Siirry sisältöön

Georgian historia

Wikipediasta

Georgian sijainti merkittävien kauppareittien risteyskohdassa ja useiden voimakkaiden naapureiden välissä on tarjonnut Georgialle sekä etuja että haittoja 2500 vuoden aikana.[1] Georgian suuruuden aika oli 1000-1100-luvuilla, jolloin kuningas Bagrat II liitti alueen hajanaiset ruhtinaskunnat yhtenäiseksi Georgiaksi. Valtakunnan kukoistuskausi päättyi mongolivalloituksiin 1200-lvuulla.[2] Bagrationit kuitenkin säilyttivät valta-asemansa joillakin alueilla ja he hallitsivat nykyisen Georgian alueella noin 1000 vuoden ajan, mukaan lukien persialaisen ja osmanien ylivallan ajan.[1][3] 1400-luvulla Georgia hajosi kolmeen toisiaan vastaan kilpailevaan kuningaskuntaan, jotka olivat Imereti, Kartli ja Kakheti.[2]

1700 luvulla Kartlin ja Kakhetin kuningaskunnat yhdistyivät Kartli-Kakhetin kuningaskunnaksi. Sen hallitsijat kääntyivät Venäjän pouleen saadakseen tukea turkkilaista valtaa ja islamia vastaan. Tämä kehitys johti siihen, että vuonna 1801 Georgian alue liitettiin osaksi Venäjän imperiumia.[2] Tämän myötä Georgia oli 1900-luvulla osa Neuvostoliittoa seitsemän vuosikymmenen ajan. Georgia säilytti tänä aikana kuitenkin etniset, kulttuuriset ja kielelliset erityispiirteensä. Taloudellisesti ja poliittisesti Georgia integroitui kuitenkin perusteellisesti neuvostojärjestelmään.[1][4] Georgia itsenäistyi Neuvostoliiitosta vuonna 1991. Sen itsenäisyyden ajan suurimmat haasteet ovat olleet suhde Venäjään ja alueelliset levottomuudet Abhasian ja Etelä-Ossetian autonomisilla alueilla.[2]

Esihistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkeologiset todisteet viittaavat neoliittisen kauden kulttuurin olemassaoloon nykyisen Georgian alueella jo viidennellä vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua. Tuosta ajasta lähtien joukko etnisiä ryhmiä on muuttanut alueelle, sulautuen lukuisiin alkuperäiskansojen heimoihin, muodostaen nykyisten georgialaisten etnisen perustan.[3]

Georgian alueelta on löydetty todisteita neoliittisen kauden varhaisista kulttuureista.[3] Tällöin aluetta asuttivat heimot, jotka harjoittivat karjankasvatusta ja viljanviljelyä. Viljan viljely Georgian alueella neoliittisen ajanjakson aikana on todistettu kivityökalulöytöjen perusteella.[5] Tuolta ajanjaksolta on löytynyt todisteita viininviljelystä 6 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kansainvälisen tutkijaryhmän löydökset ajoittuvat neoliittiselle kaudelle 6000–5800 eaa. Arkeologisissa tutkimuksissa löydettiin muun muassa jäänteitä viinihaposta ja viininvalmistuksessa syntyneistä orgaanisista hapoista. Kemialliset analyysit tehtiin löydöksistä, jotka löytyivät muun muassa isoista keraamisista 300 litran säilytysastioista. Viinin historia 8 000 vuoden päähän siirsi rypäleviinin historiaa tuhat vuotta aikaisemmaksi kuin ennen on arvioitu. Tutkijaryhmä uskoo, että kyseessä on vanhin paikka missä rypäleitä on kasvatettu viiniä varten Euraasian alueella.[6]

Kristinusko ja Georgian valtakunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen vuosituhannen eaa. aussa nykyisten georgialaisten esi-isät asuttivat suuria alueita Mustanmeren itäpuolella. Näistä kansoista on maininta Assyrian, ja myöhemmin Urartun aikakirjoissa. Alue joutui 700-luvulla eaa. kimmerialaisten kohteeksi, ja nämä ajoivat Anatolian suunnalta heimoja Kurajoen laakson alueelle, missä nämä sekoittuivat alkuperäisväestön kanssa.[5]

Kaukasian alueen muinaiset valtiot: Armenia, Iberia, Kolkhis ja Albania

Esikristillisen ajan viimeisinä vuosisatoina Kaukasian alueella vaikutti Iberian kuningaskunta ja tämän länsipuolella, Mustan meren rannalla sijainnut Kolkhis.[7][3] Tällä aikakaudella Kaukasian alueeseen vaikutti voimakkaasti lännessä kreikkalainen ja idässä persialainen kulttuuripiiri.[3]

Rooman valtakunta sai päätökseen Kaukasuksen alueen valloituksen vuonna 66 eaa, minkä jälkeen alue oli Rooman vallalle alisteinen noin 400 vuoden ajan. Vuonna 330 jaa. kuningas Mirian III hyväksyi kristinuskon valtakunnan uskonnoksi. Tämä sitoi Georgian alueen tiiviimmin Bysantin valtakuntaan, jolla oli vahva kulttuurinen vaikutus useiden vuosisatojen ajan. Vaikka arabit valloittivat Tbilisin vuonna 645, Iberian ruhtinaskunta säilytti huomattavan itsemääräämisoikeuden paikallisten arabihallitsijoiden alaisuudessa.[3]

Vuonna 813 armenialainen prinssi Ashot I nousi ensimmäiseksi Bagrationi-dynastian hallitsijaksi, joka hallitsi myös Georgian aluetta. Tämä aloitti lähes 1000 vuoden ajanjakson, jonka aikana Bagrationi-hallitsijat hallitsivat ainakin osaa nykyisen Georgian alueesta. Georgian länsi- ja itäosat yhdistettiin saman hallitsijan valtaan vuosina 1027–1072 hallinneen Bagrat IV:n aikana. Seuraavan vuosisadan aikana hallinneen Davit IV:n aikana maasta karkotettiin turkkilaiset ja georgialainen kulttuuri ja poliittinen vaikutusvalta levisivät etelään Armenian suuntaan ja itään Kaspianmerelle. Tätä ajanjaksoa on kutsuttu Georgian kultakaudeksi. Tämä kausi huipentui vuosina 1184-1212 hallinneen kuningatar Tamarin valtakaudella, jolloin kukoisti erityisesti georgialainen kirjallisuusperintö. Tämän aikakauden lopulla georgialainen kirjallisuus tunnettiin hyvin kristillisessä lännessä, mikä vaikutti myös siihen että ristiretkeläiset luottivat georgialaisiin liittolaisina. Kansallisten rajojen ulkopuolella useat maakunnat olivat jossain määrin riippuvaisia Georgian vallasta, kuten Trebizondin valtakunta Mustanmeren etelärannalla, Kaukasuksen alueet pohjoisessa ja idässä, sekä eteläinen Kaspianmeren rannikko, nykyinen Azerbaidžan.[3] Mongolien hyökkäys vuonna 1236 merkitsi rappeutumisen vuosisadan alkua. Georgialaisen vallan elpyminen 1300-luvulla päättyi, kun Timur Lenk tuhosi Tbilisin vuonna 1386.[8]

Osmanien ja persialaisten ylivalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osmanien valtakunta valloitti Konstantinopolin vuonna 1453, mikä eristi Georgian läntisestä kristikunnasta.[9] Tämä aloitti kolmen vuosisadan jakson, jolloin georgialaiset olivat alisteisia osmanien ja persialaisten sotavoimille.[8] Nykyisen Georgian alueelle osmanit hyökkäsivät vuonna 1510. Hyökkäys suuntautui Imeretiin ja pääkaupunki Kutaisi ryöstettiin. Pian tämän jälkeen Persian Isma'il I hyökkäsi Kartliin. Moskovan Venäjän hallitsija Iivana Julma osoitti myös kiinnostusta pieniin georgialaisiin ruhtinaskuntiin, mutta venäläiset olivat voimattomia haastamaan muslimivaltoja, Safavidien Persia ja Osmanien valtakuntaa, Georgian alueen jakamiseksi.[9]

Tbilisi 1600-luvulla

Vuonna 1578 osmanit valloittivat koko Transkaukasian, mutta Safavidien šaahi Abbas I:n valtakaudella 1587-1626 persialaiset ajoivat osmanit pois alueelta. Persialaisvallan aikana monia kristittyjä karkotettiin Persiaan.[9] Persialaisten ylivallan aikana Georgian alueella hallitsi Mukhranien suku, ja alueella nautittiin jonkin aikaa vakauden aikaa. Merkittävin Mukhrani-dynastian hallitsija oli Vakhtang VI, joka hallitsi Kartlia vuosina 1700-luvun alkupuolella. Hän oli merkittävä lainsäätäjä ja hänen aikakaudellaan maahan tuotiin painokone. Safavidien dynastian romahtaminen vuonna 1722 johti uuteen osmanien hyökkäykseen Georgian alueelle. Persian šaahi Nadir Šah karkotti osmanit, ja tämä antoi Kartlin Teimuraz II:n hallintaan. Tämä kuului Kakhetin kuningaskuntaa hallinneeseen Bagratuni-sukuun.[9] Teimuraz II:n seuraaja Erekle II yhdisti Kartlin ja Kakhetin Kartli-Kakhetin kuningaskunnaksi.[9] Toinen Georgian alueella sijainnut kuningaskunta, Imeretin kuningaskunta, onnistui vuosina 1752-1784 hallinneen kuningas Salomon I valtakaudella irtautumaan taantuvan Osmanien valtakunnan ylivallan alta.[9]

Georgia osana Venäjän keisarikuntaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas Erekle II yhdistämän Kartli-Kakhetin kuningaskunnan hallinto oli itsenäinen, mutta hauras.[3] Erekle II omaksui Venäjä-mielisen politiikan hakiessaan Venäjältä suojaa Osmanien valtakuntaa vastaan, joka pyrki valtaamaan georgialaiset alueet uudelleen valtaansa. Erekle II solmi vuonna 1783 Katariina Suuren kanssa sopimuksen, jonka mukaan Venäjä takasi Georgian alueellisen koskemattomuuden vastineeksi siitä, että Erekle hyväksyi Venäjän ylivallan. Tästä huolimatta Georgia ei saanut tukea, kun Persian Qajar-dynastian ensimmäisen hallitsijan Agha Muhammad Šahin joukot ryöstivät Tbilisin vuonna 1795.[9]

Erekle II kuoli vuonna 1798. Hänen jälkeensä valtaan nousi hänen poikansa Giorgi XII, joka oli jo valtaan noustessaan vakavasti sairas. Tämä yritti luovuttaa valtakunnan hallinnan ehdoitta Venäjän keisari Paavali I:n huostaan, mutta molemmat hallitsijat kuolivat ennen kuin tämä ehti toteutua.[9] Vuonna 1801 Venäjän keisari Aleksanteri I vahvisti Paavalin päätöksen liittää Kartli-Kakhetin kuningaskunta osaksi Venäjän keisarikuntaa.[9][10] Vuoden 1783 sopimuksesta huolimatta Bagratuni-dynastia syrjäytettiin vallasta ja korvattiin venäläisillä sotilaskuvernööreillä, jotka karkottivat eloon jäänet kuningassuvun jäsenet. Myös Imereti liitettiin venäjään Vuonna 1810. Tätä seurasivat Gurian, Mingrelian, Svanetin ja Abhasian liitos Venäjään vuosina 1829, 1857, 1858 ja 1864. Lisäksi Venäjä valloitti Osmanien valtakuntaa vastaan käymissään peräkkäisissä sodissa Mustan meren satamakaupungit Potin ja Batumin, sekä osmanivallan alaiset Lounais-Georgian alueet.[9]

Georgialainen aateli oli muodostanut vuosisatojen ajan Georgian yhteiskunnan perustan, mutta 1800-luvun puoliväliin tultaessa aateliston asema oli heikentynyt. Aatelistoon alkoi kohdistua uuden työväenluokan muodostama paine maan asutuskeskuksissa. Koska aatelisto edusti edelleen Georgian kansallisia etuja, sen taantuminen merkitsi sitä, että armenialainen kauppiasluokka sai suuremman taloudellisen vallan Georgiassa. Samaan aikaan Venäjän poliittinen ylivalta ei kohdannut georgialaisten taholta vastustusta. Vastauksena näihin olosuhteisiin Georgian älymystö lainasi venäläisten ja länsieurooppaalaisten poliittisten filosofien ajattelua, pitäen georgialaisen nationalismin aatteen hengissä. Tällä ei kuitenkaan ollut juurikaan yhteyttä kansan muuttuviin taloudellisiin olosuhteisiin.[11] Eurooppalaiset vaikutteet ja koulutuksen leviäminen osaltaan vaikuttivat Georgian patriarkaatin rappeutumista.[12]

Maaorjuus Venäjällä lakkautettiin vuonna 1861 ja myös georgialaiset talonpojat saivat vapauden vuonna 1864, vaikkakin raskain ehdoin. Talonpoikaisväestön tyytymättömyys, kaupunkien työväenluokan kasvu ja vuosina 1881–1894 hallinneen keisari Aleksanteri III:n harjoittama venäläistämispolitiikka edistivät työläisten keskuudessa radikalisoitumista ja nationalismia älymystön keskuudessa. Tsaarijärjestelmä ei sallinut järjestäytynyttä poliittista toimintaa, mutta yhteiskunnallisista asioista keskusteltiin lehdissä, kaunokirjallisissa teoksissa ja paikalliskokouksissa. Georgian kansallisen herätysliikkeen johtohahmo oli Ilia Tšavtšavadze. Myös marxilaisuus alkoi saada jalansijaa, ja tunnetuin georgialainen aatteen edustaja oli Josif Džugašvili, joka otti myöhemmin käyttöön sukunimen Stalin.[12]

Georgia Venäjän osana; kartta vuodelta 1882

Marxilaisuuden kannattajat johtivat 1900-vuosikymmenellä Georgian täysimittaista kansallista vapautusliikettä. Marxilaisuuden aate putosi Georgiassa hedelmälliselle maaperälle. Vuoteen 1900 mennessä muuttoliike maaseudulta kaupunkeihin ja tuotannon kasvu olivat synnyttäneet työväenluokan, jota johti Georgian älymystön uusi sukupolvi, joka vaati sekä armenialaisen porvariston, että Venäjän hallituksen byrokratian poistamista. Päävihollinen oli kuitenkin tsaarin itsevaltaisuus.[11] Venäjän vuoden 1905 vallankumous johti Georgiassa laajoihin levottomuuksiin ja sissitaisteluihin, jotka venäläiset kasakkajoukot tukahduttivat väkivaltaisesti.[12] Vallankumouksen jälkeen tehdyt poliittiset uudistukset lievensivät tilapäisesti jännitteitä Georgian väestön ja Venäjän hallituksen välillä.[13]

Koska Osmanien valtakunta kuului ensimmäisessä maailmansodassa keskusvaltoihin, Kaukasuksen alueesta tuli merkittävä sodan taistelukenttä. Vuosina 1915-1916 venäläisjoukot hyökkäsivät Kaukasuksen tukikohdista Osmanivaltakunnan alueelle, mutta rajallisella menestyksellä. Osana Venäjän keisarikuntaa Georgia tuki sodassa liittoutuneita, vaikka se ei juurikaan hyötynyt kummankaan puolen voitosta. Vuoteen 1916 mennessä taloudelliset olosuhteet ja sotapakolaisten massamuutto olivat lisänneet yhteiskunnallista tyytymättömyyttä kaikkialla Kaukasiassa, ja Venäjän imperiumin vuosikymmeniä kestänyt perustuslaillisen monarkian kokeilu katsottiin epäonnistuneeksi.[14]

Lyhyt itsenäisyyden aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1917 vallankumous Venäjällä kasvatti taistelua menševikkien ja bolševikkien välillä myös Georgiassa.[14] Vallankumouksen jälkeen Georgiasta, Armeniasta ja Azerbaidžanista muodostettiin Transkaukasian federaatio. Lokakuussa vuonna 1917 tapahtuneen bolsevikkivallankaappauksen jälkeen Transkaukasiaa hallinneet menševikit ilmoittivat eroavansa Venäjästä ja Transkaukasian itsenäisyydestä.[12]

Georgian parlamentti julistaa itsenäisyyden 1918.

Toukokuussa 1918 Georgian demokraattinen tasavalta julisti itsenäisyytensä Saksan suojeluksessa. Georgia kääntyi Saksan puoleen saadakseen suojaa Turkkia vastaan. Georgiassa Saksaa pidettiin myös yleisesti eurooppalaisen kulttuurin keskuksena. Euroopan suurvallat tunnustivat Georgian itsenäisyyden, ja toukokuussa 1920 Venäjän johtaja Vladimir I. Lenin seurasi virallisesti esimerkkiä.[14] Saadakseen talonpoikien tuen, Noe Žordanian johtama menševikkihallitus jakoi suuren osan Georgian jäljellä olevista aristokraattisista maatiloista talonpojille, mikä eliminoi aateliston pitkäaikaisen etuoikeutetun aseman. Sodanjälkeisen ajan itsenäisyys oli Georgialle kuitenkin taloudellisesti tuhoisa, koska maa ei saanut solmittua kaupallisia suhteita länteen, Venäjään, eikä pienempiin naapureihinsa.[14]

Georgia osana Neuvostoliittoa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalinin aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puna-armeija Tbilisissä, vuonna 1921.
Gruusian sosialistinen neuvostotasavalta 1922.
Gruusian sosialistinen neuvostotasavalta 1957–1991.

Georgian itsenäisyyden julistamisen jälkeen Georgian bolševikit kampanjoivat menševikkejä ja Žordanian hallitusta vastaan. Vuonna 1921 puna-armeija hyökkäsi Georgiaan, pakottaen Žordanian pakenemaan.[4] Neuvosto-Venäjän hallinto, jota johdossa vaikuttivat georgialaiset Josif Stalin ja Grigori Ordžonikidze, perusti Transkaukasian neuvostotasavallan. Georgiasta muodostettiin Georgian sosialistinen neuvostotasavalta. Georgia liitettiin Transkaukasian neuvostotasavaltaan yhdessä Armenian ja Azerbaidžanin neuvostotasavaltojen kanssa.[4][15] Vuonna 1936 Transkaukasian SNT lakkautettiin ja siihen kuuluneet neuvostotasavallat muodostivat omat hallinnolliset yksikkönsä.[4]

Vuonna 1922 Neuvosto-Venäjästä ja sitä ympäröineistä pienistä neuvostotasavalloista muodostettiin Neuvostoliitto.[16] Georgian sosiaalidemokraatit järjestivät kapinan neuvostohallintoa vastaan vuonna 1924, mutta Stalin tukahdutti sen julmasti.[15] Vaikka Stalin ja salaisen poliisin päällikkö Lavrenti Berija, olivat molemmat georgialaisia, Stalinin hallinto sorti georgialaisia ​​yhtä ankarasti kuin muidenkin neuvostotasavaltojen kansalaisia. Tämän politiikan merkittävimmät ilmentymät olivat 5 000 aatelisen teloittaminen vuonna 1924 rangaistuksena kapinasta, sekä Georgian intellektuelleihin ja taiteilijoihin kohdistuneet puhdistukset Stalinin vainojen aikaan vuosina 1936-1937.[4]

Georgiaan ei hyökätty Toisen maailmansodan aikana. Alueelta lähti kuitenkin yli puoli miljoonaa sotilasta puna-armeijalle, ja se oli tärkeä tekstiilien ja ammusten lähde.[17] Stalinin aikana georgialainen nationalismi tukahdutettiin ja lisäksi talonpojat kärsivät maatalouden pakkokollektivisoinnista. Neuvostoliiton aikana Georgia muuttui maatalousvaltaisesta maasta pitkälti teolliseksi kaupunkiyhteiskunnaksi.[15]

Stalinin kuoltua vuonna 1953 Georgian nationalismi elpyi. Neuvostoliiton johtoon nousseen Nikita Hruštšovin johdolla tehtyihin uudistuksiin sisältyi taloudellisen auktoriteetin siirtyminen Moskovasta tasavaltatason viranomaisille. Hruštšovin johtama destalinisaatio sai Georgiassa aikaan vastareaktion. Georgiassa nousi mielenosoituksia, jotka neuvostojoukot murskasivat väkivalloin Tbilisissä vuonna 1956. Kritiikki Stalinia kohtaan hyväksyttiin Georgiassa vasta 1980-luvulla Mihail Gorbatšovin glasnost-politiikan myötä, jolloin Georgiassa myönnettiin Stalinin rikokset georgialaisia kohtaan.[18]

Ševardnadzen ensimmäinen kausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1972 Georgian kommunistisen puolueen pääsihteeriksi nimettiin Eduard Ševardnadze. Pääsihteerinä hän suoritti puhdistuksia, joiden päämääränä oli taistella korruptiota ja sovinismia vastaan, mitkä olivat levinneet georgialaisen eliitin keskuudessa.[18][19] Samanaikaisesti pieni ryhmä toisinajattelevia nationalisteja yhdistyi akateemikko Zviad Gamsakhurdian ympärille. Gamsakhurdia korosti sitä uhkaa, mitä venäläistäminen aiheutti Georgian kansalliselle identiteetille. Vuonna 1978 neuvostovalta ja georgialainen nationalismi joutuivat törmäyskurssille, kun neuvostohallinto halusi tarkastella uudelleen georgian kielen perustuslaillista asemaa. Moskovan hallitus joutui kuitenkin perääntymään suurmielenosoitusten jälkeen.[19]

Ševardnadze luovi menestyksekkäästi 1970- ja 1980-luvuilla georgialaisten toiveiden ja Neuvostojohdon vaatimusten välissä, ja hänet nimitettiin Neuvostoliiton ulkoministeriksi vuonna 1985. Vakavin etninen kiista hänen toimikaudellaan syntyi vuonna 1978, kun Abhasian autonomisen tasavallan johtajat uhkasivat erota Georgiasta, väittäen Tbilisin rajoittavan abhaasien kulttuurisia, kielellisiä, poliittisia ja taloudellisia oikeuksia. Kriisin lievittämiseksi Ševardnadze myönsi Abhaisian eliitille enemmän oikeuksia Abhasian alueen hallinnan suhteen.[19]

Ševardnadzen toimet maan hallinnossa nostivat vuoteen 1980 mennessä Georgian eollisuus- ja maataloustuotantoa merkittävästi, ja hän oli irtisanonut noin 300 puolueen korruptoitunutta jäsentä. Ševardnadze jätti tehtävänsä vuonna 1985, jolloin hän siirtyi Neuvostoliiton ulkoministeriksi. Tällöin huomattavaa hallinnon korruptiota oli vielä jäljellä ja maan taloutta rasitti edelleen laaja-alainen harmaa talous. Hänen maineensa poliittisesta rohkeudesta takasi hänelle kuitenkin suuren suosion georgialaisten keskuudessa.[19] Ševardnadzen seuraajaksi Georgian kommunistisen puolueen pääsihteeriksi nimettiin Džumber Patiašvili.[20] Hän siirtyi valtaan aikakaudella, jolloin Mihail Gorbatšovin glasnost-politiikka nostatti nationalitisia aatteita Georgiassa ja Neuvostoliiton aikakausi läheni loppuaan.[21]

Nationalismin nousu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nationalistiset voimat saivat pontta huhtikuussa 1989, jolloin Neuvostoliiton joukot hajottivat rauhanomaisen mielenosoituksen väkivalloin Tbilisissä. Epäselvissä olosuhteissa sai surmansa kaksikymmentä georgialaista, enimmäkseen naisia ​​ja lapsia. Sotilasviranomaiset ja virallinen media syyttivät mielenosoittajia, ja oppositiojohtajat pidätettiin. Georgiassa tapaus kasvatti suuttumusta neuvostohallintoa kohtaan ja tapaus radikalisoi Georgian tasavallan poliittisen elämän. Neuvostohallinto lähetti Ševardnadzen takaisin Georgiaan rauhan palauttamiseksi. Hän järjesti maan hallintoa ja Patiašvilin tilalle Georgian kommunistisen puolueen pääsihteeriksi nimettiin KGB:n Georgian osaston johtaja Givi Gumbaridze.[22]

Kansallismielisen kiihkon ilmapiirissä väestön enemmistö alkoi vaatia Georgian välitöntä itsenäistymistä Moskovan vallasta. Huhtikuun 1989 tragedian jälkeen Georgian oppositio alkoi käyttää lakkoja ja muita painostuskeinoja heikentääkseen kommunistisen puolueen valtaa ja luodakseen perustan irtautumiselle Neuvostoliitosta.[22] Tapaus yhdisti myös Georgian hajanaisen opposition, joka oli ennen vuotta 1989 koostunut pienistä yksiköistä, jotka järjestyivät merkittävien henkilöiden ympärille. Oppositiojohtajien henkilökohtaiset tavoitteet olivat aiemmin estäneet yhteisrintaman muodostumisen. Nationalististen aatteiden saadessa yhä enemmän kannatusta, Georgian kansallismielisen opposition johtohahmoksi nousi Zviad Gamsakhurdia.[23]

Gamsakhurdia ja itsenäisyyshanke

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opposition painostus johti avoimiin monipuoluevaalehin vuonna 1990. Monet oppositiopuolueet kuitenkin boikotoivat vaaleja väittäen, ettei heidän ryhmänsä olisi pystynyt kilpailemaan reilusti ja että heidän osallistumisensa asetetuin ehdoin vain antaisi legitimiteetin Georgian aseman jatkumiselle neuvostojärjestelmässä. Virallisesti hyväksytyssä äänestyksessä Gamsakhurdian johtama Vapaa Georgia -koalitio sai vaaleissa vankan enemmistön Georgian korkeimmassa neuvostossa. Gamsakhurdian on luultavasti kaikkein vihamielisin antikommunistinen poliitikko, joka on koskaan valittu valtaan neuvostotasavallassa. Hän ei valtaan päästyään suvainnut kaikkea poliittista oppositiota, vaan syytti usein poliittisia vastustajiaan maanpetoksesta tai sekaantumisesta KGB:hen. Tämä retoriikka heikensi poliittisen keskustelun laatua Gamsakhurdian ja oppositiojohtajien väillä.[23]

Gamsakhurdian suurin huolenaihe oli aseellinen oppositio. Sekä hänen omalla koalitiollaan, että joillakin oppositioryhmittymillä oli epävirallisia sotilasyksiköitä, jotka edellinen kommunistinen korkein neuvosto oli laillistanut. Näistä merkittävin oli Mkhedrioni, joilla oli 5 000 miehen vahvuinen sotilasosasto, sekä niin kutsuttu Georgian kansalliskaarti. Gamsakhurdian johtama parlamentti kielsi tällaiset ryhmät ja määräsi heidät luovuttamaan aseensa, mutta määräyksellä ei ollut vaikutusta. Vaalien jälkeen riippumattomat sotilasryhmät tekivät ratsian paikallisille poliisiasemille ja Neuvostoliiton sotilaslaitoksille, lisäten toisinaan valtavia aseita arsenaaleihinsa. Helmikuussa 1991 Neuvostoliiton armeijan vastahyökkäys Mkhedrionin päämajaa vastaan ​​johti Mkhedrionin johtajan vangitsemiseen.[23]

Gamsakhurdia ryhtyi nopeasti ajamaan Georgian itsenäistymishanketta Moskovasta. Hän ryhtyi toimiin saattaakseen Georgian KGB:n ja sisäasiainministeriön hallintaansa, joita molempia valvottiin siihen asti Moskovasta. Gamsahurdia kieltäytyi osallistumasta Mihail Gorbatšovin kutsumiin kokouksiin säilyttääkseen liiton nopeasti Neuvostoliitosta eroa halunneiden neuvostotasavaltojen välillä. Gamsakhurdia lopetti toukokuussa 1991 kansallisen liikevaihtoveron perimisen Georgiassa sillä perusteella, että se vahingoitti Georgian taloutta. Pian tämän jälkeen Georgia lopetti muutkin maksut Moskovalle, minkä jälkeen keskushallinto ryhtyi toimiin eristääkseen Georgian taloudellisesti.[23]

Gamsakhurdia järjesti Georgian itsenäisyydestä erillisen kansanäänestyksen sen sijaan, että hän olisi suostunut siihen että Georgia osallistuisi Gorbatšovin maaliskuussa 1991 järjestämään kansanäänestykseen neuvostotasavaltojen liiton säilyttämisestä. Tämän hyväksyi 98,9 prosenttia georgialaisista äänestäjistä. Pian tämän jälkeen Georgian parlamentti hyväksyi itsenäisyysjulistuksen Neuvostoliitosta. Neuvostoliiton romahdettua vuoden 1991 lopussa, Georgia kieltäytyi osallistumasta Neuvostoliittoa seuranneen Itsenäisten valtioiden yhteisön muodostamiseen tai sen myöhempään toimintaan.[23]

Itsenäinen Georgia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gamsakhurdian valtakausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zviad Gamsakhurdia valittiin toukokuussa 1991 Georgian presidentiksi yli 86 prosentin äänienemmistöllä. Gamsakhurdia näki vaalit mandaattina johtaa Georgiaa henkilökohtaisesti, ja hän teki seuraavina kuukausina yhä epävakaampia poliittisia päätöksiä, kun taas hänen asenteensa oppositiota kohtaan vahvistui. Gamsakhurdian kanssa käydyn voimakkaan konfliktin jälkeen Georgian pääministerinä toiminut Tengiz Sigua erosi virastaan elokuussa 1991.[23]

Gorbatšovia vastaan suunnattu Neuvostoliiton vallankaappausyritys elokuussa 1991 merkitsi käännekohtaa Georgian Neuvostoliiton politiikassa. Gamsakhurdia uskoi, että vallankaappaus oli väistämätön ja todennäköisesti onnistuva. Näin ollen hän määräsi Boris Jeltsinin vallankaappauksen vastaiset julisteet poistettavaksi Tbilisin kaduilta. Gamsakhurdia määräsi myös kansalliskaartia luovuttamaan aseensa, lakkauttamaan itsensä ja liittymään maan sisäministeriön joukkohin. Oppositiojohtajat tuomitsivat tämän toiminnan ja antautumiseksi vallankaappaukselle. Gamsakhurdiaa uhmaten kansalliskaartin komentaja Tengiz Kitovani johti suurimman osan joukoistaan pois Tbilisistä.[24]

Gamsakhurdian vastainen oppositio liittyi Siguan ja Kitovanin takana olleeseen koalitioon, joka vaati Gamsakhurdiaa eroamaan ja järjestämään uudet parlamenttivaalit. Gamsakhurdia kieltäytyi tekemästä kompromisseja, ja hänen joukkonsa hajottivat väkisin suuren opposition mielenosoituksen Tbilisissä syyskuussa 1991. Giorgi Tšanturian johtama Kansallisdemokraattinen puolue oli yksi aktiivisimmista oppositioryhmistä. Tšanturia pidätettiin ja vangittiin syytettynä yrityksestä kaataa hallitus Moskovan tuella.[24]

Taistelu vallasta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ševardnadzen paluu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näitä toimia seurasi, että sekä hallitus että oppositio tehostivat aseiden hankintaa ja tilanne alkoi enteillä sisällissotaa. Aseita saatiin enimmäkseen Georgiaan sijoitetuilta Neuvostoliiton armeijan yksiköiltä. Tbilisin keskustassa puhkesi joulukuussa 1991 intensiivinen taistelu sen jälkeen, kun hallituksen joukot käyttivät voimakeinoja mielenosoituksen hajottamiseksi. Tilanne johti siihen että Georgian kansalliskaarti ja Mkhedrioni piirittivät Gamsakhurdiaa ja hänen kannattajiaan parlamenttirakennuksessa. Ammuskelut ja pommit vaurioittivat vakavasti Tbilisin keskustaa. Vallankumouksen myötä Gamsakhurdia pakeni kaupungista tammikuun alussa 1992 hakemaan turvaa Georgian ulkopuolelta.[24]

Gamsakhurdia korvattiin sotilasneuvostolla, jota johtivat Tengiz Sigua, Tengiz Kitovani ja Mkhedrionin johtaja Džaba Ioseliani.[25] Sotilasneuvosto luovutti vallan maaliskuussa 1992 valtioneuvostolle, jonka johtajaksi kutsuttiin Georgiaan palannut Eduard Ševardnadze.[15][25] Poissaolostaan huolimatta Gamsakhurdia sai edelleen huomattavaa tukea Georgiassa, erityisesti maaseutualueilla. Hänen kannattajansa muodostivat toisen parlamentin ulkopuolisen opposition, joka piti itseään laittoman ja perustuslain vastaisen vallankaappauksen uhreina ja kieltäytyi osallistumasta tuleviin vaaleihin.[25] Vuoden 1992 lokakuussa järjestetyissä vaaleissa 95 prosenttia äänestäjistä valitsi Ševardnadzen Georgian korkeimman neuvoston puheenjohtajaksi , joka oli tuolloin maan presidenttiä vastaava virka.[15]

Tšetšeniaan asettunut Gamsakhurdia jatkoi osallistumistaan Georgian politiikkaan ja luonnehti Ševardnadzea Moskovan agentiksi uuskommunistisessa salaliitossa Georgiaa vastaan. Gamsakhurdia kutsui koolle maanpaossa olevan parlamentin Tšetšenian pääkaupunkiin Groznyiin. Vuosina 1992-1993 hänen aseelliset kannattajansa estivät Georgian hallitusta saamasta hallintaansa osia Länsi-Georgiasta.[25]

Etelä-Ossetian konflikti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Georgian hallituksen ongelmia lisäsivät Etelä-Ossetian ja Abhasian autonomiset alueet. Vuoteen 1993 tultaessa näiden alueiden separatistiset liikkeet uhkasivat irrottautua Georgiasta ja Venäjän toimet kriisiin puuttumisesta vaikeuttivat Georgian ja Venäjän välisiä suhteita.[26] Etelä-Ossetiaa asuttivat suurelta osin osseetit, jotka olivat erillinen persialaissukuista osseettia puhuva etninen ryhmä. Gamsakhurdian hallinto oli vuonna 1990 lakkauttanut alueen autonomian vastauksena alueella esiintyneisiin pyrkimyksiin irrottautua Georgiasta. Kun Etelä-Ossetian alueellinen hallinto otti ensimmäiset askeleensa kohti irrottautumista Georgiasta ja liittoutumista Venäjään kuuluneen Pohjois-Ossetian kanssa, Georgian joukot hyökkäsivät. Syntynyt konflikti kesti vuoden ja aiheutti tuhansia uhreja ja kymmeniä tuhansia pakolaisia Georgian ja Venäjän rajan molemmin puolin. Osapuolet saivat solmittua tulitauon 1992, mutta tilanne säilyi jännittyneenä.[26]

Abhasian sota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Abhasian autonomisessa tasavallassa elänyt abhaasiväestö pelkäsi myös, että georgialainen hallinto poistaisi alueen poliittisen autonomian ja yrittäisi tuhota abhaasit kulttuurisena kokonaisuutena. Tätä vihamielisyyttä abhaasien ja georgialaisten välillä lisäsi abhaasien vähemmistöasema autonomisen tasavallan alueella, ja säännölliset georgialaistamiskampanjat, ensin Neuvostoliiton ja myöhemmin Georgian hallituksen toimesta. Toisaalta Abhasiassa elänyt georgialainen enemmistö paheksui poliittisten ja hallinnollisten tehtävien suhteetonta jakautumista abhaaseille. Vuodesta 1978 lähtien Neuvostoliiton hallinto oli pyrkinyt torjumaan itsenäistymispyrkimyksiä ja jakanut suurimman osan hallintotehtävistä abhaaseille, vaikka vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan Abhasiassa asui 2,5 kertaa enemmän georgialaisia ​​kuin abhaaseja.[27]

Jännitteet Abhasiassa johtivat avoimeen sotaan paljon suuremmassa mittakaavassa kuin Etelä-Ossetiassa. Heinäkuussa 1992 Abhasian korkein neuvosto äänesti Georgiasta irtautumisesta, minkä jälkeen Georgian kansalliskaartin joukot lähetettiin Abhasian pääkaupunkiin Suhumiin, käskynään suojella Georgian rautatie- ja maantiehuoltolinjoja sekä turvata Venäjän raja. Abhasian viranomaiset katsoivat että tämä loukkaa alueen suvereenitettia, ja Abhasian ja Georgian joukkojen välillä syntyi yhteenottoja joissa kuoli satoja ihmisiä ja suuri määrä pakolaisia ​​pakeni rajan yli Venäjälle tai muualle Georgiaan. Abhasian hallitus joutui pakenemaan Suhumista.[27]

Abhaasit olivat jo kahden vuosisadan ajan pitäneet Venäjää etujensa suojelijana georgialaisia vastaan. Näin ollen Georgian hyökkäys ja Abhasian sodan alkaminen vuonna 1992 sai Abhasian esittämään vetoomuksen Venäjälle etujensa puolustamiseksi. Abhaasien puolella taisteli tuntematon määrä venäläisiä sotilaita ja vapaaehtoisia. Ševardnadze syytti Venäjää Georgian turvallisuuden tarkoituksellisesta heikentämisestä tukemalla separatisteja. Syyskuussa 1993 Abhasian joukot valtasivat Suhumin ja ajoivat Georgian joukot pois Abhasiasta. YK ja Venäjä yrittivät välittää rauhaa osapuolten välille, mutta välitystoimintaa hidasti Georgian joukkojen taistelu Gamsakhurdian tukijoukkoja vastaan Mingreliassa Abhasian eteläpuolella. Tulitauko Georgian ja Abhasian välillä pysyi voimassa ja Ingurijoki Luoteis-Georgiassa toimi jakolinjana. Separatistijoukot tekivät kuitenkin satunnaisia iskuja Georgian alueelle.[27]

Gamsakhurdia käytti hyväkseen Abhasiassa käytyä taistelua palatakseen Georgiaan ja kootakseen mingrelialaiset Georgian armeijaa vastaan. Gamsakhurdia esiintyi alun perin Georgian joukkojen pelastajana, mutta hän hyväksikäytti abhaasijoukkoja omien tukijoukkojensa etenemisessä. Gamsakhurdian joukot valloittivat useita kaupunkeja Georgian länsiosissa, lisäten Ševardnadzen painetta hakea Georgian hallituksen joukoille tukea Venäjältä sotilaallisen avun saamiseksi. Lokakuussa 1993 Venäjän apu käänsi sodan kulun Gamsakhurdiaa vastaan ja kapinointi kukistui nopeasti.[27] Zviad Gamsakhurdia löydettiin kuolleena 31. joulukuuta 1993. Hänen kuolemansa todellista syytä ei ole saatu selville.[28]

Poliittinen epävakaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ševardnadzesta Saakašviliin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1995 Georgiassa säädettiin uusi perustuslaki, joka loi maahan presidenttijohtoisen järjestelmän ja Ševardnadze valittiin presidentin virkaan marraskuussa 1995. Hänen puolueensa Georgian kansalaisten unioni sai parlamentin enemmistön. Ševardnadze valittiin presidentiksi uudelleen vuonna 2000 lähes 80 prosentin äänienemmistöllä. Syytökset siitä, että hän hyväksyi laaja-alaisen korruption ja että hänen puolueensa osallistui vaalipetokseen, vainosivat maan hallintoa.[29] Vuonna 2003 Georgian entinen oikeusministeri ja Yhdistyneen kansallisen liikkeen johtaja Mikheil Saakašvili, johti rauhanomaista kapinaa, jota kutsutaan nimellä ruusuvallankumous. Ruusuvallankumous alkoi Ševardnadzen vastaisena liikkeenä ja kasvanut julkinen paine pakotti hänet lopulta eroamaan tehtävästään.[30][31] Seuraavana vuonna Saakašvili valittiin uudeksi presidentiksi ja hän aloitti välittömästi kampanjan korruptiota vastaan, pyrki vakauttamaan maan taloutta ja yritti tukahduttaa maan orastavat etniset levottomuudet.[30]

Saakašvilin hallinto kohtasi kuitenkin vastustusta lisääntyneen autoritaarisuuden ja väitettyjen ihmisoikeusloukkausten myötä. Yksi Saakašvilin hallinnon arvostelijoista oli entinen puolustusministeri Irakli Okruašvili. Hänet pidätettiin vuonna 2007 syytettynä kiristyksestä. Hänet vapautettiin takuita vastaan ja hän poistui maasta, mutta olosuhteet jotka johtivat hänen pakoonsa Georgiasta, ovat epäselvät. Nämä tapahtuvat nostattivat Saakašvilin hallintoa kohtaan esitettyä kritiikkiä ja oppositioaktivistit järjestivät massiivisia mielenosoituksia, joiden arvellaan olevan yhtä suuria kuin ne, jotka olivat aiemmin saaneet Saakašvilin valtaan.[30]

Saakašvilin hallinto reagoi suuriin mielenosoituksiin päivien hiljaisuuden jälkeen, ja mielenosoitukset hajotettiin voimakeinoin ja ilmoitettiin että mahdollinen vallankaappaus oli estetty. Saakašvili julisti maahan 15 päivän hätätilan, mitä seurasi hänen vaatimuksensa ennenaikaisten vaalien järjestämisestä tammikuussa. Saakašvili erosi virastaan marraskuussa 2007 lain edellyttämällä tavalla, ja ryhtyi valmistautumaan ennenaikasiin vaaleihin. Tammikuussa 2008 järjestetyissä vaaleissa Saakašvili valittiin uudelleen presidentiksi niukalla enemmistöllä. Oppositioryhmät arvostelivat vaaliprosessia virheelliseksi, mutta kansainväliset tarkkailijat pitivät vaaleja suurelta osin vapaina ja oikeudenmukaisina. He havaitsivat vain yksittäisiä menettelytaparikkomuksia ja petoksia.[30]

Konflikti Venäjää vastaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saakašvilin noustua valtaan palasi esiin ratkaisematon konflikti Etelä-Ossetiassa. Saakašvili onnistui syrjäyttämään vallasta Adžarian autonomisen tasavallan johtajan ja palauttamaan alueen keskushallinnon hallintaan. Vihollisuudet kuitenkin jatkuivat Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa. Saakašvili esitti tarjouksen keskustella Etelä-Ossetian autonomisesta asemasta Georgian valtion sisällä, mutta tämä tarjous hylättiin ja Etelä-Ossetia toisti halunsa itsenäistyä. Ratkaisematon konflikti kiristi myös Georgian suhdetta Venäjään, jota Georgia syytti separatistien tukemisesta.[32]

Ratkaisematon konflikti kärjistyi uudelleen elokuussa 2008, kun Venäjän joukot ylittivät maiden välisen rajan, virallisena aikomuksenaan puolustaa Venäjän kansalaisia ja alueella jo olevia rauhanturvajoukkoja. Georgia julisti maahan sotatilan, kun venäläisjoukot ottivat haltuunsa Etelä-Ossetian pääkaupungin Tskhinvalin. Levottomuudet levisivät myös muualle, kun Venäjän joukot etenivät mys Abhasian läpi. Sotatoimet Georgian ja Venäjän välillä päättyivätRanskan välittämään tulitaukoon, jossa vaadittiin venäläisjoukkojen vetäytymistä Georgiasta, mutta jännitteet maiden välillä säilyivät.[32] Venäjä tunnusti Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyden, mitä Georgia ei hyväksynyt. Venäjän toimien vuoksi Georgia erosi Itsenäisten Valtioiden Yhteisöstä ja kehotti myös muita jäsenvaltioita tekemään samoin.[32][33] Saakašvilin hallinto kohtasi myös maan sisäisiä haasteita, kun poliittiset jännitteet lisääntyivät vuonna 2009. Oppositiopuolueet vaativat Saakašvilia eroamaan, ja maassa puhkesi päivittäisiä mielenosoituksia. Saakašvili lupasi tehostaa uudistuksia ja vaati ennenaikaisten vaalien järjestämistä toukokuussa 2010, mutta hän kieltäytyi eroamasta. Mielenosoitukset hiipuivat, mutta poliittinen paine Saakašvilin hallintoa kohtaan säilyi.[32]

Georgialainen unelma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2012 Saakašvilin hallinto kohtasi uuden sisäisen haasteen, kun vasta muodostettu oppositiopuolueiden liitto, Georgialainen unelma, perustettiin. Liittoumaa johti miljardööri Bidzina Ivanišvili. Koalitio voitti vuoden 2012 parlamenttivaalit ja Ivanišvilistä tuli pääministeri. Georgialainen unelma alkoi vaalivoittonsa jälkeen nopeasti tutkia monia entisiä hallituksen ja opposition virkamiehiä korruptioepäilyjen vuoksi, ja monia pidätettiin. Kun Saakašvilin toimikausi päättyi vuonna 2013, hän lähti maasta sillä uhalla että hänenkin toimensa joutuisivat tutkinnan kohteeksi.[34]

Saakašviliä seurasi presidenttinä Georgialainen unelma -koalition ehdokas Giorgi Margvelašvili. Hänen valtaan astuessaan presidentin valtaoikeudet kaventuivat merkittävästi perustuslakiuudistuksen myötä, kun toimeenpanovalta siirtyi presidentiltä pääministerille. Tämän seurauksena pääministerinä toiminut Ivanišvili oli maan poliittisessa hierarkiassa merkittävimmässä roolissa, mutta hän erosi toimestaan ja valitsi itse seuraajakseen Irakli Garibašvilin. Ivanišvilin uskottiin kuitenkin käyttävän edelleen todellista valtaa häntä seuranneiden pääministereiden takana. Garibašvili erosi tehtävästään vuonna 2015 ilman selityksiä. Hänen seuraajansa Giorgi Kvirikašvili toimi pääministerinä vuoteen 2018 asti, jolloin virkaan astui Mamuka Bakhtadze. Samana vuonna presidentiksi nousi Georgialainen unelma -koalition tukema sitoutumaton ehdokas Salome Zurabišvili. Hänestä tuli samalla maan ensimmäinen naispresidentti.[34] Samalla voimaan astui uusi perustuslaki, joka muutti presidentin roolin pääosin seremonialliseksi.[35]

Hieman yli vuosikymmen sen jälkeen, kun Venäjä oli tunnustanut Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyyden, maassa puhkesi uusia venäläisvastaisia mielenosoituksia. Maan hallitus hajotti mielenosoitukset, minkä jälkeen tätä seuranneet mielenosoitukset kohdistuivatkin maan hallitukseen. Mielenosoitukset johtivat pääministeri Bakhtadzen eroon ja Giorgi Gakharia nimettiin hänen tilalleen. Georgialainen unelma -koalition suosio palasi osin vuonna 2020, sillä maan hallitus toimi ripeästi koronaviruspandemian hoidossa.[34] Maan hallinto kohtasi kuitenkin jo varsin pian uusia kriisejä, kun saman vuoden lokakuussa oppositio kieltäytyi tunnustamasta Georgialaisen unelman vaalivoittoa.[33] Seuraavina viikkoina maassa nousi mielenosoituksia tulosten vastustamiseksi ja helmikuussa 2021 oppositiojohtaja Nika Melia pidätettiin. Gakharia vastusti hänen pidättämistään, ollen huolissaan siitä että tämä saattaisi aiheuttaa levottomuuksia ja erosi tehtävästään. Hänen tilalleen tuli vuosina 2013-2015 pääministerinä toiminut Irakli Garibašvili. Tämä erosi tehtävästään tammikuussa 2024 julkisen korruptiospekuloinnin lisääntyessä ja Irakli Kobakhidze nousi hänen seuraajakseen.[34]

Georgian pitkään jatkunutta poliittista kriisiä lietsoi entisestään Venäjän hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022. Ukrainan tavoin Georgian suhteet Venäjään ovat olleet kireät Etelä-Ossetiassa käydyn sodan vuoksi. Georgia on pitänyt läheisiä suhteita Natoon, ja monet georgialaiset kannattavat maalle länsimaista suuntausta sen sijaan, että he olisivat Venäjän vaikutuspiirissä. Toiset taas näkevät suurempia mahdollisuuksia tiiviiden suhteiden ylläpitämisessä Venäjään.[34]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c History U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d Kimmo Kiljunen: Maailman maat, liput ja historia, s. 158-161. Into Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-264-157-1
  3. ↑ a b c d e f g h Early History U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e Within the Soviet Union U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  5. ↑ a b Origins of the Georgian nation Encyclopædia Britannica. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  6. ↑ {Early Neolithic wine of Georgia in the South Caucasus pnas.org. Arkistoitu 31.10.2018. (englanniksi)
  7. ↑ Colchis Encyclopædia Britannica. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  8. ↑ a b Occupation and Inclusion in the Russian Empire U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  9. ↑ a b c d e f g h i j Turkish and Persian domination Encyclopædia Britannica. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  10. ↑ Within the Russian Empire U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  11. ↑ a b Social and Intellectual Developments U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  12. ↑ a b c d National Revival Encyclopædia Britannica. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  13. ↑ The Spirit of Revolution U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  14. ↑ a b c d World War I and Independence U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  15. ↑ a b c d e Incorporation into the U.S.S.R. Encyclopædia Britannica. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  16. ↑ Kirkinen, Heikki (toim.): Venäjän historia, s. 371. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-15799-X
  17. ↑ World War II and the Late Stalin Period U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  18. ↑ a b Post-Stalin Politics U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  19. ↑ a b c d The First Shevardnadze Period U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  20. ↑ Patiashvili U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  21. ↑ After Communist Rule U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  22. ↑ a b Nationalism Rises U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  23. ↑ a b c d e f The Rise of Gamsakhurdia U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  24. ↑ a b c The Struggle for Control U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  25. ↑ a b c d The Military Council U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  26. ↑ a b Threats of Fragmentation - South Ossetia U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  27. ↑ a b c d Threats of Fragmentation- Abkhazia U.S. Library of Congress. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  28. ↑ President Zurabishvili welcomes continuation of investigation into death of 1st president of Georgia 18.11.2018. agenda.ge. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  29. ↑ Independent Georgia Encyclopædia Britannica. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  30. ↑ a b c d Rose Revolution Encyclopædia Britannica. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  31. ↑ Profile: Eduard Shevardnadze 23.11.2003. BBC News. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  32. ↑ a b c d Conflict in South Ossetia Encyclopædia Britannica. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  33. ↑ a b Georgia profile - Timeline 29.1.2019. BBC News. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  34. ↑ a b c d e Rise of Georgian Dream (GD) Encyclopædia Britannica. Viitattu 12.5.2025. (englanniksi)
  35. ↑ Georgiaan valittiin maan ensimmäinen naispresidentti Yle Uutiset. 28.11.2018. Viitattu 12.5.2025.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aasian valtioiden historia
 Afganistan  Arabiemiraatit  Armenia  Azerbaidžan  Bahrain  Bangladesh  Bhutan  Brunei
 Etelä-Korea  Filippiinit  Georgia  Indonesia  Intia  Irak  Iran  Israel
 Itä-Timor  Japani  Jemen  Jordania  Kambodža  Kazakstan  Kiina  Kirgisia
 Kuwait  Laos  Libanon  Malediivit  Malesia  Mongolia  Myanmar    Nepal
 Oman  Pakistan  Palestiina  Pohjois-Korea  Qatar  Saudi-Arabia  Singapore  Sri Lanka
 Syyria  Tadžikistan  Taiwan  Thaimaa  Turkki  Turkmenistan  Uzbekistan  Venäjä
 Vietnam  Hongkong  Macao
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Georgian_historia&oldid=23239665”