Qing-dynastia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Qing-dynastia
清朝
(Qīng Cháo)
Daicing gurun.svg
(Daicing Gurun)
1644–1912
lippu Keisarillinen sinetti
Qing-dynastian lippu (1889-1912) Keisarillinen sinetti

sijainti

Qing-dynastia vuonna 1820.

Valtiomuoto Absoluuttinen monarkia (1644–1911)
Perustuslaillinen monarkia (1911-1912)

Keisari Shunzhi (1644–1661)
Pu Yi (1908–1912)

Pääkaupunki Peking

Pinta-ala
– yhteensä 14 700 000 (1790) km² 

Väkiluku 140 000 000 (1740)
360 000 000 (1812)

Uskonnot Taolaisuus, Kunfutselaisuus, Buddhalaisuus

Historia
– Ming-dynastian luhistuminen 1644
– Ensimmäinen oopiumsota 18391842
– Toinen oopiumsota 18561860
– Kiinan–Japanin sota 18941895
– Xinhai-vallankumous 10. lokakuuta 1911
– Monarkia lakkautetaan 1. tammikuuta 1912

Kielet Mandariinikiina, Mantšu, Mongoli, Tiibet, Uiguuri

Valuutta wén, liǎng

Kansallislaulu Gong jin'ou (鞏金甌)

Edeltäjä(t) Ming dynastia Ming-dynastia

Seuraaja(t) Kiinan tasavalta 1912-1949 Kiinan tasavalta
Departure Herald-Detail.jpg

Kiinan historia

MUINAINEN
Kolme hallitsijaa ja viisi keisaria
Xia-dynastia 2070–1600 eaa.
Shang-dynastia 1600–1046 eaa.
Zhou-dynastia 1122–256 eaa.
  Läntinen Zhou-dynastia
  Itäinen Zhou-dynastia
    Kevättä ja syksyä
    Taistelevat läänitysvaltiot
SUURVALTA
Qin-dynastia 221 eaa.–206 eaa.
Han-dynastia 206 eaa.–220 jaa.
  Läntinen Han-dynastia
  Xin-dynastia
  Itäinen Han-dynastia
Kolme kuningaskuntaa 220–280 jaa.
  Wei, Shu Han & Wu
Jin-dynastia 265–420 jaa.
  Läntinen Jin
  Itäinen Jin 16 kuningaskuntaa
304–439 jaa.
Eteläinen ja pohjoinen dynastia 420–589 jaa.
Sui-dynastia 581–619 jaa.
Tang-dynastia 618–907 jaa.
5 dynastiaa &
10 kuningaskuntaa

907–960 jaa.
Liao-dynastia
907–1125 jaa.
Song-dynastia
960–1279 jaa.
  Pohjoinen Song L. Xia-dyn.
  Eteläinen Song Jin-dynastia
Yuan-dynastia 1271–1368 jaa.
Ming-dynastia 1368–1644 jaa.
Qing-dynastia 1644–1911 jaa.
NYKYAIKA
Kiinan tasavalta 1911–1949
Kiinan
kansantasavalta
1949–nyt

Kiinan tasavalta
(Taiwanissa)


Kiina historian aikajana
Kiinan dynastiat
Kiinan sotilashistoria
Kiinan taidehistoria
Kiinan tekniikan ja tieteen historia
Kiinan koulutuksen historia
malline: näytä  keskustele  muokkaa

Qing-dynastia (kiinaksi: 清朝 [qīng cháo]; mantšuksi: ᡩᠠᡳᠴᡳᠩ ᡤᡠᡵᡠᠨ [daicing gurun]; vanhemmissa suomalaisissa teksteissä usein Tshing-dynastia), joka tunnetaan myös mantšudynastiana, hallitsi Kiinaa 16441911 ja jäi Kiinan viimeiseksi keisaridynastiaksi. Sen virallinen nimi oli Suuren Qingin keisarikunta (大淸帝國). Dynastian perusti mantšuperhe Aisin-Gioro (kiinaksi: 愛新覺羅 [aì xīn jué luó]).

Qing-armeijan upseeri 1700-luvulta

Qing-dynastian Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mantšujen alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mantšut polveutuvat tunguusikansoista, jotka ovat asuttaneet Mantšuriaa ainakin 300-luvulta eaa. Tunguusit taas olivat jakautuneet useisiin eri pienempiin heimoihin. Mantšut muodostuivat omaksi ryhmäkseen varsinaisesti vasta 1600-luvun paikkeilla. Tuolloin džurtšenien hallitsija Nurhaci muodosti oman valtakuntansa, jonka pääkaupunki oli Mukdenissa. Paimentolaiskansa tunnettiin aikaan siitä, että he kasvattivat hevosia ja myivät niitä Kiinan keisarikunnalle.

Taitavien ratsumiestensä avulla mantšut valloittivat aikanaan alueita Kiinassa ja perustivat 1100-luvulla Jin-dynastian. Dynastia kaatui seuraavalla vuosisadalla, mutta uudelleen valtaan Kiinassa mantšut nousivat vuonna 1644.

Mantšuja pidettiin Kiinassa, erityisesti Etelä-Kiinassa, ulkomaalaisina, koska he eivät kuuluneet han-kiinalaiseen enemmistöön. Tämä aiheutti merkittävää vastustusta mantšuvaltaa kohtaan jo aikaisessa vaiheessa. Hovi ymmärsi, että heidän oli hallittava Kiinaa kiinalaisittain, joten he säilyttivät useimmat Ming-dynastian aikaiset instituutiot ja noudattivat tiukasti kungfutselaisia perinteitä. Tämä tiukka perinteisiin nojaaminen oli yksi Kiinan 1800-luvun heikkouteen johtaneista syistä, sillä eurooppalaisten kasvava vaikutus alueella olisi kaivannut mukautumiskykyistä yhteiskuntajärjestelmää.

Varmistaakseen mantšuvallan säilymisen Kiinassa hovi asetti erityisesti korkeisiin valtionhallinnon asemiin mantšukiintiöitä. Mantšuilta kiellettiin maanviljely ja kaupankäynti sotilasperinteen säilyttämiseksi, ja koko dynastian ajan ylläpidettiin erillistä mantšuarmeijaa. Tästä mantšukeskeisyydestä huolimatta mantšukulttuuri, mukaan lukien mantšun kieli, kutakuinkin kuoli pois Qing-dynastian aikana. Toisaalta taas muutamat mantšuperinteet, kuten miesten palmikot, saatettiin pakolla käyttöön koko maassa (palmikottomat miehet teloitettiin).

Sisäisen kapinoinnin uhan lisäksi Qing-dynastialla oli edeltäjiään enemmän ulkoisia uhkatekijöitä. He pyrkivät hävittämään ulkoiset uhat valloittamalla ensin Ulko-Mongolian 1600-luvulla ja sitten 1700-luvulla Keski-Aasiaa aina Pamir-vuorille saakka. Tiibetistä tehtiin protektoraatti. Myös Taiwan liitettiin ensimmäistä kertaa Kiinaan, ja Kiina oli Qing-dynastian aikana suurempi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Täten vaikutti siltä, että maarajoilta tuleva ulkoinen uhka olisi eliminoitu. Eurooppalaisten vaikutus Itä-Aasiassa kuitenkin muuttui Qing-dynastian aikana melko rauhallisesta kaupankäynnistä puhtaaksi imperialismiksi. Japani mukautui eurooppalaisten mukanaan tuomiin muutoksiin meiji-restauraation myötä, ja sen sotilaallinen mahti kasvoi vähitellen Kiinan kannalta uhkaaviin mittoihin. Myös Venäjä voimisti vaikutusvaltaansa ja oli muiden eurooppalaisten rinnalla uhkakuva Qing-dynastian loppuvaiheissa.

Qing-dynastian valtaannousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ming-dynastia heikkeni 1600-luvulla pitkien mongoleita vastaan käytyjen sotien sekä Japanin rannikkokaupunkeihin ja Koreaan kohdistamien hyökkäilyjen vuoksi. Lisäksi suuri väestönkasvu Ming-dynastian aikana, tai pikemminkin se, ettei hallinto reagoinut väestönkasvuun talouden rakenteita muuttamalla, aiheutti sisäistä tyytymättömyyttä Ming-dynastian valtaa kohtaan.

Samaan aikaan Mantšuriassa Aisin-Gioro Nurhaci perusti Manzhou-valtion (满洲). Hän yhdisti neljä kahdeksasta mantšuryhmittymästä ja myöhemmin liitti loputkin niistä valtaansa. Valtakautensa lopuksi hän siirsi pääkaupungin Shenyangiin (mantšuksi Mukden).

Kun Lingdan-kaani, mongoleiden viimeinen suurkaani, kuoli matkallaan Tiibetiin 1634, hänen poikansa Ejei antautui mantšuille ja luovutti Yuan-keisareiden sinetin Hong Taijille. Täten Hong Taiji saattoi perustaa uuden Qing-dynastian Yuan-dynastian seuraajana vuonna 1636.

Li Zichengin (李自成) johtamat kapinalliset valloittivat Ming-dynastian pääkaupungin Pekingin huhtikuussa 1644. Ming-dynastia päättyi virallisesti sen viimeisen keisarin, Chongzhenin hirtettyä itsensä puuhun, josta oli näkymä Kiellettyyn kaupunkiin. Pekingin valtaamisen jälkeen Li Zhicheng johdatti 60 000 sotilaan armeijansa kohti Ming-dynastian kenraali Wu Sanguin (吴三桂) johtamaa varuskuntaa Shanhaiguanissa (山海关). Shanhaiguan on Kiinan muurin ratkaiseva koillinen läpikulkupaikka noin 80 km koilliseen Pekingistä. Vuosikausia sen puolustus oli pitänyt mantšut kurissa. Nyt Wu 100 000 sotilaansa kanssa jäi kahden vihollisen väliin ja päätti luottaa mieluummin mantšuihin ja teki liiton Dorgonin kanssa.

27. toukokuuta 1644 nämä kaksi armeijaa kohtasivat yhdessä Li Zhichengin kapinallisjoukot. He voittivat taistelun, mutta Wun joukot heikkenivät taistelussa niin pahoin että ne joutuivat liittymään mantšujoukkojen tueksi kun ne valloittivat Pekingin 6. kesäkuuta 1644 ja alkoivat miehittää koko Kiinaa. Ming-lojalisteja ja kapinallisia vastaan käydyt taistelut kestivät noin 17 vuotta. Viimeinen Ming-dynastian jälkeläisenä kruununtavoittelija prinssi Gui yritti saada turvapaikkaa Burmasta, mutta hänet luovutettiin Wu Sanguin johtamille Qing-dynastian joukoille, jotka johdattivat hänet takaisin Yunnanin provinssiin missä hänet teloitettiin 1662.

Feodaalihallitsijoiden kapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolme antautunutta Ming-dynastian kenraalia palkittiin lojaalisuudesta Qing-dynastialle nimittämällä heidät feodaaliprinsseiksi (藩王) ja antamalla heidän hallittavakseen suuria maa-alueita Etelä-Kiinassa. Nämä muuttuivat vähitellen varsin autonomisiksi ja keskusvallasta piittaamattomiksi. Yhden näistä kenraaleista eläkkeellejäännistä alkanut ristiriita johti kahdeksan vuotta kestäneeseen Qing-dynastian feodaaliprinssien kapinaan.

1700-luku - Kangxin hallintokausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Kangxi (16621722) vahvisti Qing-dynastiaa kukistamalla etelässä kapinan ja lyömällä viimeiset Ming-joukot, alisti Tiibetin ja Taiwanin valtaansa, torjui venäläisten yritykset vallata Amurin alue ja laajensi valtakuntaansa luoteessa. Valtakaudellaan Kangxi määräsi, että kiinalaisista kirjoitus­merkeistä oli koottava sana­kirja, joka tuli tunnetuksi Kangxin sanakirjana. Tätä pidettiin Kangxin yrityksenä saada han-kiinalaiset oppineet virka­miehet puolelleen, sillä monet heistä kieltäytyivät palvelemasta häntä ja pysyivät uskollisina Ming-dynastialle.

Kun Kangxi kuitenkin sai oppineet vakuuttuneeksi siitä, että heidän tarvitsi vain osallistua sana­kirjan laatimiseen tarvitsematta muodollisesti palvella Qing-keisari­hovia, hän saattoi vähitellen uskoa heille vastuun­alaisempia­kin tehtäviä, kunnes he lopulta omaksuivat valtion virka­miesten velvollisuudet.

Kangxi oli myös kiinnostunut länsimaisesta teknologiasta ja halusi saada sen tuoduksi Kiinaan. Tähän vaikuttuivat Kiinassa toimineet jesuiittalähetyssaarnaajat kuten Ferdinand Verbiest, jonka Kangxi usein kutsui tavatakseen hänet, tai Karel Slavíček, joka Kangxin käskystä laati ensimmäisen tarkan Pekingin kartan.

Mantšudynastia pani erityistä painoa pohjoisten alueiden rauhoittamiselle. Se pystyi 1600-luvun lopulla ja 1700-luvulla levittämään Kiinan valtakuntaa seuduille, jotka aikaisemmin olivat ainoastaan muodollisesti tunnustaneet Kiinan yliherruuden ja jopa kokonaan uusille alueille. Pohjoisessa Qing-valtakunta sulatti itseensä Mantšurian, joka kuitenki pysyi suureksi osaksi kiinalaisilta suljettuna alueena. Jo 1600-luvulla suuri osa mongolien asuma-alueesta tunnusti mantšujen ylivallan. 1700-luvulla Kiina ulotti valtansa syvälle Keski-Aasian Turkestaniin. Samoin Tiibetin Zungarin kaanikunnasta tuli Kiinan vasallivaltio. 1700-luvun viimeisinä vuosina jopa Nepal joutui tunnustamasan Kiinan yliherruuden. Mantšurian pohjoisosissa ja Keski-Aasiassa laajeneva mantšujen Kiina tapasi ensimmäistä kertaa eurooppalaisen kilpailijan, kun Venäjäkin levitti valtapiiriään Aasiassa.

Jo 1600-luvulla Venäjä yritti laajentaa valtapiiriään Amurin laaksoon saakka. Tämä johti rajariitoihin ja vuonna 1684 lopulta sotaan Kiinaa vastaan.[1] Vuonna 1689 allekirjoitettiin Nertšinskin rauhansopimus, jossa Venäjän ja Kiinan raja vahvistettiin ensimmäisen kerran.[2][3] Tämän rauhansopimuksen mukaan Venäjän alue ulottui Tyyneenmereen saakka, mutta sen ja Kiinan raja sijaitsi paljon nykyistä pohjoisempana. Venäjän Kiina joutui tunnustamaan lähes tasa-arvoiseksi valtioksi, mutta vielä 1600-1700-luvuilla mantšut olivat Kaukoidässä venäläisiä vahvempia. Sisäisestikin Qing-dynastian alkukausi oli vahvan valtion aikaa. Yksi syy tähän oli se, että alkukauden hallitsijat olivat mieleltään persoonallisesti kyvykkäitä miehiä. Hallinnon byrokratiaa pyrittiin myös nopeuttamaan.[4]

Hallinto perustui mantšujen ja kiinalaisten väliseen vallanjakoon, jossa pyrittiin kansanryhmien tasapainoon. Mantšuilla oli kuitenkin erityisasema. He muodostivat vakinaisen kenttäarmeijan rungon perinnöllisinä sotilaina ns. lippukunnissa, joihin tosin kuului myös mongolien ja kiinalaisten joukkoja. Korkeimmissa vallan elimissä ja hallitsijan neuvonantajien joukossa oli runsaasti mantšuja. Valtion keskushallinnon ja maakuntahallinnon ylätasolla heille kuului noin puolet virkapaikoista. Sen sijaan maakuntatasoa alemmassa paikallishallinossa virkakunta oli jokseenkin yksinomaan kiinalaisia. Poikkeuksen tekivät valtakunnan pohjois- ja länsiosat, joiden hoito kuului nimenomaan mantšuille.

Alkuaan mantšut oli tarkoitus pitää erillisenä sotilas- ja hallintokastina, joka saisi uutta verta pohjoisilta kotiseuduiltaan. Tosiasiassa mantšut varsin nopeasti kiinalaistuivat tavoiltaan ja kieleltään. Mantšun kieli alkoi 1700-luvulla väistyä, vaikka se virallisesti pysyi toisena virkakielenä. Ajanmittaan lippukuntien sotilaallinen kunto heikkeni ja ne menettivät asemansa armeijan kulmakivenä. Suurimmasta osasta mantšuja tuli 1700-luvun lopulta alkaen lähinnä nimivirkoja hoitavia valtion eläkeläisiä. Vastaavasti kiinalaisten osuus hallinnossa kasvoi.

Mantšut kiinalaistuivat muita valloittajadynastioita enemmän. Mantšuhallitsijat tukivat kiinalaista kultuuria ja esiintyivät sen suojelijoina. Asenteeseen sisältyi myös poliittinen aspekti: pyrkimys kiinalaisten hyväksymisen saamiseen. Sen takia Qing-dynastia pyrki olemaan erityisen perinteitä kunnioittava. Tämä näkyi ajattelussa, jossa toisinajattelu nähtiin vielä vaarallisemmaksi kuin aikaisempina vuosina. Esimerkiksi kirjallisuuden sensuuri oli tiukkaa. Perinteen kunnioittaminen johti siihen, että kulttuurin taaksepäin katsova luonne voimistui. Se saattoi estää esimerkiksi tieteellis-teknisen uudistumisen.[4]

Qianlongin valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maalaus keisari Qianlongista. Giuseppe Castiglionen maalaus vuodelta 1750.

Voimakkaimmillaan Qing-dynastia oli keisari Yongzhengin (17231735) ja hänen poikansa Qianlongin (1735–1796) aikana. 1780-luvun alussa Qing-dynastian joukot valtasivat Alankomaiden siirtomaana olleen Taiwanin saaren. Keisari Qianlong oli menestyksekäs sotapäällikkö. Välittömästi noustuaan valta­istuimelle hän lähetti sota­joukkoja kukistamaan miao-kapinat. Hänen myöhemmät sota­retket laajensivat suuresti Qing-dynastian hallitsemaa aluetta. Tämän mahdollisti, paitsi Qingin sotilas­mahti, myös Keski-Aasian kansojen hajanaisuus ja voimien hupeneminen. Qianlongin aikana Zungarin kaanikunta liitettiin Qing-dynastian hallitsemiin alueisiin, ja sen alueelle annettiin uusi nimi Xinjiang, ja lännessä Ili valloitettiin ja sinne perustettiin varuskuntia. Xinjiang liitettiin keisarikuntaan sen jälkeen, kun zungarit, läntisten mongoli­heimojen yhteenliittymä, oli lopullisesti voitettu ja hajotettu. Qing-dynastian aikaisen tutkija Wei Yuanin dzungareista, joita oli kaikkiaan 600 000 henkeä, 40 prosenttia kuoli isorokkoon, 20 prosenttia pakeni Venäjälle tai kazakkien keskuuteen, ja Qing-armeija surmasi 30 prosenttia,[5][6] ja Clarke onkin pitänyt tapausta, ei vain Zungarin valta­kunnan vaan myös zungarien kansan täydellisenä tuhoamisena.[7] Historioitsija Peter Perdue on väittänyt, että zungarien tuho aiheutui keisari Qianlongin nimen­omaisesta määräyksestä alkuun­pannusta kansan­murha­politiikasta.[6]

Koko tämän ajan mongolit jatkuvasti tunkeutuivat Tiibetiin, samaan aikaan kuin Tiibetin buddhalaisuus levisi Mongoliaan. Lhasassa vuonna 1750 puhjenneiden kapinoiden jälkeen Qianlong lähetti sota­joukkoja Tiibetiin ja varmisti Dalai-laman aseman alueen hallitsijana, mutta Tiibetiin sijoitettiin myös Qingin edustajia ja varus­kunta turvaamaan heidän läsnäolonsa.[8] Sotaretkiä jatkettiin Nepaliin saakka, ja gurkhat pakottivat nepalilaiset antautumaan ja maksamaan veroja.

Qianlong yritti valloittaa etelästä myös Burman, mutta Kiinan–Burman sota (1765–1769) päättyi täydelliseen epä­onnis­tumi­seen. Aluksi hän uskoi, että tuloksena olisi ollut barbaariheimoista saatu helppo voitto, ja hän lähetti Burmaan vain raja­seudulla Yunnanissa olleet sota­joukot. Qingin tunkeutuminen Burmaan tapahtui aikana, jolloin Burman sotajoukoista suurin osa joutui samaan aikaan torjumaan Siamin hyökkäykset samana vuonna alkaneessa sodassa. Taistelujen karaisemat burmalaiset joukot onnistuivat kuitenkin voittamaan Kiinan joukot rajalla kahdella ensimmäisellä kerralla heidän tunkeutuessaan maahan, vuosina 1765–1766 ja 1766–1767. Tämä paikallinen konflikti eskaloitui nyt suureksi sodaksi, johon osallistuivat molempien maiden koko sota­voimat. Kolmas yritys (1767–1768), jota johtivat Kahdeksan lippu­kunnan valiojoukot, onnistuikin pääsemään Burman keskiosiin alueelle, josta oli enää muutaman päivän matka maan pääkaupunkiin, Inwaan.[9] Pohois­kiinalaiset lippu­kunnat eivät kuitenkaan kyenneet selviyty­mään heille oudoissa trooppisissa olosuhteissa, joissa esiintyi tappavia endeemisiä tauteja, ja he joutuivat suurten tappioiden jälkeen kääntymään takaisin. Tämän jälkeen kuningas Hsinbyushin siirsi sota­joukkonsa Siamista Kiinan-rintamalle. Neljäs ja suurin hyökkäys torjuttiin rajalla. Kun Qin-joukot oli kokonaan saarrettu, joulu­kuussa 1769 molempien osa­puolten sotilasjohtajat solmivat aselevon. Qing ylläpiti edelleen vahvoja sotilaallisia varustuksia Yunnanin raja­seuduilla noin kymmenen vuoden ajan valmis­tautu­akseen uuteen sotaan, ja kauppa rajan yli kiellettiin kahdeksi­kymmeneksi vuodeksi. Kun Burma ja Kiina vuonna 1790 jälleen solmivat diplomaatti­suhteet, Qing yksi­puolisesti piti toimen­pidettä Burman antautumisena ja julistautui voittajaksi.[10]

Kiinalainen astronomi Qing-dynastian aikaan. Kuva on vuodelta 1675.

Yritykset Vietnamin valtaamiseksi eivät onnistuneet sen paremmin. Vuonna 1787 viimeinen Le-kuningas Le Chieu Tong poistui Vietnamista ja muodollisesti pyysi, että hänet palau­tet­taisiin valta­istuimelleen Thanglongissa (nykyisessä Hanoissa. Keisari Qianlong myöntyi asiaan ja lähetti suuren sotajoukon Vietnamiin kukistaakseen Tay Sonin talon­poikais­kapinalliset, jotka hallitsivat koko Vietnamia. Pääkaupunki Thanglong valloi­tettiin­kin vuonna 1788, mutta muutamaa kuu­kautta myöhemmin Kiinan armeija voitettiin, ja se joutui seka­sortoon sen jälkeen, kun Nguyen Hue, toinen ja kyvykkäin kolmesta Tay Son -veljeksestä, teki Tếtin aikana yllätys­hyökkäyksen. Kiinalaiset julistuivat muodollisesti keisari Len ja hänen perheensä suojelijoiksi, mutta eivät puuttuneet Vietnamin asioihin seuranneiden 90 vuoden aikana.

Etelässä koetuista taka­iskuista huolimatta keisari Qianlongin sotilaalliset alue­valtaukset lähes kaksin­kertaistivat jo ennestään hyvin laajan keisari­kunnan alueen ja toivat sen piiriin monia ei-kiinalaisia, mahdollisesti viha­mielisiäkin kansoja kuten uiguurit, kazakit, kirgiisit, evenkit ja mongolit. Laajentuminen tuli myös hyvin kalliiksi: lähes koko keisari­kunnan rahasto hupeni sotilasoperaatiohin.[11] Sodissa saadut voitot eivät olleet helppoja. Sotajoukot pienenivät huomattavasti ja jotkut viholliset kykenivät sitkeään vastarintaan: Jin Chuanin alueen valloittaminen kesti 2-3 vuotta, ensin Qing-armeija voitettiin, mutta myöhemmin Yue Zhongqi sai tilanteen hallintaansa. Sota zungareja vastaan aiheutti suuria menetyksiä molemmille osa­puolille.

Rajasotien lopulla sotajoukot alkoivat merkittävästi heikentyä. Sotilaallinen kuri ei enää ollut yhtä ankara kuin ennen, ja sotapäälliköt tulivat tyytyväisiksi elin­oloihinsa. Kun suurin osa sodista oli jo käyty, he eivät enää nähneet mitään syytä harjoittaa armeijoitaan, jotka heikkenivätkin nopeasti Qianlongin valta­kauden lopulla. Tämä onkin suurin syy siihen, miksi aivan Qianlongin kauden lopulla alkanutta Valkoisen lootuksen kapinaa ei helpolla saatu kukistetuksi.[4]

1800-luku – oopiumisodat ja kapinoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen oopiumsota. E. Duncanin maalaus vuodelta 1843.

Kiina alkoi jäädä Euroopasta selvästi jälkeen tieteessä ja sen soveltamisessa tuotantoon. Hallintojärjestelmääkään ei uskallettu radikaalisti muuttaa, koska se olisi voinut pakottaa nostamaan veroja ja johtaa tyytymättömyyteen. Perinteinen hallinnon alimitoitus eteni. Kiinalainen järjestelmä oli niin kehittynyt ja omassa lajissaan täydellinen ja kaikki kiinalaiset niin voimakkaasti eläneet sen osana, ettei sen muuttaminen tuntunut enempää mahdolliselta kuin tarpeelliseltakaan.

1800-luku oli vaikeaa aikaa mantšudynastialle. Dynastian ongelmaksi tuli 1800-luvun alussa kaksi seikkaa. Ensimmäinen oli sisäinen väestöpaine: 1700-luvun alusta 1800-luvun puoliväliin väestö kasvoi noin kolminkertaiseksi (ollen tuolloin noin 450 miljoonaa henkeä). Viljelysmaa ei kuitenkaan lisääntynyt samassa suhteessa; ainoastaan Mantsuriassa otettiin uusia alueita merkittävässä määrin viljelyyn 1800-luvulla alkaneen kiinalaissiirtolaisuuden myötä. Viljelyskasveissa tai -tekniikassa ei myöskään tapahtunut oleellista muutosta, eikä mitään ’teollista vallankumousta’ käynnistynyt. Väestönkasvu lisäsi kilpailua maasta, nosti maanvuokria ja paransi tilanomistajien asemaa. Se alensi valtaosan elintasoa, jopa kasvatti nälänhädän uhkaa huonoina vuosina.

Huima väestönkasvu (143 miljoonaa vuonna 1750 → 450 miljoonaa vuonna 1850) hankaloitti virkatutkintojärjestelmää, sillä paikkojen määrää ei lisätty. Dynastia vaikutti olevan loppuvaiheessa 1800-luvun alussa: virkamiehet olivat korruptoituneita, ylityöllistettyjä ja alipalkattuja. Myös armeijassa, etenkin mantšuarmeijassa, esiintyi korruptiota. Hoviin rakennettiin ylellisyyksiä ja rakennushankkeissa yleensäkin tuhlailtiin. Näissä olosuhteissa syntyi lukuisia kapinoita, joiden kukistaminen tuli kalliiksi.

Kenties suurimman ongelman aiheuttivat kuitenkin länsimaat. Vuonna 1821 Kiina otti käyttöön vuoden 1729 lain, joka kielsi oopiumikaupan. Oopiumikauppa ja erimielisyydet tuomiovallasta saivat britit aloittamaan ensimmäisen oopiumisodan 1840. Nanjingin sopimuksessa 1842 Britannialle luovutettiin Hongkong ja ulkomaat saivat lukuisia etuuksia Kiinassa.

Koska länsimaisten tekstiilien kysyntä Kiinassa ei vieläkään ollut länsimaiden toiveiden tasoista, Britannia vaati oopiumikaupan laillistamista. Muihin vaatimuksiin kuului muun muassa diplomaattien sijoittaminen Pekingiin. Vaateet saavuttaakseen Britannia ja Ranska käynnistivät toisen oopiumisodan (18561860), taustatukenaan Yhdysvallat ja Venäjä. Lisäongelman Kiinalle aiheutti samaan aikaan käytävä suuri Taiping-kapina. Kun britit ja ranskalaiset olivat ryöstäneet Pekingin 1860, Venäjä tarjoutui välittäjäksi kiistassa ja saikin rauhansopimuksen aikaan, ottaen itse korvaukseksi Kiinalta Amurin pohjois- ja Ussurin itä­puoliset alueet[12], kaikkiaan yli miljoona neliö­kilo­metriä.[3] Tälle alueelle venäläiset perustivat pian sen jälkeen Vladivostokin.

Leskikeisarinna Cixi kaappasi itselleen vallan oopiumisotien jälkeen ja pitikin käytännön valtaa käsissään lähes kuolemaansa saakka 1908. Aluksi nimellisenä keisarina toimi Cixin alaikäinen poika Tongzhi, joka jäi historiaan Tongzhi-restauraation ansiosta. 1800-luvun lopulla länsimaiden imperialismi kiihtyi, Ranskaa vastaan käytiin vielä sota Vietnamin hallinnasta 1884–1885. Aivan vuosisadan lopussa käytiin Kiinan–Japanin sota (1894–1895)

Mantšuvallan kaatuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisäisesti Kiinaa ravisutti 1800-luvun puolivälissä suuret kapinaliikkeet, jotka pyrkivät kukistamaan mantsudynastian. Näistä huomattavin oi ns. Taiping-kapina, joka sai suuria osia Keski-Kiinaa haltuunsa. Kapinalliset pyrkivät toteuttamaan maan päällä Taivaallisen rauhan suuren valtakunnan (Taiping tianguo). Taipingit olivat ideologialtaan mielenkiintoinen ryhmä, sillä heidän opeissaan oli läntistä vaikutusta. Liikkeen johtajat olivat saaneet herätteitä kristillisestä propagandasta, joskin opissa oli myös kiinalaisesta perinteestä saatua ainesta.

Toiseksi kapinalla oli positiivinen yhteiskuntaihanne, joka edellytti radikaaleja muutoksia: maanjakoa, naisen aseman parantamista jne. Käytännössä uudistusten toteutus kangerteli: sota esti määrätietoisen politiikan ja toisaalta Taiping-liikkeen johtajat olivat kaikesta huolimatta paljon tasa-arvoisempia kuin liikkeen muut jäsenet. Taiping-valtion pääkaupunki Nanjing kukistui vuonna 1864.

Ulkoisen vaaran ja sisäisten vaikeuksien edessä oli jotakin tehtävä. Kapinoiden kukistumisen myötä Kiinan johtoon tuli ryhmä miehiä, jotka pyrkivät restauraatioon, maan vahvistamiseen perinteen pohjalla. He uskoivat pitkään, että entisiä menetelmiä voitiin jatkaa. Maata aloitetiin uudistamaan pitäen "kiinalaista oppia perustana ja käyttäen länsimaista tekniikkaa käytännöllisen hyödyn saamiseksi". Kiinnostuksen kohteena oli ennen kaikkea asetekniikkaa, kaivokset ja laivanrakennus. Tulokset eivät olleet kovin hyviä, sillä taloudellinen panostus niihin oli pientä ja yritykset vanhoillisten virkamiesten määräysvallan alla.[4]

Sisäisen modernisaation ajatus kärsi haaksirikon vuosisadan vaihteessa. Ulkomaiden kilpailu oikeuksista Kiinassa kiihtyi, ja peliin liittyi aasialainen valta Japani. Tappio sodassa, Japania vastaan vuosina 1894-1895, aiheutti Kiinan intellektuellien keskuudessa uudistusajatusten leviämisen. Nyt haluttiin ottaa oppia, Japanin esikuvan mukaan, myös länsimaiden institutionaalisesta ja poliittisesta rakenteesta.

Sodan jälkeen Qing-dynastian lopun uudistusliikkeet saivat lisää potkua muun muassa Sadan päivän reformin kautta. Ulkomaisvastaisuus Kiinassa nousi myös entistä näkyvämmäksi tekijäksi boksarikapinan vaikutuksena. Kapinan jälkeen muutokset ja vallankumousliike voimistuivat, kunnes Wuhanin kansannousu lopulta johti Qing-dynastian kaatumiseen ja Kiinan tasavallan perustamiseen.

Yhteiskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskushallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan valtakuntaa johti keisari, Taivaan poika (tianzi), joka oli vähemmän kuin jumala, mutta enemmän kuin ihminen. Hänen valtansa ja vaikutuksensa oli suuri, hän oli lainlaatija ja tuomari, valtakunnan ylin hallintomies ja sotavoimien ylipäällikkö, mutta myös ihmiskunnan ja ylimpien voimien välittäjä sekä moraalisen esikuvan antaja alamaisille. Hän sai valtansa Taivaalta, ns. Taivaan mandaatin (tianming), mutta joutui ylläpitämään sitä sekä oikeamielisin teoin että suorittamalla oikeat uhrit korkeille voimille.

Periaatteessa keisari oli yksinvaltias, vastuussa ainoastaan maailmankaikkeutta sääteleville kosmisille voimille. Teoriassa hänen oli kuitenkin noudatettava hyvettä (de), kohdeltava alamaisiaan hyväntahtoisesti ja kunnioitettava perinteitä sekä esi-isien hyväksymiä metodeja. Mikäli hän ei näin menetellyt, joutui Taivaan mandaatti kyseenalaiseksi.

Keskushallinnon voi sanoa jakautuneen kahteen eri lohkoon, ’sisähoviin’ ja ’ulkohoviin’. Sisähovilla tarkoitetaan keisarin välittömässä läheisyydessä olevia elimiä, jotka hoitivat hänen jokapäiväistä hyvinvointiaan. Perheasioiden ohella ne auttoivat keisaria hallinnon päivittäisissä rutiineissa. Sisähovin poliittinen merkitys kasvoi myöhemmällä keisarikaudella. Sisähovin henkilökunnan asema riippui keisarin suosiosta, ja se oli usein miehitetty persoonallisesti keisarista riippuvaisilla henkilöryhmillä. Ming-kaudella oli käytetty pääasiassa eunukkeja, mutta Mantšut miehittivät sisähovin keisariklaanin perintöalamaisilla. [13]

Sisähovin ja ulkohovin yhdistivät korkeimmat keisarin neuvonantajat. He olivat jäseniä neuvostoissa, joiden tarkka muoto, nimet jne. vaihtelivat ajasta toiseen. Qing-dynastian aikana valtion korkein hallintoelin oli ns. valtioneuvosto, oikeastaan sotilaallisen suunnittelun virasto (junjichu). Se oli epävirallinen valmisteluelin, joka kokoontui joka päivä keskustelemaan kaikista hallinnon kysymyksistä. Näiden keskuselinten alaisuudessa toimivat ’ulkohovin’ keskusvirastot, joista tärkeimmät olivat ns. 6 ministeriötä. Ne olivat arvojärjestyksessä: siviilihallinnon ministeriö (libu), vero- ja valtionvarainministeriö (hubu), riittien ministeriö (libu), sotaministeriö (bingbu), oikeusministeriö (xingbu) sekä yleisten töiden ministeriö (gongbu). Qing-ajalla otettiin käyttöön myös erityinen "barbaarien hallitsemisen virasto", joka vastasi lähes Eurooppalaista ulkoministeriötä. Varsinaista ulkoministeriöitä ei koettu tarpeelliseksi, sillä Kiinalla ei nähty olevan tasavertaisia naapurimaita.

Lainsäädäntö ja tuomiovalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinalle tyypillistä on ollut oikeuslaitoksen ja kirjooitetun lain pienempi merkitys kuin muissa korkeakulttuureissa. Laki oli Kiinassa ihmistekoista, sitä ei oltu saatu jumalallisena ilmoituksena, kuten kristillis-juutalaisessa kulttuurissa. Toisaalta lait eivät perustuneet myöskään kansan tekemään yhteiskuntasopimukseen, vaan ne katsottiin heijastumiksi maailmankaikkeuden universaalista ja moraalisesta luonteesta. Käytännössä lainsäädäntö oli useimmiten hallitsijan määräyksiä valtansa tueksi.[14]

Tyypillistä kiinalaiselle lainsäädännölle oli, että se keskittyi hallinto- ja rikosoikeuteen. Sen sijaan siviilioikeus oli paljon kehittymättömämpää. Oikeuteen mentiinkin harvoin, ja suurin osa kaikista tapauksista, perintöasioista, avioliitoista jne. sovittiin klaanien kesken.

Kiinalainen oikeudenkäyttö olikin pelottavaa, joskaan ei mielivaltaista. Siihen kuului drastisia keinoja totuuden selville saamiseksi, kidutus oli yleistä ja saattoi kohdistua myös todistajiin. Aiheettomista syytöksistä oli ankarat rangaistukset. Kiinalaisessa järjestelmässä tuomioistuin ei ollut riippumaton valtioelin, vaan osa hallintokoneistoa.

Yhteiskuntaluokat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoriassa Kiinan väestö jakautui eri säätykerroksiin. Ylimpänä olivat oppineet (shi), sitten seurasivat arvossa maanviljelijät (nong), seuraavina käsityöläiset (gong) ja viimeisinä, vähimmin arvostettuina kauppiaat (shang). Vähitellen kuitenkin säätyrajat hälvenivät ja aseman määräsi varallisuus. Näin ollen kansa jaettiin kahtia virkamieskuntaan ja muuhun väestöön. Oman ryhmänsä muodostivat vielä hengenmiehet, buddhalaiset ja taolaiset, joilla ei ollut todellista autonomiaa.[14]

Kauppa ja talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaihdanta ja rahatalous olivat kehittyneet Kiinassa aikaisin. Jo Qin-dynastia (221206 eaa.) oli standardisoinut rahan, Song-ajalla oli siirrytty jopa paperirahaan. Tang-kaudelta lähtien oli veroissa siirrytty luontaisveroista rahaveroihin: kehitys johti maaveronkin osalta Ming-kaudelle päästyä rahaveron voittoon. Kiinan perinteinen maatalouteen perustuva yhteiskunta oli siten kaupallistuneempi kuin vastaavan ajan eurooppalainen.[14]

Wén-paperiraha vuodelta 1859.

Maatalous oli Kiinan perustava elinkeino. Se oli jo hyvin varhain intensiivistä. Viljanviljelyyn keskityttiin, kotieläimiä oli suhteellisen vähän. Työssä ihmisvoimalla oli ratkaisevan tärkeä osuus.

Qing-dynastian aikana teollisuuskasvien kasvatus lisääntyi: talonpojat kasvattivat puuvillaa, silkkiäispuun lehtiä, silkkiäistoukkia, tupakkaa ym. enemmän kuin itse tarvitsivat ja myivät ylijäämän. Näin he joutuivat rahatalouden piiriin. He turvautuivat yhä suuremmassa määrin sivuelinkeinoihin, tuotteiden jalostukseen ja käsityöhön. Vaihdannan piiri oli suuri, joskaan se ei saavuttanut maanlaajuisia mittoja.

Vaihdanta muodosti Kiinaan kauppapaikkojen verkoston. Sen alimpana perusosana oli noin 40 000 suurta kylää tai markkinakaupunkia. Nämä olivat yhteydessä korkeampiin kauppapaikkoihin ja nämä puolestaan maan tärkeisiin kaupunkeihin. Suuremmissa kaupungeissa kaupankäynti oli säädeltyä, luvanvaraista ja verotettua.

Valtio halusi kontrolloida tärkeitä talouden aloja. Kontrolli oli helpointa toteuttaa tekemällä kyseiset alat luvan varaisiksi monopoleiksi. Monopoleista tunnetuimmat olivat suolakauppiaiden monopolikillat sekä Kantonissa ulkomaan kauppaa yksinoikeudella hallinnut ns. cohong-ryhmä.[14]

1800-luvun Kiina länsimaissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsimailla levisi 1800-luvulla käsitys, jonka mukaan Kiinan - ja muidenkin itämaiden - kulttuuri oli toisaalta ikivanhaa, toisaalta tälle ikivanhalle tasolleen jähmettynyttä. Tähän ajatukseen päädyttiin helposti vertaamalla oman ajan Euroopan nopeaa kehitystä ja Kiinan siihen verrattuna tuskallista modernisoitumista.

Pysähtyneisyyttä ja siihen liitettyä kyvyttömyyttä muutokseen käytettiin perusteluna länsimaiden vallan lisäämiselle ja imperialistiselle käytännölle. Tämä käsitys, joka pitää Kiinaa teknisesti vähän kehittyneenä tai sitten katsoo sen tehneen edistysaskelensa jo hyvin varhain menneisyydessä, elää jossakin määrin vieläkin. Tämä käsitys on virheellinen, sillä monta kertaa Kiinan siviilisaation vanhuutta ja pysähtyneisyyttä on liioiteltu.[14]

Kiinassa ei kuitenkaan teollista vallankumousta tapahtunut, eikä siellä siirrytty kapitalismiin, vaan maa alkoi uudella ajalla jäädä jälkeen länsimaista. Syynä oli osaksi järjestelmä, joka väheksyi käsityöläisiä ja kauppiaita. Heistä ei siis syntynyt porvaristoa, poliittista luokkaa ja valtakeskusta, niin kuin länsimaissa. Toisaalta kauppiaiden henkkilökohtainen nousu yhteiskunnassa oli huomattavasti helpompaa, sillä muodollisia sääty-rajoituksia ei ollut.

Toinen selitys on puhtaasti taloudellinen: sen mukaan Kiina ajautui korkean tason tasapainon ansaan. Sen mukaan väestönkasvu ja taloudellinen kehitys olivat saavuttaneet sen tason, mihin oli mahdollista päästä valtakunnan käytettävissä olevien luonnonvarojen ja suhteellisen kehittyneen tekniikan avulla. Tälle tilanteelle oli ominaista se, että maassa oli puute raaka-aineista, mutta sen sijaan saatavilla runsaasti halpaa työvoimaa. Tällöin ei ollut tarpeellista eikä kannattavaa tehdä työtä helpottavia keksintöjä eikä investoida tekniikan parantamiseen. Kiinan kohdalla maan suhteellinen eristyminen auttoi tasapainotilan säilymistä; vasta kun ulkoinen paine kasvoi ennennäkemättömän suureksi, tasapaino alkoi murtua ja syvä muutos oli edessä.[14]

Hallitsijat ja merkittävät hahmot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinaa hallinneet Qing-dynastian keisarit olivat:

Muita kauden merkittäviä henkilöitä olivat:

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Otavan iso Fokus, 3. osa (Ip-Kp), s. 1806, art. Kiina. Otava, 1973. ISBN 951-1-00051-9.
  2. ”Neuvostoliitto, kartta Venäjän valtakunta 1600-luvun lopusta vuoteen 1860”, Otavan suuri ensyklopedia, 6. osa (Malaijit-Oppiminen), s. 4652. Otava, 1979. ISBN 951-1-05122-9.
  3. a b ”Kiina”, Otavan suuri ensyklopedia, 4. osa (Juusten-Kreikka), s. 2970. Otava, 1978. ISBN 951-1-04658-6.
  4. a b c d Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri, s. 59-62. Otava, 2005. ISBN 951-1-15943-7.
  5. Wei Yuan, 聖武記 Military history of the Qing Dynasty, vol. 4. “計數十萬戶中,先痘死者十之四,繼竄入俄羅斯哈薩克者十之二,卒殲於大兵者十之三。”
  6. a b Peter Perdue: China Marches West: The Qing Conquest of Central Eurasia, s. 287. Belknap Press of Harvard University Press, 2005.
  7. Michael Edmund Clarke: In the Eye of Power: China and Xinjiang Qing Conquest to the 'New Great Game' for Central Asia, 1759–2004 (väitöskirja), s. 37. Brisbane: Griffith University, Dept. of International Business & Asian Studies, 2004. Teoksen verkkoversio.
  8. Staatsmann, Feldherri und Dichter. Damals, 2011, 43. vsk, nro 1, s. 16–24. (saksaksi)
  9. Hall, s. 27–29.
  10. Dai, s. 145.
  11. Schirokauer, Conrad & Clark, Donald N. Modern East Asia: A Brief History, 2nd ed., s. 35. Boston & New York: Houghton Mifflin Company, 2008. ISBN 978-0-618-92070-9.
  12. Jung Chang: Kiinan viimeinen keisarinna, s. 58. Suom. Jaana Iso-Markku. Otava, 2013. ISBN 978-951-1-23807-2.
  13. Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri, s. 135. Otava, 2005. ISBN 951-1-15943-7.
  14. a b c d e f Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri, s. 143. Otava, 2005. ISBN 951-1-15943-7.


Edellinen kausi:
Ming-dynastia
Kiinan dynastiat Seuraava kausi:
Kiinan tasavalta