Sortokausien aktivismi

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Sortokausien aktivismi tarkoittaa Suomen historiassa suoraa toimintaa kannattanutta poliittista liikettä, joka syntyi 1900-luvun alussa vastustamaan ns. venäläistämistoimia. Myöhemmin se muuntui muun muassa jääkäriliikkeeksi. Oikeistolaisten lisäksi toiminnassa oli mukana myös ensimmäisten punakaartien lakkauttamisen jälkeen syntyneitä sosialidemokraattien sekä anarkistien ryhmiä.[1]

Synty ja tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konni Zilliacus

Eräs Suomen historian tutkituimpia ja samalla kiistanalaisimpia aikakausia ovat vuoden 1899 ja 1900-luvun alun niin sanotut sortovuodet, joiden tapahtumat ja ilmiöt ovat herättäneet usein voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Perustuslailliset johtivat kamppailua Suomen perustuslaillisten oikeuksien puolustamiseksi,[2] myöntyväisyyssuuntauksen kannattajat tahtoivat antaa periksi Venäjän vaatimuksille,[3] voimakkaasti kasvanut työväenliike kannatti perustuslaillisten kamppailua, mutta vaati kannatuksensa hinnaksi äänioikeutta ja poliittisia uudistuksia.[4]

Tämä lisäksi keskeistä osaa näyttelivät myös aiemmin Kagaalin jyrkimmän aineksen muodostaneet omaksi joukokseen v. 1903 erottuneet aktivistit, joita ei tyydyttänyt perustuslaillisten liian myöntyväiseltä vaikuttanut kanta venäläisiä vastaan.[5]

Ensimmäisen sortokauden aikana (1899–1905) perustuslailliset asettuivat vastustamaan Suomeen kohdistettuja yhdenmukaistamistoimenpiteitä Leo Mechelinin johdolla. Passiivinen vastarinta sai taakseen kansan enemmistön.lähde? [6]

Alkuvaiheen aktivismi, joka oli pikemmin yksittäisten tekojen kokoelma kuin organisoitua toimintaa, kohdistui Suomessa toimivaan venäläiseen korkeaan virkamiehistöön, mutta myös suomalaisiin yhteistyömiehiin, joiden katsottiin pettäneen suomalaisten asian.[7]

Vuonna 1903 kenraalikuvernööri Bobrikov sai keisarilta diktaattorin valtuudet ja karkotti perustuslaillisten johtajat. Osa perustuslaillisista turhautui ja alkoi kirjailija Konni Zilliacuksen johdolla haikailla aktiivista vastarintaa.

Kannattajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aktivisteiksi on historiantutkimuksessa laskettu kaikki ne henkilöt, jotka ovat joko yksin tai johonkin ryhmään järjestäytyneinä suorittaneet attentaatteja ja/tai valmistelleet aseellista vastarintaa Suomessa. Poliittista aktivismia ovat siis kaikki vuosien 1904–1905 irrallisetkin terroriteot Venäjän valtaa vastaan. Tähän ryhmään kuuluvat myös Eugen Schaumanin ja Kalle Procopén varsin omaehtoiset teot, jotka palvelivat mitä parhaiten aktivistien poliittisia päämääriä.

Kalle Procopé

Aktivistisella liikkeellä puolestaan tarkoitetaan sitä kokonaisuutta, joka sekä kotimaassa että ulkomailla harjoitti Suomen etuja puolustavaa ja Venäjän pyrkimyksiä vastustavaa politiikkaa. Sen tavoitteena oli nostaa suuret kansanjoukot Venäjää vastaan. Vaikka aktivisteilla oli keskeisenä toimintamenetelmänä aseellinen vastarinta, sitä ei kuitenkaan haluttu asentaa esimerkiksi rauhanomaisemman vastarinnan vaihtoehdoksi.

Aktivismin tunnetuin henkilö ja myös aktivistisen vastustustoiminnan johtaja oli Konrad Viktor (Konni) Zilliacus (1855–1928). Myös varatuomari Johannes Gummerus kuului aktivisteihin. Arvid Neovius, runoilija Arvid Mörne ja historioitsija Herman Gummerus kuuluivat aktivistien kärkinimiin. [8]Yleensäkin heidän ryhmänsä koostui koulutetuista ylemmän keskiluokan jäsenistä, kannattajiin kuului myös Suomen toinen naistohtori Tekla Hultin, joka myös kunnostautui nuorsuomalaisissa, jääkäriliikkeessä ja kansanedustajana.[9]

Maanpakolaisena Tukholmassa ollut varatuomari Jonas Castrén vaatii väkivaltaista vastarintaa ja oli eräs aktiivisen vastustustoiminnan johtohahmoja ja ideologeja. Myös tohtorit J. N. Reuter ja Adolf Törngren kuuluivat keskeisiin vaikuttajiin. He myös järjestelivät ryhmän suhteita Venäjän vallankumouksellisiin voimiin.

Yksittäisten poliittisten terroritekojen taustalla oli lukuisia muitakin aktiivista vastarinnasta kiinnostuneita suomalaisia. Tukholmasta muodostui aktivistien eräänlainen toiminnallinen keskus.

Pommiräjähdys Poliisikamarintalossa Kasarminkadulla 1906

Pesäero passiivisen vastarinnan kannattajiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maasta karkotetut suomalaiset vastarintamiehet pitivät syyskuun alussa 1903 Tukholmassa kokouksen, jota nimitettiin Tukholman valtiopäiviksi. Kokoukseen tuli lisäksi osallistujia Suomesta.[10] Kokousta johti Leo Mechelin ja tarkoituksena oli neuvotella tulevan toiminnan suunnasta. Enemmistö kannatti passiivisen vastarinnan jatkamista. Konni Zilliacus ehdotti yhteistyötä Venäjän vallankumouksellisten kanssa, kun taas Arvid Mörne ehdotti yhteyksien etsimistä Suomen työväkeen. Kumpikin ehdotus sai osakseen enemmistön taholta vastustusta.[11]

Zilliacus teki kokouksessa pesäeron Mechelinin pasifistiseen ja täysin väkivallattomaan linjaan, mutta jäi pahasti vähemmistöön. Tällöin Zilliacus perusti oman toimintaryhmänsä, joka seuraavana vuonna ryhmittyi aktivistipuolueeksi.

Suomen aktiivinen vastustuspuolue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aktivisteilla oli omat sisäiset linjaristiriitansa. Hävittyään senaattori Leo Mechelinille kiistan suomalaisten osallistumisesta Pariisissa pidetyn Venäjän vähemmistökansojen konferenssin julistuksen allekirjoittamiseen, ryhtyi Konni Zilliacus kokoamaan itsenäistä aktivistipuoluetta Suomeen. Johannes Gummeruksen kodissa Helsingissä pidetyssä kokouksessa perustettiin 17. marraskuuta 1904 Suomen aktiivinen vastustuspuolue,[12] jonka tarkoitus ja toimintamenetelmät määriteltiin ohjelmassa seuraavasti:

§ 1.Puolue tahtoo herättää maan väestöä tajuamaan maassa nykyisin vallitsevan oikeudettomuuden tilan ja sen riippuvaisuuden Venäjän itsevaltiudesta, hirmuvaltaa ja sen kätyreitä vastaan käytävän tarmokkaan, aktiivisen ja häikäilemättömän taistelun välttämättömyyden ja oikeutuksen. Venäjän valtakunnan muiden osien vapautusliikkeen ja sen hyödyn, mikä koituu yhteistoiminnasta näiden maiden vastustuspuolueiden kanssa. Puolue tahtoo hävittää väestön hallitsijaa kohtaan tunteman perinnäisen uskollisuudentunteen ja vahvistaa sen vapaudentuntoa

a) julkaisemalla ja levittämällä näitä asioita käsitteleviä erilaisia painotuotteita;
b) toimimalla aseiden levittämiseksi väestön keskuuteen;
c) taloudellisesti tukemalla puolueen keskuuteen perustettua taistelujärjestöä, jolla on oikeus ottaa nimekseen; "Suomen Aktiivisen vastustuspuolueen taistelujärjestö";[13][14]
Huom! Taistelujärjestö toimii itsenäisesti, mutta sen on, halutessaan levittää "Suomen aktiivisen vastustuspuolueen” nimellä allekirjoitettuja julistuksia kussakin erityisessä tapauksessa hankittava siihen ”sisärenkaan” suostumus.[15]
d) muilla olosuhteiden määräämillä tavoilla.

§ 2 Puolue tukee sitä työtä, jota yksityiset henkilöt ovat jo kauan tehneet Venäjän vallankumouksellisten auttamiseksi.[16]

Verikoirat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Verikoirat (salaseura)

Helsinkiläisissä kouluissa muodostui pieniä ryhmiä, joiden jäsenet pyrkivät aktiiviseen vastarintaan. Näiden ryhmien organisoijaksi ilmaantui 22-vuotias farmaseutti Kalle Nyman. Hän perusti Verikoirat-nimisen ryhmän, joka sai taustavaikuttajilta rahoitusta ja käyttöönsä huoneiston Pohjois-Espanadilta Grönqvistin talosta. Ryhmän toimintaan kuuluivat aseiden käytön harjoittelu, santarmien pieksemiset, pommien räjäyttäminen ja murhat. Verikoirat teloittivat ilmiantajaksi epäilemänsä 20-vuotiaan Arvo Virtasen. Toimintamääräyksiä Verikoirat ottivat Aktiivisen vastustuspuolueen johtajilta.[17]

Verikoirien seuraava uhri oli konstaapeli Johan Forsten, häntä ammuttiin selkään ja reiteen, hän ei kuollut heti, vaan vasta neljän päivän kuluttua sairaalassa.[18]

Ukrainalainen santarmiupseeri Mark Denisjuk joutui 2. syyskuuta 1905 Kansakoulunkadulla kansakoulutalon kohdalla murhayrityksen kohteeksi, häneen ammuttiin kaksi luotia. Hän lähti juoksemaan ampujien perään, mutta väkijoukko pysäytti hänet. Hänet toimitettiin sairaalaan. Ampujia ei koskaan tavoitettu.[19]

Verikoirat heittivät pommin Eerikinkadulla sijaitsevalle poliisiasemalle 6. syyskuuta 1905, jolloin kolmesataa ikkunaa rikkoutui. Kukaan paikalla olleista poliiseista ei kuitenkaan haavoittunut vakavasti.[20]

Työväenliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Työläisaktivismi

Työläisaktivismi sai alkunsa sosiaalidemokraattien yhdessä perustuslaillisten kanssa harjoittamasta passiivisesta vastarinnasta. Yhteistyön edellytykset murenivat kuitenkin pian yleislakon jälkeen sosiaalidemokraattien poliittisten tavoitteiden ja esittämien vaatimuksien vuoksi.[21]

Kuuluisat salamurhat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarkasteltaessa 1900-luvun alun poliittisia terroritekoja, on vaikea erottaa toisistaan selvästi aktivismin inspiroimat tai organisoimat teot ja täysin yksilölliseen toimintaan perustuneet teot. Kun maisterit Herman Gummerus ja Arvid Mörne yhdessä ylioppilas Gabriel Biaudet'n kanssa suunnittelivat poliisikomissaari Leo von Grossin murhaa, he olivat selkeästi kulkemassa kohden järjestäytynyttä aktivismia.[22][23] Von Grossin murhasuunnitelmien epäonnistuttua ryhmään liittyi kokenut seikkailija J. V. Nylander ja nyt kohteeksi valittiin vihatun poliisikomissaarin sijasta kaikkein suurin vihan kohde, kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov. Vaikka Bobrikovin lopulta surmannut Eugen Schauman oli ollut aktivistien vaikutuspiirissä, tekoa ei kuitenkaan voida suoranaisesti lukea aktivistien saavutuksiin, vaan se jää enemmänkin yksittäisteoksi.

Bobrikovin ampumista esittävä tuntemattoman tekijän piirros.

Bobrikovin tavoin terrorin uhriksi joutui Lennart Hohenthalin murhaamana prokuraattori (oikeuskansleri) Eliel Soisalon-Soininen, samoin Viipurissa toiminut santarmieversti Vladimir Kramarenko, jonka ampui työläisaktivisti Kalle Procopé. Aktivistien, joskaan ei suomalaisten, työtä oli myös sisäministerin ja Suomen ministerivaltiosihteerin, Vjatšeslav von Plehwen murha Pietarissa. Useat aktivistien murhayritykset epäonnistuivat lähinnä amatöörimäisen toiminnan seurauksena.[24]

Näillä tärkeitä henkilöitä vastaan suunnatuilla teoilla oli tarkoitus ennen kaikkea propagoida omaa taisteluvalmiutta ja aatetta. Ehkä tarkoitus ei ollut niinkään aiheuttaa fyysisiä menetyksiä Venäjän vallan edustajille, kuin näillä keinoin horjuttaa koko suurvallan arvovaltaa.[25] Tässä ilmeisesti aktivistit onnistuivat, jälkikäteen ajatellen, paremmin kuin pommien räjäyttämisessä.

Lennart Hohenthal ampuu prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen

Vastoinkäymisiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Surkuhupaisa yksityiskohta aktivistien toiminnassa on aselaiva John Graftonin kohtalo. Aktivistit hankkivat rahoitusta kaikkialta mistä saivat ja mm. Japanista. Rahoilla hankittiin kansainvälisiltä markkinoilta jo vanhentuneita aseita, joilla olisi taisteltu venäläisiä vastaan Suomessa. Kuljetuksia varten hankittiin vanha rahtilaiva John Grafton. Kun aseita oltiin kuljettamassa Pohjanlahden satamiin syksyllä 1905, osa lastista saatiin purettua Kemin edustalle ja osa Pietarsaaren edustalle. Siellä laiva kuitenkin ajoi karille ja jouduttiin räjäyttämään. Lisäksi suurin osa maihin saaduista aseista joutui myöhemmin viranomaisten käsiin.[26]

Työväenkirjailija Ere Kolu (oik. Kustaa Liukonen, 1884–1960) kertoo muistelmissaan [27] vaiheistaan salaisessa maanalaisessa ryhmässä, joka toimi tsaarinvallan kaatamiseksi. Myös näissä muistelmissa tulee selvästi esiin, miten haparoivaa ja amatöörimäistä, joskin palavan innon sävyttämää aktivistien toiminta usein oli.

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka aktivistit eivät olleet mikään yhtenäinen, monoliittinen ryhmä, silti heillä oli selkeitä yhteisiä päämääriä. Tosin päämääriin pääsemisen keinojen sävystä oli erimielisyyttä. Keskeisin tavoite lienee ollut jonkinlainen haave Suomen kansallisesta itsenäisyydestä. Eittämättä tämä haavekuva toteutui vain 15 vuotta aktivismin alun jälkeen, joskaan ei suoraan aktivistien toteuttamana. Tähän toteutumiseen aktivisteilla oli kuitenkin suuri vaikutus.

Toinen lyhyellä aikavälillä tapahtunut muutos oli paluu takaisin Suomen autonomiseen asemaan, sellaisena kuin se oli vielä 1800-luvun lopulla ennen ensimmäisen sortokauden alkamista. Tässäkin kansainväliset olosuhteet ja eriten Venäjällä tapahtuneet yhteiskunnalliset mullistukset olivat omassa tärkeässä roolissaan. Lisäksi pitää muistaa myös nousevan työväenluokan vaikutus maan tapahtumiin, sillä heillä oli selkeät poliittiset ja yhteiskuntaa muuttavat tavoitteensa.

Aktivistit perustivat Konni Zilliacuksen johdolla Voimaliiton, jonka tarkoituksena oli toimia vapaaehtoisena kansalaismiliisinä, korvaamassa Suomen lakkautettua sotaväkeä. Toukokuussa 1905 Voimaliitolla oli 125 paikallisosastoa ja jäseniä noin 25 000. Aktivistit salakuljettivat aseita Sveitsistä vuonna 1905, jolloin moottorikuunari Peter toi maahan 2 500 Vetterli-kivääriä.[28]

Useat aktivistien keskeiset henkilöt, eritoten Konni Zilliacus, olivat myös tärkeitä jääkäriliikkeen synnyssä ja sen eri vaiheissa aina sisällissodan tapahtumiin saakka. He olivat mukana vaikuttamassa vapaaehtoisten sotilaskoulutuksen järjestämiseen Saksassa (ks. Jääkäriliike). Jääkäriliikkeeseen johtanutta kehitystä onkin kutsuttu uudeksi tai nuoremmaksi aktivismiksi vertailukohtana vanhalle aktivismille.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kujala, Antti: Vallankumous ja kansallinen itsemääräämisoikeus : Venäjän sosialistiset puolueet ja suomalainen radikalismi vuosisadan alussa. Revolution and the right to national self-determination : Russian socialist parties and Finnish radicalism at the beginning of the twentieth century. Suomen historiallinen seura, 1989. ISBN 951-8915-25-3.
  • Gummerus, Herman: Aktiivisilta taisteluvuosilta. alkuteos Aktiva kampår 1899-1910. Suomentanut Emerik Olsoni. Helsinki: Sanatar, 1935.
  • Tommila, Päiviö (toim.): Venäläinen sortokausi Suomessa. Porvoo: WSOY, 1960.
  • Kullberg, Anssi (toim.): Suomi, terrorismi, Supo : koira, joka ei haukkunut : miksi ja miten Suomi on välttynyt terroristisen toiminnan leviämiseltä?. Helsinki: WSOY, 2011. ISBN 978-951-0-38577-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Antti Rautiainen: "Anarkismi ennen kriisiä" Uusi Suomi 17.3.2013. Viitattu 7.12.2013.
  2. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 76
  3. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 115
  4. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 88
  5. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 88
  6. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 138
  7. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 141
  8. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 138
  9. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 140
  10. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 140
  11. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 140
  12. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 143
  13. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 144
  14. Gummerus 1935, s. 142
  15. Gummerus 1935, s. 143
  16. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 144
  17. Suomi, terrorismi, Supo 2011, s. 57
  18. Suomi, terrorismi, Supo 2011, s. 58
  19. Suomi, terrorismi, Supo 2011, s. 59
  20. Suomi, terrorismi, Supo 2011, s. 61
  21. Vallankumous ja kansallinen itsemääräämisoikeus, s. 18
  22. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 141
  23. Gummerus 1935, s. 70–71
  24. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 147
  25. Suomi, terrorismi, Supo 2011, s. 55
  26. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 149–150
  27. Aktivisti - Salaista sotaa Venäjän varjossa, Tammi 2005, toim. Ilpo Salonen
  28. Venäläinen sortokausi Suomessa, s. 152