksestä, jonka mukaan kuolemanjälkeistä elämää ei ole.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Eero Saksela: Onko kuolema biologisesti väistämätön? 2003. Suodecim. Viitattu 8.3.2015.
  2. a b c d Kuoleman toteaminen. Opas terveydenhuollon henkilökunnalle. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2004: 5. Edita Prima Oy, Helsinki 2004
  3. Laki kuolemansyyn selvittämisestä (459/1973) Finlex
  4. Asetus kuolemansyyn selvittämisestä (948/1973) Finlex
  5. Laki ihmisen elimien, kudoksien ja solujen lääketieteellisestä käytöstä (101/2001) Finlex
  6. Mitä vaatii hyvä kuolema? Yle.fi/Akuutti
  7. Matti Niemelä: Krooninen sepelvaltimotauti TherapiaFennica.fi. Kandidaattikustannus Oy. Viitattu 23. maaliskuuta 2008.
  8. The meaning of death (The representation of death itself, usually personified in the form of a skeleton, seems to have developed on a large scale only in medieval Christian art) Encyclopedia Britannica. Viitattu 8.3.2015.
  9. Tuonpuoleinen maailma Internetix/Philip Gustafsson 1997. Viitattu 8.3.2015.
  10. Buddhalaisuus Uskonnot Suomessa. Viitattu 8.3.2015.
  11. Hindulaisuus Uskonnot Suomessa. Viitattu 8.3.2015.
  12. Kuolema - pelastus Etälukio. Viitattu 8.3.2015.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Clark, William R.: Kuoleman toiset kasvot: Vanhenemisen ja kuoleman biologiaa. (Sex and the origins of death, 1996.) Suomentanut Tiina Onttonen. Helsinki: Art House, 1998. ISBN 951-884-230-2.
  • Enqvist, Kari: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35443-8.
  • Hakola, Outi; Kivistö, Sari & Mäkinen, Virpi (toim.): Kuoleman kulttuurit Suomessa. Gaudeamus Oy, 2014..
  • Hinton, John: Kun ihminen kuolee. (Dying, 1967.) Suomentanut Eero Tuovinen. Taskutieto 58. Porvoo Helsinki: WSOY, 1970.
  • Huttunen, Tiina & Kiiskinen, Cia & Tuominen, Riitta (toim.): Mikään ei häviä: Kirjoituksia kuolemankulttuurista. Valokuvat: Julia Weckman. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-31369-6.
  • Hänninen, Juha (toim.): Elämän loppu vai kuoleman alku: Hoitopäätökset kuoleman lähestyessä. Helsinki: Duodecim, 2006. ISBN 951-656-208-6.
  • Häyry, Matti & Häyry, Heta: Rakasta, kärsi ja unhoita: Moraalifilosofisia pohdintoja ihmiselämän alusta ja lopusta. Helsinki: Kirjayhtymä, 1987. ISBN 951-26-3126-1.
  • Kiiskinen, Terhi & Pihlström, Sami (toim.): Kuoleman filosofia. Filosofisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, filosofian laitos, 2002. ISBN 952-10-0522-X.
  • Kuparinen, Eero (toim.): Kun aika loppuu: Kuolema historiassa. Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja 52. Turku: Turun yliopisto, yleinen historia, 1999. ISBN 951-29-1529-4.
  • Laukkanen, Maj-Brita: Monikulttuurinen kuolema: Perustietoa eri uskontokuntiin kuuluvien hoitamisesta. Helsinki: Suomen mielenterveysseura: SMS-tuotanto, 2001. ISBN 951-9458-75-1.
  • Lehikoinen, Heikki: Katkera manalan kannu: Kuoleman kulttuurihistoria Suomessa. Helsinki: Teos, 2011. ISBN 978-951-851-317-2.
  • Liimatainen, Ari (toim.): Sinä kuolet. Hyve-sarja. Helsinki: Tammi, 2005. ISBN 951-26-5280-3.
  • Peräkylä, Anssi: Kuoleman monet kasvot: Identiteetin tuottaminen kuolevan potilaan hoidossa. Tampere: Vastapaino, 1989. ISBN 951-9066-36-5.
  • Ruth, Jan-Erik & Heiskanen, Pirkko (toim.): Kuolema elämän keskellä. Helsingissä: Otava, 1985. ISBN 951-1-08588-3.
  • Räikkä, Juha: Esseitä etiikasta. Kuopio: Unipress, 2006. ISBN 951-579-222-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kuolema.