Tämä on lupaava artikkeli.

Kroatian historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Oton Ivekovićin maalaus Kroaattien saapuminen Adrianmerelle.

Kroatian historia alkaa esihistorialliselta ajalta, ja ensimmäiset asukkaat tulivat Kroatian alueelle viime jääkauden loppuvaiheessa. Ensimmäinen tunnettu Kroatiaa asuttanut kansa oli illyrialaiset. Nämä roomalaistuivat sen jälkeen, kun he olivat kutsuneet Rooman apuun kreikkalaisvaikutteita vastaan. Kroatiasta löytyy monia roomalaisia monumentteja, kuten Diocletianuksen palatsi. Slaavit saapuivat alueelle 500–600-luvuilla, ja heillä oli 800-luvulla frankkien alaisuudessa kaksi vahvaa herttuakuntaa. Näistä muodostuneen Kroatian kuningaskunnan ensimmäinen hallitsija oli 900-luvulla Tomislav.

Perimysongelmian takia Unkarin kuningas Ladislaus I liitti suuren osan Kroatiasta valtakuntaansa. Kroatia säilytti 1200-luvulle asti yhtenäisyytensä, mutta Béla IV perusti uuden Slavonian hallintoalueen. Samaan aikaan Venetsian tasavalta valloitti monia alueita Dalmatian rannikolta. Osmanien valtakunta puolestaan alkoi uhata Kroatiaa 1400-luvun puolivälissä. Kroatian kruunun 1527 saanut Habsburgien monarkia onnistui ajamaan osmanit lopullisesti pois Kroatiasta 1683–1699 suuren Turkin sodan aikana. Tuolloin luotiin myös Kroatian eteläosissa Dubrovnikissa kukoistaneen Ragusan tasavallan rajat.

Kroatiassa nousi 1830- ja 1840-luvuilla illyrismi, jonka kannattajat halusivat yhdistää kaikki eteläslaavit. Sitä seurasi 1860-luvulla piispa Josip Juraj Strossmayerin tukema jugoslavismi. Vuonna 1867 solmittu Itävalta-Unkarin kompromissi oli jakanut Kroatian kahdeksi osaksi, joista toinen kuului kaksoismonarkian sisällä Itävaltaan ja toinen Unkariin. Yhtenäinen Jugoslavian kuningaskunta syntyi lopulta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kuningas Aleksanteri I halusi kuitenkin kaataa etniset valtiot ja jakoi kansan uusiin provinsseihin. Ante Pavelićin perustama ustaša-ryhmittymä nousi toisen maailmansodan aikana valtaan, kun italialaiset ja saksalaiset perustivat nukkevaltion nimeltä Itsenäinen Kroatian valtio. Ustaša hallitsi väkivaltaisesti, ja sen järjestimissä verilöylyissä ja Jasenovacin keskitysleirillä kuoli 350 000-450 000 ihmistä.

Kroatialaisen Josip Broz Titon johtamat partisaanit taistelivat sodan aikana ustašaa vastaan. Tito itse nousi sodan jälkeen perustetun Jugoslavian liittotasvallan johtoon. Vaikka valtio oli kommunistisen puolueen vallassa, maa oli jaettu etnisten ryhmien mukaan. Vaikka kommunistihallinto järjesti puhdistuksia toisinajattelijoita vastaan, sen aikana koettiin muun muassa Kroatian kevät, jonka aikana muun muassa Kroatian kulttuuri kukoisti. Keskushallinto mureni 1980-luvun lopulla, ja Sloveniassa ja Kroatiassa päätettiin järjestää vapaat vaalit. Kroatia julistautui itsenäiseksi 25. kesäkuuta 1991. Sitä seurasi verinen Kroatian sota. Sodan jälkeen Kroatiasta on tullut matkailuvaltio ja Naton sekä Euroopan unionin jäsenvaltio.

Varhainen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset asukkaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vučedolin kulttuurin alueelta löydetty ”Vučedolin kyyhkynen”.

Viimeisimmän jääkauden loppuvaiheissa noin 18 000 vuotta sitten Kroatiassa eläneistä ihmisistä on löytynyt jäännöksiä muun muassa Vela Spilan luolasta Korčulan saarelta.[1] Neoliittisella kaudella (6000–3000 eaa.) alkoi muodostua ensimmäisiä asutuskeskuksia. Adrianmeren rannikon tärkeimmät kulttuurit olivat sydänsimpukkakeramiikkakulttuuri sekä Danilon ja Hvarin kulttuurit. Sisämaasta on löytynyt jäänteitä muun muassa Sopotin ja Korenovon kulttuureista.[2]

Kivikauden muuttuessa pronssikaudeksi niin sanotulla kalkoliittisella kaudella kehittyi Vučedolin kulttuuri (3000–2200 eaa.). Rautakaudella syntyi Kroatian ensimmäiset etniset yhteisöt, joista kreikkalaiset ja roomalaiset kirjoittivat. Heitä kutsuttiin illyrialaisiksi.[2] He asettuivat Balkanin alueelle noin vuonna 1000 eaa., rakennuttivat kukkulalinnoituksia ja tuottivat meripihkasta ja pronssista tehtyjä koruja. Illyrialaiset kohtasivat seuraavien vuosisatojen aikana kreikkalaisia, jotka perustivat 500–300-luvuilla Adrianmeren rannikolle kauppasiirtokuntia. Samaan aikaan keltit tunkeutuivat alueelle pohjoisesta.[1]

Roomalaisten nousu ja tuho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäiseensä asuunsa mallinnettu Diocletianuksen palatsi.

Ardiaei-heimon kuningatar Teuta pyysi 200-luvulla eaa. roomalaisilta sotilaallista apua kreikkalaisten kukistamiseksi. Roomalaiset tunkeutuivat Illyriaan ja kaatoivat 168 eaa. viimeisen illyyrihallitsijan Gentiuksen. Illyrian eteläosasta muodostettiin myöhemmin roomalainen Illyricumin provinssi. Roomalaiset laajensivat aluetta ja jakoivat sen vuonna 9 jaa. kahteen provinssiin, Pannoniaan, johon kuului muun muassa nykyisen Kroatian pohjoisosa, ja Dalmatiaan, johon kuuluivat muun muassa nykyisen Kroatian muut osat.[1]

Roomalaisten hallinnollinen keskus oli Salonan kaupunki. Roomalaiset toivat alueelle vaurautta ja rakennuttivat temppeleitä, kylpylöitä ja amfiteattereita. Roomalaiset rakensivat myös tieverkon, joka ulottui Egeanmereltä, Mustallemerelle ja Tonavalle. Kroatian maakuntien merkittävin henkilö oli Salonan lähellä noin vuonna 244 syntynyt keisari Diocletianus. Hän vetäytyi vuonna 305 palatsiinsa, jonka oli rakennettanut lähelle syntymäpaikkaansa. Diocletianuksen palatsi sijaitsee nykyään Splitin historiallisen keskustan sydämessä.[3]

Kristinusko levisi Kroatian alueelle varhain. Jo Paavali viittaa kirjeissään Illyricumiin. Varhaisia kristillisiä katakombeja löytyy muun muassa Krkan kansallispuistosta.[3]

Rooman valtakunta hajosi vuonna 395, ja Kroatia jäi Länsi-Rooman alueelle. Länsi-Rooma kaatui kuitenkin vuonna 476 useiden barbaariheimojen hyökkäysten jälkeen. Gootit halltisivat Dalmatiaa vuoteen 535, jolloin Bysantin Justinianus I valtasi alueen.[3]

Slaavit ja ensimmäinen kroaattivaltakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Balkan 800-luvun lopulla, jolloin Pannonian herttuakunta (”Pannonian Duchy”) ja Kroatian herttuakunta (”Croat Duchy”) olivat vielä erilliset herttuakunnat.

Slaavit saapuivat 500–600-luvuilla Balkanin länsiosiin ja asettuivat Bysantin alueelle Adrianmeren rannikolle ja sisämaahan.[4] Yksi heimoista oli Hrvat, jonka nimestä tulee myös Kroatian nimi (kroatiaksi Hrvatska). Itse sanan hrvat on katsottu mahdollisesti olevan persialaista alkuperää, mikä viittaa joko kontakteihin persialaisten kanssa tai jopa siihen, että heimo oli persialainen ja omaksui slaavilaisen kielen myöhemmin.[5]

Frankit valtasivat alueen 700-luvun lopulla ja 800-luvun alussa. Kroaatit järjestettiin kahden herttuakunnan alaisuuteen, joita johti paikallinen herttua (knez). Kroatian herttuakunta sijaitsi vuoristoisessa Etelä-Kroatiassa, ja sen keskuspaikka oli Knin. Pannonian herttuakunta hallitsi Pohjois-Kroatian alankoalueita, ja sen keskuspaikka oli Sisak.[6] Ensin mainittuun kuului Dalmatia, osia Montenegrosta ja Bosnian länsiosa ja jälkimmäiseen Slavonia sekä Zagorjen ja Zagrebin ympäristöt. Bysantin hallinnassa oli samaan aikaan edelleen useita rannikkokaupunkeja, kuten Zadar, Split ja Dubrovnik sekä Hvarin ja Krkin saaret.[7]

Frankit käännyttivät kroaatit kristinuskoon, mutta Kaarle Suuren kuoltua 814 Pannonian kroaatit kapinoivat epäonnistuneesti frankkeja vastaan eivätkä saaneet apua Dalmatian kroaateilta, joiden alueet kuuluivat edelleen Bysantille. Herttua Branimir puolestaan kapinoi Bysanttia vastaan ja sai paavi Johannes VIII:lta tunnustuksen valtakuntansa itsenäisyydestä. Tämä toi hänet lähemmäksi Vatikaania ja katolisuuden kansalliseen identiteettiin.[7] Pannonian herttuakunta ajautui 800-luvun lopulla Unkarille, ja samaan aikaan Kroatian herttuakunnassa nousi valtaan Trpimirovićien dynastia.[6]

Osa paavi Johannes X:n kirjeestä, jossa hän kutsuu Tomislavia Kroatian kuninkaaksi.

Ensimmäinen Kroatian kuningas (kralj) oli Tomislav, joka yhdisti 925 Pannonian ja Dalmatian. Hänen kuningaskuntansa käsitti käytännössä koko nykyisen Kroatian ja osia Bosniasta ja Montenegrosta. Kuningaskuntaa uhkasi 1000-luvulla serbit, bysanttilaiset ja venetsialaiset sekä unkarilaiset, jotka etenivät Pannoniaan. Petar Krešimir IV sai uudelleen haltuunsa Dalmatian.[7] Hänen ja hänen seuraajansa Dmitar Zvonimirin aikana Trpimirovićien valta oli suurimmillaan, kun Bysantin Dalmatia ja Neretvan ruhtinaskunta liitettiin Kroatiaan. Heidän aikanaan myös kroatialainen kulttuuri kukoisti.[6]

Dmitar Zvonimir ja hänen seuraajansa Stjepan II eivät kuitenkaan saaneet perijiä, mikä herätti Unkarin kuninkaan Ladislaus I:n. Hän otti haltuunsa Kroatian kruunun, koska Zvonimirin leski oli hänen sisarensa. Ladislaus liitti valtakuntaansa suuren osan Kroatian pohjoisosia, mutta hän kuoli ennen kuin sai haltuunsa eteläisen Kroatian.[7]

Kroatia Unkarin alaisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Unkarin 1102 asettama pacta conventa -sopimus.

Ladislauksen seuraaja Kálmán jatkoi edeltäjänsä pyrkimyksiä liittää Kroatia Unkariin. Hän kukistikin 1097 kilpailijansa Petar Svačićin ja otti vallan viimeiseltä kroaattikuninkaalta. Kálmán määräsi 1102 pacta conventa -sopimuksen, jonka mukaan Unkari ja Kroatia olivat erilliset entiteetit yhteisen Unkarin kruunun alaisuudessa. Vaikka Kroatian johtoon asatettiin oma varakuninkaansa (ban) ja se sai oman parlamenttinsa, unkarilaiset jättivät kroatialaisaatelin sivurooliin.[7] Kálmán vakuutti 1107 dalmatilaiset aateliset liittämään rannikkoalueet Venetsialta Unkarille. Kálmánin kuoleman jälkeen 1116 Venetsia hyökkäsi Biogradiin ja Lošinjin, Pagin, Rabin ja Krkin saarille. Zadarista oli tullut Dalmatian merkittävin kaupunki, ja se pystyi vielä 1190-luvulla vastustamaan venetsialaisten valtausyrityksiä. Venetsian doge maksoi 1202 neljännen ristiretken sotilaille, jotka paavi Innocentius III:n vastustuksesta huolimatta piirittivät Zadarin ja valtasivat sen.[8]

Kroatia säilytti alueellisen yhtenäisyytensä Unkarin sisällä Béla IV:n (1235–1279) aikaan saakka. Hän perusti Slavonian uudeksi hallintoalueeksi, jonka pääkaupungiksi tuli Zagreb. Samoihin aikoihin Venetsian tasavalta valloitti ison osan Dalmatiasta. Árpádien dynastian sammuttua Venetsia pystyi valtaamaan loputkin Dalmatian kaupungeista ja Bosnia onnistui valtaamaan alueita Kroatian keskiosista.[9]

Kroatia siirtyi 1309 Unkarin hallitsijaksi nousseen Anjoun sukuun kuuluneen napolilaisen Kaarle Robertin valtaan. Hänen poikansa Ludvig I Suuri yhdisti jälleen Kroatian ja Slavonian sekä valtasi takaisin Bosnian ja Venetsian ottamat alueet. Ludvigin seuraajan aikana syttyi perimyssota, jonka Bosnia ja Venetsia käyttivät hyväkseen. Tuona aikan Dubrovinikista kehittyi eteläisen Kroatian keskus, joka rakensi perustuksen rikkaalle kulttuurille ja merivallan kehittymiselle.[9] Venetsia tiukensi otettaan 1400-luvulla Dalmatiasta ja pystyi hallussa Napeoleonin valtaukseen 1797.[8] Dalmatian rannikko sai tuona aikana huomattavia venetsialaisia vaikutteita, mutta venetsialaiset myös käyttivät aluetta taloudellisesti hyväkseen. Venetsialaiset kauppiaat ostivat sieltä halpoja raaka-aineita, mutta tasavalta ei tuona aikana panostanut tiestöön, kouluihin eikä paikalliseen teollisuuteen.[7]

Osmanit alkoivat 1400-luvun puolivälissä lähestyä Kroatiaa, Bosnian kuningaskunta oli kaatunut 1463. Matias Corvinus pysäytti osmanien etenemisen Kroatian ja Slavonian itärajalle rakennetun linnoitusjärjestelmän ansiosta. Puolustus heikkeni kuitenkin huomattavasti 1493 Krbavan kentän taistelussa, jossa Kroatian aatelisto hävitettiin.[9] Vaikka jäljellejääneet aatelit yhdistyivät taistelemaan osmaneita vastaan, osmanit valtasivat kaupungin toisen jälkeen. Tärkeä läpikulkukaupunki Knin kaatui osmaneille 1521.[10]

Habsburgien valtakausi ja taistelu osmaneita vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalainen maalaus Sisakin taistelusta, jossa kroaatit auttoivat Habsburgeja kukistamaan osmanit. Taistelu pysäytti osmanien etenemisen ja asetti sotilaallisen tasapainon rajalle.[9]

Kroatian kruunu siirtyi 1527 Habsburgien monarkialle, kun Unkarin Ludvig II oli kuollut Mohácsin taistelussa.[4] Osmanit kukistivat taistelussa myös unkarilaiset ja alkoivat uhata jo Adrianmeren rannikkoa. Osmanien hyökkäykset aiheuttivat Balkanilla hävitystä, ja he tuhosivat useita kaupunkeja.[10] Habsburgeilla oli Kroatiasta vain pieni alue Zagrebin, Karlovacin ja Varaždinin ympärillä. Habsburgit perustivat osmanien rajalle niin sanotun sotilasrajan, Vonja krajinan.[11] Sotilasraja oli oma hallinnollinen alueensa, joka liitettiin Kroatiaan vasta 1881.[9] Sitä hallitsi suoraan habsburgien sotaministeriö.[4]

Osmanien sotaonni kääntyi Sisakin taistelussa 1593, jolloin Habsburgit kroaattisotilaiden avustuksella voittivat turkkilaiset.[11] Kroatian aatelisten, varakuninkaan ja parlamentin asema kuitenkin heikkeni entisestään. Osmanien uhan ja maanomistajien vaatimusten takia kroatialaiset talonpoikaisväestö kapinoivat useita kertoja.[4] Kroatian aateliston pettymys Habsburgien valtaan kärjistyi 1671 salaliittoon, jota johtivat Petar Zrinski ja Fran Krsto Frankopan. Habsburgit käyttivät kapinaa hyväkseen ja ottivat sen jälkeen absoluuttisen vallan sekä Kroatiasta että Unkarista.[12]

Kroatia ja Slavonia saatiin kokonaisuudessaan osmaneilta suuressa Turkin sodassa 1683–1699, jolloin myös luotiin Ragusan tasavallan rajat.[12] Osmaneille jäi Bosnia ja Neumin kaupunki Adrianmeren rannikolle. Se myös erotti Venetsian alueet Ragusan tasavallasta.[11] Habsburgit liittivät itseensä osmaneilta ja Venetsian tasavallalta loppuja Kroatian kruunun maita; monet alueet liitettiin joko sotilasrajaan tai erillisiin maakuntiin. Iso osa maasta annettiin saksalaisille tai unkarilaisille ylimyksille tai sotilaallisille merkkihenkilöille.[4]

Kroaattiaatelisto ei pystynyt vastustamaan Maria Teresian 1700-luvulla aloittamaa saksalaistamista, jota jatkoi myös hänen poikansa Joosef II. Kroaatit kääntyivät unkarilaisten puoleen, jotta he voisivat yhdessä puolustaa oikeuksiaan. Yhteistyö kuitenkin kärsi Unkarin nousevan kansallismielisyyden takia.[4]

Kroatian varakuningas ja illyristi Josip Jelačić Joseph Kriehuberin litografiassa.

Habsburgien tuettua Ranskan kuningaskunnan palauttamista Napoleon I hyökkäsi 1796 Italiaan. Napoleon valtasi Venetsian 1797 ja suostui tämän jälkeen Campo Formion rauhassa liittämään Dalmatian Itävaltaan. Kroatialaiset toivoivat, että Dalmatia ja Slavonia yhdistettäisiin, mutta Habsburgit pitivät ne erillisinä hallintoalueina. Itävallan valtakausi Dalmatiassa kesti vain vuoteen 1805, jolloin Napoleon voitti Itävallan ja Preussin joukot Austerlitzin taistelussa. Dalmatia luovutettiin tämän jälkeen Ranskalle, jonka joukoille myös Ragusa pian antantui. Napoleon nimesi vallatetut alueet Illyrian provinssiksi. Ranskalainen hallinto oli epäsuosittu, vaikka aluetta kehitettiin tuona aikana voimakkaasti.[11] Napoleonin valtakunnan kaaduttua epäonnistuneen Venäjän-sotaretken jälkeen Wienin kongressissa tunnustettiin Dalmatian asema osana Itävaltaa. Loppuosa Kroatiasta siirrettiin Itävallan keisarikuntaan kuuluneesen Unkariin.[11]

Kun unkarista tehtiin sekä Unkarin että Kroatian virallinen kieli, Kroatian vastustuksesta muodostui 1830- ja 1840-lukujen illyrismi. Illyristit halusivat yhdistää kaikki eteläslaavit yhteisen kirjakielen alle. He eivät kuitenkaan onnituneet kääntämään muita eteläslaaveja puolelleen, mutta he yhtenäistivät kroaatit kielellisesti ja hallinnollisesti samaan kansallisliikkeeseen.[4]

Euroopan hullun vuoden ja unkarilaisten kansallismielisyyden uhkaamana ja toisaalta kansallisen autonomian toivomana varakuninkaan ja illyristi Josip Jelačićin johdolla kroaatit liittoituivat itävaltalaisten kanssa unkarilaisia vastaan. Kroaatit eivät kuitenkaan saaneet autonomiaa Itävallan keisarikunnassa, vaan joutuivat kokemaan saman saksalaistamisen kuin unkarilaiset.[4]

Osa Itävalta-Unkaria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroatian rajat vuonna 1868. Dalmatia kuului Itävalta-Unkarin sisällä Itävaltaan ja muu osa Kroatiasta Itävaltaan. Sotilasraja oli edelleen erillinen hallintokokonaisuutensa.

Itävallan ja Unkarin välillä 1867 solmittu kompromissi liitti Istrian ja Dalmatian Itävaltaan ja muun osan Kroatiasta Unkariin uuden Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian sisällä. Kroatia ja Unkari solmivat tämän jälkeen oman kompromissinsa, joka takasi Kroatialle autonomian, mutta Kroatian maat jäivät kaksoismonarkiassa eri valtion sisälle.[12] Tämä rohkaisi Ante Starčevićin johtaman Stranka prava -puolueen perustamiseen. Se kannatti Kroatian valtiollisia oikeuksia ja haaveili itsenäisestä Suur-Kroatiasta. Illyrismin idea eli samaan aikaan 1860-luvulla jugoslavismina piispa Josip Juraj Strossmayerin tukemana.[4]

Strossmayer tuki Serbian itsenäisyystaistelua, mutta kannatti itsenäisen valtion sijaan yhtenäistä Jugoslaviaa osana Itävalta-Unkaria. Starčević oli puolestaan serbivastainen ja haaveili itsenäisestä Kroatiasta. Samaan aikaan ortodoksikirkko rohkaisi serbejä muodostamaan uskontonsa ympärille kansallisidentiteetin. Kroatian ortodoksit olivat identifioineet aiemmin itsensä moniin eri ryhmiin, mutta Starčevićin hyökkäysten ansiosta Kroatian sisällä alkoi voimistua myös serbien ortodoksinen identiteetti.[13]

Jugoslavia-komitea Pariisissa 1916.

Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä kroatialaiset pelkäsivät joutuvansa jälleen suurempien valtioiden pelinappulaksi. Kroatialainen Jugoslavia-komitea-niminen delegaatti suostutteli serbihallinnon perustamaan monarkian, joka johtaisi molempia valtioita.[13] Sota itsessään ei suoraan koskettanut Kroatiaa taisteluiden muodossa, mutta suuria joukkoja kroatialaisia sotilaita osallistui sotaan Itävalta-Unkarin riveissä. Balkanin taisteluissa, itärintamalla ja Italian rintamalla kuoli arviolta 137 000 kroatialaista.[12]

Jugoslavian aikakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien välisestä ajasta toiseen maailmansotaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmansodan jälkeen Italia liitti pian itseensä Pulan, Rijekan ja Zadarin. Jugoslavia-komiteasta tuli Sloveenien, kroaattien ja serbien kansalliskokous, joka pian neuvotteli uuden Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta perustamisesta. Aiemmin itsenäinen Montenegron kuningaskunta liitettiin myös uuteen kuningaskuntaan.[13] Se perustettiin 1918, vaikka kroaattipoliitikot kannattivatkin liittovaltiomallia.[12]

Liittovaltiota kannattaneen Stjepan Radićin salamurha.

Jugoslavia ajautui heti sisäisiin kriiseihin, sillä kroaatit tunsivat jääneen alistettuun asemaan. Valuuttauudistukset hyödynsivät erityisesti serbejä, Istria, Zadar ja monet saaret luovutettiin Italialle ja valta keskittyi Belgradiin, jonka parlamentissa kroatialaiset olivat aliedustettuina. Uuden hallituksen vastaista oppositiota johti Stjepan Radić, joka kannatti liittovaltiota.[14] Hänet salamurhattiin 1928 parlamenttirakennuksessa.[12]

Kuningas Aleksanteri I pyrki 1929 kaatamaan etniset jaot ja luomaan Jugoslaviaksi nimetystä valtiosta ylikansallista isänmaata. Jugoslavian hallinnolliset alueet uudistettiin, ja esimerkiksi historiallinen Kroatia jaettiin useaan uuteen provinssin, joita kutsuttiin jokien ja muiden luonnonmuotojen mukaan.[4]

Vain päivä sen jälkeen, kun Aleksanteri oli julistanut kuninkaallisen diktatuurin, Bosnian kroaatti Ante Pavelić perusti ustaša-nimisen separitistiryhmän. Se sai inspiraationsa Benito Mussolinilta, ja sen tavoitteena oli itsenäisen valtion perustaminen. Italiassa Pavelić perusti harjoitteluleirejä Mussolinin avustuksella. Ustaša salamurhasi makedonialaisten avustuksella kuningas Aleksanterin Marseillessa 1934. Italia vastasi tähän lopettamalla harjoitusleirin ja vangitsemalla Pavelić sekä monet hänen seuraajistaan.[14] Sijaishallitsijaksi noussut Paul teki joitain myönnyksiä sisäpolitiikassa.[4] Hänen aloitteesta Jugoslavian hallituksen presidentin Dragiša Cvetkovićin ja Kroatian poliittisen johtajan Vladko Mačekin välillä päästiin sopimukseen, jonka myötä kuningaskunnan sisälle perustettiin 1939 autonominen Kroatian Banovina. Se ei kuitenkaan ollut olemassa kuin toisen maailmansodan alkuun asti.[15]

Pääartikkeli: Kroatian Banovina

Akselivallat valtasivat Jugoslavian 1941.[15] Saksalaiset käyttivät valtaamisessa hyväkseen kroatialaisten tyytymättömyyttä ja esiintyivät vapauttajina.[4] Saksalaisten ja italialaisten suojeluksessa Pavelićin johtama ustaša julisti Itsenäisen Kroatian valtio, johon kuului myös Bosnia ja Hertsegovina.[15] Ustaša hallitsi Kroatiaa julmasti ja vainosi serbejä, juutalaisia, mustalaisia ja antifasistisia kroaatteja. Ryhmittymä suunnitteli Kroatian serbivähemmistön tuhoamista käännyttämällä heitä ortodoksisuudesta katolisuuteen, karkottamalla ja tappamalla. Ustašan verilöylyissä ja Jasenovacin keskitysleirillä kuoli kaikkiaan noin 350 000-450 000 ihmistä.[4] Ustaša lähetti myös vuosien 1941–1945 aikana valtaosan maan juutalaisista keskitysleireille.[14]

Pääartikkeli: Kroatian kuningaskunta
Josip Broz Tito (oikeassa reunassa) partisaanijohtajiensa kanssa 1944.

Kroatian serbien ustašan vastainen toiminta alkoi melkein heti, mutta kroatialaisen Josip Broz Titon johtamat kommunistipartisaanit onnistuivat kunnolliseen vastarintaan. Kroatian serbit liittyivät pian partisaneihin. Vuoteen 1944 mennessä partisaanit olivat vapauttaneet suurimman osan Kroatiasta. Sodan lopulla monet ustašan lähellä olleet tahot pyrkivät pakenemaan liittoutuneiden mukana pohjoiseen. Brittiupseerit eivät kuitenkaan hyväksyneet antautumista ja palauttivat heidät partisaaneille, jotka ryhtyivät ankariin kostotoimenpiteisiin. Kymmeniätuhansia ihmisiä kuoli pakkomarsseilla ja tuhoamisleireillä.[4]

Kommunistihallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Kroatiasta tuli osa uutta Jugoslavian liittotasavaltaa, jonka Tito pyrki luomaan valtioksi, jossa yksikään etninen ryhmä ei hallitsisi koko poliitiikkaa. Jugoslavia muodostui kuudesta tasavallasta, joita hallittiin tiukkaotteisena liittovaltiona. Sodan jälkeen siihen oli liitetty Dalmatia ja suurin osa Istriasta, vaikka Tito ei ollut saanutkaan italialaisilta haluamaansa Triesten kaupunkia.[16] Jugoslavia oli kommunistisen puolueen keskushallinnossa, ja esimerkiksi kroatiassa vuonna 1948 puolueesta puhdistettiin monia Kroatian kansallisia etuja ajaneita poliitikoita.[4]

Valta keskittyi Belgradiin, ja 1960-luvun aikana tilanne alkoi entisestään monimutkaistua, kun liittovaltion rikkaimmat osat Slovenia ja Kroatia olivat tyytymättömiä siihen, että niiden varat siirtyivät köyhempiin Kosovoon ja Bosniaan. Kroatiassa oltiin erityisen pettyneitä Adrianmeren rannikon matkailutulojen karkaamiseen pois maasta. Pettymystä lisäsi myös Kroatian serbien yliedustus hallituksessa, asevoimissa ja poliisissa.[16]

Jugoslavian hallitus aloitti 1960-luvun alussa poliittisen liberalisoitumisen ja desentralisaation. Kroatiassa uudistukset johtivat 1969–1971 niin kutsuttuun Kroatian kevääseen, jonka aikana maassa nähtiin kulttuurista ja kansallista uudistusta. Sitä edisti erityisesti Matica hrvatska -järjestön toimet.[4] Kroatialaiset ajoivat laajempaa taloudellista autonomiaa ja perustuslaillista uudistusta.[16] Tito puuttui kuitenkin tilanteeseen ja varoitti sisällissodan uhasta. Seuranneissa puhdistuksissa ja oikeudenkäynnissä kroatialaiset poliitkot ja intellektuellit menettivät asemiansa.[4] Serbit katsoivat uudistusliikkeen uutena ustašana, ja vangitut syyttivät serbejä Kroatian ongelmista.[16]

Titon kuoltua toukokuussa 1980 Jugoslavia jäi sekavaan tilaan. Talous oli erittäin heikoilla kantamilla, eikä tasavaltojen välillä ollut Titon tasapainoittavaa otetta. Samaan aikaan Jugoslavian etnisten ryhmittymien välinen epäluottamus ja Slobodan Miloševićin johtamien serbien kansallistunne kasvoivat.[17]

Itsenäinen Kroatia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itenäistyminen ja sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kroatian ensimmäinen presidentti Franjo Tuđman.

Slovenian ja Kroatian kommunistit sopivat vuonna 1989 monipuoluevaaleista. Franjo Tuđmanin oikeistokansallinen Kroatian demokraattinen liitto voitti Kroatian vuoden 1990 vaalit.[4] Kroatian uusi perustuslaki hyväksyttiin 22. joulukuuta 1990, mutta se epäonnistui vähemmistöjen oikeuksien takaamisessa. Tämän jälkeen monet serbit ulostettiin Kroatian julkisen hallinnon tehtävistä.[17] Serbien pelkoja nostivat Belgradista tulleet syytökset Kroatian paluusta toisen maailmansodan aikaiseen fasismiin ja serbien vastaiseen väkivaltaan.[4]

Kroatiasta irtautunut Krajinan serbitasavalta vuonna 1991.
Vukovarin vesitorni on jäänyt Vukovarin piirityksen muistomerkiksi.

Kroatia julistautui itsenäiseksi 25. kesäkuuta 1991, jolloin myös serbien asuttama Krajinan serbitasavalta julistautui itsenäiseksi.[17] Sitä seurasi nopeasti aseellisia yhteenottoja serbialueilla. Se tapahtui samaan aikaan kuin Jugoslavian kansanarmeijan vetäytyi hätäisesti Sloveniasta.[4] Armeija kääntyi vastustamaan Kroatian itsenäistymistä ja tukemaan puolisotilaallisia serbijoukkoja. Kun Kroatia oli sulkenut kaikki liittovaltion instituutiot, Jugoslavian asevoimat saartoivat Adrianmeren rannikon ja käynnistävät Vukovarin piirityksen. Noin neljäsosa Kroatiasta oli jäänyt kesän 1991 aikana Jugoslavian armeijan ja puolisotilaallisten joukkojen hallintaan. Liittovaltion armeija ja montenegrolaiset sotilaat hyökkäsivät Dubrovnikiin vuoden 1991 lopulla. Vukovarin kaupunki kaatui pian tämän jälkeen yhdessä sodan verisimmissä tapahtumissa.[17]

YK:n välittämä aselepo alkoi 3. tammikuuta 1992, jolloin liittovaltion armeija vetäytyi omiin tukikohtiinsa. Euroopan unioni ja Yhdysvallat tunnustivat Kroatian itsenäisyyden vuoden alkupuolella. YK:n rauhansuunnitelman päämääränä oli laskea serbien puolisotilaalliset joukot aseista. Tilanne kuitenkin jäätyi, kunnes Kroatian armeija aloitti tammikuussa 1993 yllättäen offensiivin Krajinan eteläosissa. Krajinan serbit ilmoittivat kesäkuussa 1993, etteivät koskaan liittyisi Kroatiaan ja aloittivat pian tämän jälkeen kroaattien häätämisen. Krajinaan jäi vain noin 900 kroaattia alkuperäisestä noin 44 000:sta.[17]

Kroatia liittyi myös Bosnian sotaan, jossa Jugoslavian armeija ja serbimilitantit käyttivät samaa taktikkaa kuin Kroatiassa. Bosnian kroaatit ja muslimit olivat alkujaan liittoutuneet yhteisen vihollisen alla, mutta pian he alkoivat sotia myös toisiaan vastaan. Bosnian kroaatit saivat tukea Zagrebista ja olivat vastuussa monista sotarikkomuksista.[17]

Daytonin rauhansopimuksen allekirjoittaminen.

Kroatian armeija ja poliisi tunkeutui 1. toukokuuta 1995 Slavonian länsiosiin ja ottivat sen haltuunsa muutamassa päivässä. Krajinan serbit vastasivat Zagrebin pommittamisella. Kun Kroatian armeija otti Slavonian entistä tiukemmin haltuunsa, noin 15 000 serbiä pakeni maasta, vaikka Kroatian hallitus vakuutti heidän olevan turvassa. Belgradista ei tapahtumiin vastattu, joten Kroatiassa oletettiin, että Krajinan serbit olivat menettäneet tukensa. Kroatialaiset käynnistivät 4. elokuuta hyökkäyksen alueen pääkaupunkiin Kniniin. Seurauksena serbiarmeija ja noin 150 000 siviiliä pakeni Bosnian pohjoisosiin ja alue joutui usean kuukauden sekasortoon, jonka aikana monet serbikylät poltettiin ja ryöstettiin.[18] Daytonin rauhansopimus solmittiin joulukuusa 1995, mutta siinä ei päästy selkeään yhteisymmärrykseen loppujenkin serbien vetäytymisestä Kroatiasta. Jugoslavian presidentti Slobodan Milošević suostui 1996 luopumaan vaatimuksista itäisessä Slavoniassa. Kroatia sai täyden vallan itäisessä Slavoniassa 1998 ja koko alueestaan 2002, kun viimeisetkin YK-joukot lähtivät Prelavkan niemimaalta.[4]

Nato- ja EU-maaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuđman kuoli joulukuussa 1999, ja hänen seuraajakseen valittiin Stjepan Mesić, joka oli luvannut viedä maansa nopeasti Natoon ja Euroopan unioniin. Kroatiassa kärsittiin kuitenkin edelleen taloudellisesta ja poliittisesta jakolinjoista, joita kiristi yhteistyö Jugoslavia-tuomioistuimen (ICTY) kanssa. Tuomioistuimessa syytettiin monia kroatialaiskenraaleja, joita maassa pidettiin sotasankareina.[4]

Äänestyslipuke, jota käytettiin Kroatian EU-kansanäänestyksessä.

Kroatiasta tuli 2004 EU-ehdokasvaltio, mutta sen jäsenyysneuvotteluita siirrettiin vuoteen 2005, kun ICTY esitti huolensa maan haluttomuudesta tuomita sotarikollisiaan. EU:n virkamiehet epäilivät myös Kroatian korruption vastaisen taistelun tehokkuutta. Kroatiassa vuoden 2006 aikana kuitenkin pidätettiin useita sotarikosepäiltyjä ja aloitettiin vahva korruption vastainen ohjelma. Samaan aikaan maan talous kasvoi voimakkaasti matkailualan kehittymisen ansiosta.[4]

Kroatiasta tuli virallisesti Nato-maa 1. huhtikuuta 2009. EU:hun jo kuulunut naapurimaa Slovenia ilmoitti kuitenkin estävänsä Kroatian liittymisen EU:hun. Sloveniasta ilmoitettiin, että maiden väliset rajaepäselvyydet pitää ratkaista ensin. Kiista koski merirajaa Piraninlahdella. Samaan aikaan maailmanlaajuinen talouskriisi kosketti voimakkaasti Kroatiaa, jonka bruttokansantuote laski vuoden 2009 aikana kuusi prosenttia.[4]

EU-jäsenyyskeskustelut saatiin päätökseen kesäkuussa 2011. Tammikuussa 2012 järjestetyssä kansanäänesyksessä kaksikolmasosaa äänestäjistä hyväksyivät liittymisen EU:hun, mutta äänestysprosentti oli vain 43,6. Kroatiasta tuli virallisesti EU-jäsenmaa 1. heinäkuuta 2013.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Croatia Encyclopædia Britannica. Encyclopædia Britannica, Inc. Viitattu 29.7.2015. (englanniksi)
  • Croatia.eu The Miroslav Krleža Institute of Lexicography. Viitattu 29.7.2015. (englanniksi)
  • Mutić, Anja & Dragicevich, Peter: Lonely Planet Croatia. Lonely Planet, 2015. Scribd.com (viitattu 29.7.2015).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Mutić & Dragicevich, s. 827–828.
  2. a b The Prehistoric period Croatia.eu. The Miroslav Krleža Institute of Lexicography. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
  3. a b c Mutić & Dragicevich, s. 829–830.
  4. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y Encyclopædia Britannica.
  5. Jonathan Bousfield: Rough guide to Croatia, s. 402. Rough guides, 2003. ISBN 9781843530848. Google Books.
  6. a b c Emergence of Croatia Croatia.eu. The Miroslav Krleža Institute of Lexicography. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
  7. a b c d e f Mutić & Dragicevich, s. 831–833
  8. a b Mutić & Dragicevich, s. 834
  9. a b c d e Croatia in union with Hungary Croatia.eu. The Miroslav Krleža Institute of Lexicography. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
  10. a b Mutić & Dragicevich, s. 836
  11. a b c d e Mutić & Dragicevich, s. 838–839.
  12. a b c d e f Between Venice, Vienna and Pest Croatia.eu. The Miroslav Krleža Institute of Lexicography. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
  13. a b c Mutić & Dragicevich, s. 841–842
  14. a b c Mutić & Dragicevich, s. 843–844
  15. a b c Yugoslavia and World War II Croatia.eu. The Miroslav Krleža Institute of Lexicography. Viitattu 28.7.2015. (englanniksi)
  16. a b c d Mutić & Dragicevich, s. 847–848.
  17. a b c d e f Mutić & Dragicevich, s. 849–851.
  18. Mutić & Dragicevich, s. 852–853.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]