Qing-dynastia

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Qing-dynastia
清朝
(Qīng Cháo)
Daicing gurun.svg
(Daicing Gurun)
1644–1912
lippu Keisarillinen sinetti
Qing-dynastian lippu (1889-1912) Keisarillinen sinetti

Qing-dynastia vuonna 1820.
Qing-dynastia vuonna 1820.

Valtiomuoto Absoluuttinen monarkia (1644–1911)
Perustuslaillinen monarkia (1911-1912)
Keisari Shunzhi (1644–1661)
Pu Yi (1908–1912)
Pääkaupunki Peking
Pinta-ala
– yhteensä 14 700 000 (1790) km² 
Väkiluku 140 000 000 (1740)
360 000 000 (1812)
Uskonnot Taolaisuus, Kunfutselaisuus, Buddhalaisuus
Historia
– Ming-dynastian luhistuminen 1644
– Ensimmäinen oopiumsota 18391842
– Toinen oopiumsota 18561860
– Kiinan–Japanin sota 18941895
– Xinhai-vallankumous 10. lokakuuta 1911
– Monarkia lakkautetaan 1. tammikuuta 1912
Kielet Mandariinikiina, Mantšu, Mongoli, Tiibet, Uiguuri
Valuutta wén, liǎng
Kansallislaulu Gong jin'ou (鞏金甌)
Edeltäjä(t) Ming dynastia Ming-dynastia
Seuraaja(t) Kiinan tasavalta 1912-1949 Kiinan tasavalta
Departure Herald-Detail.jpg

Kiinan historia

MUINAINEN
Kolme hallitsijaa ja viisi keisaria
Xia-dynastia 2070–1600 eaa.
Shang-dynastia 1600–1046 eaa.
Zhou-dynastia 1122–256 eaa.
  Läntinen Zhou-dynastia
  Itäinen Zhou-dynastia
    Kevättä ja syksyä
    Taistelevat läänitysvaltiot
SUURVALTA
Qin-dynastia 221 eaa.–206 eaa.
Han-dynastia 206 eaa.–220 jaa.
  Läntinen Han-dynastia
  Xin-dynastia
  Itäinen Han-dynastia
Kolme kuningaskuntaa 220–280 jaa.
  Wei, Shu Han & Wu
Jin-dynastia 265–420 jaa.
  Läntinen Jin
  Itäinen Jin 16 kuningaskuntaa
304–439 jaa.
Eteläinen ja pohjoinen dynastia 420–589 jaa.
Sui-dynastia 581–619 jaa.
Tang-dynastia 618–907 jaa.
5 dynastiaa &
10 kuningaskuntaa

907–960 jaa.
Liao-dynastia
907–1125 jaa.
Song-dynastia
960–1279 jaa.
  Pohjoinen Song L. Xia-dyn.
  Eteläinen Song Jin-dynastia
Yuan-dynastia 1271–1368 jaa.
Ming-dynastia 1368–1644 jaa.
Qing-dynastia 1644–1911 jaa.
NYKYAIKA
Kiinan tasavalta 1911–1949
Kiinan
kansantasavalta
1949–nyt

Kiinan tasavalta
(Taiwanissa)


Kiina historian aikajana
Kiinan dynastiat
Kiinan sotilashistoria
Kiinan taidehistoria
Kiinan tekniikan ja tieteen historia
Kiinan koulutuksen historia
malline: näytä  keskustele  muokkaa

Qing-dynastia (kiinaksi: 清朝 [qīng cháo]; mantšuksi: ᡩᠠᡳᠴᡳᠩ ᡤᡠᡵᡠᠨ [daicing gurun]; vanhemmissa suomalaisissa teksteissä usein Tshing-dynastia), joka tunnetaan myös mantšudynastiana, hallitsi Kiinaa 16441911 ja jäi Kiinan viimeiseksi keisaridynastiaksi. Sen virallinen nimi oli Suuren Qingin keisarikunta (大淸帝國). Dynastian perusti mantšuperhe Aisin-Gioro (kiinaksi: 愛新覺羅 [aì xīn jué luó]).

Qing-armeijan upseeri 1700-luvulta

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mantšujen alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mantšut polveutuvat jürchen-heimosta, joiden Jin-dynastia hallitsi Koillis-Kiinaa 1100-luvulla.[1] Mongolit valloittivat Jin-dynastian vuonna 1234.[2] Mongolien Yuan-dynastian kukistumisen jälkeen jürchenit jäivät 1400-luvulla Ming-dynastian alaisuuteen. Ming-vallan alla jürchenit järjestettiin sotilasosastoiksi kotiseuduillaan Mantšuriassa.[1] Jürchenit eivät olleet yhtenäinen kansa, vaan he koostuivat monista heimoista.[3] Hajanaiset ja keskenään kilpailevat heimot yhdistyivät 1850-luvulla Nurhaci-nimisen päällikön alaisena, ja he alkoivat kutsua itseään mantšuiksi.[1][3][4]

1600-luvun alussa mantšut hallitsivat laajoja alueita Kiinan pohjoispuolella ja myös monet mongoliheimot olivat joutuneet tunnustamaan mantšujen ylivallan.[5][6] Nurhaci järjesti hallitsemiensa alueiden asukkaat siviili-sotilaallisiin lippueisiin. Uusia lippueita muodostui sitä mukaa kun mantšuvalta levisi uusille alueille.[1] Lippueet olivat käytännössä joukko-osastoja, mutta ne olivat myös hallinnollisia yksiköitä, jotka keräsivät veroja. Lippueet muodostivat näin mantšujen hallintorakenteen perustan. Mantšut vahvistuivat myös taloudellisesti tuottoisan ginsengjuuren viljelyn ja kaivostoiminnan ansiosta.[3][5] Vuonna 1616 Nurhaci herätti henkiin vanhan dynastianimen Jin, ja ryhtyi valtakunnan keisariksi.[3][6]

Mantšuvallan nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinaa hallinnut Ming-dynastiaa heikensi 1600-luvun alussa taistelut japanilaisia vastaan Korean niemimaalla ja ylenpalttinen valtion varojen tuhlailu. Menoja jouduttiin paikkaamaan veronkantoa tehostamalla, mikä osaltaan heikensi Ming-dynastian suosiota.[7] Myös mantšut maksoivat Ming-dynastialle pakkoveroa, mutta vuonna 1618 mantšut hyökkäsivät Ming-valtakuntaan valloittaen Liaodongin alueen.[4] Mantšut perustivat alueelle valtakeskuksensa Mukdeniin, nykyiseen Shenyangiin vuonna 1625.[3][5] Nurhaci kuoli pian tämän jälkeen, mutta hänen poikansa Abahain johdolla mantšut jatkoivat sotaretkiä. Abahain johtamat mantšut alistivat valtansa alle Korean ja suurimman osan Mantšuriaa. Myös Sisä-Mongolian mongoliheimot joutuivat tunnustamaan mantšujen ylivallan.[5][8][1] Mantšut onnistuivat tekemään ryöstöretken aina Ming-valtakunnan pääkaupunkiin Pekingiin asti, vuonna 1629.[8] Abahai hylkäsi historiallisen dynastianimen Jin, ja hän alkoi nimittää mantšudynastiaa nimellä Qing. 1640-luvun alussa Mantšut hallitsivat jo kaikkia Kiinan muurin koillispuoleisia alueita.[1][8] Abahai kuoli vuonna 1643, minkä jälkeen valta siirtyi hänen alaikäiselle pojalleen. Tämän johdosta todellista valtaa käytti sijaishallitsija Dorgon, alaikäisen hallitsijan setä ja Nurhachin poika.[8][9][5]

Mantšujen vallan laajeneminen pohjoisessa osui samalle ajanjaksolle, kun heikosta hallinnosta ja sisäisistä kiistoista kärsinyttä Ming-dynastiaa koettelivat myös luonnonkatastrofit. Ming-valtakunta kärsi vuosien 1632 ja 1643 välillä toistuvista katokausista, nälänhädästä ja kulkutaudeista. Katastrofien vuoksi verotuloja ei enää tullut, eikä Ming-armeija saanut palkkaansa.[4] Ming-valtakunnassa alkoi syttyä kapinoita. Merkittävimmäksi kapinajohtajaksi nousi Li Zicheng.[4][8]

Li Zichengin johtamat kapinalliset valtasivat helposti Ming-valtakunnan pääkaupungin Pekingin vuonna 1644, sillä Ming-armeija oli maan rajoilla taistelemassa mantšuja vastaan. Viimeinen Ming-keisari Chongzhen hirttäytyi välttääkseen kapinallisjoukkojen vangiksi jäämisen.[4] Ming-dynastian koillisen armeijaosaston päällikkö Wu Sangui liittoutui mantšujen kanssa kapinallisten pois ajamiseksi Pekingistä. Yhdistyneet joukot kukistivat Li Zichengin kapinallisjoukot Shanhaiguanin taistelussa, mutta voittoisan taistelun jälkeen mantšuilla ei ollut halua poistua Pekingistä, vaan nostivat itsensä valtakunnan uusiksi hallitsijoiksi.[4][8][10] Kaikkialla valtakunnassa mantšujen Qing-dynastian valtaa ei hyväksytty. Etelä-Kiinassa oltiin yhä uskollisia Ming-dynastialle ja Nanjingissa nostettiin valtaan uusi Eteläisen Ming-dynastian keisari.[11] Hänet kuitenkin petettiin ja vangittiin ja hän teki vankilassa itsemurhan.[4] Valtansa vahvistamiseksi myös etelässä, mantšut turvautuivat Ming-armeijan päälliköiden lahjontaan ja äärimmäisiin väkivaltaisuuksiin. Mantšut uhkasivat surmata kaikkien vastarintaan nousseiden kaupunkien asukkaat, jotka eivät suostu alistumaan Qing-valtaan. Mantšut toteuttivat uhkauksensa Nanchangissa vuonna 1646, missä piirityken päätteeksi surmattiin satojatuhansia siviilejä.[4]

Toisin kuin aiemmat Kiinan vieraat valloittajat jürchenit ja mongolit, mantšut poikkesivat heistä siinä, että he tunsivat jo maan kielen ja kulttuurin ja alkoivat myös hallita maata kiinalaisin tavoin.[12][13] Qing-dynastian valtaannousussa merkittävä tekijä oli myös epäsuosituksi tullut Ming-valta ja Li Zichengin kapina, jota ilman mantšut eivät ehkä olisi kyenneet valloittamaan Kiinaa.[11][4]

Qing-keisarikunnan todellinen hallitsija sen alkuvuosina oli valtionhoitaja Dorgon. Hän säilytti Ming-kauden hallinnolliset käytännöt ja kannusti kiinalaisia virkamiehiä palvelemaan Qing-dynastiaa.[14][12] Tyytymättömyyttä maanomistajaluokan keskuudessa herätti se, että heidän tilojaan takavarikoitiin ja jaettiin mantšuylimystölle.[12] Dorgonin käskystä myös kaikkien kiinalaisten miesten oli alistumisen merkiksi käytettävä hiuspalmikkoa, mikä aiheutti vastustusta ja monet valitsivat ennemmin kuoleman, mutta ajan myötä monet alistuivat.[14][13]

Dorgon kuoli vuonna 1650 ja valta siirtyi Abahain pojalle, Shunzille. Keisari Shunzin valtakausi jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli isorokkoon vuonna 1661.[15][9][14] Hänen seuraajakseen valittiin hänen kolmas poikansa Kangxi, siitä syystä että tämä oli jo sairastanut isorokon ja jäänyt henkiin. Valtaan noustessaan Kangxi oli alaikäinen, mutta hänestä tuli yksi Kiinan historian merkittävimmistä keisareista.[14][13][9]

Suurten keisarien aikakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kangxin valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kangxin alaikäisyyden aikana valtaa piti neljä sijaishallitsijaa, joista voimakkaimmaksi noussut Oboi syrjäytti muut sijaishallitsijat. Kangxin tullessa täysi-ikäiseksi, hän vangitutti Oboin ja tämä kuoli pian vankilassa.[12] Kangxin aikakauden alussa sisäisen uhan Qing-valtakunnalle muodostivat heidän aiemmat liittolaisensa, joille oli jaettu maa-alueita vastineeksi tuesta Qing-dynastialle. Kolme feodaalihallitsijaa toimivat alueillaan puoli-itsenäisesti, eikä Qing-valta kyennyt kontrolloimaan heidän toimintaansa. Qing-vallan alussa heidän toimintaansa ei puututtu, sillä tilanteen ei haluttu johtavan sisällissotaan. Kangxi halusi poistaa heidän valtansa ja tilanne johti kolmen vasallin kapinaan, missä kahdeksan vuoden taistelujen jälkeen Qing-dynastian joukot onnistuivat kukistamaan kapinan vuonna 1681. Samalla hävisivät viimeisetkin piirteet kiinalaisesta feodaalisesta maanomistuksesta.[12][16]

Keisari Kangxi hallitsi Qing-dynastiaa vuodesta 1661 vuoteen 1722. Tänä aikana alkoi Qing-valtakunnan loistokkain aikakausi.[13] Qing-dynastia laajensi valtaansa muiden kansojen kustannuksella ja myös sisäisesti valtakunta menestyi, yhtenä syynä tähän oli dynastian alkuaikojen vahvat keisarit.[16]

Qing-dynastia laajensi valtaansa Keski-Aasian Turkestaniin ja Tiibet alistettiin vasallivaltion asemaan. Vähäksi aikaa kiinalaisvalta ylettyi Nepaliin asti.[16] Tiibetissä kiinalaisvaltaa ei tunnustettu ja tiibetiläiset liittoutuivat mongolien kanssa Qing-dynastiaa vastaan.[13] Taiwanilla kukistettiin viimeiset Qing-valtaa vastustaneet vuonna 1685.[17]

Qing-dynastian laajeneminen länteen toi kiinalaiset ensimmäistä kertaa konfliktiin venäläisten kanssa, jotka olivat laajentamassa elinalueitaan itään.[13] Venäläiset olivat asettuneet Amurjoen alueelle 1600-luvun puolivälissä ja he lähettivät lähetystön Pekingiin Qing-keisarin luokse. Venäläiset olivat kiinnostuneita solmimaan kauppasopimuksia kiinalaisten kanssa, mutta venäläiset eivät hyväksyneet sitä että suurlähettilään olisi noudatettava Qing-hovin etikettiä ja että tsaarin lahjoja pidettäisiin alistumisen eleenä.[18] Tilanne alkoi kiristyä Amurjoen ympärillä keisari Kangxin yrittäessä ajaa venäläiset pois, mutta lukumäärältään pienemmät kasakkajoukot onnistuivat pitämään puolensa tarpeeksi pitkään. Samoihin aikoihin mongolit olivat järjestäytymässä sotilaallisesti ja Qing-dynastia pelkäsi, että venäläiset olisivat saattaneet liittoutua mongolien kanssa ja he halusivat näin solmia nopeasti rauhan. Qing-dynastia ja Moskovan Venäjä solmivat vuonna 1689 Nertšinskin rauhansopimuksen, jossa valtakuntien rajat määritettiin ja venäläiset saivat myös perustaa kirkollisen lähetystön Beijingiin.[18][13][9]

Venäläisten kanssa tehdyn rauhan jälkeen, vuonna 1696, Qing-armeija kukisti mongoliarmeijat, ja tähän katsotaan päättyneen mongolien kiinalaisille muodostaneen uhan. Myös venäläiset laajensivat valtaansa Keski-Aasiassa vanhojen paimentolaisheimojen kustannuksella. Qing-valtakunta miehitti myös Tiibetin vuonna 1720 ja perusti alueelle oman hallintonsa.[13]

Yksi merkittävimmistä tekijöistä, mikä vauhditti Qing-dynastian menestystä oli maanviljelyn kehitys, minkä ansiosta sadot olivat runsaampia, sekä suuri väestönkasvu. Vuosen 1750-1850 välillä Kiinan väestön lukumäärä kaksinkertaistui 200 miljoonasta 400 miljoonaan. Tämän mahdollistivat paremmat lannoitteet, uudet nopeasti kypsyvät lajikkeet ja pääosin uudesta maailmasta tulleet uudet satokasvit, joihin kuuluivat maissi, bataatti, maapähkinä ja peruna.[19][13][20] Viljelymaan raivaus alkoi muodostaa myös ongelmia, sillä paljaaksi raivatuilta kukkuloilta valunut sadevesi aiheutti eroosiota ja tulvavaaraa laaksoissa. Sama kehitys on jatkunut meidän päiviimme saakka.[19]

Qianlongin valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kangxi kuoli vuonna 1722 hallittuaan valtakuntaa 61 vuoden ajan. Hänen jälkeensä valtaan nousi hänen poikansa Yongzheng, joka nousi valtaan kiistanalaisesti. Hänen hallintotapansa oli hyvin itsevaltainen ja mikäli hän ei olisi kuollut yllättäen vuonna 1735, valtakuntassa olisi saattanut herätä levottomuuksia. Yongzhengia seurasi keisarina hänen poikansa Qianlong.[21] Qianlong oli isoisänsä Kangxin tavoin yksi Kiinan historian suurimmista keisareista. Hän hallitsi maata aina vuoteen 1795 asti, jolloin hän luopui kruunusta kunnioituksesta isoisäänsä Kangxia kohtaan, koska ei halunnut hallita tätä kauemmin.[21][13]

Lordi Macartneyn lähetystö keisarin luona.
Maalaus keisari Qianlongista. Giuseppe Castiglionen maalaus vuodelta 1750.

Qianlongin valtakaudella Qing-dynastian valta laajeni Kiinan nykyisille rajoille asti. Qing-dynastia valloitti vuonna 1769 ison osan Keski-Aasiasta, jolle annettiin nimeksi Xinjiang. Vaikka alue liitettiin muodollisesti Qing-valtakuntaan, sen hallinta vaati paljon sotilaallisia resursseja, sillä alueen muslimiväestö nousi toisinaan jihadiin kiinalaisia vastaan.[13] Myös muualla valtakunnassa vähemmistökansat nousivat paikoitellen kapinaan, merkittävin Qianlongin valtakauden kapina oli miao-kapina vuonna 1795. Miaot tarkoittivat tuohon aikaan kaikkia ei han-kiinalaisia vähemmistöjä Etelä-Kiinassa, mutta nykyisin miaoilla viitataan vain miao-kansaan.[13]

Kapinoista huolimatta 1700-luku oli Qing-valtakunnalle hyvinvoinnin aikaa, olot olivat verrattain rauhalliset ja talous kukoisti.[13] Myös eurooppalaisten kanssa käyty ulkomaankauppa oli kiinalaisille edullista, sillä maahan virtasi suuria hopeamääriä maksuina hyödykkeistä. Tärkeimmäksi vientitavaraksi muodostui tee. Muita merkittäviä tuotteita olivat silkki, posliini, lakkaesineet, mausteet ja sokeri.[22] Portugalilaiset olivat hallitsevin eurooppalainen merimahti Kiinan kaupassa 1600-luvulla, mutta vuosisadan lopulla Englannin Itä-Intian kauppakomppania sai oikeuden perustaa Kantoniin kauppa-aseman ja pian samat oikeudet saivat myös espanjalaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset.[23] Qing-dynastia pyrki kuitenkin rajoittamaan länsimaiden kauppiaiden kanssa käytävää kauppaa jo Kangxin hallintokautena, sillä länsimaita pidettiin uhkana.[13] Qing-hallitsijat olivat hyvin epäluuloisia keskenään vihamielisiä eurooppalaisia kohtaan ja he pelkäsivät länsimaisten aatteiden horjuttavan vakaata aikaa elävää Qing-valtakuntaa.[13][17] Vuonna 1757 Qing-dynastia rajoitti eurooppalaisten kanssa käytävän kaupan sallittavaksi vain Kantonin edustalla sijainnessa kauppa-asemassa. Qing-dynastiaa on pidetty kaupan rajoittamiseen tähtäävien toimien takia kaupalle vihamielisenä ja ymmärtämättömänä kaupankäynnin tärkeydestä. Tosiasiassa Qing-hovissa ymmärrettiin että kaupankäynti ei itsessään ollut ongelma, vaan se kuka sitä harjoitti.[13] Samoihin aikoihin brittiläiset olivat valloittamassa Intiaa, ja Qing-dynastia oli huolissaan ulkomaalaisten mahdollisista vihamielisistä aikeista.[17]

Eurooppalaisia rajoitettu kaupankäynti ärsytti ja he yrittivät parantaa asemiaan Kiinan kaupassa. Vuonna 1793 Englantilaiset yrittivät parantaa asemiaan lähettämällä lordi Macartneyn johtaman lähetystön Qing-hoviin luodakseen diplomaattiset suhteet, mutta lähetystö epäonnistui tehtävässään, sillä keisari arveli että englantilaisille myönnetyt erivapaudet saisivat muutkin vaatimaan niitä. Lisäksi Macartney kieltäytyi polvistumasta keisarin edessä alistumisen merkiksi, mitä länsimaalaiset pitivät nöyryyttävänä. Qing-hovissa taas englantilaisia pidettiin alempiarvoisina ja lähetystö katsottiin vasallikuninkaan lähetystöksi. Kiinassa ei myöskään ollut tarvetta eurooppalaisille tuotteille, minkä vuoksi keisari katsoi ettei kauppasuhteiden solmimiselle ollut tarvetta.[17][13][23]

Qianlong luopui vallasta vuonna 1795 ja hän kuoli seuraavana vuonna.[13][9] Hänen jälkeensä Qing-dynastia ei enää saanut yhtä vahvaa keisaria ja mantšuvalta alkoi rapistua.[24] Ikääntynyt Qianlong alkoi valtakautensa loppuvaiheessa kärsiä seniiliydestä ja hän antoi yhä enemmän valtaa neuvonantajalleen He Shenille, joka käytti asemaansa häikäilemättömästi hyväksi. Qing-valtakunta ajautui talousvaikeuksiin Qianlongin kauden loppuvaiheessa, hänen aikanaan käytyjen sotaretkien ja korruptoituneen neuvonantajan He Shenin kavallettua valtion varoja.[25] Qianlongin kuoltua He Shen pidätettiin ja hänen suunnaton omaisuutensa, joka oli noin puolet valtion vuosituloista, takavarikoitiin.[13][24] Qing-vallan taantuminen tapahtui samaan aikaan kun länsimaiden valta idässä vahvistui. Eurooppalaisia merenkävijäkansoja ärsytti myös se, että venäläiset saivat Kiinassa parempaa kohtelua.[24][26]

Myös maan armeija ei enää ollut yhtä tehokas sotilaallisen kurin löystyessä.[13] Qianlongin kauden lopulla, vuonna 1793 puhjennut Valkoinen lootus -järjestön kapina. Kapinan taustalla oli talonpoikaisväestön kurjistuneet elinolot, joka johti juurensa korkeaan verotukseen ja He Shenin korroptioverkostoon.[13] Valkoisen lootuksen kapina yritti kukistaa mantšuvallan, mutta se saatiin kukistettua vasta vuonna 1804.[24] Perimmäisenä syynä pitkittyneeseen kapinaan oli sotapäälliköiden oman edun tavoittelu Qing-dynastian suojelemisen sijasta, sillä armeija ei edes yrittänyt lopettaa kapinaa lisätulojen toivossa. Kapina ei ollut Qing-vallalle todellinen uhka, mutta se tyhjensi Qing-valtakunnan kassan.[13]

Kapinoiden ja levottomuuksien 1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oopiumisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englannin Itä-Intian kauppakomppanian tuloksettomat kauppasuhteiden solmimiseen tähdänneet yritykset saivat aikaan jännittyneen tilanteen, joka johti lopulta oopimikauppaan kärjistyneeseen konfliktiin.[23] Oopiumi oli ollut Kiinassa tunnettu huume jo pitkään, mutta 1600-luvulla sen käyttö yleistyi.[26]

Portugalilaiset olivat ensimmäisiä, jotka huomasivat että oopiumin myynti kiinalaisille oli taloudellisesti tuottavaa. Pian oopiumikaupan valta-asema siirtyi kuitenkin englantilaisille.[26][13] Englannin Itä-Intian kauppakomppania ei virallisesti hoitanut oopimikauppaa, vaan antoi sen hoidon yksityisille kauppiaille.[26] Oopiumiunikko, josta oopiumia saadaan, oli ollut Kiinassa jo pitkään tunnettu huumausaine. Eurooppalaisilla tuotantomenetelmillä oopiumin tuotanto oli niin runsasta että hinta saatiin niin alas, että ongelma räjähti käsiin.[26][13] Qianlong saatti voimaan keisarillisen lain vuonna 1729, jolla oopiumin myynti ja polttaminen kiellettiin. Kiellolla oli vain vähän vaikutusta, sillä kiinalaiset virkamiehet olivat yleensä lahjottavissa laittomalta kaupalta.[26] Oopiumikauppa kasvoi niin rajusti, että 1820-luvulle tultuessa kokonaiskauppatase oli Kiinalle alijäämäistä ja hopeaa virtasi nyt maasta pois enemmän ja valtakunta alkoi kärsiä taloudellisista vaikeuksista.[24][13]

Taiteilija Edward Duncanin maalaus ensimmäisestä oopiumisodasta.

Qing-dynastia ei kyennyt lopettamaan oopiumikauppaa kielloin eikä tukahduttamaan oopiumin salakuljetusta. Dynastian hallinnossa oli myös erimielisyyttä, sillä toiset halusivat laillistaa oopiumikaupan ja verottaa sitä.[26][13] Keisari omaksui kuitenkin päinvastaisen kannan. Vuonna 1838 keisari Qing-keisari Daoguang otti käyttöön kovemmat keinot ja lähetti komissaari Lin Zexun Kantoniin valvomaan oopiumikaupan täyskiellon toimeenpanoa. Tämän toimesta takavarikoitiin ja tuhottiin kaikki Kantonin oopiumivarastot.[13][27] Kantonissa ollut brittihallituksen edustaja oli takavarikointia ennen ottanut kaiken brittikauppiaille kuuluneen oopiumin omalle vastuulleen, jolloin asia ei enää ollut yksityisten kauppiaiden ja kiinalaisten viranomaisten välinen.[26][13] Englanti katsoi että sen tuli saada korvaus tuhotusta oopimista ja tilanne johti ensimmäiseen oopiumisotaan.[13] Brittien laivasto miehitti kaikki Kiinan tärkeimmät satamat ja nousi Jangtsejokea ylös Nanjingiin miehittäen kaupungin. Qing-dynastia oli pakotettu suostumaan rauhanneuvotteluihin ja solmimaan Nanjingin sopimuksen, jonka mukaan Hongkong luovutettiin briteille ja Kiina joutui maksamaan suuret sotakorvaukset. Oopiumista ei rauhansopimuksessa mainittu sanallakaan, mutta Qing-dynastia ei enää yrittänyt estää oopiumikauppaa.[28][13][29]

Taiping-kapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nanjingin rauhansopimus oli mantšuvallalle nöyryyttävä ja se synnytti kiinalaisten keskuudessa kasvavaa mantšuvastaisuutta. Qing-dynastia pelkäsi kiinalaisten liittoutumista länsimaiden kanssa ja koetti näin rajoittaa ulkomaalaisten pääsyä maahan.[30] Pelko ei ollut aiheeton, sillä vuonna 1850 Keski-Kiinasta sai alkunsa Taiping-kapina, joka yltyi 20-30 miljoonan ihmisen hengen vaatineeksi sisällissodaksi.[13] Taiping-kapinaa johti kristinuskoon kääntynyt Hong Xiuquan, joka väitti olevansa Jeesuksen nuorempi veli. Hän yllytti kiinalaisia kapinaan maan vapauttamiseksi mantšuvallasta ja hänellä oli kapinan alkaessa jo yli kymmenentuhatta tukijaa. Vuonna 1851 Taiping-liike ryhtyi avoimeen kapinaan Qing-dynastiaa vastaan ja eteni maan pohjoisosiin ryöstellen maata. Vuonna 1853 kapinalliset saivat Nanjingin haltuunsa ja tekivät siitä teokraattisen hallintonsa keskuksen.[13][31]

Taiping-kapinalliset eivät saaneet länsimailta tukea, sillä nämä eivät hyväksyneet kapinallisten harjoittamaa kristinuskon muotoa ja kapina katkaisi myös kaupan Jangtsejoella. Virallisesti länsimaat pysyivät puolueettomina, mutta Qing-dynastian tueksi värväytyi ulkomaisia palkkasotureita. Qing-dynastian käytettävissä olevat sotajoukot eivät pystyneet vastustamaan kapinallisten etenemistä, joten mantšuhallinto kääntyi han-kiinalaisten sotapäälliköiden johtamien paikallisjoukkojen puoleen kapinallisten kukistamiseksi.[13][31][32] Taiping-kapinaa heikensi merkittävästi kapinallisten sisäinen hajaannus, joka lopulta johti kapinan kukistumiseen.[33] Lopullisesti kapinan kukistivat kiinalaisten paikallisarmeijat, jotka olivat muuttuneet kenraalien yksityisarmeijoiksi. Ne rahoittivat toimintansa keräämällä verot hallinnoimiltaan maakunnilta.[13] Yksityisarmeijoiden tuella Nanjing vallattiin takaisin vuonna 1864. Tärkein syy Taiping-kapinan kukistumiseen oli se, että kapina oli huonosti johdettu. Mikäli kapinaliikkeellä ei olisi ollut johdossaan uskonnollista fanaatikkoa, se olisi saattanut saada tarvitsemansa tuen länsimailta ja kungfutselaisilta han-kiinalaisilta.[33]

Toinen oopiumisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsimaat onnistuivat hyötymään Taiping-kapinan aiheuttamasta sekasorrosta laajentaakseen vaikutusvaltaansa Kiinassa.[13] Britit olivat tyytymättömiä ulkomaalaisvastaisten viranomaisten toimintaan ja kun kiinalaiset pidättivät kaksitoista kiinalaista merimiestä, aloittivat britit tällä verukkeella toisen oopiumisodan vuonna 1857, Taiping-kapinan vielä ollessa käynnissä. Ranskalaiset liittyivät sotaan brittien rinnalle.[33][13] Brittien ja ranskalaisten laivastot löivät Qing-armeijan ja dynastia suostui rauhansopimukseen vuonna 1859, mutta kiinalaiset eivät noudattaneet sitä ja sota jatkui. Toinen oopiumisota päättyi kun britit ja ranskalaiset valloitivat Pekingin vuonna 1860 ja Qing-dynastia pakotettiin solmimaan rauhansopimus. Sopimuksen mukaan kiinalaiset joutuivat maksamaan suuret sotakorvaukset ja brittialueita Hongkongissa laajennettiin. Venäjä toimi rauhansopimuksessa sovittelevana osapuolena, ja korvaukseksi Venäjälle luovutettiin Mantšuriasta Amurjoen itäpuoliset alueet.[33][13][34]

Toisen oopiumisodan jälkeisen rauhansopimuksen jälkeen Qing-dynastian ja länsivaltojen suhteet alkoivat parantua. Länsimaat vetäytyivät Pekingistä, ja myös Qing-hallinto alkoi omaksua näkemyksen että länsimaat eivät olleet niinkään kiinnostuneita Kiinan valloituksesta, vaan heitä kiinnosti kauppasuhteiden kehittäminen.[32][24] Länsivallat taas katsoivat että on heille edullista tukea länsimyönteiseksi muuttunutta Qing-dynastiaa ja länsimaat olivat suurena apuna Taiping-kapinan kukistamisessa.[24] Oopiumisotien jälkeisenä aikakautena länsimaiset vaikutteet lisääntyivät ja kiinalaiset alkoivat omaksua länsimaista tekniikkaa.[13][35] Tätä lyhyeksi jäänyttä rauhan aikaa on kutsuttu vuosina 1862-1874 hallinneen keisarin Tongzhin mukaan nimetyksi jälleenrakennuskaudeksi.[13] Joskin lapsena keisariksi nousseen Tongzhin sijasta todellista valtaa käytti kuolleen keisari Xianfengin leski ja istuvan keisarin äiti Ci Xi.[36][37] Tongzhi kuoli 18-vuotiaana vuonna 1875.[38] Hänellä ei ollut perillisiä ja Ci Xi onnistui nostamaan valtaistuimelle toisen lapsikeisarin Guangxun, jolloin todellinen valta pysyi edelleen hänen käsissään.[36]

Poliittinen pilapiirros 1890-luvulta, missä Ranska, Saksa, Britannia, Venäjä ja Japani sopivat Kiinan jaosta.

Oopiumisotien jälkeisestä rauhan ajasta huolimatta Qing-valtakunnan sisäiset ja ulkoiset uhat eivät poistuneet. Maan länsiosissa kärsittiin nälänhätää, joka vaati noin 20 miljoonan ihmisen hengen. Venäjän keisarikunta uhkasi maata pohjoisessa. Etelässä Kiinaa uhkasivat ranskalaiset Vietnamin siirtomaastaan käsin ja maiden välillä käytiin sota vuosina 1884-1885. Suurimmaksi ulkoiseksi uhaksi oli kuitenkin muodostunut nopeasti modernisoitunut Japani.[35][39] Japani valloitti Taiwanin saaren vuonna 1874 ja Riukiusaaret vuonna 1879. Tämän jälkeen Japani suuntasi laajenemispyrkimyksensä Koreaan.[35] Korea oli kiinalaisille tärkeä, kiinalaisten ylivallan tunnustanut puskurivaltio Japanin ja Kiinan välissä.[40] Kiinan valta-asema Koreassa oli ristiriidassa Japanin imperialistisissa pyrkimyksissä ja vuonna 1894 Japani käytti hyväkseen Koreaa hallinneen Joseon-dynastian sisäisiä levottomuuksia. Kiinan ja Japanin välille puhkesi sota, kun japanilaiset hyökkäsivät Koreassa Joseon-dynastian tueksi lähetettyjen kiinalaisjoukkojen kimppuun.[13] Konflikti laajeni nopeasti ja siitä tuli kiinalaisille katastrofi, sillä Japani tuhosi nopeasti kiinalaisten laivaston ja eteni sisämaahan valloittaen osia Mantšuriasta. Kiina oli pakotettu solmimaan Shimonosekin rauhansopimuksen, missä vain Ranskan Saksan ja Venäjän väliintulo niin kutsutussa kolmoisinterventiossa esti japanilaisvallan laajenemisen Liaodongin niemimaalle asti. Japanille hävityn sodan jälkiseuraamuksina länsivallat perustivat Kiinaan uusia tukikohtia havaitessaan Qing-dynastian heikkouden.[41][39][42]

Sodan päätyttyä Qing-keisari Guangxu tuli täysi-ikäiseksi ja sai vallan leskikeisarinna Ci Xiltä.[39][36] Sotatappiota Japanille pidettiin häpeällisenä ja maan oppineisto vetosi keisariin uudistusten puolesta. Keisari perusti uudistusliikkeen jota johtamaan nimettiin Kang Youwei.[41][39][36] Tämän johdolla maassa oli tarkoitus toteuttaa sadan päivän uudistukset vuonna 1898, joiden mukaan maassa siirryttäisiin kohti perustuslaillista hallintoa ja toteutettaisiin hallinnollisia uudistuksia.[39] Qing-hovin korkea-arvoisille virkamiehille, joiden valta-aseman uudistukset olisivat vieneet, nämä uudistukset eivät käyneet. He kääntyivät leskikeisarinna Ci Xin puoleen ja tämän nimissä määräsivät keisarin kotiarestiin, missä tämä eli loppuelämänsä. Uudistukset peruttiin ja uudistajia teloitettiin. Kang Youwein onnistui brittien avulla paeta Hongkongiin.[39][36][43] Valta siirtyi jälleen leskikeisarinna Ci Xin käsiin. Tällä oli vallananastuksessa suurena apuna sotilasjohtaja Yuan Shikai.[44][36]

Qing-valta kukistuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samoihin aikoihin 1890-luvun lopulla maan itäosissa Shandongissa alkoi kyteä ulkomaalaisvastainen liike, joka tunnetaan nimellä boksarikapina.[39][45] Kiinassa ulkomaalaisviha oli noussut jo 1860-luvulta lähtien lähetyssaarnaajien pyrkiessä levittämään kristinuskoa kiinalaisten keskuuteen.[46] Kristityt saivat myös erivapauksia oikeuden edessä, sillä kiinalaisvirkamiehet pelkäsivät monesti länsivaltojen väliintuloa. Tämä eriarvoisuus närkästytti kiinalaisväestöä.[46][39] Tunnelma alueella oli kiristynyt saksalaisten otettua hallintaansa Qingdaon, kahden saksalaisen lähetyssaarnaajan murhan jälkeen.[39][46] Boksarit ryhtyivät vuoden 1899 aikana hyökkäämään kaikkea länsimaalaisuuden merkkejä, kuten lennätinlinjoja ja kirkkoja vastaan.[39] Myös hyökkäykset lähetyssaarnaajia vastaan yleistyivät.[40] Ci Xin kaapattua valta Qing-hovissa, valtaa pitivät taantumukselliset muukalaisvastaiset virkamiehet.[46] Ci Xi antoi vuonna 1900 ohjeistuksen sallia boksareiden toiminta, mutta suurin osa maakuntien kuvernööreistä ei kuitenkaan näin toiminut.[39] Monet kuvernöörit pitivät Qing-hovin päätöstä tukea boksereita ja ulkomaalaisten pois ajamista järjettömänä.[36] Yksi boksareiden vastustajista oli Yuan Shikai ja hänen johtamansa joukot saivat kapinan tukahdutettua Shandongista.[46][45]

Kapinan kukistuttua Shandongissa levottomuudet siirtyivät pohjoiseen. Pekingissä boksareiden kannattajien lukumäärä lisääntyi ja tilanne alkoi muuttua yhä vakavammaksi. Vuoden 1900 kesäkuussa boksarit murhasivat japanilaisen lähetystösihteerin ja saksalaisen suurlähettilään.[45] Ulkovallat olivat alkaneet reagoida tilanteeseen ja kahdeksan ulkovallan liittouma hyökkäsi Tianjinin kautta Pekingiin. Vuoden 1900 elokuussa käytyjen taistelujen jälkeen ulkomaalaisjoukot miehittivät Pekingin ja boksarikapina kukistettiin.[45][46] Qing-hovi pakeni liittoutuneita Xi'aniin.[39][47]

Kiina joutui boksarikapinan jälkeen solmitun rauhansopimuksen mukaan maksamaan suuret sotakorvaukset ja ulkovallat olivat oikeutettuja lisäämään joukkojaan Kiinassa omia etujaan turvatakseen. Qing-dynastialle kohtalokkainta oli, että sen arvovalta oli romahtanut.[39][46] Kansa oli kapinan jälkeen yhä tyytymätöntä. Sotakorvausten maksamisen raskaimman taakan joutui kantamaan talonpoikaisväestö.[45][46] 1900-luvun alussa maassa alettiin yhä äänekkäämmin vaatia japanilaisen mallin mukaista perustuslaillista monarkiaa.[45] Maassa syntyi tasavaltalaisliike, jota kannattivat erityisesti nuoret kiinalaiset opiskelijat. Tunnetuin tasavaltalaisliikkeen johtohahmo oli länsimaalaisen koulutuksen saanut Sun Yat-sen.[48][39] Hänen vuonna 1905 perustamansa tasavaltalainen Tongmenghui -järjestö sai kannatusta etenkin ulkomailla asuvilta kiinalaisilta.[49]

Qing-dynastia yritti vielä parantaa asemaansa toteuttamalla aiemmin hylkäämänsä sadan päivän uudistukset.[39] Leskikeisarinna Cixi joutui taipumaan painostuksen alla ja hän myöntyi perustuslailliseen monarkiaan siirtymiseen vuonna 1908.[50] Saman vuoden lopulla hän kuoli. Keisari Guangxu kuoli vain päivää ennen häntä, mahdollisesti myrkytettynä. Uudeksi keisariksi nostettiin alaikäinen Pu Yi, jonka sijasta valtaa pitivät sijaishallitsijat.[39][50]

Tasavaltalainen Tongmenghui-järjestö ei kuitenkaan aloittanut lopullista Qing-dynastian kukistanutta kapinaa, vaan se sai alkunsa Wuchangin kansannoususta vuonna 1911, joka johti dynastian kukistaneeseen Xinhai-vallankumoukseen. Kapina oli hyvin epämääräinen ja se kukistettiin nopeasti, mutta kapinointi levisi nopeasti lähikaupunkeihin.[39][51][49] Han-kiinalaiset surmasivat monia mantšuja ja tilanne karkasi Qing-dynastian käsistä.[39] Sun Yat-sen oli kapinan alkaessa ulkomailla. Hän palasi Kiinaan ja hänet julistettiin Qing-vallasta irtautuneen Kiinan tasavallan presiedentiksi, jota hallittiin Nanjingista käsin.[52][49] Nyt myös Pekingissä sotilasjohtaja Yuan Shikai painosti keisari Pu Yin sijaishallistsijaa luopumaan kruunusta ja viimeinen Qing-keisari luopui vallasta helmikuussa 1912.[39] Jotta oltaisiin vältetty sisällissota ja mahdollinen ulkovaltojen sekaantuminen, Sun Yat-sen suostui siihen, että Kiina yhdistyi Yuan Shikain johtaman Pekingin hallituksen alaisuuteen.[49] Pu Yin luovuttua vallasta, oli 2133 vuotta kestänyt Kiinan keisariaika päättynyt.[39]

Hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotilas- ja siviilihallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Qing-dynastian onnistui nousta valtaan, sillä he kykenivät voittamaan kiinalaisväestön puolelleen.[9] Merkittävänä tekijänä oli, että mantšut olivat jo hyvin kiinalaistuneita valtaan noustessaan, jolloin heitä ei mielletty pelkästään barbaarivalloittajiksi.[51] Qing-keisarit osasivat kiinaa ja mantšujen hallintojärjestelmänsä oli jo valmiiksi kiinalaistyylinen. He hallitsivat kungfutselaisten oppien mukaan, palauttivat virkamiestutkintojärjestelmän ja kungfutselaisen opetussuunnitelman.[9] Ming-dynastian hallintorakenteet säilytettiin lähes ennallaan ja kiinalaisia virkamiehiä houkuteltiin Qing-dynastian palvelukseen ja näin myös kiinalaisille annettin osuus valtionhallinnossa.[51][53]

Mantšujen perinteinen lippukuntajärjestelmä säilyi läpi koko Qing-dynastian valtakauden ajan. Pohjimmiltaan järjestelmässä oli kyse siitä että merkittävät lippukuntien sotilasjohtajat otettiin mukaan tärkeiden päätösten tekoon. Järjestelmä uudistui vähitellen kiinalaiseen perinteiseen hallintotapaan sopivaksi. Keisari Yongzheng ei halunnut jakaa valtaansa ja hänen kaudellaan lippukuntien komentajilta otettiin heidän oikeutensa valvoa omia joukkojaan ja ne alistettiin suoraan keisarin komentovaltaan.[53]

Hallinnollisesti mantšut varmistivat että heillä oli ylivalta kiinalaisiin nähden.[13] Keisarin tärkeimpänä neuvonantajana toimi suurneuvosto.[13] Sen alapuolella hallinto oli jakaantunut useisiin virastoryhmiin, joiden tehtävät olivat osin päällekkäisiä jotta mikään virasto ei saisi liikaa valtaa.[22] Maakuntahallinto oli annettu kiinalaisten virkamiesten käsiin, joiden toimia valvoivat ylemmät mantšut.[13] Maakuntatason hallintovirkoja alemmat virat olivat yleensä yksinomaan kiinalaisten käsissä.[16] Maakuntia oli suurimman osan Qing-kautta 18, näihin ei laskettu Mongoliaa, Tiibetiä, Xinjiangia ja Mantšuriaa, joita hallittiin eri tavoin kuin maakuntia.[54] Sotilashallinnollisesti mantšut jaettiin lippueisiin ja jokainen kansalainen tiesi mihin lippueeseen kuului. Lippueen tarkoitus oli tyydyttää sotavoimien värväystarpeet. Varsinaisen Kiinan alueelle sijoitetuille lippueille takavarikoitiin maita kiinalaisilta.[13]

Mantšujen alkuperäinen tarkoitus oli pitää itsensä ylempänä hallitsijakastina, joka saa aina tarvittaessa täydennystä kotiseudultaan pohjoisesta.[16] Mantšujen ja kiinalaisten seka-avioliitot olivat kiellettyjä ja han-kiinalaisilta estettiin muutto Mantšuriaan.[13] Mantšuja oli kuitenkin vain kaksi prosenttia koko väestöstä.[13] Mantšut alkoivat kuitenkin nopeasti kiinalaistua ja jo 1700-luvulla kiinan kieli syrjäytti mantšun kielen tärkeimpänä hallintokielenä.[16]

Keskushallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan valtakuntaa johti keisari, Taivaan poika (tianzi), joka oli vähemmän kuin jumala, mutta enemmän kuin ihminen. Hänen valtansa ja vaikutuksensa oli suuri, hän oli lainlaatija ja tuomari, valtakunnan ylin hallintomies ja sotavoimien ylipäällikkö, mutta myös ihmiskunnan ja ylimpien voimien välittäjä sekä moraalisen esikuvan antaja alamaisille. Hän sai valtansa Taivaalta, ns. Taivaan mandaatin (tianming), mutta joutui ylläpitämään sitä sekä oikeamielisin teoin että suorittamalla oikeat uhrit korkeille voimille.

Periaatteessa keisari oli yksinvaltias, vastuussa ainoastaan maailmankaikkeutta sääteleville kosmisille voimille. Teoriassa hänen oli kuitenkin noudatettava hyvettä (de), kohdeltava alamaisiaan hyväntahtoisesti ja kunnioitettava perinteitä sekä esi-isien hyväksymiä metodeja. Mikäli hän ei näin menetellyt, joutui Taivaan mandaatti kyseenalaiseksi.

Keskushallinnon voi sanoa jakautuneen kahteen eri lohkoon, ’sisähoviin’ ja ’ulkohoviin’. Sisähovilla tarkoitetaan keisarin välittömässä läheisyydessä olevia elimiä, jotka hoitivat hänen jokapäiväistä hyvinvointiaan. Perheasioiden ohella ne auttoivat keisaria hallinnon päivittäisissä rutiineissa. Sisähovin poliittinen merkitys kasvoi myöhemmällä keisarikaudella. Sisähovin henkilökunnan asema riippui keisarin suosiosta, ja se oli usein miehitetty persoonallisesti keisarista riippuvaisilla henkilöryhmillä. Ming-kaudella oli käytetty pääasiassa eunukkeja, mutta Mantšut miehittivät sisähovin keisariklaanin perintöalamaisilla. [55]

Sisähovin ja ulkohovin yhdistivät korkeimmat keisarin neuvonantajat. He olivat jäseniä neuvostoissa, joiden tarkka muoto, nimet jne. vaihtelivat ajasta toiseen. Qing-dynastian aikana valtion korkein hallintoelin oli ns. valtioneuvosto, oikeastaan sotilaallisen suunnittelun virasto (junjichu). Se oli epävirallinen valmisteluelin, joka kokoontui joka päivä keskustelemaan kaikista hallinnon kysymyksistä. Näiden keskuselinten alaisuudessa toimivat ’ulkohovin’ keskusvirastot, joista tärkeimmät olivat ns. 6 ministeriötä. Ne olivat arvojärjestyksessä: siviilihallinnon ministeriö (libu), vero- ja valtionvarainministeriö (hubu), riittien ministeriö (libu), sotaministeriö (bingbu), oikeusministeriö (xingbu) sekä yleisten töiden ministeriö (gongbu). Qing-ajalla otettiin käyttöön myös erityinen "barbaarien hallitsemisen virasto", joka vastasi lähes Eurooppalaista ulkoministeriötä. Varsinaista ulkoministeriöitä ei koettu tarpeelliseksi, sillä Kiinalla ei nähty olevan tasavertaisia naapurimaita.

Lainsäädäntö ja tuomiovalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinalle tyypillistä on ollut oikeuslaitoksen ja kirjoitetun lain pienempi merkitys kuin muissa korkeakulttuureissa. Laki oli Kiinassa ihmistekoista, sitä ei oltu saatu jumalallisena ilmoituksena, kuten kristillis-juutalaisessa kulttuurissa. Toisaalta lait eivät perustuneet myöskään kansan tekemään yhteiskuntasopimukseen, vaan ne katsottiin heijastumiksi maailmankaikkeuden universaalista ja moraalisesta luonteesta. Käytännössä lainsäädäntö oli useimmiten hallitsijan määräyksiä valtansa tueksi.[56]

Tyypillistä kiinalaiselle lainsäädännölle oli, että se keskittyi hallinto- ja rikosoikeuteen. Sen sijaan siviilioikeus oli paljon kehittymättömämpää. Oikeuteen mentiinkin harvoin, ja suurin osa kaikista tapauksista, perintöasioista, avioliitoista jne. sovittiin klaanien kesken.

Kiinalainen oikeudenkäyttö olikin pelottavaa, joskaan ei mielivaltaista. Siihen kuului drastisia keinoja totuuden selville saamiseksi, kidutus oli yleistä ja saattoi kohdistua myös todistajiin. Aiheettomista syytöksistä oli ankarat rangaistukset. Kiinalaisessa järjestelmässä tuomioistuin ei ollut riippumaton valtioelin, vaan osa hallintokoneistoa.

Yhteiskuntaluokat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoriassa Kiinan väestö jakautui eri säätykerroksiin. Ylimpänä olivat oppineet (shi), sitten seurasivat arvossa maanviljelijät (nong), seuraavina käsityöläiset (gong) ja viimeisinä, vähimmin arvostettuina kauppiaat (shang). Vähitellen kuitenkin säätyrajat hälvenivät ja aseman määräsi varallisuus. Näin ollen kansa jaettiin kahtia virkamieskuntaan ja muuhun väestöön. Oman ryhmänsä muodostivat vielä hengenmiehet, buddhalaiset ja taolaiset, joilla ei ollut todellista autonomiaa.[56]

Kauppa ja talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaihdanta ja rahatalous olivat kehittyneet Kiinassa aikaisin. Jo Qin-dynastia (221206 eaa.) oli standardisoinut rahan, Song-ajalla oli siirrytty jopa paperirahaan. Tang-kaudelta lähtien oli veroissa siirrytty luontaisveroista rahaveroihin: kehitys johti maaveronkin osalta Ming-kaudelle päästyä rahaveron voittoon. Kiinan perinteinen maatalouteen perustuva yhteiskunta oli siten kaupallistuneempi kuin vastaavan ajan eurooppalainen.[56]

Wén-paperiraha vuodelta 1859.

Maatalous oli Kiinan perustava elinkeino. Se oli jo hyvin varhain intensiivistä. Viljanviljelyyn keskityttiin, kotieläimiä oli suhteellisen vähän. Työssä ihmisvoimalla oli ratkaisevan tärkeä osuus.

Qing-dynastian aikana teollisuuskasvien kasvatus lisääntyi: talonpojat kasvattivat puuvillaa, silkkiäispuun lehtiä, silkkiäistoukkia, tupakkaa ym. enemmän kuin itse tarvitsivat ja myivät ylijäämän. Näin he joutuivat rahatalouden piiriin. He turvautuivat yhä suuremmassa määrin sivuelinkeinoihin, tuotteiden jalostukseen ja käsityöhön. Vaihdannan piiri oli suuri, joskaan se ei saavuttanut maanlaajuisia mittoja.

Vaihdanta muodosti Kiinaan kauppapaikkojen verkoston. Sen alimpana perusosana oli noin 40 000 suurta kylää tai markkinakaupunkia. Nämä olivat yhteydessä korkeampiin kauppapaikkoihin ja nämä puolestaan maan tärkeisiin kaupunkeihin. Suuremmissa kaupungeissa kaupankäynti oli säädeltyä, luvanvaraista ja verotettua.

Valtio halusi kontrolloida tärkeitä talouden aloja. Kontrolli oli helpointa toteuttaa tekemällä kyseiset alat luvan varaisiksi monopoleiksi. Monopoleista tunnetuimmat olivat suolakauppiaiden monopolikillat sekä Kantonissa ulkomaan kauppaa yksinoikeudella hallinnut ns. cohong-ryhmä.[56]

1800-luvun Kiina länsimaissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsimailla levisi 1800-luvulla käsitys, jonka mukaan Kiinan - ja muidenkin itämaiden - kulttuuri oli toisaalta ikivanhaa, toisaalta tälle ikivanhalle tasolleen jähmettynyttä. Tähän ajatukseen päädyttiin helposti vertaamalla oman ajan Euroopan nopeaa kehitystä ja Kiinan siihen verrattuna tuskallista modernisoitumista.

Pysähtyneisyyttä ja siihen liitettyä kyvyttömyyttä muutokseen käytettiin perusteluna länsimaiden vallan lisäämiselle ja imperialistiselle käytännölle. Tämä käsitys, joka pitää Kiinaa teknisesti vähän kehittyneenä tai sitten katsoo sen tehneen edistysaskelensa jo hyvin varhain menneisyydessä, elää jossakin määrin vieläkin. Tämä käsitys on virheellinen, sillä monta kertaa Kiinan siviilisaation vanhuutta ja pysähtyneisyyttä on liioiteltu.[56]

Kiinassa ei kuitenkaan teollista vallankumousta tapahtunut, eikä siellä siirrytty kapitalismiin, vaan maa alkoi uudella ajalla jäädä jälkeen länsimaista. Syynä oli osaksi järjestelmä, joka väheksyi käsityöläisiä ja kauppiaita. Heistä ei siis syntynyt porvaristoa, poliittista luokkaa ja valtakeskusta, niin kuin länsimaissa. Toisaalta kauppiaiden henkkilökohtainen nousu yhteiskunnassa oli huomattavasti helpompaa, sillä muodollisia sääty-rajoituksia ei ollut.

Toinen selitys on puhtaasti taloudellinen: sen mukaan Kiina ajautui korkean tason tasapainon ansaan. Sen mukaan väestönkasvu ja taloudellinen kehitys olivat saavuttaneet sen tason, mihin oli mahdollista päästä valtakunnan käytettävissä olevien luonnonvarojen ja suhteellisen kehittyneen tekniikan avulla. Tälle tilanteelle oli ominaista se, että maassa oli puute raaka-aineista, mutta sen sijaan saatavilla runsaasti halpaa työvoimaa. Tällöin ei ollut tarpeellista eikä kannattavaa tehdä työtä helpottavia keksintöjä eikä investoida tekniikan parantamiseen. Kiinan kohdalla maan suhteellinen eristyminen auttoi tasapainotilan säilymistä; vasta kun ulkoinen paine kasvoi ennennäkemättömän suureksi, tasapaino alkoi murtua ja syvä muutos oli edessä.[56]

Hallitsijat ja merkittävät hahmot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinaa hallinneet Qing-dynastian keisarit olivat:

Muita kauden merkittäviä henkilöitä olivat:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haw, Stephen G.: Matkaopas historiaan - Kiina. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: Oy UNIpress AB, 2005. ISBN 951-519-110-3.
  • Malmqvist, Göran: Otavan suuri maailmanhistoria 5 - Idän suurvallat. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1983. ISBN 951-51-07161-0.
  • Malmqvist, Göran: Otavan suuri maailmanhistoria 12 - Valistuksen aika. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1985. ISBN 951-1-08415-1.
  • Malmqvist, Göran: Otavan suuri maailmanhistoria 15 - Imperialismin aika. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1986. ISBN 951-1-09016-X.
  • Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri. Otava, 2005 (5. painos). ISBN 951-1-15943-7.
  • Paltemaa, Lauri: Lyhyt johdatus Kiinan historiaan. Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimus ja koulutuskeskus, 2018. Teoksen verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f The rise of the Manchu Encyclopædia Britannica. Viitattu 30.11.2018. (englanniksi)
  2. Paltemaa, s.134-144
  3. a b c d e Nurhachi Encyclopædia Britannica. Viitattu 30.11.2018. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h i Paltemaa, s.152-160
  5. a b c d e Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.292-294
  6. a b Matkaopas historiaan - Kiina, s.145
  7. Matkaopas historiaan - Kiina, s.143-144
  8. a b c d e f Matkaopas historiaan - Kiina, s.146-147
  9. a b c d e f g The Qing Empire Encyclopædia Britannica. Viitattu 30.11.2018. (englanniksi)
  10. Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.294-295
  11. a b Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.295-296
  12. a b c d e Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.297-300
  13. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj ak al am an ao ap aq ar as at Paltemaa, s.169-193
  14. a b c d Matkaopas historiaan - Kiina, s.147-148
  15. Shunzhi Encyclopædia Britannica. Viitattu 30.11.2018. (englanniksi)
  16. a b c d e f Huotari 2005, s. 59-62
  17. a b c d Matkaopas historiaan - Kiina, s.153-156
  18. a b Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.314-315
  19. a b Matkaopas historiaan - Kiina, s.148-149
  20. Economic policy and developments Encyclopædia Britannica. Viitattu 30.11.2018. (englanniksi)
  21. a b Matkaopas historiaan - Kiina, s.152-153
  22. a b Matkaopas historiaan - Kiina, s.149-151
  23. a b c Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.321-325
  24. a b c d e f g Matkaopas historiaan - Kiina, s.156-157
  25. Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.300-302
  26. a b c d e f g h Matkaopas historiaan - Kiina, s.157-158
  27. Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.326-328
  28. Matkaopas historiaan - Kiina, s.159-160
  29. Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.330-332
  30. Matkaopas historiaan - Kiina, s.161-163
  31. a b Matkaopas historiaan - Kiina, s.163-164
  32. a b Otavan suuri maailmanhistoria 15, s.292-294
  33. a b c d Matkaopas historiaan - Kiina, s.164-166
  34. Otavan suuri maailmanhistoria 15, s.297-298
  35. a b c Matkaopas historiaan - Kiina, s.169-170
  36. a b c d e f g Matkaopas historiaan - Kiina, s.174
  37. Otavan suuri maailmanhistoria 15, s.298-301
  38. Tongzhi Encyclopædia Britannica. Viitattu 30.11.2018. (englanniksi)
  39. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Paltemaa, s.194-208
  40. a b Matkaopas historiaan - Kiina, s.170-171
  41. a b Matkaopas historiaan - Kiina, s.171-173
  42. Otavan suuri maailmanhistoria 15, s.308-311
  43. Otavan suuri maailmanhistoria 15, s.311-313
  44. The Hundred Days' Reform and the Aftermath U.S. Library of Congress. Viitattu 30.11.2018. (englanniksi)
  45. a b c d e f Matkaopas historiaan - Kiina, s.177-180
  46. a b c d e f g h Otavan suuri maailmanhistoria 15, s.313-317
  47. The Boxer Rebellion Encyclopædia Britannica. Viitattu 30.11.2018. (englanniksi)
  48. Matkaopas historiaan - Kiina, s.182-183
  49. a b c d The Republican Revolution of 1911 U.S. Library of Congress. Viitattu 30.11.2018. (englanniksi)
  50. a b Matkaopas historiaan - Kiina, s.180-181
  51. a b c Huotari 2005, s. 62-69
  52. Matkaopas historiaan - Kiina, s.183
  53. a b Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.302-307
  54. Matkaopas historiaan - Kiina, s.151
  55. Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri, s. 135. Otava, 2005. ISBN 951-1-15943-7.
  56. a b c d e f Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri, s. 143. Otava, 2005. ISBN 951-1-15943-7.


Edellinen kausi:
Ming-dynastia
Kiinan dynastiat Seuraava kausi:
Kiinan tasavalta