Kiinan tasavallan historia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kiinan tasavallan lippu (1912–1928)
Kiinan tasavallan lippu (1928–)

Kiinan tasavalta perustettiin vuonna 1912, vallankumouksen kaadettua mantšujen Qing-dynastian vuonna 1911. Sen ensimmäinen presidentti oli tohtori Sun Zhongshan, joka tunnetaan vielä ehkä yleisemmin nimellä Sun Yatsen (perustuu kantonin lausumiseen). Kiinan tasavalta on edelleen olemassa, sillä kommunistien vallankumouksen jälkeen (1949) tasavallassa valtaapitäneet pakenivat Taiwanin saarelle ja ovat siitä lähtien hallinneet Taiwania ja muutamaa ympäristön saarta ainoina varsinaisina Kiinan tasavallan osina, joskin hallitus väittää Manner-Kiinankin kuuluvan tasavallalle.

Tasavaltalainen vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallankumousliike oli ollut olemassa jo 1800-luvun lopulta lähtien. Se oli organisoitunut erityisesti Japanissa ja länsimaiden hallussaan pitämissä sopimussatamissa pääosin Sun Zhongshanin ja tämän perustaman Tongmenghui-puolueen taakse. Osa Japanissa opiskelevista isänmaallisista opiskelijoista sen sijaan kannatti Liang Qichaon tai Kang Youwein uudistuslinjaa ja perustuslailliseen monarkiaan siirtymistä rauhanomaisin keinoin. Monet pelkäsivät, että ulkomaat käyttäisivät vallankumousta hyväkseen ja ottaisivat haltuunsa lisää kiinalaisia maita.

Syksyllä 1911 tasavaltalaiset opintopiirit valmistelivat kapinaa Wuhanissa. He kirjoittivat myös Tongmenghui-puolueelle aikeestaan, mutta heitä ei otettu tosissaan. Samaan aikaan Sichuanissa lakkoiltiin ja paikallinen kuvernööri päätti pidättää mielenosoittajia. Tästä seurasi aseellinen yhteenotto ja keskushallinto lähetti mantšuarmeijan yksiköitä paikalle Wuhanista. Wuhanissa opintopiiriläiset räjäyttivät vahingossa pommin, ja asiaa tutkimaan lähteneet poliisit saivat käsiinsä opintopiirin jäsenlistan. Opintopiiriläisten peli olisi pelattu ellei vallankumous alkaisi heti, joten he päättivät yrittää. He ottivat haltuunsa ammusvaraston ja maakunnan rahavarat. Jostakin syystä jopa armeijan komentaja pakeni Wuhanista.

Johtajakseen opintopiiriläiset valitsivat Li Yuanhongin, sillä hän oli hieman vanhempi ja arvovaltaisempi henkilö. Tämä onnistuikin suostuttelemaan maakuntaneuvoston perustuslailliset taaksensa. Muuallakin lähistöllä maakuntaneuvostot saatiin julistamaan alueensa itsenäisiksi. Johtoon valittiin aina joku paikallisesti merkittävä eliitin edustaja.

Keskushallinnossa katsottiin Yuan Shikain olevan oikea mies taltuttamaan kapina. Yuan ei kuitenkaan suostunut, mutta kun toiseksi soveliain henkilö murhattiin, yritettiin häntä suostutella keinolla millä hyvänsä. Yuan Shikai vaati ehtonaan että parlamentti oli perustettava ja hänen itsensä oli saatava valtaa. Perustuslaki julistettiinkin voimaan ja Yuan Shikai johdatti armeijansa kohti Wuhania. He etenivät nopeasti Hanyangiin asti, mutta viimeisenä erottimena olevaa jokea ei ylitetty vaan Yuan Shikai alkoi hakea kompromissia.

Tongmenghui halusi nyt mukaan vallankumoukseen ja lähetti ihmisiä organisoimaan joukkoliikettä eri kaupungeissa, mutta nämä tukahdutettiin helposti. Tongmenghuin edustajia oli kuitenkin Shanghaissa vallankumousta ajamassa ja puolue tunnustettiin valtakunnalliseksi vaikuttajaksi. Etelä-Kiinassa alkoi olla huomattava määrä itsenäiseksi julistautuneita maakuntia, ja Tongmenghui perusti Nanjingiin senaatin näitä edustamaan. Koska soveliasta keisaria ei ollut tarjolla, eliitin kannalta ainoa järkevä ratkaisu näytti olevan tasavallan perustaminen. Kaaosta ei haluttu ulkomaiden takia, Venäjä kuitenkin ehti painostaa Kiinan hyväksymään Ulko-Mongolian itsenäisyys ja britit jättämään Tiibetin rauhaan ja myöntämään ulkomaisille tuomiovalta myös kiinalaisten osalta sopimussatamissa.

Yuan Shikain hallituskausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Senaatin piti nyt valita presidentti, suosituimpia ehdokkaita olivat Yuan Shikai ja Li Yuanhong. Kompromissiksi eteläisen tasavallan päämieheksi valittiin Sun Zhongshan vuonna 1912, ja tästä alkoi uusi ajanlasku tasavallassa. Tongmenghui muodosti uuden hallituksen, jolla oli kuitenkin valtaa vain Shanghain seudulla, sillä läheskään kaikki etelän itsenäistyneet maakunnat eivät tunnustaneet Nanjingin senaattia ja pohjoisessa valta kuului yhä Qing-keisarille. Sun Zhongshan havaitsi, että Yuan Shikai oli ainoa, jolla oli ulkomaistakin kannatusta. Hän ilmoitti, että Yuan Shikai nimitettäisiin presidentiksi, jos Pohjois-Kiina liittyisi tasavaltaan.

Yuan Shikai alkoi neuvotella asiasta hovin kanssa, sillä osa hänen omista sotilaistaankin kannatti tasavaltaa. Yuan lupasi turvata mantšukeisarihuoneen turvallisuuden Kielletyssä kaupungissa, eikä hovi voinut muuta kuin suostua ehtoihin. Niinpä Yuan Shikaista tuli presidentti ja hänen painostuksestaan parlamentti muutti Pekingiin, joka pysyi pääkaupunkina.

Guomintang-puolue syntyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tongmenghui-puoluetta yhdistävä tekijä oli ollut vallankumousaate, joten vallankumouksen toteuduttua puolue alkoi hajota. Sun Zhongshan ja Song Jiaoren perustivat erilaisten vallankumousryhmien ja maakuntaeliittien löyhäksi yhteenliittymäksi nationalistipuolue Guomintangin. Kaksipuoluejärjestelmän toisena puolueena toimi Edistyspuolue. Guomintang oli voitokas vuoden 1913 vaaleissa, pääministeriksi nimitetty Song Jiaoren kuitenkin murhattiin välittömästi. Sun Zhongshan päätyi rautatieministeriksi.

Parlamentin vaikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parlamentaarikot eivät tunteneet parlamentin toimintaperiaatteita. Oppositiotoiminnan sijaan asioissa haettiin yksimielisyyttä ja poliittiset suhteet olivat hierarkkisia. Yuan Shikai nimitti hallitukseen mieleisiään henkilöitä kun erimielisyyttä parlamentin kanssa esiintyi, eikä häntä voitu vastustaa sillä armeija totteli häntä. Parlamentin todellinen valta oli lähes olematon.

Seitsemän maakuntaa julistautui itsenäisiksi Yuan Shikain nimitellessä kenraalejaan kuvernööreiksi. Tällöin Guomintang julisti toisen vallankumouksen alkaneeksi, mutta sillä ei ollut riittävää tukea minkään aikaansaamiseksi. Yuan Shikain Beiyang-armeija kukisti alkavan kapinan ongelmitta ja maakunnat liitettiin entistäkin tiiviimmin Yuan Shikain alaisuuteen. Guomintang kiellettiin 1913 ja toimi sen jälkeen maanpaossa Japaniissa.

Perustuslainmuutoksessa nimitykset ja lakien säätäminen siirrettiin presidentin tehtäviksi. Parlamentti lopetti kokoontumisensa, presidentin valtakautta pidennettiin eikä valtakauden päättymisen jälkeen tarvittu vaaleja. Sotilasdiktatuuri piti maan kasassa, mutta maakunnat painoivat omia rahojaan ja hoitivat rahapolitiikan muutenkin pääosin itsenäisesti. Niinpä Yuan Shikai joutui turvautumaan ulkomaihin rahaa saadakseen, ulkomaille myönnettiin rautatieoikeuksia ja suolaveron kanto, pian myös budjetin ja tullien valvonta.

Kun lännessä käytiin ensimmäistä maailmansotaa, Japanin hallitus lähetti Katō Takaaki]n laatimat 21 vaatimusta Kiinalle uhaten tehdä Kiinasta protektoraatin. Yuan Shikai suostui neuvotteluissa Japanin vaatimuksiin, mikä romahdutti hänen kannatuksensa täysin, jopa armeijan sisällä. Arvovaltaa saadakseen Yuan Shikai päätti julistautua keisariksi 1914. Keisarivallan palauttamisesta tehtiin virallinen päätös vuonna 1915, minkä seurauksena Yunnan julistautui itsenäiseksi ja Sichuan alkoi kerätä omaa armeijaa. Ulkomaillakin vastustettiin keisarihanketta ja lopulta Yuan Shikai suostui luopumaan ajatuksesta. Hän kuoli vuonna 1916.

Sotaherrojen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sotaherrojen aikakausi
Beiyangin armeijan joukkoja koulutetaan

Yuan Shikain kuoleman jälkeen valta alkoi hajota Kiinassa armeijoiden komentajien kesken. Koska voimakas Beiyang-armeija hajosi myös eri kenraalien alaisuuteen, ei valtakunnallista armeijaa enää ollut. Sen sijaan lukuisat maakunnalliset ja yksityiset armeijat taistelivat keskenään alueista, joilta ne kantoivat erittäinkin korkeita veroja jopa kymmeniä vuosia etukäteen.[1] Pitkäikäisin sotaherrojen hallitsema valta-alue oli Xibei San Ma, jota muslimisotaherrat hallitsivat vuodesta 1910 Kiinan sisällissodan loppuun asti, vuoteen 1949.

Valtion ulkopolitiikasta ja sen solmimista sopimuksista vastasi se sotaherra, joka kulloinkin hallitsi Pekingiä. Koska valtio sai edelleen tullituloja sekä joitakin ulkomaalaisten keräämiä veroja, Pekingin herruus oli tavoiteltu ja kaupunki vaihtoikin omistajaa keskimäärin neljän kuukauden välein. Parlamentti aloitti toimintansa uudelleen vuonna 1916 presidentti Li Yuanhongin käskystä, mutta sillä ei ollut oikeaa valtaa ja sitä käytettiin vain legitimiteetin tuojana kulloisenkin sotaherran päätöksille, sillä parlamentti teki rahasta mitä hyvänsä.

Kiinan kannalta erittäin huonon Versailles’n rauhansopimuksen vastustamisesta liikkeelle lähtenyt Toukokuun neljännen päivän liike 1919 ja sitä seurannut Uuden kulttuurin liike toivat muutoksia yhteiskuntaan. Erityisen oleellinen oli kirjakielen uudistus, jonka ansiosta kirjallisuutta alettiin kirjoittaa kansantajuisesti puhekielellä sen sijaan että olisi kirjoitettu klassista kiinaa, jota ymmärsivät vain oppineimmat.

Työväenliike alkoi nostaa päätään rannikon suurkaupungeissa ja marxilaista kirjallisuutta alettiin kääntää Toukokuun neljännen päivän liikkeen jälkeen. Kiinan kommunistinen puolue perustettiin Shanghaissa 1921. Aluksi se kohdistui työläisiin marxilaisen perinteen mukaisesti, siitäkin huolimatta että Kiinassa teollisuustyöläisiä oli suhteellisen vähän. Työväenliikkeen edustajat, mukaan lukien Kommunistinen puolue, järjestivät lakkoja 1920-luvulta lähtien varsin tiheään tahtiin ja vähitellen toiminta alkoi käydä entistä sotilaallisemmaksi.

Guomintangin paluu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guomintang-puolue (GMT) lähti tekemään paluuta Toukokuun neljännen päivän liikkeen ajatusten ideoimana ja onnistui valtaamaan Kantonn perustaen sinne separatistihallituksen vuonna 1920, presidenttinä Sun Zhongshan. Sun halusi yhdistää Kiinan sotaretkellä, ja lähtikin kenraali, henkivartijansa, Tšiang Kai-šekin kanssa tällaista huonolla menestyksellä vetämään vuonna 1922. Retken seurauksena Sun Zhongshan kumppaneineen joutui vetäytymään Shanghaihin.

Komintern ei uskonut kommunistisen puolueen voimaan, vaan katsoi sen tarvitsevan liittolaisen. Sopivana liittolaisena nähtiin Guomintang, joka suostuikin liittoon sillä se halusi Kominternin apua hallinnon organisointiin ja sotilaskoulutukseen. Kominternin luvalla Kommunistisen puolueen jäsenistä otettiin Guomintangin johtoon mukaan, GMT organisoitui ja perusti uudelleen separatistihallituksen Kantoniin 1925. Samana vuonna Sun Zhongshan kuoli sairauteen.

Ehdokkaita Sun Zhongshanin seuraajaksi oli paljon eikä kukaan heistä oikein erottunut edukseen. Tšiang Kai-šek toimi välittäjänä ääriliikkeiden välillä ja sai siten arvostusta osakseen. Hän johdatti Guomintangin sotaretkelle 1926–1928. Se hyökkäsi kahtena osastona, läntisessä osastossa olivat vasemmistolaiset ja se eteni Wuhaniin. Itäistä osastoa johti Tšiang Kai-šek ja se eteni Shanghaihin. Hän piti sitkeästi koossa armeijansa ja vapautti monet alueet sotaherrojen mielivallasta.[1] Shanghaissa paikallinen työväenliike oli ottanut vallan jo ennen Guomintangin saapumista, mutta yllättäen Tšiang Kai-šek kielsikin työväenliikkeen ja järjesti teurastuksen Shanghaissa. Pian muissakin kaupungeissa kukistettiin ammattiyhdistysliikkeet.

Guomintangin Wuhanin siipi perusti uuden hallituksen, jossa kommunistitkin olivat mukana. Se julisti Tšiang Kai-šekin pois viralta, muttei sillä ollut keinoja toteuttaa tätä. Tšiang Kai-šek ilmoitti perineensä Sun Zhongshanin vallan ja julistautui uuden hallituksen päämieheksi Nanjingissa. Syksyn sadonkorjuukapinan jälkeen Wuhanin hallitus kuitenkin sanoutui irti kommunismista ja palautui Tšiang Kai-šekin linjalle. Tämä toi mukanaan myös tärkeitä liittolaisia pohjoisessa, ja pian Guomintang lähtikin jatkamaan sotaretkeään pohjoiseen kahtena rintamana. Sotaherrojen keskinäisen kahinoinnin vuoksi Guomintang onnistui päihittämään ennalta ylivoimaiset vastustajansa ja valtasi Pekingin vuonna 1928.

Guomintangin ideologia oli kuitenkin kuollut pitkälti Sun Zhongshanin myötä eikä merkittäviä uudistuksia tehty.lähde? Oikeastaan Nanjingin hallituksen valta ulottui vain noin 8 %:iin Kiinasta. Puolue piti yllä yksinvaltaa ja toimi kovaotteisesti kansalaisia kohtaan. Virkakoneisto oli korruptoitunut ja tehoton[1]. Vuonna 1938 perustettiin Uuden elämän liike edistämään fasismia ja Tšiang Kai-šekin johtajakulttia. Guomintang joutui toimimaan yhteistyössä paikallisten sotaherrojen kanssa, sillä sillä ei ollut voimavaroja heidän vallastariisumisekseen. Guomintangin vastustusta nosti se, ettei se toimineet aktiivisesti Japanin uhan purkamiseksilähde?.

Kommunistinen puolue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guomintangin nationalistit alkoivat vainota kommunisteja 1927 ja kommunistien yhdistykset joutuivat pakenemaan maaseudulle. Siellä vahvistui Mao Zedongin (Mao Tse-Tung) ajatus maalta lähtöisin olevasta vallankumouksesta eikä Neuvostoliiton ja Kominternin ohjeita enää noudatettu kirjaimellisesti. Nanshangissa järjestettiin työläiskapina, mikä kukistettiin, mutta tapaus lasketaan Kansan vapautusarmeijan synnyksi. Kommunistit hyökkäsivät Hunanin pääkaupunkiin Changshahan vuonna 1930, mutta tämäkin epäonnistui ja valtava määrä ihmisiä teloitettiin. Strategia alkoi näyttää toimimattomalta.

Mao perusti Jiangxin neuvoston, jossa kommunistit harjoittelivat hallintoa, sissisotaa ja kokeilivat maareformia. Mao omaksui strategiaksi oman armeijan ja oman alueen ylläpidon syrjäseuduilla tunnustaen vallankumouksen olevan hidas prosessi. Vastaavia neuvostoja perustettiin muuallakin maassa, mutta puolueen johto oli edelleen Kominternin linjoilla eikä perustanut maaväestöstä. Mao jopa erotettiin politbyroosta 1927. Guomintang yritti kukistaa Jiangxin neuvostoa useaan otteeseen 1930–1931, mutta Maon sissitaktiikka toimi hyvinlähde?.

Lopulta politbyrookin joutui pakenemaan Jiangxihin. Mao asetettiin kotiarestiin vuonna 1934 ja taktiikka vaihdettiin alueelliseksi sodankäynniksi. Tšiang Kai-šek oli hankkinut saksalaisia sotilasneuvonantajia ja heidän avustuksellaan hyökkäsi viidennen kerran Jiangxihin, tällä kertaa onnistuneesti. Kommunistit lähtivät pakenemaan aikeenaan liittyä johonkin muuhun neuvostoon, minkä Guomintang tietysti osasi ennakoida ja estää.

Vuonna 1935 Maon linja voitti puoluekokouksessa ja alkoi Pitkä marssi kohti Shaanxin neuvostoa. Kommunistit saivat merkittävän propagandavoiton saapuessaan perille Yananiin (Jenan) vuonna 1936, vaikka väki olikin 10 000 kilometrin matkalla vähentynyt kymmenykseen, eli noin kymmeneen tuhanteen. Kommunistien joukkojen kurinalaisuus toi mainetta ja kunniaa, kun taas Guomintang sai lisää vastustajia, sillä se ei keskittynyt Japanin kukistamiseenlähde?.

Yananissa kommunistit uudelleenorganisoituivat ja pääsivät harjoittelemaan hallintoa. Talonpojat otettiin mukaan puolustukseen ja tuotantoon, kiinnittäen samalla huomiota heidän hyvinvointiinsa. Kylissä järjestettiin myös vaaleja ja Kiinan kansankongressi sai alkunsa.

Japanin-vastainen sota 1937–1945[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanin aikeet Kiinaa kohtaan oli helposti havaittavissa jo vuonna 1932 Japanin miehitettyä Mantšurian ja perustettua sinne nukkevaltiokseen Mantšukuon. Mantšurian menetys oli kova isku myös Kiinan taloudelle, sillä siellä oli paljon teollisuustuotantoa ja kaivoksia. Sen sijaan että toimenpidettä olisi pidetty sodan aloituksena, Tšiang Kai-šek valitti asiasta Kansainliitolle, joka oli kuitenkin voimaton Japanin suhteen. Japanilaiset levittäytyivät hiljalleen myös Mantšurian ulkopuolelle.

Kommunistit halusivat yhdistää voimansa Guomintangin kanssa Japanin pysäyttämiseksi, sillä hyökkäys oli selvästi odotettavissa. Kommunistit muuttivatkin politiikkaansa sovinnollisemmaksi Guomintangia kohtaan esittäen välirauhaa. Kuitenkin yhteistyö saatiin aikaan vasta kun Tšiang Kai-šek joutui omien kenraaliensa sieppaamaksi joulukuussa 1936. Nämä pakottivat hänet allekirjoittamaan yhteisrintamasopimuksen. Samaan aikaan Japani kiristi tahtiaan edetessään Kiinaan. Niin sanottu Marco Polon sillan välikohtaus 7. heinäkuuta 1937 merkitsi täysimittaisen sodan syttymistä maiden välille. Guomintang ei vieläkään ollut halukas sotimaan japanilaisia vastaan, vaan piti päätavoitteenaan kommunistien kaatamista. Se järjesti hyökkäyksiä myös kommunisteja vastaan, vaikka nimellisesti olikin mukana yhteisrintamassa.

Japani eteni nopeasti pitkin Kiinan rannikkoa ja oli vallannut sen koko pituudelta vuonna 1938. Guomintang kärsi jatkuvasti tappioita japanilaisia vastaan, kun taas kommunistit iskivät maaseudulta japanilaisten selustaan ja saavuttivat voittoja. Japanilaiset pitivät kaupunkeja hallussaan, mutta maaseutu pohjoisessa päätyi pitkälti kommunistien käsiin. Menestys, kurinalaisuus ja talonpoikien hyvä kohtelu nostivat kommunistien suosiota ja heidän voimavaransa armeija mukaan lukien voimistui erittäin nopeasti Japanin vastaisen sodan aikana.

Linjat sodassa pysyivät kutakuinkin vuoden 1938 asemissa toisen maailmansodan loppupuolelle saakka. Japanin oukkojen huolto oli riippuvainen Japanin ja Kiinan välisestä rahtilaivaliikenteestä, ja amerikkalaisten pommitukset haittasivat sitä. Tämän vuoksi Japani pyrki vuoden 1944 loppuun saakka hyökkäämään Yhdysvaltain Itä-Aasian lentokentille. Lopulta Kiinan-rintama jäi eristyksiin Japanin muista rintamista. Sota jatkui siihen saakka kunnes Japani antautui Yhdysvalloille maailmansodan päätteeksi vuonna 1945.[2] Japanilaisten peräännyttyä sekä Guomintang että kommunistit kiiruhtivat ottamaan haltuunsa vapautuvaa maata ja takavarikoimaan japanilaisten aseita.

Sisällissota 1945–1950[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanin peräännyttyä alkoivat taistelut Guomintangin ja kommunistien välillä toden teolla. Maailmansodn päättyessä Guomintang oli voimiltaan ylivertainen, ja kommunisteilla oli vahva asema vain maan pohjoisosassa. Mahdollisesti he saivat aseistusta Neuvostoliitolta. He arvioivat sodan muodostuvan pitkäksi ja pyrkivät siksi välttämään sen syttymistä. Kommunistit aloittivat maauudistuksia hallisemillaan alueilla, ettei riitaa Guomintangin kanssa suotta syntyisi. Osapuolten välit kuitenkin kärjistyivät, ja sota syttyi keväällä 1946 Mantšuriassa.[3] Sodan aikana jatkuvasti kasvaneella kommunistien Kiinan kansanarmeijalla oli sodan päättyessä riveissään jopa 13 miljoonaa sotilasta, joten sen ei enää tarvinnut käydä vain pientä sissisotaa Guomintangin joukkoja vastaan. Guomintang puolestaan sai aseellista ja rahallista tukea Yhdysvalloista. Tästä huolimatta kommunistit levittivät valta-aluettaan ripeään tahtiin. Sota oli käytännössä ratkennut vuoden 1948 aikana, ja seuraavana vuonna kommunistit hyökkäsivät maan eteläosaan[3].

Vallankumouksen loppuvaiheessa vuonna 1949 lähes kaksi miljoonaa johtavaan luokkaan kuuluvaa henkilöä pakeni manner-Kiinasta, erityisesti Nanjingin kaupungista, Formosan saarelle ja otti nimen Taiwan. Koska kommunisteilla ei ollut laivastoa, he eivät voineet seurata perässä. Niinpä Kiinan tasavalta jatkoi olemassaoloaan Taiwanilla, virallisen tulkinnan mukaan sieltä hallitaan myös Manner-Kiinaa, Manner-Kiinan puolella Taiwan lasketaan osaksi Kansantasavaltaa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Seppo Zetterberg (toim. suomalainen laitos): Muutosten vuosisata 4, s. 35. Alkuteos: Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade. WSOY, 1994. ISBN 951-0-18421-7.
  2. Magnusson, Thomas & Rosenfeldt, Niel Erik & Weibull, Jörgen: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 17, s. 324–325. Suom. Kirsti ja Arto Ingervo. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-09304-5.
  3. a b Ole Kristian Grimnes: ”Kommunistinen imperiumi”, Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 18. Jakautunut maailma, s. 84–88. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-09319-3.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]