Kiinan tasavallan historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kiinan tasavalta perustettiin vuonna 1912, kun vallankumouksen seurauksena mantšujen Qing-dynastia syrjäytettiin vallasta.[1] Keskeisimpinä syinä yli 2000 vuotta kestäneen keisarivallan kukistumiseen oli keisarin vallan heikkeneminen ja kansan keskuudessa kannatusta saaneet tasavaltalaiset aatteet.[2][3] Tasavallan ensimmäiseksi johtajaksi nousi tasavaltalaisen Kuomintangin johtajan Sun Yat-Senin sijasta entisen keisarillisen armeijan päällikkö Yuan Shikai, jotta vältyttäisiin eri osapuolten välisiltä vihamielisyyksiltä.[2][1] Yuan Shikai kuoli vuonna 1916, minkä jälkeen valta ajautui alueellista valtaa pitäneiden sotapäälliköiden käsiin.[2]

Sotapäälliköiden aikakaudella maassa alkoi herätä kommunistiset aatteet. Kommunistit saivat kannatusta laajoilla alueilla ja he toimivat aluksi yhteistyössä Kuomintangin kanssa maan yhtenäisyyden palauttamiseksi.[2] Sun Yat-Senin kuoltua Kuomintangin johtoon noussut Tšiang Kai-šek ei enää suostunut yhteistyöhön kommunistien kanssa.[4][5] Japani valloitti osan Mantšuriasta vuonna 1932 ja Kiinan ja Japanin välille syttyi täysimittainen sota vuonna 1937.[2] Sodan aikana Tšiang Kai-šek pakotettiin yhteistyöhön japanilaisten uhan torjumiseksi. Lopullisesti Japani kukistui liittoutuneiden ansiosta ja japanilaiset vetäytyivät valloittamiltaan alueilta.[1]

Kiina ajautui Japanin vastaisen sodan päätyttyä sisällissotaan. Japanin sodan aikana kommunistit olivat saaneet laajaa kannatusta tasavaltalaisen Kuomintangin kustannuksella. Sisällissodan seurauksena tasavaltaltaiset joutuivat vetäytymään Taiwanin saarelle, missä tasavaltalaishallitus jatkoi toimintaansa. Manner-Kiinassa Mao Zedong julisti Kiinan kansantasavallan perustetuksi vuonna 1949. Virallista rauhansopimusta osapuolten välille ei ole koskaan solmittu.[1][2]

Tasavaltalaisliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinaa vuosisatojen ajan hallinnut mantšujen Qing-dynastia alkoi muuttua kiinalaisväestön silmissä epäsuosituksi hävityn Japania vastaan vuosina 1894-1895 käydyn sodan jälkeen. Sodan jälkeen solmittua Shimonosekin rauhaa pidettiin Kiinassa häpeällisenä. Kiina joutui maksamaan suuret sotakorvaukset ja luovuttamaan Japanille Taiwanin saaren ja tunnustamaan Korean itsenäisyyden. Ainoastaan länsimaiden väliintulo niin kutsutussa kolmoisinterventiossa esti myös Liaodongin niemimaan liittämisen Japaniin. Qing-dynastian heikkous aloitti uuden imperialistisen aallon Kiinan yli, kun Venäjä, Japani, Ranska, Saksa ja Britannia jakoivat Kiinan omiin etupiireihinsä.[1][6][7]

Rauhansopimus johti kiinalaisen oppineiston poliittiseen aktivoitumiseen tavalla, jota Kiinassa ei ennen oltu nähty, ja Qing-dynastian keisariin vedottiin uudistusten puolesta. Keisari Guangxu oli juuri täysi-ikäistyttyään saanut vallan käsiinsä sijaishallitsijana toimineelta leskikeisarinna Ci Xiltä. Keisari nimitti Kang Youwein toteuttamaan sadan päivän uudistukset, joiden oli määrä uudistaa valtion hallintokoneiston rakenne ja lakkauttaa hyvin palkatut mutta turhat virat. Hovin vanhoilliset konservatiivit ryhtyivät vastaiskuun ja kutsuivat leskikeisarinna Ci Xin apuun. Tämän nimissä keisarilta kaapattiin valta ja uudistukset peruttiin. Kang Youwei säästyi teloitukselta paettuaan brittien suojelukseen Hongkongiin.[1][8][9] Ci Xi sai ratkaisevaa tukea nuorelta sotilasjohtajalata Yuan Shikailta, joka nousi myöhemmin merkittäväksi henkilöksi keisarivallan kukistumisen jälkeisinä aikoina.[9][10]

Uudistushankkeen kaatumisen kanssa alkoi samoihin aikoihin 1890-luvun lopulla kyteä ulkomaalaisvastainen liike, joka sai nimen boksarikapina. Kapinalliset hyökkäsivät kaikkia ulkomaalaisuuden merkkejä, kuten kirkkoja ja lennätinlinjoja vastaan. Qing-dynastian todellinen hallitsija Ci Xi antoi tukensa boksareille, mutta tästä huolimatta kiinalaiset kuvernöörit yrittivät tukahduttaa kapinan alueillaan. Kapinan yltyessä ulkovallat hyökkäsivät Pekingiin rauhoittaakseen tilanteen ja vuonna 1900 kapina saatiin kukistettua. Kiina tuomittiin jälleen maksamaan sotakorvaukset kapinan jälkeen, mutta Qing-dynastialle kohtalokkainta oli sen arvovallan romahdus.[1][11][12]

Kapinan jälkeen maassa alettiin vaatia yhä äänekkäämmin perustuslailliseen monarkiaan siirtymistä. Qing-dynastian todellinen hallitsija Ci Xi ei tätä voinut ajatellakaan, ja Qing-hallinto yritti pelastaa itsensä uudistamalla hallintoa ja toteuttamalla aiemmin hylkäämänsä sadan päivän uudistukset.[13][1] Lopulta päätettiin että perustuslailliseen monarkiaan siirryttäisiin vähitellen, vuodesta 1908 alkaen.[13] Saman vuoden lopulla Ci Xi kuoli, keisari Guangxu kuoli vain päivää ennen häntä. Samanaikaiset kuolemat tuskin olivat sattumaa. Uudeksi keisariksi nousi alaikäinen Pu Yi, minkä vuoksi valtaa pitivät sijaishallitsijat.[13][1]

Sun Yat-sen oli Kiinan tasavaltalaisliikkeen perustaja.

Vaikka mantšut olivat hyvin kiinalaistuneita, mantšuvastaisuus ei ollut koskaan hävinnyt Kiinasta. Kaikki kapinat Qing-dynastian historian alusta alkaen pyrkivät mantšuvallan kukistamiseen. Ulkomaalaisvastainen boksarikapina poikkesi tässä suhteessa aiempien kapinoiden luonteesta.[3] Boksarikapinan jälkeen Kiinalta vaaditut sotakorvaukset rasittivat kaikkein eniten talonpoikaisväestöä, mikä joudutti mantšuvallan luhistumista.[12][11] Maassa syntyi tasavaltalaisliike, joka sai kannatusta etenkin opiskelijoiden keskuudessa. Tasavaltalaisen liikkeen johtohahmoksi nousi Sun Yat-Sen, joka johti Tongmenghui -nimistä tasavaltalaista liikettä. Sun Yat-Sen toimi pääosin ulkomailta käsin, sillä hän oli maan etsityin mies ja hänen päästään oli luvattu palkkio. Qing-viranomaiset kaappasivat hänet Lontoossa Kiinan suurlähetystöön, mutta asiasta nousseen kansainvälisen kohun vuoksi Sun Yat-Sen vapautettiin.[3][1] Vuosina 1906-1911 Sun Yat-Sen johti useita tuloksettomia vallankaappausyrityksiä, mutta tasavaltalaisten asema kuitenkin vahvistui, kun he saivat kasvavaa tukea Qing-armeijan riveistä loikanneilta upseereilta.[3] Niin kauan kuin Qing-dynastia saattoi luottaa armeijan kuuliaisuuteen, sen valta ei ollut uhattuna maakunnissa vallitsevista levottomuuksista huolimatta.[14]

Tasavaltalainen vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallankumousarmeijan johtajat Wuhanissa, armeijan päämajan edustalla vuonna 1911.
Xinhai-vallankumous Shanghaissa.

Kun tasavaltalainen vallankumous lopulta alkoi, Sun oli varainkeruumatkalla Yhdysvalloissa, eikä Tongmenghui -järjestöllä ollut aluksi osaa vallankumouksessa.[3][1] Tasavaltalainen vallankumous alkoi sattumalta Wuhanin kaupungissa, 9. lokakuuta vuonna 1911. Tapahtumaketju alkoi kun Qing-armeijan joukkoja siirrettiin Wuhanista Sichuaniin hillitsemään rautateiden kansallistamisesta puhjenneita levottomuuksia.[3][1] Paikallinen tasavaltalainen solu aikoi käyttää tilaisuuden hyväkseen ja alkoi suunnitella kapinaa, mutta aikeet paljastuivat kun heidän ruutivarastonsa räjähti. Paikalliset viranomaiset alkoivat tutkia tapausta ja he saivat käsiinsä kapinallisjärjestön jäsenluettelot. Kapinallisista moni oli paikallisen varuskunnan sotilaita. Paljastuneita kapinallisia uhkasi kuolemantuomio ja he yrittivät ryhtyä kapinaan jo saman päivän iltana, mutta yritykset epäonnistuivat ja sotapoliisi pidätti useita kapinajohtajia.[1][11] Seuraavana päivänä tasavaltalaiset kapinalliset onnistuivat armeijan kapinallisten tuella saamaan haltuunsa Wuhanin keskusvarikon, minkä jälkeen Qing-valtaa palvelleet Wuhanin kenraalikuvernööri ja sotavoimien komentaja pakenivat Wuhanista. Kapinaa nousi johtamaan kenraali Li Yuanhong.[11]

Wuhanin kapinoitsijoita oli vain noin 2000 miestä.[14] Alkujaan kapina oli hyvin epämääräinen, mutta se levisi nopeasti muihin kaupunkeihin, missä se sai tukea myös aiemmin rauhallisina pysyneiltä ylemmiltä yhteiskuntaluokilta.[15] Levottomuudet yltyivät joukkomurhiksi, kun paikoin han-kiinalaiset surmasivat kaikki kiinni saaneensa mantšut.[1] Tilanne oli pian karannut Qing-dynastian hallinnasta ja 15 maakuntaa ilmoitti itsenäistyneensä Qing-vallan alaisuudesta puolentoista kuukauden sisällä.[3][16] Sun Yat-Sen yritti ulkomailla ollessaan haalia kapinallisille tukea. Britit ja ranskalaiset suhtautuivat myönteisesti Suniin ja tasavaltalaisliikkeeseen.[3] Sun palasi joulukuussa 1911 Kiinaan ja hänet valittiin Kiinan tasavallan ensimmäiseksi väliaikaiseksi presidentiksi.[15][16][17] Tasavallan hallitus organisoitiin Nanjingiin, mutta tilanne ei suinkaan ollut rauhoittunut, sillä Qing-dynastia oli yhä vallassa, maa oli hajanainen ja tasavaltalaiset uudistukset olivat toteuttamatta.[3] Käytännössä Nanjingin hallinnon alainen oli vain Jangtsejoen alajuoksun laakso. Kauempana Etelä-Kiinassa riippui valtaa pitäneistä sotapäälliköistä, hyväksyttiinkö Nanjingin tasavaltalaishallitus vai ei. Sekasortoista poliittista tilannetta käyttivät hyväkseen myös Ulko-Mongolia ja Tiibet, jotka itsenäistyivät vuonna 1911. Myös Xinjiang oli käytännössä itsenäinen.[5]

Sun Yat-Senilla ja Nanjingista toimineella Kiinan tasavallan hallituksella oli yhä suuri ongelma maan yhdistämisessä, sillä Pekingissä toimi yhä Qing-dynastian mantšuhallitus, vaikka mantšut olivatkin menettäneet otteensa suurimmasta osasta valtakuntaansa.[18] Ratkaisevaksi henkilöksi mantšuvallan kukistumisessa nousi sotilasjohtaja Yuan Shikai.[18][1] Tämä oli Ci Xin kuoltua vuonna 1908 menettänyt virkansa ja Pohjois-Kiinassa sijainneiden joukkojensa ylipäällikkyyden, mutta vallankumouksen uhan kasvaessa hänet nimitettiin uudelleen ylipäälliköksi.[11] Mikäli mantšut saisivat tuekseen Yuanin johtaman Qing-armeijan, se saattaisi olla edelleen tarpeeksi voimakas Kiinan tasavallan kukistamiseksi. Mantšut kääntyivät Yuan Shikain puoleen, joka vaati vastineeksi täyden vallan kaikkiin maa- ja merivoimien yksiköihin ja takuut riittävistä sotilasmäärärahoista. Qing-dynastia myöntyi Yuan Shikain vaatimuksiin ja tästä tehtiin myös pääministeri, ja hänelle annettiin lupaus perustuslailliseen monarkiaan siirtymisestä.[18] Yuan Shikaista tuli maan vaikutusvaltaisin mies Qing-dynastian valtakauden loppuvaiheessa. Edessä oli joko tasavaltalaisten ja Yuan Shikain johtaman Qing-armeijan välinen sisällissota tai kompromissiratkaisu. Jotta säästyttäisiin sisällissodalta ja mahdolliselta ulkovaltojen väliintulolta, myös Sun Yat-Sen kääntyi Yuan Shikain puoleen, sillä ainoastaan tällä oli niin paljon vaikutusvaltaa, että hän pystyisi pakottamaan mantšukeisarin sijaishallitsijan luopumaan kruunusta. Tasavaltalaisliike lupasi Yuanille että mikäli tämä saa mantšukeisarin luopumaan kruunusta ja tukisi tasavaltalaisia, Yuanista tehtäisiin Kiinan tasavallan presidentti.[18][17][16] Tarjous houkutteli Yuania niin paljon, että hänet saatiin tasavaltalaisten puolelle. 12. helmikuuta vuonna 1912 Yuan Shikai antoi keisarin julistuksen kruunusta luopumisesta.[18][1][18][19] Sun erosi presidentin virasta Yuanin hyväksi ja uusi Kiinan tasavallan hallitus perustettiin Beijingiin.[18] Viimeisen keisarin luovuttua kruunusta, oli Kiinan 2133 vuotta kestänyt keisariaika päättynyt. Keisariajan päättänyttä vallankumousta kutsutaan Xinhai-vallankumoukseksi sen alkamisvuoden kiinalaisen kalenterin vuosinimen mukaan. Tasavallan alkupäivänä pidetään Wuchangin kansannousun alkupäivää 10. lokakuuta 1911, joka on yhä Kiinan tasavallan kansallispäivä.[1]

Yuan Shikain diktatuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Xinhai-vallankumouksen onnistuminen oli ollut monen kompromissin tulos, jolle ei voinut perustaa vakaata tasavaltalaista hallintoa. Monet tasavaltaa kannattaneet halusivat ensisijaisesti kukistaa mantšuhallinnon, eikä Sun Yat-Senin demokratiapyrkimykset merkinneet heille mitään.[18][1]

Parin kuukauden vallassaolon jälkeen presidentiksi noussut Yuan Shikai pyrki vahvistamaan omaa valtaansa, eikä hän hyväksynyt tasavaltalaista parlamenttia.[18][19] Tasavaltalaisliikkeen johdossa oli edelleen Sun Yat-Sen. Hänen johtamansa kansallinen puolue Kuomintang sai vuoden 1913 vaaleissa selvän enemmistön. Vaalivoitossa merkittävä tekijä oli puolueen suosittu varapuheenjohtaja Song Jiaoren.[20][19][21] Song Jiaoren vaati että toimeenpanovalta oli annettava hallitukselle, joka oli vastuussa parlamentille, eikä presidentille.[19] Yuan murhautti Song Jiaorenin, joka olisi muuten kohonnut pääministeriksi ja julisti Kuomintangin laittomaksi järjestöksi.[20] Sun Yat-Sen joutui pakenemaan Japaniin.[19][18]

Yuan Shikai vuonna 1915

Yuan Shikai oli valtaan noustuaan käytännössä maan diktaattori.[18] Hän erotti useita Kuomintangiin kytköksissä olleita maakuntien sotilakuvernöörejä ja korvasi heidät omilla kannattajillaan.[19] Vuonna 1915 hän yritti palauttaa monarkian ja julistaa itsensä maan keisariksi. Hän ei kuitenkaan saanut tarvittavaa tukea, sillä monet vaikutusvaltaiset kiinalaiset eivät enää hyväksyneet monarkiaa. Myös Yuanin suosio alkoi laskea.[18][20] Ensimmäisen maailmansodan alettua Japani liittyi ympärysvaltoihin ja otti haltuunsa vanhat Saksan hallinnoimat alueet Shandongissa. Japani esitti Kiinalle niin kutsutut 21 vaatimusta, jotka toteutuessaan tekisivät Kiinasta käytännössä Japanin siirtomaan. Yuan myöntyi vaatimuksiin, mikä heikensi hänen kannatustaan maanlaajuisesti.[19][20][18] Japani sai laajoja oikeuksia Mantšuriassa ja etuoikeudet kiinalaisiin satamiin ja rannikkokaupunkeihin.[21] Monet Japanissa opistelleen kiinalaiset palasivat vastalauseena kotimaahansa, missä he aloittivat japanilaisten tuotteiden boikotin.[19][18]

Yuan aikoi edelleen julistaa itsensä uudeksi keisariksi ja perustavansa uuden keisarikunnan. Hän ilmoitti aloittavansa hallintokautensa vuoden 1916 alusta. Yuan ei perääntynyt suunnitelmastaan, jolloin eteläiset maakunnat alkoivat kapinoida. Yunnan julistautui ensimmäisenä itsenäiseksi ja muut maakunnat seurasivat esimerkkiä.[18][19][21] Myös Pohjois-Kiinassa aiemmat Yuanin liittolaiset alkoivat kääntyä häntä vastaan. Painostuksen alla Yuan luopui keisariudesta ja oppositio vaati että Yuan luopuu myös presidenttiydestä. Kysymys ratkesi itsestään, sillä Yuan Shikai kuoli yllättäen 56-vuotiaana kesäkuussa 1916.[19]

Sotaherrojen aikakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yuan Shikain kuoleman jälkeen Kiinalta puuttui voimakas johtaja ja maa alkoi hajota.[18] Poliittinen valta oli sotilasjohtajien ryhmällä, jonka jäsenet eivät kunnioittaneet valtiosääntöä eivätkä parlamenttia, vaan heille merkittävintä oli oman edun tavoittelu. Kiina luisui valtaa pitävien sotaherrojen aikakauteen.[19][4] Pohjois-Kiinassa sotilasjohtajien ryhmä yritti palauttaa mantšut valtaan ja vuonna 1917 he nostivat Pu Yin jälleen keisariksi, mutta vain muutaman päivän kuluttua toiset pohjoisen joukot keskeyttivät mantšuvallan palautuksen.[18]

Vuoteen 1920 mennessä Kiina oli ajautunut keskenään kilpailevien sotapäälliköiden aikakauteen. Maan virallinen johtaja oli presidentti, joka oli aina kulloinkin Pekingiä hallinnut sotapäällikkö. Käytännössä maa oli jakautunut itsenäisesti toimiviin maakuntiin, jota keskenään kilpailevat sotapäälliköt johtivat.[20][18] Sun Yat-Sen palasi maanpaosta ja hän johti uudestaan perustettua ja Kantonista käsin toiminutta tasavaltalaishallitusta, joka vastusti maan hallituksen joukkoja. Sun Yat-Sen yritti ensimmäisen maailmansodan aikana turhaan saada ympärysvaltoja tunnustamaan Kantonin hallituksen.[18][19] Kiina tuki sodassa ympärysvaltoja saadakseen näin takaisin aiemmin Saksalle kuuluneet alueet, jotka Japani oli miehittänyt. Kiinasta lähetettiin yli 100 000 miestä avustamaan liittoutuneita huoltotehtävissä.[20]

Kiinaa hallinneet sotapäälliköt olivat itseoppineita tai ammattisotilaita. Täyttä kaaosta tuolla aikakaudella ei ollut, sillä jotkut sotapäälliköt pyrkivät kehittämän hallitsemiaan alueita.[20] Hajaannuksen aikaa kesti kymmenkunta vuotta, mutta jotkut sotapäälliköt pitivät valtaa hallitsemillaan alueilla aina Kiinan kansantasavallan perustamiseen asti.[4] Pitkäikäisin sotaherrojen hallitsema valta-alue oli maan luoteisosissa sijainnut Xibei San Ma, jota muslimisotaherrat hallitsivat vuodesta 1910 Kiinan sisällissodan loppuun asti, vuoteen 1949.[22]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1919 laaditun Versailles’n rauhan mukaan Kiinassa sijainneet Saksan aiemmin hallitsemat alueet luovutettiin Japanille, vastoin Kiinan vaatimusta.[23][20] Kiinalle myönteiset asiat Versailles’n rauhansopimuksessa oli Saksalle ja Itävallalle boksarikapinan jälkeen maksettavaksi määrättyjen sotakorvausten jäljellä olevien erien mitätöinti.[24] Kiinalle epäsuotuisa sopimus herätti vastustusta Kiinassa etenkin oppineiston keskuudessa ja tyytymättömyys kohdistui valtaa pitäviin sotaherroihin ja liittoutuneita syytettiin petoksesta.[20][25]

Toukokuun neljännen päivän liikkeen ylioppilasmielenosoitus

Pettymys rauhansopimukseen ja siitä seurannut tyytymättömyys levisi ympäri Kiinan. Maassa järjestettiin vuonna 1919 suuri mielenosoitus, joka on nimetty Toukokuun neljännen päivän liikkeeksi tapahtuma-ajankohtansa mukaan. Siinä vaadittiin Japanille luovutetun Qingdaon palauttamista ja ulkomaiden vaikutusvallan pienentämistä niillä alueilla, missä ulkovaltojen vaikutus oli syrjäyttänyt kiinalaisten päätäntävallan.[23][20][25] Protestit saivat liikkeelle suuret väestönosat ja ne levisivät myös kaupunkien keskiluokan ja työväenluokan pariin.[4][23] Toukokuun neljännen päivän liike herätti kiinalalaisten kansallistunteen ja sitä seurasi uuden kulttuurin liike, joka koetti luoda maahan kansanläheisemmän kulttuurin. Kansan kannalta merkittävä oli kiinan kirjakielen uudistus; maassa hylättiin klassinen kirjakieli, jota oli käytetty kuten latinaa Euroopassa vuosisatoja sen jälkeen kun kieli oli kuihtunut. Uusi kirjakieli pohjautui puhekieleen, mikä teki kansalaisille helpommaksi oppia luku- ja kirjoutustaito.[4][23][21][26]

Toukokuun neljännen päivän liikkeen jälkeen Sun Yat-Sen kykeni järjestämään Kuomintangin toiminnan uudelleen käyntiin. Kuomintang vahvisti asemiaan Kiinan eteläosassa ja Sun johti Kantonissa toiminutta eteläistä hallitusta.[26][4] Sun Yat-Sen ei elinaikanaan ehtinyt vakiinnuttaa hallintoaan ja saada Kiinaa yhtenäiseksi, hän kuoli syöpään vuonna 1925. Hänen seuraajakseen Kuomintangin johtoon nousi nuori kenraali Tšiang Kai-šek.[26][23] Toukokuun neljännen päivän liikkeen jälkeen Kiinassa alkoi herätä myös kommunistiset aatteet. Marxilaisuus sai kannatusta opiskelijoilta, jotka ihannoivat Neuvostoliiton mallin mukaista sosialistista yhteiskuntajärjestystä. Marxilaisuus alkoi levitä Kiinassa nopeasti ja Komintern tarjosi sosialistiselle liikehdinnälle pian tukeaan. Kiinan kommunistinen puolue piti ensimmäisen yleiskokouksensa vuonna 1921.[27][5]

Neuvostoliitto ei vielä uskonut Kiinan kommunistisen puolueen voimaan, sillä marxilaisen aatteen mukaan proletariaatin vallankumousta edeltää porvariston vallankumous, minkä vuoksi bolševikkien mielestä oli tuettava Sun Yat-Senia ja paljon Kiinan kommunistista puoluetta suurempaa Kuomintangia.[5][20] Venäläiset kehottivat kiinalaisia kommunisteja liittymään Kuomintangiin ja pyrkimään vasemmistolaistamaan sen politiikkaa.[5] Sun Yat-Sen oli valmis ryhtymään yhteistyöhön kommunistien kanssa ja Kuomintang ja Kiinan kommunistinen puolue solmivat yhteistyösopimuksen vuonna 1923. Yhteisenä tavoitteena heillä oli edistää kansallista vallankumousta paikallisia sotapäälliköitä vastaan ja torjua länsivaltojen ja Japanin Kiinaa uhkaava kolonialismi.[5][20]

Kuomintang ja Kommunistinen puolue aloittivat Kantonista käsin Neuvostoliiton tukemana yhteisen pohjoisen sotaretken vuonna 1926, tavoitteenaan yhdistää koko Kiina. Yhdeksän kuukauden aikana oli jo puolet Kiinasta vallattu.[4][20][26] Sotamenestys johti kuitenkin myös sisäisiin taisteluihin. Sun Yat-Senin jälkeen kuoleman jälkeen Kuomintang oli jakaantunut oikeistolaiseen ja vasemmistolaiseen siipeen, joiden pyrkimykset erosivat toisistaan.[4] Tšiang Kai-šek johti Kuomintangin oikeistosiipeä eikä suostunut yhteistyöhön kommunistien kanssa. Tšiangin johtamina oikeistolaiset kaappasivat vallan Kuomintangissa, monia kommunisteja ammuttiin ja kommunismin kannattamisesta tuli kuolemanrangaistuksen arvoinen rikos. Kommunistien laillinen toiminta tuli mahdottomaksi ja he joutuivat siirtymään maanalaiseen toimintaan. Kommunistien tukikohtia alkoi syntyä valtapiirien välimaastossa oleville alueille ja kaukaisille vuoristoalueille.[4][5]

Hetkellisesti Kiinassa oli kolme erillistä hallitusta; Pekingin sotaherrahallitus, Wuhanin kommunistinen ja Kuomintangin vasemmistosiiven hallitus ja Nanjingin oikeistolainen siviili-sotilashallinto. Vuoteen 1928 mennessä koko Kiina oli ainakin nimellisesti saatu valloitettua Tšiang Kai-šekin oikeistohallituksen alaisuuteen ja se sai myös kansainvälisen tunnustuksen maan ainoana laillisena hallituksena.[26] Polittiinen tilanne säilyi kuitenkin sekasortoisena onnistuneesta sotaretkestä huolimatta.[5] Uskollisuus Nanjingissa toimineelle Tšiang Kai-šekin johtamalle hallitukselle oli näennäistä. Sotaretki oli onnistunut vain maakuntakenraalien tuella, jotka tukivat Kuomintangia vain mikäli se oli heidän omien etujensa mukaista.[5][4]

Nanjingin vuosikymmen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nanjingista johdettu Kiinan tasavalta pyrki modernisoimaan maata, mutta suuret yhteiskunnalliset uudistukset, kuten maareformin toteuttaminen jäivät tekemättä.[4][20] Kuomintangin johtama tasavalta oli autoritaarinen valtio tasavaltalaisesta retoriikasta huolimatta ja se teki yhteistyötä Euroopan fasististen hallintojen kanssa ja hallinnon vastustajat joutuivat vainon kohteeksi.[20] Tasavallan hallinnon resursseja kului myös taisteluun kommunisteja vastaan ja Japanin kasvavaan uhkaan valmistautumiseen.[20] Kommunistit olivat onnistuneet perustamaan syrjäseuduille uusia neuvostoalueita. Näistä merkittävimmät tukikohdat syntyivät Mao Zedongin johdolla Jiangxin maakuntaan, missä kommunisteilla oli oma aluehallinto.[20][26]

Kommunistijohtaja tervehtii pitkältä marssilta selviytyneitä.

Tšiang Kai-šek pystyi Saksan tukemana järjestämään armeijansa taistoon kommunisteja vastaan ja vuonna 1935 Kuomintangin joukkojen onnistui sotilallisesti nujertaa Jiangxin neuvostoalue. Kommunistien oli paettava Jiangxista ja he kykenivät murtautumaan Kuomintangin linjojen läpi ja vetäytymään 5000 kilometrin matkan Yan'aniin Pohjois-Shaanxiin, missä sijaitsi kommunistien pohjoinen tukikohta. Näin syntyi kommunistien legenda pitkästä marssista, josta selviytyi perille vain noin joka kymmenes marssille lähteneistä 90 000 hengestä, muiden kaatuessa matkan varrella taisteluissa tai karatessa.[28][20] Merkittävin pitkän marssin tuoma muutos oli Mao Zedongin nousu johtamaan kommunistisen puolueen päätöksentekoa.[20]

Vielä kommunistejakin suuremman uhan Kuomintangin tasavaltalaishallitukselle muodosti Japani, joka oli ryhtynyt harjoittamaan aggressiivista laajentumispolitiikkaa. Japanilaiset olivat pitäneet sotilasyksiköitä Mantšuriassa bokserikapinan jälkeen laaditun rauhansopimuksen oikeuttamina. Japanilaiset lavastivat vuonna 1931 niin kutsutussa Mukdenin välikohtauksessa terrori-iskun itseään vastaan ja sen varjolla miehittivät Mantšurian, mihin he perustivat Mantšukuo nimisen nukkevaltion, jonka nimelliseksi hallitsijaksi nimettiin Pu Yi.[20][29] Vuonna 1933 Japanin joukot laajensivat Mantšukuon aluetta valloittaen Chengden kaupunkia ympäröivän alueen ja hyökkäsivät kiinan muurin läheisiä solia vastaan.[29] Mantšurian menetys oli suuri isku Kiinan taloudelle ja teollisuudelle. Kiinan kansan mielipide alkoi kääntyä hyvin japanilaisvastaiseksi, mutta kansan tyytymättömyys kohdistui myös Kuomintangin hallintoa kohtaan, joka oli ottanut sovittelevan linjan japanilaisten toimia kohtaan.[20][29][30]

Kuomintang korosti politiikassaan Kiinan sisäistä yhtenäisyyttä ennen ulkoisen vaaran torjumista. Tšiang Kai-šek oli sitä mieltä että kommunismin uhka tuli kukistaa ensin ja japanilaiset myöhemmin.[31][30] Kommunistit taas julistivat sodan japanille jo vuonna 1931, mikä oli omiaan nostamaan kommunistien suosiota kansan keskuudessa, Kuomintangin kustannuksella.[20] Kuomintangin rivit eivät kuitenkaan olleet yhtenäiset ja osa Tšiang Kai-šekin alaisista sotapäälliköistä oli eri mieltä japanilaisia kohtaan noudatettavasta sovittelevasta politiikasta. Japanilaisten pois Mantšuriasta ajamat Kiinan tasavallan armeijan joukot siirrettiin pois pohjoisesta, jotta he eivät provosoisi välikohtauksia japanilaisia vastaan. Heidät sijoitettiin Xi'aniin, missä he olivat etulinjassa kommunisteja vastaan. Uudessa sijoituspaikassaan Kuomintangin tasavaltalaisarmeijan yksikkö oli kuitenkin haluton taistelemaan maanmiehiään vastaan.[31]

Vuoden 1936 lopulla sattunut Xi’anin välikohtaus muodostui kuitenkin käännekohdaksi Tšiang Kai-šekin noudattamassa politiikassa Japanin suhteen. Kun Tšiang Kai-šek matkusti joulukuussa 1936 Xi'an iin järjestämään joukkojaan kommunisteja vastaan, hänen omat kenraalinsa ottivat hänet vangiksi.[32][31] Neuvostoliitto pelkäsi että jos Tšiang surmattaisiin, tämä saattaisi estää Kuomintangin ja Kiinan kommunistisen puolueen yhteisrintaman Japania vastaan. Tämä oli myös Neuvostoliiton etu, joka tarvitsi Kiinasta liittolaisen Japania vastaan. Kommunistit lähettivat Zhou Enlain johtaman valtuuston neuvottelemaan Tšiang Kai-šekin ja tämän vanginneen kenraali Zhang Xueliangin kanssa. Lopputuloksena Tšiangin henki säästettiin, mutta vastineeksi hänen tuli suostua muodostamaan yhteisrintama kommunistien kanssa Japania vastaan. Tšiang vapautettiin ja hän suostui solmimaan yhteistyösopimuksen kommunistien kanssa Japanin uhan torjumiseksi.[33][31][20][26]

Japanin vastainen sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanilaisjoukkoja Shanghain raunioilla.

Yhteisrintama muodostettiin juuri sopivaan ajankohtaan, sillä kesällä 1937 Japani aloitti avoimen sodan Kiinaa vastaan.[20] Tekosyynä japanilaiset käyttivät Marco Polon sillan välikohtausta, jossa japanilaiset vaativat päästä rajan yli Mantšukuon alueelta Kiinaan etsimään japanilaista sotilaskarkuria. Kiinalaiset eivät suostuneet vaatimuksiin ja rajalla syntyi laukaustenvaihtoa puolin ja toisin.[34] Selkkaus toimi sodan lähtölaukauksena. Kiinan kommunistien ja Kuomintangin muodostamalla yhteisrintamalla ei kuitenkaan ollut riittävää sotilaallista voimaa japanilaisten etenemisen pysäyttämiseen.[35] Sodan alussa Kiinan ja Japanin joukkojen välillä käytiin ankaria taisteluita Shanghaissa, jotka päättyivät japanilaisten voittoon. Kiinalaisten peräännyttyä japanilaiset seurasivat ja etenivät Nanjingiin, missä he toimeenpanivat kiinalaisiin siviileihin kohdistuneen joukkomurhan, jossa kuoli 300 000 kiinalaista. Keisarillisen Japanin armeijan motiivi hirmutekoon on epäselvä, sen on ajateltu olevan yritys pelotella Kiinan tasavallan hallitus neuvottelemaan rauhasta.[20] Kiinalaisten ankara vastarinta sodan alussa oli yllättäntyt japanilaiset, jotka olivat varmoja omasta ylivertaisuudestaan.[20][35] Nanjingin verilöylyn tapaisia pienempiä joukkomurhia tapahtui myös pienemmässä mittakaavassa muissakin kaupungeissa, jotka japanilaiset miehittivät.[20]

Kuomintang-hallitus pakeni japanilaisia Chongqingiin Sichuanin maakuntaan, joka on vuorten ympäröimä maakunta ja helpommin puolustettavissa, mutta ilmahyökkäyksiltä sekään ei säästynyt. Japanilaiset eivät sodan aikana kyenneet aluetta valloittamaan. Kommunistien tukikohta säilyi Yan'anissa, mistä käsin he organisoivat sissisotaa japanilaisia vastaan. Japanilaiset kykenivät hallitsemaan vain valloittamiaan suuria asutuskeskuksia ja liikenneväyliä. Maaseudulle asti japanilaisten valta ei yltänyt, mitä kiinalaiset pystyivät käyttämään hyväkseen ja häiritsemään japanilaisia näiltä alueilta.[35] Japanilaiset eivät vuoden 1938 jälkeen enää edenneet Kiinassa sotilaallisesti, vaan he keskittyivät muualle tehtäviin hyökkäyksiin. Japani pyrki saavuttamaan loput tavoitteensa Kiinassa diplomaattisemmin ja he perustivat nukkehallituksia valloittamilleen alueille.[35][20] Tšiang Kai-sek kieltäytyi neuvottelemasta japanilaisten kanssa, mutta Kuomintangista erotetun vasemmistosiiven johtaja Wang Jingwei oli sitä mieltä että oli Kiinan edun mukaista suostua neuvotteluihin japanilaisten kanssa. Japanilaiset asettivat Wang Jingwein johtamaan Shanghaista käsin Kuomintangin nukkehallitusta.[35][20] Japanilaisten käymä sota vei paljon varoja ja he yrittivät kattaa menoja Kiinasta saatavilla tuloilla. Japanin miehitysaika Kiinassa tarkoitti kiinalaisväestön riistoa ja siviilien pakko-ottoja työvoimaksi, käytännössä orjiksi.[20]

Kiina sai sodassa aluksi tukea vain Neuvostoliitolta.[20] Tšiang Kai-sek turvautui sodassa viivyttelytaktiikkaan, sillä hän arveli Yhdysvaltojen liittyvän ennemmin tai myöhemmin sotaan ja sen mahdin kukistavan japanilaiset.[35] Sodan aikana alkoi murentua myös Kuomintangin ja kommunistien yhteisrintama. Tšiang Kai-sek oli huolissaan Mao Zedongin johtamien kommunistien kasvavasta suosiosta Japanin linjojen takana. Kommunistit pystyivät tekemään talonpoikaisväestöä suosivia maauudistuksia, kun taas Kuomintang pyrki estämään kommunistien vallan leviämisen.[35][30] Kommunistisen puolueen suosion kasvu oli suurta, vuosien 1937 ja 1945 välillä puolueen jäsenmäärä kasvoi 100 000:sta 1,2 miljoonaan.[30] Osapuolten välillä syntyi yhteenottoja Pohjois-Kiinassa vuonna 1939 ja yhteisrintama särkyi kun vuonna 1941 Kuomintangin kenraali hyökkäsi Anhuissa kommunistiarmeijan kimppuun.[35]

Kiinan sotamenestys Japania vastaan kääntyi kun Yhdysvallat ja Iso-Britannia ryhtyivät tukemaan kiinalaisia. Japanin hyökkäys Pearl Harboriin joudutti Yhdysvaltojen osallistumista sotaan.[35][36] Japani ei kyennyt vastaamaan liittoutuneiden valtavien sotilaallistan voimavarojen edessä ja antautui elokuussa vuonna 1945.[35]

Kiinan sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mao Zedong julistaa Kiinan kansantasavallan perustetuksi.

Japanin vastaisen sodan päätyttyä Kiinan sisäpoliittinen tilanne oli yhä ratkaisematta. Japanilaisten vetäydyttyä suurin osa maasta oli kommunistien hallinnassa.[37] Maan talous oli sodan jälkeen halvaantunut, tehtaat seisoivat ja osa oli pommitettu maan tasalle. Kaupankäynti oli pysähdyksissä ja ulkomaiset yritykset olivat lähteneet, infrastruktuuri oli romahtanut ja inflaatio vienyt rahan arvon. Lisäksi katovuodet aiheuttivat laajoja nälänhätiä. Valtaa pitävälle Kuomintangille sodanjälkeinen jälleenrakennus aiheutti valtavan urakan.[38] Työtä vaikeutti edelleen se, että kommunistit ja Kuomintang suhtautuivat toisiinsa epäillen. Kommunistit eivät halunneet luopua hallitsemistaan alueista ilman takeita siitä, ettei heidän kannattajiaan tuhottaisi.[32]

Japanilaisten vetäydyttyä Neuvostoliitto valloitti Mantšuriaan syntyneen valtatyhjiön ja valloitti alueen. Neuvostoliitto suosi luonnollisesti kommunisteja ja Mantšuriasta muodostui kommunistien tukialue. Yhdysvaltojen tukema Kuomintang taas vaati että japanilaisten tuli antautua vain sen joukoille.[37] Tilannetta yritettiin ratkaista rauhanomaisesti, mutta kesäkuussa 1946 syttyi sisällissota sen jälkeen kun Neuvostoliitto vetäytyi Mantšuriasta.[37][20] Kuomintangin joukot saivat aluksi sotamenestystä edeten Pohjois-Kiinassa, mutta Tšiang Kai-sekin hallinto kärsi laajamittaisesta korruptiosta ja se oli muuttunut epäsuosituksi.[37][32][39] Kommunistien suosiota taas nosti Japanin vastaisen sodan aikana alkanut maareformi, jossa suurmaanomistajien maita jaettiin vähäosaisille talonpojille, mikä toi kommunistien tueksi Kiinan valtavan talonpoikaisväestön, sillä Kuomintangin voitto olisi merkinnyt heidän etujensa menettämisen.[32] Kuomintang alkoi menettää otettaan hallitsemistaan alueista ja Tšiang Kai-sek ryhtyi koviin otteisiin ja tasavaltalaiset lisäsivät sortotoimia ja ryhtyivät kadunvarsiteloituksiin. Kuomintangin kovat toimet tekivät heidän yhdysvaltalaisten liittolaistensa suhtautumisen Tšiangiin horjuvaksi.[37][20]

Kommunistit saivat huomattavia voittoja vuonna 1948 ja tammikuussa 1949 Beijing ja Tianjin jäivät kommunistien hallintaan. Nanjing ja Shanghai valloitettiin huhtikuussa 1949. Jäljellä olleet Kuomintangin joukot huomasivat tukalan tilanteensa ja vetäytyivät Taiwanin saarelle.[32][35][20] Lokakuun 1. päivänä vuonna 1949 Mao Zedong julisti virallisesti Kiinan kansantasavallan perustetuksi uudelleen pääkaupungiksi otetussa Beijingissä.[40][20]

Kiinan tasavalta jatkoi toimintaansa Taiwanilla, missä Tšiang Kai-sek julisti Taipein Kiinan väliaikaiseksi pääkaupungiksi.[39] Sisällissodan seurauksena Kiina jakaantui Taiwanilla hallitsevaan tasavaltaan ja mantereella hallitsevaan kansantasavaltaan. Osapuolten välille ei ole edelleenkään solmittu virallisesti rauhaa, vaikka alueiden välillä on 1970-luvulta lähtien käyty vilkasta kauppaa. Taiwanin asema on edelleen Kiinan ulkopolitiikassa keskeinen kysymys.[20] Keskeisin selitys kommunistisen vallankumouksen onnistumiselle on Kiinan ja Japanin välinen sota, joka loi pohjan kommunismin kasvavalle suosiolle. Länsimainen historiankirjoitus pitää sodan aiheuttamaa sekasortoa, joka raunioitti tasavallan talouden ja hyvän hallinnon elementit, suurimpana syynä kommunistien valtaannousulle. Kiinan kommunistinen puolue taas katsoo, että kommunistisessa vallankumouksessa kyse oli vapautuksesta, jolla Kiinan kansa kukisti kolonialismin.[38]

Siirtyminen demokratiaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvun lopulla Taiwanissa alkoi poliittinen muutos oppositioliikkeen ja tavallisten kansalaisten vaatimusten seurauksena. Kuomintang kumosi vuosikymmeniä vanhat sotatilalait ja salli opposition toiminnan, vapaat vaalit sekä vapaan lehdistön. Freedom House -järjestön mukaan Taiwan on Aasian toiseksi vapain maa Japanin jälkeen. Kansainvälisen lehdistöinstituutin mukaan Taiwanin lehdistö on Aasian vapain. Poliittisen järjestelmän ongelmia ovat olleet päätöksenteon tehottomuus sekä vanhan yksipuoluejärjestelmän rakenteiden purkaminen.[41]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haw, Stephen G.: Matkaopas historiaan - Kiina. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: Oy UNIpress AB, 2005. ISBN 951-519-110-3.
  • Malmqvist, Göran: Otavan suuri maailmanhistoria 15 - Imperialismin aika. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1986. ISBN 951-1-09016-X.
  • Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri. Otava, 2005 (5. painos). ISBN 951-1-15943-7.
  • Paltemaa, Lauri: Lyhyt johdatus Kiinan historiaan. Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimus ja koulutuskeskus, 2018. Teoksen verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r Paltemaa, s.194-208
  2. a b c d e f Kiljunen, Kimmo: MMM Valtiot ja liput, s. 392-396. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-18177-7. (suomeksi)
  3. a b c d e f g h i Matkaopas historiaan - Kiina, s.182-183
  4. a b c d e f g h i j k Huotari, s.70-73
  5. a b c d e f g h i Matkaopas historiaan - Kiina, s.188-189
  6. Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.308-311
  7. Matkaopas historiaan - Kiina, s.170-173
  8. Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.311-313
  9. a b Matkaopas historiaan - Kiina, s.174-177
  10. The Hundred Days' Reform and the Aftermath U.S. Library of Congress. Viitattu 27.12.2018. (englanniksi)
  11. a b c d e Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.313-317
  12. a b Matkaopas historiaan - Kiina, s.177-180
  13. a b c Matkaopas historiaan - Kiina, s.180-181
  14. a b Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.323-324
  15. a b Huotari, s.62-69
  16. a b c The Republican Revolution of 1911 U.S. Library of Congress. Viitattu 27.12.2018. (englanniksi)
  17. a b Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.326-329
  18. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Matkaopas historiaan - Kiina, s.185-187
  19. a b c d e f g h i j k l Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.329-330
  20. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae af ag ah ai aj Paltemaa, s.215-234
  21. a b c d The early republican period Encyclopædia Britannica. Viitattu 27.12.2018. (englanniksi)
  22. History of Xibei-San-Ma nationstates.net. Viitattu 27.12.2018. (englanniksi)
  23. a b c d e Matkaopas historiaan - Kiina, s.187-188
  24. Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.331
  25. a b Otavan suuri maailmanhistoria 12, s.332-333
  26. a b c d e f g Nationalism and communism U.S. Library of Congress. Viitattu 27.12.2018. (englanniksi)
  27. The Interwar Years Encyclopædia Britannica. Viitattu 27.12.2018. (englanniksi)
  28. Matkaopas historiaan - Kiina, s.189-190
  29. a b c Matkaopas historiaan - Kiina, s.190
  30. a b c d Anti-Japanese War U.S. Library of Congress. Viitattu 27.12.2018. (englanniksi)
  31. a b c d Matkaopas historiaan - Kiina, s.190-191
  32. a b c d e Huotari, s.73-79
  33. The United Front against Japan Encyclopædia Britannica. Viitattu 27.12.2018. (englanniksi)
  34. Marco Polo Bridge Incident Encyclopædia Britannica. Viitattu 27.12.2018. (englanniksi)
  35. a b c d e f g h i j k Matkaopas historiaan - Kiina, s.191-193
  36. The International Alliance against Japan Encyclopædia Britannica. Viitattu 27.12.2018. (englanniksi)
  37. a b c d e Matkaopas historiaan - Kiina, s.193-194
  38. a b Paltemaa, s.235-239
  39. a b Return to Civil War U.S. Library of Congress. Viitattu 27.12.2018. (englanniksi)
  40. Matkaopas historiaan - Kiina, s.194-196
  41. Piikki Kiinan lihassa Ulkopolitiikka. 8.3.2018. Viitattu 29.10.2019.