Turkin historia

Turkin historia

Turkki on uusi valtio vanhassa maassa. Moderni Turkin valtio muodostettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Turkin valtion perustaminen pohjautui kansalliseen tietoisuuteen, joka kehittyi vasta 1800-luvulla. Turkkilaisten paimentolaisheimojen historiaa voidaan jäljittää varmasti kuudennelle vuosisadalle jaa., jolloin he vaelsivat Keski-Aasian aroilla. Anatoliaan turkkilaiset hyökkäsivät 1100-luvulla. Alueelta on kuitenkin löydetty arkeologisia todisteita paljon vanhemmista kulttuureista.

Sanaa Turkki, on länsimaissa käytetty joskus tarkoittamaan Osmanien valtakuntaa, mutta sitä ei liitetty poliittiseen kokonaisuuteen tai maantieteelliseen alueeseen ennen kuin Turkin tasavalta perustettiin vuonna 1923. Alueen vallanneet turkkilaiset kutsuivat Anatolian niemimaata, jonka he valloittivat Bysantin valtakunnalta, kreikkalaisella nimellä Anatolé. Anatolia on kautta historian ollut alue, joka on yhdistänyt Lähi-idän ja Euroopan, ja se on osa molempien maailmanosien historiaa. Huolimatta aluetta asuttaneiden kansojen ja kulttuurien monimuotoisuudesta ja jatkuvasti muuttuvista etnisen kartan rajoista, Anatolian historiaa leimaa huomattava jatkuvuus. Toistensa jälkeen valloittajat ja uudisasukkaat ovat jättäneet alueelle kielensä ja muita kulttuurinsa ainutlaatuisia piirteitä, mutta he ovat myös poikkeuksetta omaksuneet niitä edeltäneiden kansojen tavat.

Turkin historia kattaa Anatolian historian ennen turkkilaisten tuloa, sekä turkkilaisten kansojen historian, mukaan lukien seldžukit, jotka toivat islamin ja turkin kielen Anatoliaan. Lisäksi se kattaa Osmanien valtakunnan historian, joka oli valtava, kosmopoliittinen pan-islamilainen valtio, joka kehittyi pienestä turkkilaisesta emiraatista Anatoliassa ja joka oli vuosisatoja maailmanvalta. Modernein osa Turkin historiaa kattaa Turkin tasavallan historian, joka perutettin Mustafa Kemalin johdolla vuonna 1923.

Esihistoriallinen aika

Pääartikkeli: Anatolian esihistoria

Varhaisimmat todisteet ihmisasutuksesta Anatolian alueella ovat peräisin paleoliittiselta kaudelta, noin 500 000-12 000 eaa. Tältä ajalta on löydetty kivisiä kirveitä ja muita työkaluja, sekä luolamaalauksia. Nämä käyvät yhä huomattavammaksi myöhäisemmällä paleoliittisella kaudella 40 000-12 000 eaa. ja mesoliittisella kaudella 12 000-6 500 eaa. Kausien väliset ajanjaksot alueella mukailevat ilmaston lämpenemistä ja jään vetäytymistä korkeille vuoristoalueille.

Mesoliittisella kaudella alueen asukkaat ottivat käyttöönsä jousen ja koira otettiin kotieläimeksi. Suurin muutos ihmisen kulttuurin edistymisessä tapahtui neoliittisen vallankumouksen myötä, kun ryhdyttiin viljelemään maata. Tämän myötä siirryttiin pysyvään asutukseen, vaeltelevan paimentolaiselämän sijaan. Mesopotamiasta on löydetty todisteita siitä, että maanviljelys on tullut vallitsevaksi vuoden 7 000 eaa. tienoilla. On kuitenkin huomattava, että neoliittiseksi vallankumoukseksi kutsuttu prosessi kesti tuhansia vuosia. Kehitys johti tarpeeseen rakentaa asumuksia alueelle, jossa maata saattoi viljellä ja ihminen muutti pois luolistaan.

Malli Çatal Hüyükin neoliittisen kauden asutuksesta.

Anatolian kukoistavata neoliittisesta kulttuurista on runsaasti arkeologisia todisteita 6 000-luvulta eaa. Merkittävä tämän ajanjakson asuinalue on Çatal Hüyük, Konyan tasangolla. Alue on ollut järvi noin 16 000 eaa. ja veden vähittäinen vetäytyminen jätti jälkeensä hedelmällisen tasangon, joka saattoi elättää niin suuren väestön, että alueelle syntyi ensimmäinen tunnettu kaupunki. Çatalhüyükin asukkaat hyödynsivät alueen obsidiaanivaroja, mistä saatettiin valmistaa työkaluja ennen kuin metallin työstö keksittiin. Obsidiaania käytettiin myös maksuvälineenä. Kuparia saatiin idempää, missä Çayönün neoliittisella asuinalueella ainetta hyödynnettiin jo 7 000 eaa.

Pronssikauden katsotaan kestäneen alueella noin 3 200-2 200 eaa. Tällöin oli jo useita pieniä linnoitettuja kaupunkeja. Anatolian asukkaiden hyvinvointi kasvoi, kun maanviljelytaito kehittyi, metallinvalutaito kehittyi, ja metalleista alettiin käydä kauppaa. Metallikauppa suuntautui Mesopotamiaan, missä ei ollut omia metallivaroja. Kuparikauden aikana Anatoliaan asettui assyrialaisten kauppiaiden siirtokuntia, jotka toimittivat metallia Mesopotamian valtakuntiin. Heidän tilikirjansa ja kirjeenvaihto ovat vanhimpia Anatoliasta löydettyjä kirjallisia asiakirjoja. Heidän jäljiltään on säilynyt nuolenpääkirjoituksella kirjoitettuja asiakirjatauluja tärkeimmissä kauppakeskuksissa. Yksi merkittävimmistä kauppapaikoista sijaitsi Kanešissa, joka oli kaupankäynnin keskus 2300-luvulla eaa. Assyrian kauppa oli merkittävä osa Anatolian 2000-luvun eaa. taloutta. Alueelta vietiin metalleja, kuten kultaa, hopeaa ja rautaa. Assyriasta taas tuotiin Anatoliaan tekstiilejä ja luultavasti tinaa.

Kanešin vauraus viittaisi siihen, että se oli alueen pääkaupunki. Merkittävä paikka oli myös Hattuša, hattien pääkaupunki. Hatteja pidetään Anatolian alkuperäisväestönä, koska väestöstä ennen heitä ei tiedetä. He eivät tunteneet kirjoitustaitoa, ja kaikki tieto heistä on peräisin assyrialaisista kirjoituksista.

Antiikin Anatolia

Pääartikkeli: Anatolian historia

Klassinen kausi

2000-luvulla eaa. indoeurooppalaisia kieliä puhuneiden heettiläisten muuttoaalto pyyhkäisi yli Anatolian. Yleisimmän käsityksen mukaan he saapuivat Kaukasukselta noin vuonna 2000 eaa. Heettiläiset nousivat hallitsevaksi yhteiskuntauokaksi alkuperäisen hattilaisväestön keskuudessa. Heettiläisten nousu ei ilmeisesti tapahtunut väkivalloin, ja he lainasivat alkuperäiseltä hattilaisväestöltä jopa nimensä. Myöhempinä vuosisatoina heettiläiset laajensivat valtaansa myös sotatoimin ja heidän vaikutusvaltansa ulottui laajimmillaan Anatolian sisäosista pohjoiseen Syyriaan. Heettiläisten valtakunta saavutti poliittisen ja kulttuurillisen huippunsa 1400-1300-luvulla eaa. Heettiläisten valta päättyi noin vuonna 1200 eaa. Tänä aikana merikansojen liikehdintä alkoi syöstä Anatoliaa pimeään aikaan. Lopullisesti heettiläisvalta kukistui pääkaupunki Hattušan paloon, fryygialaisten poltettua kaupungin.

Toisella vuosituhannella eaa. läntisessä Anatoliassa sijaitsi Hisarlıkin kukkulalla kaupunki, jonka on katsottu olleen Troija. Alue oli vauras, ja on mahdollista että sen asukkaat puhuivat kreikkaa. Kreikkalaiset eivät olleet heettiläisille erityisen tärkeitä, joten Anatolian länsiosan asukkaat suuntasivat katseensa länteen, jolloin heettiläiset elivät näiltä turvassa Anatolian keskiylängöllä. Ei tiedetä kävivätkö heettiläiset kauppaa lännen suuntaan. Troija on keskeisessä asemassa kreikkalaisessa kirjallisuudessa, sillä kreikkalaisista eepoksista varhaisin, Ilias, käsittelee kreikkalaisten sotaa Troijaa vastaan. Troijan tiedetään olleen vauras kaupunki, ja se hallitsi pääsyä Dardanellien salmeen. Tämä taas törmäsi Mykenen etuihin käydä kauppaa Mustanmeren alueella. Tätä on pidetty syynä Troijan sotaan, mutta kreikkalaisen antiikin kirjallisuuden selitykset sodan syistä ovat eepoksellisempia. Ei tiedetä, kuinka paljon antiikin kreikan taruissa on perää, mutta arkeologiset todisteet viiittaavat Troijan hävitykseen noin vuonna 1250 eaa. On todennäköistä, että kansantarut ovat nostaneet Troijan sodan suurempaan merkitykseen, kuin todelliset tapahtumat antaisivat aihetta.

Troijan ja Hattušan ja lukuisten muiden kaupunkien tuho oli Anatolian ja Egeanmeren alueella kollektiivinen katastrofi, joka tapahtui samaan aikaan kun Assyrian valtakunta laajeni aggressiivisesti Mesopotamiassa, doorilaiset hyökkäsivät Kreikkaan ja merikansat alkoivat hallita Egeanmerta ja itäistä Välimerta.

Ensimmäiset jotka onnistuivat kasvattamaan Anatoliassa valtaansa, olivat fryygialaiset, jotka olivat tuhonneet Hattušan. Fryygialaisten valtakeskus oli Gordionin kaupunki, lähellä nykyistä Ankaraa. Fryygian kuninkaiden uskotaan hallinneen suurinta osaa Anatolian länsi- ja keskiosista 800-luvulla eaa. Valtakunta kuitenkin hiipui pian ja se kukistui 700-luvulla eaa. Tällöin kimmeriläiset vaelsivat skyyttien aiheuttaman paineen vuoksi Kaukasuksen yli Anatoliaan. Kimmeriläiset tuhosivat Gordionin vuonna 714 eaa. Fryygian kuninkaan Midaksen, johon on liitetty useita taruja, kerrotaan legendan mukaan tehneen itsemurhan.

Fryygialaisten valta-aseman Anatoliassa perivät lyydialaiset. Lyydian pääkaupunki oli Sardes. Lyydialaiset olivat vaurasta kansaa, johon myötävaikutti heidän asuinalueensa kultavarat. He olivat ensimmäisiä, jotka löivät kulta- ja hopearahoja. Suuren vaurauden aikakautena tunnetaan erityisesti kuningas Kroisoksen hallintokausi 500-luvulla eaa.

Läntistä Anatoliaa asuttivat tänä aikana joonialaiset. Joonian rannikolla sijaitsi merkittäviä kaupunkivaltioita, joita hallitsivat puoli-itsenäiset tyrannit.Joonialaiset kaupungit nousivat kulttuurillisesti korkealle tasolle ja niiden perintö tieteelle ja filosofialle on merkittävä. Merkittävä kulttuurinen keskus oli Miletos. Jooniasta ovat lähtöisin merkittävät filosofit Thales, Anaksimenes, Anaksigoras ja Herakleitos.

Persian valtakunta

500-luvulla eaa Persian hallitsija Kyyros Suuri syöksi vallasta Meedian kuninkaan Astyageen, tehden näin itsestään Persian ja Meedian yhdistyneen valtakunnan ensimmäisen Akhaimenidien hallitsijasuvun hallitsijan. Tämän jälkeen Kyyros kukisti myös Lyydian ja jatkoi sotatoimia Joonian kreikkalaiskaupunkeja vastaan. Joonialaiset kaupungit alistuivat nopeasti persialaisvaltaan, näiltä puuttui täydellisesti poliittinen yhtenäisyys, jota olisi tarvittu vastavoimaksi persialaisille. Anatoliassa persialaisvaltaan joutuivat myös Lyykia ja Kaaria. Persia piti kaupunkeja hallinnassaan nimittämällä niihin tyranneja.

Kyyros kuoli vuonna 529 eaa. Hänen seuraajansa Kambyses keskittyi valloituksiin Egyptissä. Tämän seuraajaksi taas nousi vuonna 521 eaa. Dareios Suuri. Hän jakoi valtavan valtakunnan satraappikuntiin, jotka olivat vastuussa määrätyn veron suorittamisesta. Persialaisvalta piti Anatoliaa poliittisesti kurissa, mutta persialainen kulttuuri ei koskaan juurtunut alueelle. Kreikkalaisten vastarinta persialaisvaltaa vastaan puhkesi Joonian kapinassa vuonna 499 eaa. Kapina sai alkunsa Miletokselta, ja se sai tukea Ateenan ja Spartan kreikkalaisilta. Kapinaan liittyivät myös Hellespontoksen ja Kyproksen kreikkalaiset. Dareioksen persialaisjoukot tukahduttivat kapinan,Miletos hävitettiin ja Didyman temppeli poltettiin, kaupungin miesväestö surmattiin ja naiset ja lapset vietiin orjiksi. Miletoksen tuho päätti Persian Joonian valloituksen, mutta se toi persialaiset ensimmäistä kertaa kosketuksiin Ateenan kanssa. Joonian kapinan seurauksena persialaiset suuntasivat valloitushalunsa manner-Kreikkaan, katsoen että Ateenaa oli rangaistava osallisuudesta kapinaan. Joonian kapinasta saivat alkunsa persialaissodat. Anatolian alue säilyi suhteellisen syrjässä Kreikan kaupunkivaltioiden ja Persian välisten sotien päänäyttämöiltä. Nykypäivän tiedot persialaissodista ja ylipäätään tietomme tämän aikakauden elämäntavoista, historiasta ja kansanperinteistä, ovat peräisin Herodotoksen historiateoksesta. Persialaissotien lopputuloksena kreikkalaiset torjuivat persialaisten muodostaman uhan.

Persialaissotien jälkeen Ateena kasvatti valtaansa Anatoliassa, sitoen rannikon kreikkalaiskaupungit vaikutuspiiriinsä. Ateena nousi Deloksen liittona tunnetun valtioliiton johtoon voimakkaan merivoimansa ansiosta. Valtioliitto kehittyi vuoteen 454 eaa. tultaessa Ateenan johtamaksi imperiumiksi. Ateena hallitsi kaikkia Anatolian länsirannikon rannikkokaupunkeja ja suurinta osaa Egeanmeren saarista. Ateenan laajentuminen nosti vihaa Spartassa, mikä oli välillisesti syynä peloponnesolaissotiin. Sotiin liittyivät kaikki kreikkalaiset valtiot, mikä mahdollisti taas Persian sekaantumisen alueen valtataisteluun.

Aleksanteri Suuri ja hänen perintönsä

Peloponnesolaissotien seurauksena Persia kasvatti jälleen valtaansa Anatolian kreikkalaiskaupungeissa. Tilanne säilyi rauhallisena noin puoli vuosisataa, aina Aleksanteri Suuren vuonna 336 tekemiin valloituksiin saakka. Makedonian valtaistuimelle noustuaan Aleksanteri kokosi noin 50 000 miehen vahvuisen armeijan hyökätäkseen Aasiaan. Aleksanterin armeija ylitti Hellespontoksen vuonna 334 eaa. ja kohtasi Persian armeijan Granikosjoella. Voittoisan taistelun jälkeen Aleksanterin joukot jatkoivat etenemistään Joonian rannikolla. Sardis ja Miletos alistuivat nopeasti Aleksanterin valtaan. Halikarnassos vallattiin Halikarnassoksen piirityksen jälkeen ja vain puolessa vuodessa Aleksanteri oli tunnustettu kaikkien Anatolian länsirannikon kaupunkien hallitsijaksi.

Aleksanterin armeija vyöryi kaupunkeja valloittaen Anatolian läpi, matkallaan kohti Persiaa. Aleksanterilla ei juuri ollut vaikeuksia matkatessaan Paflagonian läpi, sillä alueen heimot olivat melko järjestäytymättömiä. Myös Kappadokiassa heimot antoivat uskollisuudenvakuutuksen Aleksanterille. Seuraava suuri taistelu käytiin Issoksessa, missä Anatolian etelärannikko kääntyy jyrkästi etelään. Dareios III oli kerännyt tänne suuren armeijansa vuonna 333 eaa. Persialaisten armeija oli huomattavasti makedonialaisarmeijaa suurempi, mutta taistelu kääntyi edulliseksi Aleksanterin joukoille ja Dareioksen joukot vetäytyivät. Issoksen taistelun jälkeen Aleksanterin sotaretki jatkui Syyrian ja Persian suuntaan. Aleksanteri Suuri kuoli sotaretkellään Babyloniassa vuonna 323 eaa.

Aleksanteri Suuri muutti merkittävästi maailmanhistoriaa. Kreikankielinen kasti hallitsi suurta aluetta Kreikan rannikolta Keski-Aasiaa. Anatolian alueella päättyi Aleksanterin valloitusten myötä persialaisen ylivallan aikakausi. Persialaisen vallan kauden vaikutus nykyisen Turkin alueen historiaan jäi hyvin vähäiseksi, alueen taiteessa ja kulttuurissa ei juuri ole merkkejä persialaisvaikutteista. Persian vallan aikana alueen vauraus valui Persepoliin ja Susan valtakeskuksiin, reuna-alueiden kärsiessä jatkuvasta sodankäynnistä. Kruununperimystä ei Aleksanterin jälkeen ollut mitenkään järjestetty. Aleksanteri Suuren perustama valtakunta pirstoutui hänen kuoltuaan, hänen kenraaliensa keskinäisen sotimisen seurauksena.

Lyykialaisia antiikin ajan hautoja Dalyanin lähellä.

Vuonna 306 eaa. Anatolian Antigonos ja Traakian Lysimakhos julistautuivat alueidensa kuninkaiksi. Seuraavana vuonna heidän esimerkkiään seurasivat Egyptin Ptolemaios ja Persian Seleukos seurasivat heidän esimerkkiään. Valtataistelu johti Fryygiassa käytyyn Ipsoksen taisteluun vuonna 301 eaa, missä Antigonos sai surmansa ja Lysimakhos peri häneltä kuningaskunnan, joka käsitti Anatolian keskiset ja pohjoiset osat. Lysimakhos hallitsi aluetta 20 vuoden ajan, kunnes vuonna 281 eaa. Korupedionin taistelun jälkeen suurin osa Anatoliasta siirtyi Seleukoksen hallintaan. Seleukoksen kuoleman jälkeen monet Seleukidien valtakunnan alueet alkoivat liueta valtakeskuksen Seleukeian otteesta, kuten Kaaria, Lyykia ja Pergamon.

Pergamonia hallinneen attalididynastian aikana Pergamon nousi Anatolian johtavaksi kulttuurikeskukseksi, mistä merkittävimmät nykypäivään säilyneet jäänteet ovat Pergamonin kirjaston rauniot. Muut kreikkalaiskaupungit halveksivat Pergamonia, sillä se liittoutui Rooman kanssa torjuakseen Seleukidien muodostaman uhan.

Rooman valtakunta

200-luvun puolivälistä eaa. lähtien Anatolian hallitsijat joutuivat ottamaan huomioon Rooman valtakunnan kasvavan mahdin Välimerellä. Rooma kukisti makedonialaisjoukot Pydnan taistelussa 168 eaa., minkä jälkeen roomalaisvalta oli jo Anatolian tuntumassa. Rooman ylivallan Välimerellä tunnusti Pergamonia hallinneet ja Rooman kanssa liittoutuneet attalidit. Pergamonin viimeinen hallitsija Attalos III testamenttasi kuningaskuntansa roomalaisille, joille se siirtyi hänen kuoltuaan 133 eaa. Rooma järjesti tämän laajan alueen Aasian provinssiksi. Tämä laajeneminen toi Rooman konfliktiin idempänä olevien Pontoksen ja Armenian kuningaskuntien kanssa.

Celsuksen kirjasto Efesoksessa, rakennettiin roomalaiskauden aikana.

Pontos, oli Mustanmeren rannalta sisämaahan päin sijainnut, persian vallan aikana perustettu kuningaskunta. Pontoksen kuningas Mithridates V oli avustanut Roomaa Karthagoa vastaan käydyssä sodassa 149-146 eaa., jolloin Pontos sai valtaansa Galatian ja Kappadokian alueet. Hänen seuraajansa Mithridates VI joutui kuitenkin konfliktiin roomalaisten kanssa, kun hän yritti liittää valtioonsa Bithynian naapurikuningaskunnan, jolloin Mithridateen sodat saivat alkunsa. Kolmen sodan jälkeen roomalaisvaltaan päätyivät sekä Pontoksen että Bithynian hallitsemat alueet.

Kauempana idässä sijainnut, vuoristoinen Armenian kuningaskunta, oli Anatolian alueista viimeisin, joka alistui Rooman valtaan. Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Armeniaa hallinnut Tigranes Suuri oli liittoutunut Mithridates VI:n kanssa ja hyökännyt Kappadokiaan 93 eaa., mutta roomalainen sotapäällikkö Sulla torjui hyökkäyksen. Tämän jälkeen Tigranes käänsi katseensa itään ja hyökkäsi Parthian kuningasta Mithridates II:ta vastaan, ja onnistui liittämään Armenian hallitsemiin alueisiin alueen, joka ulottui Syyriasta ja Palestiinasta pohjoiseen Mesopotamiaan. Uudeksi pääkaupungiksi hän perusti Tigranocertan, joka sijaitsee lähellä nykyistä Diyarbakıra. Vuonna 69 eaa. Lucullus hyökkäsi Tigranocertaan ja kolme vuotta myöhemmin Pompeius saattoi sotaretken päätökseen. Tigranes asetettiin vasallin asemaan, mutta Armenian alueesta muodostui melko epäluotettava Rooman liittolainen. Alue säilytti iranilaisen suuntauksen uskonnossaan ja kulttuurissaan, ja siitä muodostui puskurivaltio Rooman ja Parthian väliin. Armenia joutui toistuvasti mukaan Rooman ja Parthian välisiin sotiin 100-luvulla.

Nemrutvuorella sijaitsevia patsaita, jotka pystytti Kommagenen hallitsija Antiokhos I.

Eufratin yläjuoksulla, Anatolian keskiosassa sijaitsi Kommagenen kuningaskunta, joka irtaantui Seleukidien vallasta vuonna 162 eaa. Valtakunta oli puolittain iranilainen, ja se oli uskonnollisesti zarathustralainen. Sen kuuluisin kuningas oli Antiokhos I, joka rakennutti valtavat jumalpatsaat Nemrutvuorelle. Patsaat ovat nykyisin Unescon maailmanperintökohde. Kommagene joutui Rooman valtakunnan alaisuuteen vuonna 64 eaa. Vuoteen 43 jaa. mennessä, oli koko Anatolia liitetty Rooman keisarin vallan alle.

Kun Rooman tasavaltalainen hallinto vaihtui vuonna 31 eaa. Augustuksen kurinalaisempaan keisarivaltaan, hyötyivät Anatolian kaupungit muutoksesta suuresti. Anatolialaiset Rooman provinssit nauttivat usean sukupolven ajan rauhasta ja vauraudesta. Kaupunkeja hallinnovat paikallisneuvostot, jotka lähettivät edustajia maakuntakokouksiin, jotka taas neuvoivat roomalaisia kuvernöörejä. Asukkaat olivat Rooman valtakunnan kansalaisia, jotka olivat yhteisen oikeusjärjestelmän alaisia ja heillä oli yhteinen roomalainen identiteetti. Tällä ajanjaksolla kulttuuri kukoisti monella alalla. Alueen kaupungeissa näkyi roomalainen arkkitehtuuri ja infrastruktuuria kehitettiin rakentamalla akvedukteja ja katuvalaistusta. Kulttuurin alalla teatteritaiteessa, kirjallisuudessa ja runoudessa ja elettiin kulta-aikaa.

Ensimmäisellä vuosisadalla jaa. kristinusko vakiintui Anatoliaan. Merkittävänä tekijänä tässä oli Paavali Tarsoslaisen laajat käännytysmatkat kaupunkien juutalaisyhteisöissä. Kristinuskon leviäminen Anatoliassa johti niiden seitsemän seurakunnan syntymiseen, joihin Johanneksen ilmestyskirja viittaa. Nämä seurakunnat joutuivat ristiriitaan Rooman hallinnon kanssa, mikä taas johti kristittyjen vainoihin. Ensimmäinen kristitty kuningas Vähä-Aasiassa oli Osroenen kuningas Abgarus VIII, joka hallitsi 176-213. Kristinusko oli mahdollisesti valta-asemassa Anatoliassa jo ennen, kuin se sai virallisen suvaitsevaisuuden Milanon ediktin nojalla vuonna 313. Vuonna 324 Rooman keisari Konstantinus kääntyi kristinuskoon ja vuonna 325 Nikean kirkolliskokous julisti sen Rooman imperiumin viralliseksi uskonnoksi. Vuonna 350 Konstantinus perusti uuden pääkaupungin Byzantionin paikalle. Kaupunki nimettiin Konstantinopoliksi ja Bysantin valtakunta sai alkunsa.

Bysantin valtakunta

Pääartikkeli: Bysantin valtakunta

Itä-Rooman synty

Rooman jako

Erillinen Itä-Rooman hallintoalue syntyi, kun keisari Diocletianus jakoi Rooman valtakunnan kahtia vuonna 293. Syynä jakoon oli se, että laaja valtakunta oli käynyt vaikeaksi hallita. Diocletianus loi tetrarkia-järjestelmän, jossa oli kaksi keisaria (augustus), toinen lännessä ja toinen idässä, ja kummallakin nuorempi hallitsijakumppani eli "alikeisari" (caesar). Tämä jako päättyi vuonna 324, jolloin Konstantinuksesta tuli valtakunnan ainoa hallitsija. Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin vuonna 330 ja hän teki kristinuskosta valtakunnan uskonnon. Kristinuskon omaksuminen oli näin vedenjakaja sekä Rooman valtakunnan, että kristinuskon historiassa. Vuonna 325 Nikean kirkolliskokous päätti, että keisari oli sekä kirkon että valtion päämies.

Konstantinusta esittävä mosaikki Hagia Sofiassa.

Konstantinuksen valtakauden aikana Konstantinopolissa aloitettiin rakennusohjelma, jonka tarkoitus oli tehdä siitä valtakunnan merkittävin kaupunki. Sen sijainti Bosporinsalmella oli strateginen, sillä siitä saattoi pitää yhteyksiä sekä länteen että itään. Kaupunkia laajennettiin ja sitä linnoitettiin rakentamalla uusia muureja. Rooman mallin mukaiset instituutiot siirrettiin sellaisenaan uuteen pääkaupunkiin. Myös hallinnollisia, taloudellisia ja sotilaallisia uudistuksia toteutettiin. Uudistuksista kauaskantoisin oli Konstantinuksen kristinuskolle antama tuki, mikä nosti kirkon yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi mahdiksi. Uudistuksista huolimatta valtakunta oli niin suuri, että itä- ja länsiosien eturistiriidat olivat niin suuret, että hajautettu hallinto jäi voimaan ja molemmilla alueilla oli oma hallitsijansa. Konstantinus kuoli vuonna 337 ja valtakunnan hallinto jaettiin hänen kolmen poikansa kesken.

Rooman kahtiajako syveni vuonna 364, kun se jaettiin länsiosan hallintaansa saaneen Valentianianuksen ja itäosan saaneen Valensin kesken. Valtakunnan molemmat puoliskot joutuivat puolustautumaan ulkoisia uhkia vastaan, niin Euroopan, Afrikan kuin Aasian alueella. Itä-Rooman uhkana olivat Traakian alueelle tunkeutuneet gootit ja idässä persialaiset. Valens sai surmansa gootteja vastaan käydyssä Adrianopolin taistelussa vuonna 387. Lännen Keisari Gratianus nimitti idän augustukseksi Theodosius I:n Tämä solmi rauhan goottien kanssa, luvaten että nämä saavat asua valtakunnan alueella, edellyttäen että he tarjoavat miehiä keisarilliseen armeijaan vastineeksi ruoka-avustuksista.

Magnus Maximus kaappasi vallan Länsi-Roomassa vuonna 383, mutta Theodosius I onnistui syöksemään Maximuksen vallasta vuonna 388, minkä jälkeen hän nousi koko Rooman ainoaksi hallitsijaksi. Theodosiuksen yksinvallan aikana otettiin merkittävä askel valtakunnan käännyttämisessä kristinuskoon ja pakanuus kiellettiin virallisesti.

Theodosius I kuoli vuonna 395, mikä johti Itä-Rooman ja Länsi-Rooman valtakuntien lopulliseen eroon. Valtakunta jaettiin hänen poikiensa Arcadiuksen ja Honoriuksen kesken. Arcadiuksesta tuli näin ensimmäinen Bysantin keisari, kun taas Honoriuksen hallintaan jäi jo kuoleman kielissä ollut Rooman valtakunta. Bysanttilaisten näkemyksen mukaan valtakunta oli kuitenkin edelleen yhtenäinen, ja he myös kutsuivat itseään roomalaisiksi. Valtaan noustessaan Arcadius ja Honorius olivat alaikäisiä ja näin sotilaspäälliköt Stilicho ja Gainas toimivat todellisina hallitsijoina. Stilichon hallitsema valtakunnan läntinen puolisko alkoi lopullisesti murentua 400-luvun alkupuoliskolla. Valtakunnan itäosa sen sijaan oli vakaampi taloudellisesti ja se Konstantinopoli säilytti asemansa. Keisari Theodosius II:n pitkän valtakauden aikana 408-450 Konstantinopolin muureja vahvistettiin edelleen, mikä teki turhaksi kaikki yritykset valloittaa kaupunki.

Justinianuksen aika

Rooman keisarikunnan länsiosista muodostui tämän romahtamisen jälkeen pienten kuningaskuntien tilkkutäkki. Konstantinopolissa tätä ei kuitenkaan tunnustettu, vaan keisari piti näiden alueiden hallitsijoita alamaisinaan. Vuosina 527-565 hallinut keisari Justinianus I pyrki alistamaan valtakunnan entiset läntiset alueet uudelleen roomalaisvaltaan. Hänen valtakautensa on hyvin tunnettu historioitsija Prokopioksen teosten ansiosta. Tämä seurasi Justinianuksen sotapäällikköä Belisariusta sotaretkillä, ja piti tapahtumista kirjaa. Belisarius saavuttikin menestystä sotaretkillään ja osia entisistä Rooman valtakunnan alueista palautettiin Bysantin valtaan.

Hagia Sofian rakennustyöt aloitettiin Justinianus I:n aikana.

Justinianuksen suosio omassa valtakunnassaan ei kuitenkaan ollut rikkumatonta. Hän oli lähellä menettää valtansa Nika-kapinassa vuonna 532. Hän joutui tällöin kutsumaan Belisariuksen sotaretkiltään Konstantinopoliin, ja kapinointi tukahdutettiin verilöylyyn, jonka kerrotaan vaatineen 30 000 uhria. Tapauksen jälkeen Konstantinopolin kaupunki oli raunioitunut ja aloitettiin suuri rakennusohjelma, jonka kuuluisin tuotos on edelleenkin pystyssä oleva Hagia Sofia.

Justinianuksen tavoitteet läntisten alueiden takaisinvaltaamiseksi, olivat kuitenkin aivan liian kunnianhimoisia onnistuakseen, eikä resursseja alueiden hallitsemiseksi ollut riittävästi. Justinianus kuoli vuonna 565, ja hänen seuraajansa joutuivat kokemaan uusia ulkoisia uhkia, eikä Bysantin valtakunnalla ollut keinoja pitää vallattuja alueita hallinnassaan. 560-luvun lopulla Langobardien germaaniheimo onnistui valtaamaan Italian niemimaan pohjoisosat ja avaarit valtasivat Balkanin. Samoihin aikoihin valtakunnan itärajalla käytiin sotaa Persian sassanideja vastaan, mutta itärajalla saatiin kuitenkin aikaan hatara tasapaino vuonna 582 valtaan nousseen keirari Maurikioksen aikana. Joka puolella käytävistä sodista huolimatta Bysantin valtakunnan pohjoisraja vakiintui Tonavalle.

Maurikios oli kuitenkin epäsuosiossa Balkanille sijoitetun Tonavan armeijan keskuudessa, joka oli väsynyt sotimiseen ja sotilaat katsoivat etteivät he olleet saaneet ansaitsemaansa palkkiota. Näissä olosuhteissa armeija nousi kapinaan sadanpäämies Fokasin johdolla. Armeija marssi Konstantinopoliin, Maurikios surmattiin ja Fokas huudettiin uudeksi hallitsijaksi vuonna 602. Fokasin valtaa ei hyväksytty kaikkialla valtakunnan osissa. Vuonna 610 Karthagon eksarkki Herakleios purjehti laivastoineen syöksemään Fokasin vallasta. Vallankaappaus onnistui ja Herakleios nousi keisariksi vuonna 610.

Herakleioksen dynastia ja ulkoiset uhat

Persian uhka

Herakleios hallitsi Bysanttia pitkään, vuodesta 610 vuoteen 641. Hänen valtakautensa alussa Persia muodosti Bysantille suuren uhan, ja Syyria, Palestiina, Egypti ja Pohjois-Afrikka menetettiin persialaisille vuosina 614-618. Tämä johti valtakunnassa taloudelliseen kriisiin, sillä Egypti ja Pohjois-Afrikka olivat sen pääasialliset vilja-aitat. Lisäksi Syyria ja muut itäiset maakunnat muodostivat suurimman osan keisarikunnan verotuloista. Myös pohjoisessa Bysantti menetti alueitaan, kun avaarit ja slaavit valloittivat suuren osan Balkanin niemimaata. Tällöin Italian niemimaalla sijainneet Bysantin sotilashallintoalueet jäivät eristyksiin langobardien hallitsemien alueiden väliin. Tämä johti Italian irtaantumiseen keisarikunnasta. Herakleios pyrki palauttamaan Bysantin suuruuden ja maa uudelleenjärjestettiin sotilaallisesti. Hän solmi rauhan avaarien kanssa, jolloin vuonna 622 saatettiin aloittaa sotaretki Persiaa vastaan. Avaarit kuitenkin mitätöivät sopimuksen ja liittoutuivat Persian kanssa vuonna 626, mutta roomalainen laivasto onnistui purkamaan Konstantinopolin piirityksen. Vastaiskuna vuonna 627 Herakleiosin joukot kukistivat persialaiset Niniven taistelussa ja sassanidien pääkaupunki Ktesifon miehitettiin. Kaikki bysanttilaiset alueet saatiin takaisin sodan päätteeksi.

Arabien valloitukset

Tänä aikana alkoi voimistua uusi uhka, joka uhkasi sekä Bysantin että Persian valtaa. Islaminusko syntyi Arabian niemimaalla 620-luvulla. Se yhdisti arabit yhteisen aatteen taakse. Tämä uskonnollinen kiihko, sekä kunnian ja sotasaaliiden ja aluevaltausten etsintä, sai muslimit hyökkäämään Persian ja Bysantin alueille. Heraklioksen edelleen hallitessa, hän menetti vain kymmenen vuoden aikana persialaisilta takaisin valtaamansa alueet arabeille. Vuoteen 642 tultaessa Syyria, Palestiina, Mesopotamia ja Egypti olivat joutuneet arabien valtaan. Persian valtakunta taas kukistui olemattomiin.

Bysantin valtakunta oli näin kutistunut ja köyhtynyt, ja sitä uhkasi idässä uusi voimakas vihollinen. Valtakunnan reuna-alueet joutuivat kärsimään arabien toistuvista ryöstöretkistä 640-luvulta lähtien ja ne jatkuivat aina 700-luvun alkupuolelle saakka. Tämä oli erityisen tuhoisaa raja-alueiden asukkaille. Konstantinopolia arabit eivät kyenneet valloittamaan, vaan Konstantinopolin piiritykset vuosina 674–678 ja 717–718 torjuttiin arabien kärsiessä suuria tappioita. Bysantin keisari Konstans II oli kuitenkin katsonut parhaaksi siirtää keisarillisen hovin Sisiliaan vuonna 662. Tämä siirtoyritys päättyi keisarin salamurhaan vuonna 668.

Vuosien 717-718 piirityksen torjumiseen saakka Bysantin vastarinta oli passiivista ja sen oli keskityttävä linnoitettujen kaupunkien puolustamiseen ja avoimen sodankäynnin välttämiseen. Vastarinta esti kuitenkin arabeja tunkeutumasta pysyvästi Anatoliaan, puolustusta helpotti lisäksi Taurusvuorten aiheuttama fyysinen este.

Ikonoklastinen kriisi

Kärsimistään tappioista huolimatta Bysantti kykeni palauttamaan sotilasmahtinsa 700-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja Taurusvuorten muodostama eteläraja muslimikalifaattiin vakiintui. Keisarikunnan sisäinen hajaannus kuitenkin syveni ja Konstantinopoli ja Rooma ajautuivat yhä kauemmas toisistaan. Erimielisyyttä aiheuttivat kirkon määräysvalta, keisarin Italiassa harjoittama veropolitiikka ja pyhiä kuvia koskenut ikonoklastinen politiikka. Bysantin ikonoklasmin, eli kiista kuvien kieltämisen alkuperästä ei ole enää selvä. Kiistassa oli kuitenkin kyse siitä, olivatko kristityt oikeassa kunnioittaessaan Kristuksen ja Neitsyt Marian kuvia. Vuosina 717-741 hallinneen keisari Leo III:n valtakaudella uskonnollisia ikoneja poistettiin kirkoista ja luostareista. Rooman paavi Gregorius III tuomitsi ikonoklasmin ja vuoden 787 Nikean toinen kirkolliskokous julisti että ikonien kunnioittaminen on kirkon kannan mukaista. Ristiriita kuitenkin jatkui vielä sadan vuoden ajan. Nämä kiistat ajoivat bysanttilaisen taiteen kehityksen taantumaan tänä aikakautena. Tavalliselle kansalle tällä kiistalla ei ollut juuri merkitystä, mutta se syvensi kuilua keisarinvallan ja papiston, sekä Rooman ja Konstantinopolin välillä.

Bolgaarien uhka

700-luvulle tultaessa Bysantti sai uuden vihollisen pohjoisesta, kun turkkilaissukuiset bolgaarit asettuivat alueelle, joka nykyisin tunnetaan Bulgariana. Idästä tunkeutuneet kasaarit olivat ajaneet heidät kotiseudultaan Volgan Bulgariasta, ja bolgaarit anoivat Konstantinos IV:ltä turvapaikkaa Tonavan eteläpuolelta. Tämä anomus hylättiin ja Konstantinos yritti ajaa bolgaarit alueelta armeijan voimin näiden ylitettyä Tonavan. Bysanttilaiset kuitenkin hävisivät taistelun bolgaareille ja nämä lujittivat otettaan alueesta, johon muodostui Ensimmäinen Bulgarian valtakunta, joka tuli uhkaamaan Bysanttia seuraavat kolme vuosisataa.

Vuonna 809 bolgaarit valtasivat merkittävän bysanttilaisen tukikohdan Sardikan. Keisari Nikeforos I lähti johtamaan sotajoukkoja bolgaareja vastaan hyökäten bolgaarien pääkaupunkiin Pliskaan. Kaupunki tuhottiin, mutta Nikeforos itse kaatui taistelussa. Bolgaarien kaani Krum aloitti tämän jälkeen sotaretken Bysantin Mustan meren rannalla sijaitsevia kaupunkeja vastaan ja vuonna 813 hänen joukkonsa leiriytyivät jo Konstantinopolin lähistölle. Tilanteen laukaisi Krumin yllättävä kuolema vuonna 814. Tämän seuraaja Omurtag oli halukas solmimaan rauhan Bysantin kanssa, ja tämä rauha säilyi käytännössä 80 vuotta. Omurtag katsoi, että liitto Bysantin kanssa oli hyödyllinen, sillä he saattoivat yhdessä vastustaa Dneprin alueelta saapuvaa rusien muodostamaa uhkaa.

Makedonialainen dynastia

800-luvulla Bysantissa valtaan nousseen Makedonialaisen dynastian aikana Bysantin valtakunta saavutti valtansa huippukohdan. Dynastian ensimmäinen hallitsija oli Basileios I, joka nousi valtaan vuonna 867 murhautettuaan keisari Mikael III:n. Makedonialaisen dynastian menestystä helpotti, että vuonna 843 Abbasidikalifaatin sisäinen hajaannus aiheutti sen, että Bysantti saattoi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja palauttamaan sotilaallisen vaikutusvaltansa valtakunnan itäisillä alueilla, mikä pakotti arabit puolustusasemiin. Valtaan noustuaan Basileios I jatkoi valtakunnan sisäistä voimistamista taloudellisilla ja sotilaallisilla uudistuksilla. Myös itäistä Anatoliaa hallinnut paulikiaanien lahko, joka uhkasi perustaa oman itsenäisen valtionsa, kukistettiin. Tilanteen rauhoittuminen valtakunnan itäisellä rajalla, sekä rauhanomaiset suhteet bolgaareihin, mahdollistivat humanististen tieteiden pienoisrenesanssin. Aikakauden oppineisiin kuului muun muassa Leon Matemaatikko. Aikakauden merkittäviin filosofeihin kuului Mikael Psellas.

Valtakunnan läntisillä alueilla keisarikunnan sotilaallinen mahti oli alueella jo olematon, ja ikonoklastinen kiista oli edelleen erottanut valtakunnan osia toisistaan. Italian hallintoalueen viimeinen linnake Ravenna menetettiin langobardeille vuonna 751, minkä jälkeen frankit valtasivat sen. Bysantin keisari joutui tästä lähin ottamaan huomioon sen, että lännessä oli riippumaton erillinen keisarivalta, jonka edut saattoivat olla ristiriidassa Konstantinopolin kanssa. Bulgarian kanssa Bysantti ajautui jälleen sotaan, kun Simeon I Suuri nousi Bulgariassa valtaan vuonna 893. Tämä sota jatkui aina 920-luvulla saakka ja yhdessä vaiheessa Konstantinopoli joutui bulgaariarmeijan piirittämäksi. Rauha solmittiin Romanos I:n ollessa Bysantin keisarina.

900-luvun aikana Bysantti koki nousukauden myös sotilaallisen menestyksen osalta, sillä monia alueita idässä vallattiin takaisin. Valtakunta laajeni aina Syyrian pohjoisosiin saakka, ja Kreeta ja Kypros vallattiin takaisin. Basileios II:n valtakaudella 976-1025 bysanttilaisarmeija tunkeutui syvälle Bulgariaan, joka kukistui pitkän sodan jälkeen. Sodan lopputuloksena Bulgarian ensimmäinen valtakunta lakkasi olemasta ja se liitettiin maakuntana Bysanttiin. Tällöin Tonavajoesta tuli jälleen Bysantin valtakunnan pohjoisraja. Bulgaarian kukistumista seurasi hyökkäys armenialaiseen Bagratidien kuningaskuntaan, joka myös liitettiin Bysanttiin.

Basileios II:n valtakauden loppuun mennessä valtakunta oli rikastunut ja se oli saavuttanut sotamenestystä lähes kaikilla rintamilla. Basileios II:n valtakauden jälkeen tilanne muuttui. Konstantinopolin siviilihallinto piti rauhan tilaa vakiintuneena ja vähensi investointeja vakutuiseen armeijaan ja rajavaruskuntiin, estääkseen näin sotilaseliittiä saamasta liikaa valtaa. Samoihin aikoihin Bysanttia alkoivat uhata petsenegit Balkanilla, normannit Italiassa ja seldžukit Anatoliassa.

Komnenos-dynastia ja ristiretkiaika

Seldžukkien nousu

Tilanteeseen tyytymätön Sisilian sotapäällikkö Georgios Maniakes nousi kapinaan vuosina 1042-1043. Kapina päättyi hänen kuolemaansa, mutta kapina todisti sen, että tyytymätön ylimystö sai helposti armeijan tuekseen. Vuonna 1057 anatolialaisesta sotilassuvusta ollut Isaak I Komnenos nousi kapinan jälkeen keisariksi. Valtaan noussut Komnenosten hallitsijasuku joutui kohtaamaan turkkilaisten seldžukkien muodostaman uhan. Seldžukit olivat oğuz-turkkilaisten haara, ja he olivat kotoisin Keski-Aasiasta. Heimopäällikkö Toğrul Begin johtamat seldžukit olivat 1050-luvulle tultaessa saaneet jalansijaa Armeniassa, Persiassa ja Abbasidikalifaatissa ja he muodostivat Bysantille uuden voimakkaan uhan. Toğrul Beg kuoli vuonna 1063 ja hänen seuraajakseen tuli hänen sukulaisensa Alp Arslan. Alp Arslan keskittyi pääasiassa valtaamaan Heratia nykyisen Afganistanin alueella, mutta Anatolian suuntaan tehtiin myös hyökkäyksiä ja ryöstöretkiä. Bysantin keisari Romanos IV Diogenes yritti padota ryöstöretkiä mutta bysanttilaisjoukot tulivat lyödyksi Manzikertin taistelussa Itä-Anatoliassa vuonna 1071. Romanos jäi taistelussa vangiksi, ja kun hänet vapautettiin, hän joutui huomaamaan tulleensa syrjäytetyksi keisarin paikalta. Keisariksi oli nostettu Mikael VII. Vallananastus johti sisällissotaan, jossa keisarikunnan armeijat hajaantuivat ja uupuivat valtakunnan sisäisissä kamppailuissa. Tämä antoi turkkilaissukuisille paimenille mahdollisuuden muuttaa Anatolian keskusylätasangolle, joka oli ihanteellinen alue heidän elämäntavalleen. Sisällissota jatkui, kunnes sotilaskomentaja Aleksios I Komnenos kaappasi vallan vuonna 1081. Hänen noustessaan valtaan petsenegit olivat vallanneet Balkanin ja normannijoukot uhkasivat Italian suunnalla.

Seldžukit levittäytyivät Anatoliaan siinä määrin tukevasti, että Bysantin keisarin haltuun jäi vain Egeanmeren rannikko ja kaistale Mustanmeren rannikkoa. Seldžukit perustivat Anatoliaan Rumin sulttaanikunnan, ja sulttaanin alaisuuteen alistettiin alueen väestö. Nämä joutuivat islamilaisen pakkokäännytyksen ja orjuuttamisen kohteeksi. Vakaan valtion perustaminen merkitsi muutosta perinteiseen turkkilaisten paimentolaisten elämäntapaan. Valtakuntaa hallittiin hyvin järjestäytyneesti ja perustettiin myös sairaaloita ja oppilaitoksia. Näiden tuomat edut saivat monet kreikkalaiset kääntymään islamin uskoon. Seldžukkien tulo Anatoliaan mullisti alueen kulttuurin, monet kreikkalaiset pakenivat länteen, mutta toiset sulautuivat turkkilaiseen yhteiskuntaan. Manzikertin taistelun jälkeen murenevasta Bysantin valtakunnasta irtaantui myös Kilikian alueella sijainnut Vähä-Armenian kuningaskunta. Bysantin keisarit olivat asuttaneet alueelle armenialaisia 1000-luvun alussa, ja kun seldžukit valtasivat Armenian, sen kreikkalainen hallitsija Filaretos asettui hallitsijaksi Antiokiaan. Valtaan armenialaisvaltiossa nousi rubenidien ruhtinassuku. Armenialaiset olivat ei-ortodoksisia kristittyjä, ja he liittoutuivat eurooppalaisten ristiretkeläisten perustaman Antiokian ruhtinaskunnan kanssa Bysanttia vastaan, jonka kanssa oli toistuvasti aluekiistoja. Avioliittoallianssin myötä suhteita vahvistettiin toiseen ristiretkivaltioon, Edessan kreivikuntaan. Valtakunnan suurin kukoistusaika oli vuosina 1185-1219 hallinneen Leo Suuren valtakausi. Tosiasiassa Leo oli Antiokian ruhtinaan Bohemund III:n vasalli.

Ristiretkiaika

Bysantin keisariksi noussut Aleksios I Komnenos peri edeltäjiltään köyhtyneen ja kutistuneen valtakunnan. Taitavan diplomatian ja sotilaallisen toiminnan ansiosta hän kykeni vakiinnuttamaan oman poliittisen asemansa maan johdossa. Petsenegit kukistettiin ja heidät asutettiin muualle keisarikunnan alueelle. Robert Guiscardin johtamat normannit valloittivat osan nykyistä Pohjois-Kreikkaa, mutta Aleksios liittoutui Venetsian kanssa ja normannit karkotettiin alueelta. Aleksios lupasi korvauksksi tuesta Venetsialle vapaakauppaoikeuden Bysantin valtakunnassa. Tästä lähtenyt kehityskulku johti Venetsian merivaltaan Välimerellä. Myös seldžukkien maahantunkeutumiset kyettiin torjumaan, ja osia Anatoliasta saatiin vallattua takaisin vuoteen 1118 mennessä, jolloin Aleksios I Komnenos kuoli. Sotilaallista menestystä selitti osin Aleksioksen taito käyttää hyväkseen ensimmäisen ristiretken armeijoita.

Ristiretkiaika muutti Anatoliassa vallinnutta poliittista asetelmaa. Ristiretkeläiset perustivat useita ruhtinaskuntia Jerusalemin ympärille, ja ne sekaantuivat yhä enemmän myös Bysantin asioihin. Jännitteet ruhtinaskuntien ja Bysantin välillä kasvoivat. Paavi Urbanus II:n tukeman ensimmäisen ristiretken tarkoitus oli valloittaa kristittyjen pyhät paikat takaisin turkkilaisilta. Tämä ei ollut kuitenkaan bysanttilaisten tärkein tavoite, mutta keisari halusi olla mukana liikkeessä, joka palauttaisi bysanttilaisten vallan Anatoliassa. Ristiretkeläiset kukistivat seldžukit Dorylaeumin taistelussa vuonna 1097 ja vuonna 1098 he piirittivät Antiokian. Jerusalem vallattiin vuonna 1099. Tämän kehityskulun myötä Bysantin keisari sai valtaansa takaisin useita kaupunkeja, mutta valtakunta myös kärsi ristiretkeläisten läpikulusta. Keisarille aiheuttivat myös huolta kilikialainen Vähä-Armenian kuningaskunta ja Antiokian ruhtinaskunta, jotka olivat nimellisesti Bysantin vasalleja, mutta tosiasiassa ne eivät olleet lojaaleja bysanttilaisvallalle.

Aleksioksen pojan Johannes II:n aikana bysanttilaiset saivat jälleen vallattua takaisin huomattavia osia Anatoliasta. Tämän seuraajan Manuel I:n aikana valtakunta vahvisti asemaansa Balkanilla, minkä jälkeen bysanttilaisarmeijat ottivat kohteekseen jälleen Anatolian keskiosat. Keisarin armeija koki kuitenkin tappion seldžukeille Myriokefalonin taistelussa vuonna 1176. Tappio oli siinä määrin lopullinen, että sen jälkeen ei Bysantin valtakunta enää koskaan kyennyt järjestämään suurta sotilasoperaatiota Anatolian valtaamiseksi. Tämän myötä Anatolian turkkilaistuminen ja islamisaatio etenivät, eikä keisarilla ollut keinoja kehityskulun pysäyttämiseksi. Anatolian sotatappioiden myötä Bysantista tuli selvemmin eurooppalainen valtio. Merivaltansakin se oli 1100-luvun loppuun mennessä menettänyt Venetsialle.

Bysanttia heikensivät myös sisäiset valtataistelut Manuel I:n kuoltua. Hänen alaikäinen seuraajansa Aleksios II syrjäytettiin ja murhattiin Andronikos I Komnenoksen johtamassa vallankaappauksessa vuonna 1182. Tämä järjesti länsieurooppalaisten kauppiaiden verilöylyn ja takavarikoi näiden omaisuuden, mikä ennestään nosti bysanttilaisvastaista mielialaa lännessä. Tämän myötä Venetsia, Genova ja Pisa, muodostuivat Bysantille vihamielisiksi valtioiksi. Andronikos I:n hirmuvalta kesti lopulta vain kolme vuotta, ennen kuin hänet murhattiin vuonna 1185. Samalla tuli päätökseen Komnenos-dynastia, vaikkakin valtaan noussut Isaak II Angelos kuului samaan sukuun. Sekasorron myötä Balkanin valtakunnat irtaantuivat Bysantista, ja Toinen Bulgarian valtakunta muodostui, kun valtaan noussut Isaak II ei kyennyt kukistamaan alueella syntynyttä kapinaa.

1100-luvun jälkipuoliskolla toinen ja kolmas ristiretki kulkivat Anatolian alueen läpi. Bysanttilaiset olivat vastahakoisia suostumaan läpikulkuun, sillä alueiden läpi kulkevat järjestäytymättömät ristiritarit jättivät jälkeensä alueellista tuhoa. Lisäksi ristiretket horjuttivat Bysantin keisarin valtaa monella suunnalla. Kyproksen hallinta menetettiin kolmannen ristiretken aikana vuonna 1189. Angelos-dynastia ajautui pian valtaan noustuaan sisäisiin kiistoihin, ja Isaak II Angelos syrjäytettiin ja valtaan nousi hänen veljensä Aleksios III Angelos.

Neljäs ristiretki ja Bysantin jako

Eugène Delacroixin öljymaalaus, Ristiretkeläisten tulo Konstantinopoliin, vuodelta 1840. Maalaus kuuluu Louvren taidekokoelmaan.

Neljäs ristiretki kokoontui Venetsiaan vuonna 1201, ja se otti tavoitteekseen Konstantinopolin valtauksen. Venetsian doge näki ristiretkessä mahdollisuuden kukistaa Bysantti, joka oli esteenä venetsialaisten kaupankäynnin menestykselle. Neljättä ristiretkeä motivoi myös, että vallasta syrjäytetyn keisari Isaakios II Angeloksen poika, Aleksios IV Angelos, oleskeli maanpaossa Venetsiassa, millä hyökkäystä Konstantinopoliin perusteltiin.

Kun ristiretkeläisarmeija lähestyi Konstantinopolia vuonna 1203, keisari Aleksios III Angelos pakeni kaupungista. Ristiretkeläiset valtasivat Konstantinopolin esikaupungin Galatan ja ryhtyivät piirittämään Konstantinopolia. Heidän onnistui nostaa Aleksios IV Angelos valtaistuimelle, yhdessä syrjäytetyn Isaak II Angelosin kanssa. Aleksios IV Angelos joutui kuitenkin toteamaan, ettei hän kyennyt palkitsemaan hänet valtaan nostaneita ristiretkeläisiä. Vuoden 1204 alussa Aleksios V Dukas murhautti Aleksios IV:n ja nousi itse valtaistuimelle. Keisarin vaihto ei pelastanut kaupunkia, vaan lopulta Konstantinopolin puolustus murtui ja ristiretkeläiset valtasivat kaupungin. Konstantinopolista ryöstettiin sotasaaliina lukematon määrä arvoesineitä, patsaita ja uskonnollisia esineistöä.

Bysantin valtakunta hajosi Neljännen ristiretken jälkeen. Latinalainen kuningaskunta, Epeiroksen despotaatti, Nikaian keisarikunta ja Trebizondin keisarikunta jakoivat Bysantin valtakunnan alueen. Balkanin niemimaalla sijainneet ruhtinaskunnat olivat Latinalaisen keisarin vallan alla.

Aleksios V pakeni ristiretkeläisiä kaupungista, mutta hänet saatiin kiinni ja teloitettiin. Hänen sijastaan valtaan nostettiin latinalainen keisari Baudouin I Flanderilainen. Hänen hallittavakseen perustettiin Latinalainen keisarikunta. Bysantin keisarikunnan alueet jaettiin ristiretken voittajien kesken, Venetsia sai kauppareitin kannalta tärkeät saaret ja rannikot. Balkanin niemimaa jaettiin usean hallitsijan kesken. Sen länsiosaan perustettiin Angelos-dynastian jälkeläisten hallitsema Epeiroksen despotaatti. Itäosat ja niillä sijainneet ruhtinaskunnat liitettiin Latinalaisen keisarikunnan alaisuuteen. Mustan meren rannikolle syntyi Komnenos-dynastian hallitsema Trebizondin keisarikunta ja Anatolian länsiosaan Nikaian keisarikunta.

Bysantin viimeinen valtakunta

Bysantin jaon myötä Latinalainen keisarikunta jäi kahden bysanttilaisen valtion, Nikaian ja Epeiroksen väliin. Näistä valtakunnista molemmat ottivat tavoitteekseen vallata Konstantinopoli ja latinalaisten hallussa olleet alueet takaisin. Nikaia haki tukea Genovalta ja pyrki samalla lähestymään Seldžukkeja, saadakseen vakauden valtakunnan itärajallejoksikin aikaa. Vuonna 1261 Nikaialainen varuskunta onnistui pääsemään Konstantinopolin porteista sisään, kun Konstantinopolia puolustanut varuskunta oli poissa, ja julistaa Kaupunki kuuluvaksi Nikaialle. Kaupungin jäljellä olleet latinalaiset joukot karkotettiin, ja Konstantinopoli nostettiin jälleen Itä-Rooman pääkaupungiksi.

Vuosina 1259-1282 hallinneen keisari Mikael VIII Palaiologosin aikana Bysantti onnistui laajenemaan Peloponnesokselle asti, pakottaen alueella sijainneet ruhtinaskunnat antautumaan. Mikael VIII vahvisti asemiaan naittamalla tyttäriään yhden Bulgarian tsaarille, ehden Trabezuntin keisarille, yhden Persian Il-kaanille ja yhden mongolien kaanille. Näiden lisäksi hän solmi liiton Genovan ja Aragonian kanssa, ja Bysantin valtakunta nousi vielä hetkeksi merkittävään asemaan. Tästä huolimatta tuleva ajanjakso Anatoliassa ja Balkanilla oli peräytymistä laajenevan osmanivallan tieltä. Kun keisarin huomio oli keskittynyt Konstantinopoliin, Anatoliassa sijainneiden maakuntien puolustusta laiminlyötiin. Turkkilaiset paimentolaiset saattoivat ilman vastarintaa laajentaa elinpiiriään Bysantin alueille. Suurin osa Anatolian lounaisista alueista ja rannikkoalueista menetettiin osmaneille vuoteen 1270 mennessä. Viimeisimpänä Bysantin Anatolian maakunnista Bithynia antautui vuonna 1337.

Ulkoisten uhkien lisäksi Bysanttia heikensivät hallitsijasuvun sisäiset riidat. Myös uskonnolliset erimielisyydet tekivät tilanteesta monimutkaisemman. Luostaripiireissä oli saanut jalansijaa mystiikkaa harjoittanut hesykasmi-liike. Kun keisari Andronikos III kuoli vuonna 1341, tämän alaikäinen seuraaja Johannes V nousi valtaan. Hänen ollessaan alaikäinen, valtaa piti sijaishallitsijana Johannes Kantakouzenos. Tämä onnistui kuitenkin seuranneen sisällissodan jälkeen nostamaan itsensä valtaan, saaden tukea hesykasmi-liikkeltä, sekä turkkilaisilta. Tätä Bysantin sisäistä sekasortoa onnistui hyödyntämään Serbian kuningas Stefan Uroš Dušan, joka laajensi omaa valtaansa Balkanilla. Myös osmanit saattoivat levittää valtaansa Anatolian alueelta Euroopan puolelle Bysantin sisällissodan aikana. 1400-luvulle tultaessa ei Bysantin keisari hallinnut nykyisen Kreikan alueella enää kuin Peloponnesoksella sijainnutta Morean despotaattia ja muutamaa Egeanmeren saarta.

Osmanien valtakunta sai 1300-luvun lopulla jalansijaa Balkanin niemimaalla, kun sekä Serbia että Bulgaria joutuivat alistumaan osmanien valtaan. Unkarin kuningas Sigismund Luxemburgilainen johti ristiretkeä osmanien voittokulun pysäyttämiseksi, mutta ristiretkeläiset kokivat tappion Nikopoliin taistelussa vuonna 1396. Vuonna 1402 osmanien sulttaani Bayezid I aloitti Konstantinopolin piirityksen. Piirityksen ollessa käynnissä osmanit kohtasivat Keski-Aasian suunnalta uuden uhan, kun Timur Lenkin johtamat joukot tunkeutuivat Anatoliaan. Osmanit kärsivät tappion Ankaran taistelussa vuonna 1402 ja osmanit joutuivat tunnustamaan muodollisen Timuridien yliherruuden. Osmanivallan laajentumiselle tämä oli kuitenkin vain hidaste. Timur Lenk kuoli vuonna 1405 ja hänen luomansa valtakunta hajosi, mikä vapautti osmanit itäisestä uhasta. Ankaran taistelun jälkeen Bayezid I oli syrjäytetty ja hallitsijattoman kauden jälkeen valtaan nousi Mehmed I vuonna 1413. Tämän seuraajan Murad II:n valtakaudella vuosina 1421-1451 osmanivaltakunta elpyi jälleen muodostamaan uhan Bysantille. Tämä aloitti uuden Konstantinopolin piirityksen vuonna 1422 ja valloitti Thessalonikin vuonna 1430, surmaten kaupungin väestön.

Konstantinopolin piiritys vuonna 1453. Maalaus vuodelta 1499.

Bysantin keisari Johannes VIII Palaiologos haki islamin muodostamalle uhalle apua Firenzen kirkolliskokouksesta vuonna 1439, ja hyväksyi itäisen ja läntisen kirkon liiton. Tämäkään ei pysäyttänyt osmanien voittokulkua. Bysantin keisarin yhdessä läntisten hallitsijoiden kanssa aikaansaama ristiretki päättyi katastrofaaliseen tappioon osmaneille Varnan taistelussa vuonna 1444. Murad II valtakaudella osmanit keskittyivät valtansa vahvistamiseen Balkanin alueella, ja Konstantinopoli ei ollut osmanihyökkäysten kohteena.

Murad II:n seuraaja Mehmed II oli seuraava osmanisulttaani, joka otti tavoitteekseen Konstantinopolin valloituksen. Vuonna 1453 hänen johtamansa osmanijoukot aloittivat Konstantinopolin piirityksen. Bysantin keisari Konstantinos XI Palaiologos lähetti Italiaan lähetystöjä saadakseen pikaisesti tukea lukumäärältään ylivoimaista hyökkääjää vastaan, mutta vastauksia avunpyyntöihin ei kuulunut. Viikkojen piirityksen jälkeen osmanijoukot saivat aikaan murtumia raskaalla tykistöllä Konstantinopolia ympäröivään muuriin ja janitsaarien valiojoukot onnistuivat viimein ylittämään muurit toukokuussa 1453. Perimätiedon mukaan Bysantin keisari Konstantinos XI sai surmansa hyökkäyksessä, mutta hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Mehmed II teki Konstantinopolista Osmanien valtakunnan uuden pääkaupungin ja Bysantin valtakunta lakkasi olemasta. Bysantin valtakunnan jäljellä olevat Egeanmeren saaret liitettiin osaksi Osmanien valtakuntaa.

Trebizondin keisarikunta jäi Konstantinopolin kukistumisen jälkeen viimeiseksi Bysantin etuvartioasemaksi, mutta sekin joutui antautumaan Osmaneille vuonna 1450.

Turkkilaiset ja Osmanien valtakunta

Pääartikkeli: Osmanien valtakunta

Turkkilaisten alkuperä

Turkkilaiset seldžukit kuuluivat ensimmäiseen Anatoliaan vaeltaneeseen turkkilaiskansojen aaltoon. He olivat keskiaasialaista alkuperää, ja he asettuivat Syrdarja-joen varrelle 900-luvulla. Vuonna 1055 seldžukkikaani Toğrul Beg valtasi Bagdadin ja saman vuosisadan aikana heidän valtansa laajeni Anatoliaan. Laajeneva Seldžukkien valtakunta muodosti suuren uhan Bysantille, kun turkkilaiset ryöstelivät valtakunnan reuna-alueita. Vuonna 1071 valtakuntien välillä käytiin Manzikertin taistelu, mitä seuraavien kymmenen vuoden aikana seldžukit olivat saaneet haltuunsa suurimman osan Anatoliasta. Seldžukit perustivat alueelle useita valtioita, jotka toimivat Bagdadin nimellisen ylivallan alaisina. Vahvin näistä Anatolian valtioista oli Rumin sulttaanikunta, jonka pääkaupunki oli Konya.

Seldžukit korvasivat bysanttilaiset virkamiehet uudella turkkilaisella ja islamilaisella eliitillä. Anatolian maaseudulla pysyivät yhteiskunta ja talous muuttumattomina. Islamiin kääntyminen ja turkkilaisten kielen ja tapojen käyttöön ottaminen eteni tasaisesti maaseudulla seka-avioliittojen myötä. Mongolit valloittivat Bagdadin ja suuren osan Seldžukkien valtakuntaa 1200-luvulla. Anatoliassa sijainnut Rumin sulttaanikunta säilyi mongolien vasallivaltiona 1300-luvun alkuun asti. Mongolien vaikutusvalta Anatoliassa oli kadonnut 1330-luvulle tultaessa, mikä jätti jälkeensä turkkilaisten gazi-sotilaiden kilpailun ylivallasta alueella.

Osmanivaltion synty

Anatolian itsenäiset ruhtinaskunnat 1300-luvulla, ennen osmanivalloituksia.

Turkkilaisheimot perustivat anatoliaan monia dynastioita, joiden johdossa oli heimopäällikkö, bey. Näiden beyn hallitsemien ruhtinaskuntien joukossa oli muun muassa Aydınin emiirikunta, jonka keskuspaikka oli İzmir. Saruhan emiirikunta, jonka keskuspaikka oli Manisa, Karesin emiirikunta, jonka keskus oli Balıkesir. Pohjoiseen Fryygiaan syntyi vuonna 1280 Osmanien dynastia, jonka perusti Osman I. Hänen heimonsa tunnettiin nimellä osmanlı, joka antoi myöhemmin nimensä Osmanien valtakunnalle.

Osmanien varhaishistoriasta kerrottavan legendan mukaan Osmanin isä Ertuğrul, palveli Rumin sulttaanikunnan hallitsijaa, johtamalla gazi-joukkoja taistelussa Bysanttia vastaan. Kertomuksen mukaan hänen hallintaansa myönnettiin hänen joukkojensa Bysantilta valtaama alue Bithyniassa, ja tämän alueen johto periytyi Ertuğrulin pojalle, Osmanille. Osmanin hallitsema pieni emiirikunta veti puoleensa gazi-sotilata muista emiirikunnista. Nämä vaativat uusien valloitusten mahdollistamaa ryöstelyä, joka mahdollisti heidän elämäntapansa jatkumisen. Osman järjesti keskitetyn hallinnon, joka alisti gazien toiminnan oman valtakuntansa tarpeisiin. Tämä mahdollisti nopean alueellisen laajentumisen. Valtakautensa alussa Osman maksoi pakkoveroa mongolien Il-kaaneille, mutta mongolivallan heikentyessä ja seldžukkien rappeutuessa, Osmanin perilliset pystyivät luomaan alueelle vakaan turkkilaisen valtion. Vuonna 1326 gazi-joukot valtasivat Bursan, josta tuli osmanien pääkaupunki.

Osmanin seuraaja Orhan, hallitsi vuosina 1324-1359. Hänen valtakaudellaan osmanit valtasivat Bysantilta Nikaian, Nikomedeian ja Skutarin kaupungit ja Mustanmeren rannikkokaistaleen Konstantinopolin pohjoispuolella. Orhan perusti Gallipoliin pysyvän tukikohdan, mistä käsin osmanit tekivät hyökkäyksiä Traakiaan ja Stefan Dušan in johtaman Serbian alueelle. Vuosina 1360-1389 hallinneen sulttaani Murad I:n aikana osmanit jatkoivat hyökkäyksiä Traakiaan ja Bulgariaan. Vuonna 1364 osmanit löivät serbijoukot Maritsajoen taistelussa, ja vuonna 1389 käydyn Kosovo Poljen taistelun jälkeen serbivaltakunta tuhoutui kokonaan. Muradia seurasi vallassa Bayezid I, joka hallitsi vuosina 1389-1402. Hänen aikanaan Bulgaria alistettiin osmanivaltaan vuonna 1393 ja vuonna 1396 osmanit kukistivat Nikopoliksen taistelussa ranskalaisten ristiretkeläisten joukon. Idässä osmanit kävivät Murad I:n valtakaudella sotaa Luoteis-Mesopotamiassa Ak Koyunlun turkmeeniheimoa vastaan, sekä Itä-Anatoliassa Karamanideja vastaan. Karamanideja vastaan käyty sota oli merkityksellinen siksi, että silloin käytettiin kristittyjä palkkasotureja toisia muslimeja vastaan, ja tällöin turkkilaisilla oli ensimmäistä kertaa käytössään musketteja ja kanuunoita.

Osmanien armeijan tehokkuus perustui Orhanin käyttöön ottamaan devşirme-järjestelmään, jollaista oli käytetty jo seldžukkien aikakaudella. Siinä kristittyjä nuoria miehiä otettiin orja-armeijaan, joka oli uskollinen pelkästään sulttaanille, joka toimi siten vastapainona aatelisten vallalle. Tästä sotajoukosta käytettiin nimitystä janitsaarit. Osmanivaltakunnan laajentumisen katkaisi transoksanialaisen sotapäällikön Timur Lenkin sotajoukon valloitusretket. Hän nousi valtaan vuonna 1369 ja vuosisadan loppuun mennessä timuridien dynastia oli valloittanut jo valtavan alueen Keski-Aasiassa. Timurin armeija kukisti osmanit taistelussa lähellä Ankaraa vuonna 1402. Taistelussa sulttaani Bayezid I otettiin vangiksi ja hän kuoli myöhemmin vankeudessa. Timur Lenk kuoli vuonna 1405, mikä vapautti Anatolian timuridien vallasta. Anatolia jäi Timurin valloitusten ja Bayezid I:n kuoleman jälkeen hajaannuksen tilaan, kun sulttaanin neljä perillistä kilpailivat seuraavan vuosikymmenen ajan Anatolian hallinnasta. Hallitsijattoman kauden jälkeen valtakunta yhdistyi vuosina 1413-1421 hallinneen Mehmed I:n ja hänen seuraajansa, vuosina 1421-1451 hallinneen Murad II:n valtakaudella.

Laajeneva valtakunta

Mehmed Valloittaja

Mehmed II valloittaa Konstantinopolin. Fausto Zonaron maalaus.

Murad II:n jälkeen valtaan nousi hänen poikansa Mehmed II, joka tunnetaan myös nimellä Mehmed Valloittaja. Hän nousi valtaan vuonna 1451, ja ensimmäisenä toimenaan hän murhautti kaikki veljensä, jotta mahdollisia kilpailijoita valtaistuimelle ei olisi. Tämä toimi myös ennakkotapauksena, joka vakiintui käytännöksi uuden sulttaanin noustessa valtaistuimelle. Mehmedin noustessa valtaistuimelle Bysantin valtakunnasta oli jäljellä enää sen pääkaupunki Konstantinopoli, sekä hajallaan sijaitsevia etuvartioasemia nykyisen Kreikan alueella. Mehmed II otti tavoitteekseen Konstantinopolin valloituksen, jonka myötä hän voisi nostaa itsensä islamilaisen maailman johtajaksi. Vuonna 1453 osmanit aloittivat Konstantinopolin piirityksen, jonka aikana osmaniarmeija toi sota-aluksensa maitse ohi linnoitusten, jotka estivät sisäänkäynnin Konstantinopolin satamaan. 50 päivän piirityksen jälkeen osmanijoukot murtautuivat kaupungin porttien läpi ja valtasivat Konstantinopolin.

Restauraatio ja osmanien hallinto

Yksittäisenä sotilaallisena tapahtumana Konstantinopolin valloituksella ei ollut kriittistä vaikutusta Euroopan turvallisuuteen, mutta Osmanien valtakunnalle Bysantin pääkaupungin valloittaminen oli symbolisesti tärkeä. Konstantinopolin valloituksen jälkeen Mehmet II:n tehtäväksi jäi rappeutuneen kaupungin restaurointi. Hagia Sofian katedraali muutettiin moskeijaksi ja osmanihallitsijan loistoa edusti Valloittajan moskeijan ja Topkapın palatsin rakentaminen. Kaupungin nimeksi muutettiin Istanbul, millä nimellä turkkilaiset sitä olivat kutsuneet. Istanbul korvasi Bagdadin sunnalaisen islamin keskuksena. Tästä huolimatta kaupunki säilyi myös kreikkalaisen ortodoksisen kirkon keskuksena, jonka suojelijaksi Mehmet II nimesi itsensä. Patriarkaksi hän nimesi Gennadios Skholarioksen, ja tälle myönnettiin sekä maallista että uskonnollista valtaa kreikkalaisväestön suhteen. Tällä tavoin muodostui osmanien millet-järjestelmä, jossa eri kansallisuudet saivat Osmanien valtakunnan sisällä autonomisen hallinnon. Muslimien osalta uskonnollinen valta oli ulaman käsissä. Hierarkisen järjestelmän huipulla oli sulttaani, joka toimi poliittisissa, sotilaallisissa, oikeudellisissa, sosiaalisissa ja uskonnollisissa tehtävissä useilla eri arvonimillä. Kaikki virat täytettiin sulttaanin hyväksynnällä ja sulttaani määritteli myös kaikki lait. Hän oli ylin sotilaskomentaja, ja hänellä oli virallinen omistusoikeus kaikkeen maahan. Maan hallituksen politiikkaa johti suhteellisen pieni ministerineuvosto, jota johti suurvisiiri.

Osmanien valtakunta oli turkkilaisten hallitsema valtio se perustui islamilaisuuteen. Mutta se oli alusta alkaen heterogeeninen sekoitus etnisiä ryhmiä ja eri uskontoja. Etnisyys määräytyi yksinomaan uskonnollisen kuuluvuuden perusteella. Ei-muslimikansat, kuten kreikkalaiset, armenialaiset ja juutalaiset, muodostivat oman ryhmänsä, jota kutsuttiin nimellä hirssi. Näille ryhmille myönnettiin autonominen hallinto ja he saivat perustaa kouluja, uskonnollisia laitoksia ja tuomioistuimia omien tapojensa mukaan.

Konstantinopolin valtauksen jälkeen Mehmed II:n oli pyrittävä elvyttämään valloittamiensa alueiden taloutta. Hän avasi kauppasuhteita länteen, ja Venetsialle ja Genovalle annettiin kaupankäynnissä etuoikeuksia. Siten syntyi ensimmäistä kertaa kanava, jota pitkin eurooppalaiset aatteet pääsivät leviämään Osmanien valtakuntaan. Maareformilla takavarikoitiin maita, ja annettiin turkkilaisille suurtilallisille timareille, jotka palkkansa sijasta saivat ansionsa kokoamalla veroja suoraan talonpojilta. Sen vastineeksi heillä oli velvollisuus toimia sipaheina, eli ratsuväen upseereina. Mikäli he eivät selviytyneet tehtävästään, timar katsottiin menetetyksi. Hallinnollisesti maa järjestettiin lääneihin (vilayet), jotka edelleen jaettiin alueisiin (sancak). Maahan laadittiin myös verorekisteri ja käyttöön otettiin uusia veroja. Ei-muslimeihin kohdistettiin raskas jizya-vero. Maan kasvaneita tuloja käytettiin Mehmed II:n valtakauden lopulla valloitussotien rahoittamiseen. Serbia alistettiin Belgradia lukuunottamatta osmanivaltaan, samoin kuin Albaniaa hallinnut Gjergj Skenderbeg ja Valakiaa hallinnut Vlad III. Vuoteen 1460 tultaessa osmanien valtaan olivat alistuneet myös Kreikan ruhtinaskunnat. Krimin niemimaan osmanit valtasivat vuonna 1475.

Valloitussodat jatkuivat Mehmed II:n seuraajien Bayezid II:n ja Selim I:n valtakausilla. Vuosina 1512-1520 hallinnut Selim I laajensi osmanivaltaa etelään, valloittaen Syyrian, Palestiinan ja Egyptin Mamelukkien sulttaanikunnan. Osmanien vallan levitessä Arabian niemimaalla, Selim I otti itselleen myös kalifin tittelin, mikä osoitti että hän oli muslimimaailman hallitsija.

Suleiman Suuri

Selim I:n jälkeen valtaan nousi hänen poikansa Suleiman Suuri. Tämä nousi valtaistuimelle ilman vastustajia, sillä Selim I oli surmauttanut veljensä, veljenpoikansa ja kaikki poikansa, lukuunottamatta Suleimania. Hänen aikanaan osmanivaltaan alistui Belgrad vuonna 1521 ja vuonna 1522 hän piirityksen jälkeen pakotti Johanniittain ritarikunnan hylkäämään Ródoksen saaren. Vuonna 1526 käydyn Mohácsin taistelun jälkeen osmanit valtasivat Unkarilta Tonavan varrella sijainneen Budan. Habsburgien monarkian nousu toi Osmanien valtakunnalle ensimmäistä kertaa vertaisensa vastustajan. Wienin piiritys vuonna 1529 päättyi osmanien tappioon, estäen turkkilaisvallan leviämisen syvemmälle Keski-Eurooppaan. Sen sijaan Afrikassa osmanien valta ulottui nykyisen Marokon rajoille 1520-1530 -lukujen aikana. Osmanisulttaanin nimeämät kuvernöörit asetettiin Algeriin, Tunisiin ja Tripoliiin. Suleiman Suuren kaudella käytiin jälleen sotaa persialaisia vastaan, minkä lopputulemana Kurdistan ja osia Mesopotamiasta joutui osmanivaltaan. Tämä valloitus toi Osmanien valtakunnan Persianlahden rannalle, mikä ajoi heidät konfliktiin Portugalin kanssa.

Suleiman Suuri kuoli vuonna 1566. Hänen kuollessaan Osmanien valtakunta oli noussut suurvallaksi, jonka hallussa oli suurin osa islamin suurista kaupungeista: Mekka, Medina, Jerusalem, Damaskos, Kairo, Tunis ja Bagdad. Sulttaani hallitsi suoraan Anatoliaa, Tonavan eteläpuoleisia Balkanin maakuntia, Syyriaa, Palestiinaa ja Mesopotamiaa. Pohjois-Afrikan alueita, Egyptiaä ja Mekkaa hallittiin erityissäännösten alaisina, samoin kuin Arabiassa, Kaukasiassa ja Krimillä sijainneita satelliiittialueita. Lisäksi Valakian, Moldavian, Transilvanian ja Ragusan hallitsijat olivat sulttaanin vasalleja.

Vallan muodonmuutos

Rappeutuva sulttaanivalta

Suleiman Suuren jälkeen valtaan nostettiin hänen poikansa Selim II, joka oli vallassa vuosina 1566-1574. Tämän noustessa valtaan maa oli jakautunut devsirme-luokan käyttämän suuren vallan seurauksena. Maan tapa, jossa sulttaanin jälkeläiset, tulevat kruununperijät, olivat suljettuina haaremiin, tarkoitti että he eivät saaneet hallitsemistaitoihin liittyvää koulutusta tai kokemusta ulkopuolisesta maailmasta. Tämän myötä heidän kykynsä hallita maata olivat yhä heikompia. Tämän lisäksi maan puolifeodaalinen rakenne ei soveltunut kilpailuun eurooppalaisten ja niiden kaupallisen laajentumisen kanssa. Tämänkaltainen järjestely antoi sulttaanin visiireille mahdollisuuden käyttää suurta valtaa. Janitsaarijoukoille tarjoutui myös uusia uramahdollisuuksia, mikä johti janitsaarien korruptoitumiseen. Heidän jälkeläisensä olivat vapaita muslimeja ja 1600-luvun puolivälissä tämän joukon jäsenmäärä oli noin 200 000. Sen vuoksi useimmat välttyivät sotapalveluksesta, mutta he nostivat kuitenkin palkkaa, samalla kuin he harjoittivat kaupankäyntiä tai muuta ammattia. Myös timareiden hallitsijat yrittivät välttää sotilaalliset velvollisuutensa kasvaneen inflaation vuoksi, jolloin sipahien määrä pieneni. Tämä johti taisteluvoiman vähenemiseen.

Hallinnollisesta ja sotilaallisesta taantumuksesta huolimatta osmaniarmeija oli Euroopassa pelätty uhka, joka uhkasi kristittyjä kansakuntia. Vuonna 1565 tapahtunutta Maltan piiritystä seurasi sota Venetsiaa vastaan, jonka myötä osmanit valloittivat vuonna 1571 Kyproksen ja surmasivat venetsialaisen komentaja Bragadinin. Tapahtumat aiheuttivat järkytystä eurooppalaisten keskuudessa, jossa alkoi nousta ajatus uudesta ristiretkestä turkkilaisia vastaan. Juhana Itävaltalainen johti eurooppalaisjoukkoja osmaneja vastaan Lepanton meritaistelussa, jossa osmanien laivasto koki ensi kertaa tappion. Tappio Lepanton taistelussa pysäytti väliaikaisesti Osmanien pyrkimyksen levittää valtaansa Eurooppaan, kunnes 1600-luvun taitteessa osmanit kävivät jälleen sotaa Habsburgeja vastaan. Samalla ajanjaksolla osmanit kävivät sotaa myös Persian Safavideja vastaan.

Sulttaani Ahmedin moskeija Istanbulissa on osmanivaltakunnan arkkitehtuurin mestariteoksia.

Sodista huolimatta Osmanien valtakunnan suhteet länteen kehittyivät vuosina 1574-1595 hallinneen Murad III:n aikana. Tänä aikana Englannin kuningatar Elisabet I:n aloitteesta perustettiin Levantin kauppakomppania, joka toimi Smyrnasta käsin. Tästä tuli merkittävä tukikohta länsimaisille kauppiaille.

1600-luvun alussa Evliya Çelebi, matkusteli ympäri Anatoliaa ja kirjoitti laajan esityksen Osmanien valtakunnan kulttuurista. Hän on nykyisin yksi Turkin historian merkittävimmistä kirjailijoista. Tälle aikakaudelle ajoittuu myös Istanbulissa sijaitsevan Sinisen moskeijan rakennustyöt. Rakentaminen aloitettiin vuosina 1603-1617 hallinneen sulttaani Ahmed I:n valtakaudella. Ahmed I:n jälkeen maan palatsipolitiikkaa leimasivat useat valtataistelut. Ahmedin jälkeen valtaan nousi Mustafa I, mutta hän hallitsi vain vuoden, kunnes Osman II syrjäytti hänet. Osman II yritti vahvistaa maan armeijaa irrottautumalla devşirmestä, johon liittyi talonpoikien armeijan muodostaminen ja maan hallinnon turkkilaistaminen. Tämä sai janitsaarit nousemaan kapinaan, jonka yhteydessä Osman surmattiin ja Mustafa palautettiin valtaistuimelle lyhyeksi aikaa.

Vuonna 1623 valtaan nousi Murad IV, joka hallitsi vuoteen 1640 saakka. Hän näki uhkia joka puolella, mikä johti mielivaltaisiin teloituksiin milloin mistäkin syystä. Samankaltainen toiminta jatkui hänen seuraajansa, vuosina 1640-1648 hallinneen Ibrahim I:n valtakaudella. Tämä aiheutti sen, että viimein janitsaarit nousivat kapinaan yhdessä ylimmän ulaman kanssa, ja vuonna 1644 Ibrahim surmattiin.

Köprülü-kausi

Osmanien valtakunta suurimmillaan noin vuonna 1680.

Uudeksi sulttaaniksi nostettiin Mehmed IV, joka oli valtaan noustessaan 6-vuotias, jolloin valtaa pitivät sijaishallitsijat. Hänen valtakautensa alussa valtaa piti janitsaarien johtaja, Ağa. Valtaa pitävät kykenivät manipuloimaan hovin virkamiehiä, ja sijaishallinnon aikana inflaatio ja nälänhätä nostivat levottomuuksia. Tämä johti siihen, että suurvisiiriä vaihdettiin usein, tai hänet teloitettiin. Vuonna 1656 janitsaarit nousivat suureen kapinaan protestoidakseen palkkaansa ja he hirttivät 30 virkamiestä Sinisen moskeijan edessä. Samaan aikaan valtakunnan itäosassa nousi Celali-kapinoita, jonka nimi on johdettu ensimmäisen kapinajohtajan nimestä. Kapinointi oli saanut vauhtia maanviljelyn ja talouden rappeutumisesta. Tällä hetkellä suurvisiiriksi nostettiin Köprülü Mehmed pašša. Hän oli taustaltaan devşirme-poika ja noussut palatsin hierarkiassa merkittävään asemaan. Kuningataräidin luottamuksen saavuttaneet virkamiehet nostivat hänet suurvisiiriksi. Suurvisiirinä Köprülü Mehmed pašša ryhtyi häikäilemättömiin takavarikkoihin ja teloituksiin, ja kapinat tukahdutettiin verilöylyllä, jossa kuoli noin 18 000 kapinallista.

Köprülü Mehmed paššan poika, Köprülü Fazıl Ahmed pašša, jäi historiaan henkilönä, joka onnistui päättämään Venetsiaa vastaan käydyn Kreetan sodan. Sodan lopputuloksena Kreeta joutui osmanien valtaan vuonna 1669. Köprülün suvun johdolla Osmanit aloittvat myös uuden hyökkäyksen Habsburgeja vastaan. Vuonna 1664 käyty Saint Gotthardin taistelu päättyi osmanien tappioon. Osmanit yrittivät vallata Wienin uudelleen Kara Mustafa paššan johdolla vuonna 1683, mutta puolalaisen sotapäällikkö Jan Sobieskin johdolla osmaniarmeija kukistettiin. Osmanien epäonnistuminen avasi eurooppalaisille mahdollisuuden ajaa turkkilaiset takaisin Anatoliaan. Suuressa Turkin sodassa Venäjä ja eurooppalaisvaltojen muodostama Pyhä Liiga, ajoivat osmanit takaisin Tonavan eteläpuolelle ja Karpaattien itäpuolelle. Osmaniarmeija lyötiin uudelleen Zentan taistelussa vuonna 1697, ja kaksi vuotta myöhemmin solmitussa Karlowitzin rauhassa osmanit pakotettiin vetäytymään Euroopasta. Unkari, Transilvania ja Kroatia siirtyivät Habsburgien hallintaan, Puola sai Podolian takaisin ja Dalmatia ja Morea luovutettiin Venetsialle. Seuraavana vuonna solmitussa erillisessä rauhassa Azov luovutettiin Venäjälle.

Tulppaanikausi

Viimeinen Köprülü-hallitsija syrjäytettiin, kun kapinoivat janitsaarit syrjäyttivät papiston johtajan Şeyhülislamin suostumuksella suurvisiiri Hüssein paššan, ja sulttaani Mustafa II:n. Vuonna 1703 sulttaaniksi nousi Ahmed III. Hänen vuoteen 1730 asti kestänyttä valtakauttaan kutsutaan nimellä tulppaanikausi, koska tänä aikana tulppaanien viljely oli Istanbulissa hyvin suosittua. Ajalle oli ominaista myös länsimaisten vaikutteiden leviäminen Turkkiin. Tätä edesauttoi vuonna 1718 suurvisiiriksi nousseen İbrahim paššan johdolla solmitut lähentyneet välit eurooppalaisten ja Venäjän kanssa. Vuonna 1718 solmittiin Passarowitzin rauha, joka määritteli Osmanien valtakunnan ja Habsburgien valtakunnan väliset rajat. Tämä valistuskausi jatkui seuraavan sulttaanin, vuosina 1730-1754 hallinneen Mahmud I:n aikana. Hänen aikanaan maahan perustettiin kirjastoja ja kirjapainoja.

Ulkoiset uhat ja sisäiset muutokset

Taistelu Venäjää vastaan

Osmanien valtakunta oli Karlowitzin rauhan solmimisen jälkeen heikompi verrattuna läntisiin valtoihin, ja 1700-luvun loppua kohti mentäessä Osmanivaltakuntaa alettiin pitää mahdollisena lohkomisen kohteena. Tähän kilpailuun tuli 1700-luvun aikana mukaan Venäjän keisarikunta. Vuonna 1710 Osmanit ajautuivat sotaan Venäjää vastaan, kun Pietari Suuri pyrki kukistamaan osmanivallan Mustan meren pohjoisrannalta, avatakseen myöhemmin vesireitin Bosporinsalmen läpi Välimerelle, mutta näitä tavoitteita Pietari Suuri ei saavuttanut. Samasta syystä maiden välillä käytiin jälleen sotaa 1730-luvulla.

Venäjää vastaan käydyt sodat jatkuivat entistä kovempina, kun Katariina Suuri päätti valloittaa osmaneilta Kreikan, joka Venäjän tapaan oli ortodoksinen maa. Venäjä lietsoi osmanivastaisia kapinoita Balkanilla ja Morealla noustiin kapinaan 1771. Venäläisjoukot tulivat nopeasti avuksi ja Khioksen saaren lähellä käyty Çeşmen taistelu päättyi osmanien tappioon, mikä avasi Venäjälle tien Välimerelle. Vuotta myöhemmin Venäjä valtasi Krimin niemimaan, mikä pakotti osmanit pyytämään rauhanneuvotteluja. Maiden välillä solmittiin Kutšuk Kainardžin rauha vuonna 1774, missä Krimin kaanikunta julistettiin itsenäiseksi. Sota maiden välillä syttyi kuitenkin pian uudelleen ja Venäjä liitti Krimin itseensä vuonna 1779, mikä vahvistettiin Jassyn rauhansopimuksella vuonna 1792.

Ranskan vallankumouksen seuraukset

Venäjää vastaan käytyjen sotien aikana sulttaaniksi nousi Selim III vuonna 1789. Samana vuonna tapahtui Ranskan suuri vallankumous. Siihen saakka Ranska oli ollut Osmanien valtakunnalle hyvin ystävällismielinen maa, mutta Napoleonin taholta oli muodostumassa osmaneille uusi uhka. Vuonna 1797 solmittu Campo Formion rauhansopimus turvasi rauhan Ranskan ja Itävallan välillä. Sen myötä Ranska sai Venetsialta Joonian saaret, jolloin Napoleonin valta ulottui aivan Osmanien valtakunnan naapuriin. Napoleon ei kuitenkaan hyökännyt Anatolian alueelle, sillä hän odotti Osmanien valtakunnan romahtavan itsestään. Sen sijaan hän toimeenpani hyökkäyksen Egyptiin. Egyptissä valtaa piti Mamelukkien hallitsijasuku, joka oli vain muodollisesti uskollinen osmanisulttaanille. Myös Arabiassa, Palestiinassa ja Syyriassa esiintyi separatistisia liikkeitä. Napoleonin hyökkäys Egyptiin nosti valtaan Mehmet Alin, jonka johdolla Egypti myöhemmin irtaantui Osmanien valtakunnasta.

Napoleonin sotaretket Välimeren itäosiin eivät saaneet muita eurooppalaisvaltoja toimimaan. Britannia, Preussi ja Hollanti olivat muodostaneet liittouman suojatakseen Osmanien valtakuntaa, mutta korruptoituneen ja tehottoman Osmanien valtakunnan säilyttäminen sopi hyvin länsivalloille, sillä sulttaanikunta toimi tasapainottajana eurooppalaisvaltojen keskinäisessä kilpailutilanteessa. Venäjän tsaari Nikolai I kuvaili Osmanien valtakuntaa Euroopan sairaaksi mieheksi. Ongelma eurooppalaisen diplomatian näkökulmasta oli se, ettei Osmanien valtakunnan luhistumisen haluttu johtavan siihen, että yksikään eurooppalaisvalta ei saisi etua muiden kustannuksella, ja siten horjuttaisi Euroopan poliittista tasapainoa.

Sulttaani Selim III yritti vahvistaa välejään Ranskan kanssa, vahvistaakseen asemaansa Venäjää vastaan. Janitsaarien kapina kuitenkin syrjäytti Selimin vuonna 1807. Valtaan nousi vuonna 1808 Mahmud II. Hänen valtakaudellaan Osmanien valtakunnan pelasti hyvä onnni, sillä Napoleonin sotaretki Venäjälle pakotti Venäjän hyväksymään sulttaanin rauhanehdot vuonna 1812.

Kreikan vapaussota

Mahmud II:n valtakaudella ongelmat olivat kuitenkin toisaalla. Kreikan itsenäisyyssota alkoi vuonna 1821, kun itsenäisyyttä vaativat kreikkalaisjoukot hyökkäsivät osmanien alueelle. Sulttaani vastasi tähän hirttämällä Konstantinopolin patriarkan. Kreikkalaiset saivat aluksi huomattavia voittoja, jolloin Mahmud II pyysi apua Egyptin Ibrahim paššalta. Tämä pani valtasi Peloponnesoksen, mutta hänen toimeenpanemansa julmuudet saivat kreikkalaiset pyytämään apua Euroopasta. Britannian tuki kreikkalaisille sai myös Ranskan ja Venäjän antamaan tukensa kreikkalaisten itsenäisyydelle. Osmanit kärsivät ratkaisevan tappion Navarinon taistelussa vuonna 1827.

Osmanien tappio Kreikan itsenäisyyssodassa sai Venäjän hyökkäämään uudelleen vuonna 1828. Venäjä valtasi Karsin ja Erzurumin, mutta se kuitenkin vetäytyi alueilta Adrianopolin rauhansopimuksen mukaisesti. Sen sijaan Osmanit joutuivat taipumaan suuriin aluemenetyksiin Georgian ja Armenian alueella. Suuri menetys osmaneille oli myös Egyptin hallinnan menetys. Mehmet Ali kieltäytyi Kreikan itsenäisyyssodan jälkeen enää maksamasta pakkoveroa, mikä oli käytännössä itsenäisyysjulistus. Osmanit yrittivät vallata Egyptin uudelleen, mutta joutuivat taipumaan sodassa Egyptiä vastaan.

Tanzimat

Valtakunnan reuna-alueiden lipeäminen vallasta sai sulttaani Mahmud II:n ryhtymään uudistuksiin, joista käytetään termiä tanzimat. Janitsaarien lakkauttaminen tasoitti tietä Mahmudin tavoittelemille uudistuksille. Janitsaarien lakkauttamisen myötä maan armeija järjestettiin uudelleen. Tanzimatiin liittyi poliittisia uudistuksia, joihin liittyi vallan keskittäminen keskushallinnolle ja alueellisia laitoksia valvottiin tarkemmin. Veronkantoa tehostettiin, mikä mahdollisti kolutuksen, maanviljelyksen ja infrastruktuurin kehittämisen. Tältä aikakaudelta ovat peräisin muun muassa Galatan Tünel ja Kultaisen sarven silta. Myös pankkeja perustettiin ja posti- kaasu- ja rautatielaitosta kehitettiin. Muslimien ja muunuskoisten välille julistettiin tasa-arvo ja jizya-vero poistettiin. Myös länsimaisten aatteiden sallittiin vapaammin levitä Osmanien valtakuntaan. Tanzimatin myötä kaupankäynti tehostui, kun ulkomaalaisille myönnettiin oikeus omistaa omaisuutta valtakunnan alueella. Yksi tarmokkaimpia uudistusten läpiviejiä oli Midhat pašša.

Uudistukset elvyttivät Osmanien valtakunnan taloutta, kulttuuria ja asevoimia. Tämä ei kuitenkaan heikentänyt Venäjän mielenkiintoa Osmanien alueita kohtaan. Venäjä vaati oikeutta saada käyttää valtaa Osmanien valtakunnan kristittyjen alamaisten asioissa. Maiden välille syttyi Krimin sota vuonna 1853. Osmanien armeija ylitti Tonavan vuonna 1853 ja Venäjä vastasi tuhoamalla Sinopen satamassa olleen osmanien laivaston. Britannia ja Ranska tulivat sodassa osmanien avuksi, mikä pakotti Venäjän vetäytymään. Sodan luonne muuttui tämän jälkeen Britannian ja Venäjän väliseksi sodaksi, johon osmanijoukot osallistuivat tuskin lainkaan. Sota päättyi vuonna 1856 solmittuun Pariisin rauhaan.

Abdülhamid nousee valtaan

Krimin sodan seurauksena tanzimatin uudistukset hidastuivat ja kritiikki alkoi nostaa päätään. Arvostelijat katsoivat että uudistukset rappeuttavat islamilaista kulttuuria. Samanaikaisesti tämän liikkeen syntymisen kanssa valtakunnan itäisissä osissa oli noussut nationalistisia pyrkimyksiä. Kapinoita ilmeni Libanonissa, Kreetalla, Balkanilla ja Bulgariassa. Osmanit tukahduttivat raa’asti Bulgarian kansannousun vuonna 1876, mikä johti Balkanin kriisiin, jolloin Osmanivaltakunta oli sodan partaalla Venäjän ja Itävallan kanssa. Samaan aikaan Anatoliassa kärsittiin kuivuudesta ja nälänhädästä. Valtakunta ajautui veronkantojärjestelmän romahduksen seurauksena talouskriisiin. Seurauksena oli sulttaaninvastaisen opposition kasvu. Vuonna 1876 suuri mielenosoitus johti sulttaani Abdülaziz I:n syrjäyttämiseen. Myöhemmin samana vuonna valtaan nousi Abdülhamid II.

Valtaan noustuaan Abdülhamid ryhtyi uudistamaan perustuslakia. Sen mukaan sulttaani säilytti valtansa sekä valtionpäämiehenä, että kalifina. Maassa tehtiin hallinnollisia uudistuksia ja parlamentti jaettiin kahteen kamariin, mutta Abdülhamidin taipumus itsevaltiuteen vähensi perustuslain liberalisoivaa voimaa. Valtakaudellaan Abdülhamid pyrki hiljentämään turkkilaisen nationalismin, ja korosti Osmanien valtakunnan luonnetta kaikkien muslimien puolustajana. Hän käytti näin |islamia poliittisesti, sillä orastava turkkilainen nationalismi ei soveltunut monikansallisen osmani-imperiumin ideologiaksi, vaan panislamismilla pyrittiin oikeuttamaan monikansallisen imperiumin olemassaolo. Abdülhamidin valtakauden alussa Osmanivaltakunta joutui sotaan Venäjän kanssa vuonna 1877, kun Venäjä hyökkäsi valtakuntaan samanaikaisesti sekä Euroopassa että Kaukasuksella. Venäjän vihamielisyydet olivat vastaus Osmanien valtakunnan toimille Bulgarian kansannousun tukahduttamisessa, sekä osmanijoukkojen Serbialle aiheuttamaan uhkaan. Venäjä eteni Bulgarian läpi Edirneen asti, mutta kun Britannia uhkasi liittyä sotaan Osmanien rinnalle, Venäjä pysäytti etenemisensä. Konflikti päättyi San Stefanon rauhaan, missä luotiin Venäjän suojeluksessa oleva Bulgarian ruhtinaskunta. Tämä merkitsi, että Osmanien valtakunnan alueet Euroopassa vähenivät käsittämään vain Itä-Traakian.

Tämä sopimus ei kuitenkaan ollut länsivaltojen mielestä hyväksyttävä, sillä ne eivät voineet hyväksyä Venäjän ylivaltaa Balkanilla. Eurooppalaiset suurvallat kokoontuivat Berliinin kongressiin, jossa sovittiin paljon pienemmästä Bulgarian valtiosta, joka toimi nimellisesti Osmanien valtakunnan ylivallan alla. Entiset osmanien hallinnassa olleet alueet Romania ja Serbia tunnustettiin itsenäisiksi valtioiksi, ja Bosnia ja Hertsegovina liitettiin Itävaltaan. Britannia solmi Osmanien valtakunnan kanssa salaisen kahdenvälisen sopimuksen, jonka mukaan Britannia vuokrasi Kyproksen saaren, ja vastineeksi Britannia lupasi puolustaa Osmanivaltakuntaa, mikäli Venäjä hyökkäisi. Berliinin kongressin päätökset vähensivät Venäjän vaikutusvaltaa Balkanilla ja se sai Turkin sodan seurauksena vain pieniä alueellisia myönnytyksiä Bessarabiassa ja Kaukasiassa. Seurauksena oli kasvava nationalistinen toiminta Bulgariassa ja Albaniassa, sekä idässä Armeniassa. Armenialaiset olivat sulautuneet osmanien yhteiskuntaan. Suurissa kaupungeissa, erityisesti Istanbulissa, he olivat kauppiaina nousseet vaikutusvaltaiseen asemaan. Idässä heitä taas kohdeltiin toisen luokan kansalaisina, kuten muitakin ei-muslimi vähemmistöjä. Abdülhamidin hyväksymä perustuslaki ei tuonut heidän asemaansa parannusta. Armenialaiset alkoivat järjestäytyä poliittisesti, mutta tämä johti vain yhteenottoihin osmanijoukkojen kanssa vuonna 1890. Kun Sasunin alueen armenialaiset kieltäytyivät maksamasta veroa, osmanien hallinto piti tätä kapinointina ja vastasi sotilallisin toimin. Tämä johti vuonna 1894 armenialaisten joukkomurhaan, jotka jatkuivat eri osissa valtakuntaa kahden seuraavan vuoden aikana. Toimet saivat yleisen eurooppalaisen mielipiteen kääntymään osmaneiden hallintoa vastaan. Verilöylyt loppuivat, mutta armenialaisten kamppailu sulautui suurempaan poliittiseen konfliktiin, joka lopulta johti sulttaanin syöksemiseen vallasta.

Nuorturkkilaiset

Abdülhamidin valtakaudella Osmanien valtakunta menetti Tunisian Ranskalle vuonna 1881 ja Egyptin Britannialle vuonna 1882. Kreetalla oli alkanut kapina, jota Kreikka tuki. Lyhyen sodan jälkeen Kreeta säilyi osmanien vallassa. Kaikki sotilaallinen toiminta rasitti valtakunnan taloutta. Tämä sai osmanihallinnon ryhtymään talouden uudelleenjärjestelyyn, johon tarvittiin myös ulkomaista pääomaa. Osmanit saattoivat luottaa vain Saksan tukeen. Vuonna 1902 Saksalle myönnettiin 99 vuodeksi toimilupa Berliinin ja Bagdadin välisen rautatieyhteyden rakentamiseen ja käyttöön.

Uudistuksiin liittyen perustettiin kouluja kehitettiin teollisuutta, kasvatettiin ulkomaankauppaa ja panostettiin infrastruktuuriin. Myös sanomalehtiä perustettiin. Toisaalta maassa oli vallalla tiukka sensuuri. Aikakauden merkitäviin kirjailijoihin lukeutui Ahmet Mithat, joka kirjoitti lukuisia historiallisia teoksia ja oppikirjoja, joiden tavoitteena oli kasvattaa väestön tietämyksen tasoa. Tämä kehitys loi olosuhteet liberaalin opposition nousulle. Tästä joukosta nousi Nuorturkkilaisina tunnetuksi tullut ryhmä. Nuorturkkilaiset vastustivat Abdülhamidin kannattamaa islamismia ja siihen liittynyttä osmanismia. Osmanismin aate näytti tulleen jo tiensä päähän, sillä se ei kyennyt pitämään valtakuntaa koossa. Nationalistiset aatteet olivat näin tarttuneet myös turkkilaisiin. Nuorturkkilaiset halusivat kuulua valtioon, joka samaistuisi turkkilaiseen kansakuntaan.

Absülhamidin noudattama sortopolitiikka lisäsi tyytymättömyyttä Nuorturkkilaisten keskuudessa. Nuorturkkilaisten upseereiden joukossa alkoi nousta vallankumouksellisia aatteita. Heidän joukossaan oli Mustafa Kemal. Hän perusti Damaskoksessa salaseuran, joka myöhemmin sulautui Salonikissa perustettuun Yhtenäisyyden ja edistyksen komiteaan. Sen huomattavana hahmona toimi Enver Bey. Tämä ryhmä pyrki palauttamaan maahan sen aiemman perustuslain ja yhdistämään valtakunnan yhtenäiseksi kansakunnaksi, lisäämällä hallinnon keskittämistä parlamentaarisen järjestelmän alaisuudessa.

Nuorturkkilaisten tavoitteena oli parantaa maan hallitusta, ei korvata sitä. Maassa pidetiin vuonna 1908 parlamenttivaalit, jossa yhtenäisyyden ja edistyksen komitea sai seitsemän paikkaa. Tämä neuvosto työskenteli suurvisiiri Kâmil paššan rinnalla ja oli laatimassa monia uudistuksia. Toiveet paremmasta saivat iskun vuonna 1908 kun Bosnia ja Hertsegovina liitettiin Itävaltaan ja Kreeta Kreikkaan. Yhdistyksen ja edistyksen komitea menetti näin ollen yhtä paljon alueita, kuin vanha sulttaanikin. Tällöin uskonnolliset johtajat ryhtyivät vastavallankumoukseen ja Adanassa armenialaisten kansannousu tukahdutettiin noin 30 000 ihmisen verilöylyssä. Tällöin nuorturkkilaiset upseerit luopuivat toivosta, että Yhtenäisyyden ja edistyksen komitea voisi toimia heidän tavoitteidensa edistäjänä. Tällöin Mahmud Şevket pašša ja Mustafa Kemal kokosivat joukkonsa ja marssivat Istanbuliin. Yhdessä parlamenttiedustajien kanssa he sopivat sulttaanin syrjäyttämisestä ja maahan julistettiin sotalaki. Nuorturkkilaisten vallankumouksen seurauksena sulttaanivalta päättyi.

Turkin tasavallan synty

Balkanin sodat

Nuorturkkilaisten vallankumouksen jälkeen uudeksi sulttaaniksi nostettiin Mehmed V. Sulttaani säilytti perustuslaillisen asemansa ja hänellä oli oikeus hajottaa parlamentti. Poliittista valtaa käyttivät suurvisiiri Said Halim pašša,n lisäksi Enver pašša, Talat pašša, ja Djemal pašša. Osmanien valtakunnan poliittista kuohuntaa käyttivät heti ulkovallat hyväkseen. Ensin Itävalta liitti Bosnian ja Hertsegovinan itseensä, ja vuonna 1911 Italia julisti sodan Osmanivaltakuntaa vastaan. Sodan seurauksena Osmanien valtakunta menetti Libyan Italialle. Lisäksi vuonna 1912 sai alkunsa Ensimmäinen Balkanin sota. Sodan taustalla oli Itävallan suorittama Bosnian ja Hertsegovinan valtaus. Bulgaria, Kreikka, Serbia ja Montenegro hyökkäsivät osmanien hallitsemaan Makedoniaan ja Traakiaan lokakuussa 1912. Osmanien joukot kukistettiin ja valtakunta menetti kaikki eurooppalaiset omistuksensa lukuun ottamatta osaa Itä-Traakiasta.

Osmanien valtakunnan kohtaama katastrofi johti sisäiseen poliittiseen muutokseen. Sodan jälkeen pidetttiin Britannian ulkoministeri Edward Greyn johtama rauhankonferenssi. Konferernssissa yritettiin vetää Osmanien valtakunnan raja siten, että Edirne jäisi Bulgarialle. Tässä vaiheessa Enver paššan johtama komitea puuttui peliin ja hän johdatti armeijan osaston suoraan kabinetin kokoukseen, missä armeija pakotti hallitusta johtaneen Kamil paššan eroamaan. Lontoossa laadittu rauhansopimus kääntyi siten, että osmanit saivat pitää Traakian, Edirne mukaan luettuna. Sen sijaan se menetti Kreetan ja Adrianmeren saaret. Enverin vallankaappauksen jälkeen Yhtenäisyyden ja edistyksen komitea sai täyden vallan. Suurvisiiriksi nousi Mahmud Şevket pašša, mutta hänet murhattiin pian sen jälkeen.

Ensimmäisen Balkanin sodan päätyttyä sodan voittajaosapuolet riitautuivat keskenään ja alkoivat taistella sodan saaliin jakamisesta. Osmanit pyrkivät hyötymään tilanteesta ja liittyivät Toiseen Balkanin sotaan Bulgariaa vastaan. Toinen Balkanin sota johti rajan piirtämiseen Maritsa-joelle, missä se sijaitsee nykyisinkin. Bulgarialle jäi vielä Itä-Traakian Dedeağaç, jonka se menetti ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Nationalismi

Osmanien valtakunnan kokemat aluemenetykset nostattivat turkkilaista nationalismia, jota oli edistämässä kirjailija ja tiedemies Ziya Gökalp. Gökalpin suhtautuminen turkkilaiseen kulttuuriin oli sekularistinen. Hänen mukaansa islam oli osa turkkilaista kulttuuria, eikä hän hyväksynyt islamilaisen sivilisaation käsitettä. Hänen mukaansa turkkilaiset olivat tämän myötä unohtaneet oman identiteettinsä ja omaksuneet vieraita kulttuurisia piirteitä, erityisesti arabeilta ja persialaisilta. Tämä sekularistinen suhtautuminen kulttuuriin muodostui Kemal Atatürkin luoman turkkilaisen ideologian perustaksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana yltynyt vähemmistöjen separatistinen liikehdintä ja valtakunnan alueiden menettäminen saivat nuorturkkilaisen liikkeen kannattamaan turkkilaista nationalismia.

Ensimmäinen maailmansota

Osmanivaltio liittyy sotaan

Enver oli käytännössä diktaattorin asemassa, kun parlamentti kokoontui yhä harvemmin. Hän haki aktiivisesti vieraiden valtojen tukea, ja hän oli erityisen saksalaismielinen. Saksa oli Osmanien valtakunnan kannattaja Balkanin sotien aikana, ja Enver myös piti Saksaa parhaana mahdollisena liittolaisena puolustuksena Venäjää vastaan. Enverin johtamalla hallinnolla ei ollut merkittäviä erimielisyyksiä Iso-Britannian tai Ranskan kanssa, mutta nämä olivat Venäjän liittolaisia ensimmäisessä maailmansodassa.

Elokuussa 1914 Enver teki salaisen liittouman Saksan kanssa ja samalla määrättiin yleinen mobilisaatio. Ensimmäisen maailmansodan alettua kaksi saksalaista sotilasalusta pakeni brittilaivastoa Osmanien valtakunnan aluevesille, joka oli virallisesti puolueetonta aluetta. Enverin hallinto kieltäytyi internoimasta niitä, vaan otti ne hallintaansa vedoten tekaistuun kauppaan. Syyskuussa 1914 laivat saapuivat Mustalle merelle pommittamaan Odessaa ja muita Venäjän satamia, purjehtiessaan Osmanien valtakunnan lipun alla. Venäjä julisti Osmanien valtakunnalle sodan marraskuussa 1914 ja Iso-Britannia ja Ranska seurasivat tätä esimerkkiä. Seuraavan puolen vuoden sisällä 800 000 miehen vahvuinen osmanien armeija ajautui neljän rintaman sotaan, josta tuli osa ensimmäisen maailmansodan suurimmista konflikteista.

Talvella 1914-1915 Enver aloitti hyökkäyksen venäläisiä vastaan Kaukasuksella ja ensimmäisen maailmansodan Kaukasuksen rintama muodostui. Enver toivoi, että Osmanien valtakunnan voiman osoitus Kaukasuksella yllyttäisi alueen turkkilaissukuiset kansat kapinaan tsaaria vastaan. Hyökkäys oli kuitenkin huonosti valmisteltu ja venäläisten vastahyökkäys aiheutti suuria tappioita osmanijoukoille. Tämä sotaretki johti myös siihen, että armenialaisten johtajat ilmoittivat julkisesti tukevansa Venäjää. Armenialaisten keskuudessa Venäjää pidettiin pikemminkin vapauttajana, kuin hyökkääjänä. Venäjän armeijaan kuului myös armenialaisia yksiköitä. Enver katsoi, että armenialaiset olivat nousseet kapinaan ja heidät piti siirtää nopeasti pois näyttämöltä.

Kansanmurha

Tämän seurauksena Osmanivaltion nuorturkkilainen hallinto määräsi, että suurin osa itäisen Anatolian armenialaisväestöstä oli siirrettävä Syyriaan. Tätä seuranneet tapahtumat ovat aiheuttaneet kiivasta väittelyä Turkin hallituksen ja muun maailman välillä. Turkin hallitus kiistää virallisen verilöylypolitiikan, kun taas muu maailma toteaa todisteiden viittaavan siihen, että Talat pašša määräsi armenialaiset tuhottavaksi. Virallisesti armenialaiset oli määrä karkottaa paikkaan, jossa he eivät voisi vaikuttaa sodan kulkuun. Armenialaiset vaativat, että tapahtumat tulisi tunnustaa armenialaisten kansanmurhaksi, kun taas turkkilaiset korostavat että tapahtumat olivat osa käynnissä ollutta suursotaa, jossa väkivaltaisuuksia tapahtui puolin ja toisin. Käytännössä armenialaiset koottiin yhteen kylä kylältä ja pakotettiin kulkemaan kohti Syyriassa sijaitsevia leirejä. Valtava määrä ihmisiä kuoli matkan aikana aliravitsemukseen, janoon, uupumukseen tai väkivaltaisuuksiin. Samaan aikaan verilöylyjä tapahtui ympäri maata. Varovaisimpien arvioiden mukaan kuolleiden määrä on 600 000, mutta useimmat lähteet mainitsevat yli miljoona kuolonuhria. Samanaikaisesti suoritetut assyrialaisten vainot ovat jääneet vähemmälle huomiolle, johtuen osaltaan heidän pienemmästä lukumäärästään.

Sodan käänteet

Liittoutuneet aloittivat keväällä 1915 Dardanelleilla meri- ja maaoperaatioita, joiden tarkoituksena oli kukistaa Osmanien valtakunta yhdellä iskulla ja avata salmet tarvikkeiden kuljettamiseksi Venäjälle. Osmaniarmeija kykeni kuitenkin merkittävään puolustusvoittoon Gallipolin taistelussa liittoutuneiden monikansallisia joukkoja vastaan ja pysäytti näiden etenemisen Istanbuliin. Tässä taistelussa maineensa johtavana turkkilaisena kenraalina loi Mustafa Kemal.

Gallipolin taistelun menestys ei kääntänyt sotaa Osmanivaltion eduksi, sillä maa joutui käymään usean rintaman sotaa aina Kaukasuksen lumilta Libyan aavikolle asti. Gallipolin lisäksi osmaniarmeija ja brittijoukot taistelivat Mesopotamiassa, missä Charles Townshendin johtamat britit etenivät Persianlahdelta ylös Tigris-jokea kohti Bagdadia. Osmanijoukot kykenivät pysäyttämään brittien etenemisen Kutiin ja Townshendin joukot antautuivat huhtikuussa 1916. Gallipolin ja Kutin menestys kävi kuitenkin osmaneille kalliiksi, sillä samanaikaisesti venäläiset kykenivät valtaamaan suuria alueita Itä-Anatoliassa ja britit tekivät suuria vastahyökkäyksiä Mesopotamiassa, vallaten Kutin takaisin. Britit lupasivat myös tukea arabien itsenäistymispyrkimyksiä, minkä johdosta Hijazin alueen arabit nousivat osmaneja vastaan. Arabiheimoit olivat myös brittien merkittäviä tukijoita, kun brittijoukot etenivät Palestiinassa vuonna 1917. Sodan päättyessä osmanien alueet Syyriassa, Mesopotamiassa ja Arabiassa, olivat jääneet ympärysvaltojen haltuun.

Näiden menetysten jälkeen Talat pašša ja Enver pašša pyysivät eroa, ja neuvoivat sulttaania pyrkimään sopimukseen liittoutuneiden kanssa. Tämä merkitsi Osmanien valtakunnan täydellistä antautumista. Osapuolten välillä solmittiin Mudroksen aselepo lokakuussa 1918. Neljän sotavuoden aikana Osmanien valtakunta oli mobilisoinut noin 2,8 miljoonaa miestä, joista noin 325 000 kuoli taistelussa. Lisäksi yli kahden miljoonan siviilin, mukaan lukien sekä turkkilaiset että armenialaiset, uskotaan kuolleen sotaan liittyvistä syistä. Aselevon laadinnan myötä brittilaivasto purjehti Istanbuliin miehittäen kaupungin. Myös sulttaani kannatti yhteistyötä liittoutuneiden kanssa. Monet Yhtenäisyyden ja edistyksen komitean jäsenet eivät tätä hyväksyneet, ja Itä-Anatoliassa alkoi tämän myötä nousta vastarintaliike. Pari vuotta myöhemmin laadittiin Sèvresin rauhansopimus. Siinä osmanien hallitseman Lähi-Idän alueet jaettiin Ranskan ja Britannian hallitsemiin mandaattialueisiin. Kreikalle myönnettiin osa Egeanmeren rannikosta, jossa asui kreikkalaisväestöä. Osia maasta myönnettiin myös Italialle ja Venäjälle. Kurdeille myönnettiin oikeus päättää oman kurdivaltion perustamisesta tulevaisuudessa maan kaakkoisosiin. Sèvresin rauhansopimusta ei koskaan kuitenkaan pantu toimeen sellaisenaan, sillä Turkin tapahtumat tekivät siitä lopulta merkityksettömän.

Itsenäisyyssota

Anatolian itäosissa voimistunut vastarintaliike sai mukaansa kommunistisia aineksia, joita Neuvosto-Venäjällä valtaan noussut bolševikkihallinto tuki. Vastarintaliikkeen kokoontumisia johti Mustafa Kemal, joka ryhtyi kokoamaan hänelle uskollisten upseerien avulla vastarinta-armeijaa. Vastarintaliikkeen voimistuminen nostatti levottomuutta kreikkalaisväestön keskuudessa, mikä aiheutti sen että brittiläiset uhkasivat miehittää koko maan. Brittiläisten tukemana Kreikka hyökkäsi Izmirin kaupunkiin ja Turkin itsenäisyyssota oli alkanut.

Mustafa Kemalin johtama nationalistinen kongressi kokoontui Erzurumissa heinäkuussa vuonna 1919 ja Sivasissa syyskuussa. Nationalistit vastustivat turkin kielisten alueiden hajoamista ja vastarintaliike vaati itsenäistä Turkin valtiota. Kongressin edustajat ilmaisivat uskollisuutensa osmanisulttaanille ja vastarintaliike jatkoi neuvotteluja osmanihallinnon kanssa. Neuvottelut kuitenkin kariutuivat ja Mustafa Kemal erosi muodollisesti armeijasta. Tammikuussa 1920 Kemal perusti Ankaraan vaihtoehtoisen parlamentin, Suuren kansalliskokouksen hallituksen, joka väitti olevansa Turkin laillinen hallitus. Sen johdossa toimivat Kemal itse, sekä İsmet İnönü. Maa jakaantui näin hallinnollisesti kahtia Ankarassa toimineen Kemalin hallinnon, ja Istanbulissa toimineen osmanihallinnon välillä. Liittoutuneet eivät antaneet osmanihallinnolle lupaa lähettää joukkoja Ankaraan, mikä olisi aiheuttanut täysimittaisen sisällissodan. Kesäkuussa 1920 julkistettiin Pariisin rauhankonferenssin määräykset, minkä ehdot Istanbulin hallitus hyväksyi. Tämän johdosta Ankaran kansallismielinen hallitus tuomitsi heidät pettureiksi, eivätkä he valtaan päästyään milloinkaan ratifioineet sopimusta.

Kansalliskokouksen hallituksen elinkelpoisuuteen vaikutti suuresti se, että Ranska ja Italia eivät olleet aktiivisia tekijöitä Anatoliassa, ja ne vetäytyivät alueelta vuoteen 1921 mennessä. Ankaran hallitus hyökkäsi Armeniaan ja Kars vallattiin syksyllä 1921. Armenia oli itsenäistynyt Venäjän suojeluksessa vuonna 1918. Kaukasuksen alueista laadittiin Turkin ja Neuvosto-Venäjän välillä Karsin sopimus vuonna 1922. Tämän myötä Neuvosto-Venäjä oli ensimmäinen valtio, jonka kanssa Turkki teki rajasopimuksen.

Kreikka kohdisti suuria vaatimuksia Anatolian alueisiin, mihin sillä oli takanaan myös liittoutuneiden tuki. Kreikkalaisten epäonneksi kuningas Aleksandros kuoli vuonna 1920, ja uudeksi kuninkaaksi noussut saksalaismielinen Konstantin I ei enää nauttinut brittiläisten luottamusta. Tämä johti brittien tuen hiipumiseen. Elokuuhun 1922 tultaessa kreikkalaisjoukot olivat edenneet pitkälle Anatoliaan ja Sakaryajoelle asti. Kemalin johtama turkkilaisarmeija kukisti kreikkalaiset taistelussa ja kreikkalaiset perääntyivät Anatolian rannikolle asti. Kreikkalaisten perääntyminen päättyi Izmiriin (Smyrna), joka tuhoutui suuressa tulipalossa.

Kemalin joukot jatkoivat etenemistään Istanbuliin, missä he sinetöivät valtansa lakkauttamalla sulttaanikunnan 1. marraskuuta 1922. Kalifaattia ei kuitenkaan vielä lakkautettu, vaan sulttaani- ja kalifaatti-instituutio erotettiin toisistaan. Viimeinen osmanisulttaani Mehmed VI syrjäytettiin vallasta. Hallitsijasuvun uudeksi päämieheksi valittiin Abdülmecid II, joka kantoi vain kalifin, mutta ei enää sulttaanin titteliä. Valtaan noussut kansallismielinen hallitus lähetti İsmet İnönün edustajakseen neuvottelemaan Lausannen rauhansopimusta vuonna 1923, jossa määritettiin Turkin nykyiset rajat ja päätettiin Dardanellien asemasta kansainvälisenä merialueena.

Suuri kansalliskokous julisti Turkin tasavallaksi 29. lokakuuta 1923 ja sen pääkaupunki siirrettiin Ankaraan. presidentiksi nimettiin itseoikeutetusti Mustafa Kemal, joka otti nimen Atatürk, turkkilaisten isä.

Turkin tasavalta

Mustafa Kemal Atatürk, Turkin tasavallan perustaja ja ensimmäinen presidentti.

Atatürkin uudistukset

Vuosina 1923-1924 Mustafa Kemal Atatürk totetutti radikaalin uudistusohjelman. Hän oli vakuuttunut, että Turkin tasavallan kehitys oli mahdollista vain perustavanlaatuisen muutoksen kautta. Tämä uudistusohjelma tuli myöhemmin tunnetuksi kemalismin ideologiana. Atatürkin näkemyksen mukaan turkkilaisten tuli irrottautua islamilaisesta valtiorakenteesta, sekä uskontoon perustuvasta kulttuurista, joihin Osmanien valtakunta oli perustunut. Tämän myötä Kemalin johtama hallinto lakkautti kalifaatti-instituution. Kalifaatin lakkauttaminen katkaisi kaikki yhteydet valtion hallinnon ja uskonnon välillä. Kaikki islamilaiset uskonnolliset määräykset tukahdutettiin, uskonnolliset koulut suljettiin ja julkinen koulutus maallistettiin. Maassa otettiin käyttöön uusi siviilioikeus ja naiset ja miehet olivat lain edessä tasa-arvoisia. Uudistusohjelma käsitti muun muassa myös kansainvälisen aikajärjestelmän käyttöönoton, alkoholin laillistamisen ja osmanien kielen turkkilaistamisen ja latinalaisten kirjainten käyttöönoton.

Vuonna 1924 kansalliskokoius hyväksyi Turkin uuden perustuslain. Se antoi myös mahdollisuuden perustaa muita puolueita Kemalin johtaman Tasavaltalaisen kansanpuolueen rinnalle. Tämä sai modernisointipolitiikkaa vastustaneet opposition voimahahmot järjestäytymään ja perustamaan Edistyksellisen tasavaltalaispuolueen. Tämä keräsi jäsenikseen taantumuksellisia konservatiiveja ja Kemalin ehdotonta valta-asemaa vastustavia liberaaleja. Lopulta uusi oppositiopuolue kiellettiin ja maa palasi yksipuoluejärjestelmään. Edistysmielistä oppositiopuoluetta syytettiin myös vuoden 1925 kurdikapinan lietsomisesta. Edistysmielisen tasavaltalaispuolueen ja kurdikapinan yhteyttä ei kyetty todistamaan, ja on todennäköistä että juttu tekaistiin puolueen kieltämiseksi.

Kemal katsoi että hänen henkilökohtainen autoritaarinen hallintansa on tarpeellinen vaihe maan kehityksessä uudistusten varmistamiseksi, ennen kuin maan hallintoa voitiin demokratisoida. Kemalin johtama Tasavaltalainen kansanpuolue johti Edistysmielisen tasavaltalaispuolueen lakkauttamisen jälkeen Turkkia käytännössä itsevaltaisesti aina vuoteen 1946 asti, jolloin Kemalin oman puolueen sisällä syntynyt oppositio perusti Demokraattisen puolueen.

Ulkopolitiikassa Kemalin päätavoite oli Turkin tasavallan riippumattomuuden ja koskemattomuuden säilyttäminen. Turkki pysyi Kemalin aikana liittoutumattomana, mutta se pyrki luomaan ulkovaltoihin hyvät suhteet luomalla kahdenvälisiä suhteita muihin valtioihin. Turkki solmi Neuvostoliiton kanssa ystävyyssopimuksen ja Balkanin alueen vakaus pyrittiin takaamaan Turkin, Kreikan, Jugoslavian, Romanian kesken laaditulla Balkanin sopimuksella. Lähi-Idän suunnalla vastaava sopimus solmittiin Irakin, Iranin ja Afganistanin kanssa. Maan omavaraisuuden takaamiseksi Turkkia alettiin valtiojohtoisesti teollistaa ja laadittiin Neuvostoliiton mallin mukaiset viisivuotissuunnitelmat. Maatalouden tuottavuutta pyrittiin nostamaan maareformilla ja käyttöön otettiin uusia viljelykasveja. Ulkopoliittisesti Atatürkin merkittävä diplomaattinen saavutus oli Montreux’n yleissopimus vuonna 1936, jolloin Dardanellien salmi remilitarisoitiin ja se alistettiin Turkin hallintaan. Kauppalaivat saivat vastaisuudessakin kulkea salmen läpi vapaasti, mutta sotatilanteessa Turkki sai oikeuden sulkea salmen sota-aluksin.

Mustafa Kemal Atatürk kuoli maksakirroosiin Dolmabahçen palatsissa vuonna 1938 marraskuun 8. päivänä kello 9.05. Kuolinhuoneen kello on siitä lähtien osoittanut kyseistä aikaa. Hänen saavutuksiaan, hänen nimeään kantavaa ideologiaa ja siitä juontuvia valtiokäytäntöjä ei voi ohittaa Turkin poliittista historiaa koskevissa tutkimuksissa. Nykyhistorioitsijat ovat myös suhtautuneet häneen kriittisemmin, liittyen kemalismin autoritarisuuteen ja kyvyttömyyteen vastata muuttuvan yhteiskunnan tarpeisiin.

Inönün valtaannousu ja toinen maailmansota

Atatürkin luonnollinen seuraaja Turkin presidenttinä oli Ismet Inönü. Tasavaltalainen kansanpuolue nimesi hänet presidentiksi heti Atatürkin kuoleman jälkeisenä päivänä. Jännitteiden lisääntyessä Euroopassa, Inönün tärkeimmäksi tehtäväksi valtaannousun jälkeen oli pitää Turkki erossa Toisesta maailmansodasta ja vakiinnuttaa tasavaltalaisen järjestelmän peruspilarit. Saksan ja Neuvostoliiton solmima hyökkäämättömyyssopimus sai Turkin allekirjoittamaan Britannian ja Ranskan kanssa keskinäisen avunannon sopimuksen. Vuonna 1939 Britannia ja Ranska yrittivät painostaa Turkkia liittymään sotaan Saksaa vastaan, mutta maan johto ei tätä askelta halunnut ottaa. Maan johto tiesi, ettei sen armeija kykenisi vastustamaan Saksan armeijaa. Sen sijaan Turkki solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa vuonna 1941. Tarkalla diplomatialla Inönün hallinto pystyi kuitenkin säilyttämään hyvät suhteet Britanniaan, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin. Tämä toimi sodan päätyttyä hyvänä pohjana länsimaiden kanssa tehdylle yhteistyölle. Saksan painostuksesta huolimatta Turkki ei sallinut akselivaltojen sota-alusten tai lentokoneiden kulkua Turkin vesillä tai sen yli, ja Montreux'n sopimus pantiin tarkasti täytäntöön salmien alueella. Turkki julisti sodan Saksalle vuonna 1945, vasta sen jälkeen kun liittoutuneet olivat jo voittaneet. Tämä oli välttämätön edellytys osallistumiselle San Franciscon konferenssiiin vuonna 1945, jossa Yhdistyneet kansakunnat perustettiin. Näin Turkista tuli yksi maailmanjärjestön 51:stä alkuperäisestä jäsenestä.

Demokratian kehitys

Sodan päätyttyä Turkille tuli tärkeäksi kysymys, mille puolelle maa sijoittuisi kansainvälisessä politiikassa. Neuvostoliitto irtisanoi Turkin kanssa solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen ja uudisti vaateensa armenialaisten Karsin ja Ardahanin kaupunkien suhteen. Kommunismin vastaisena maana Turkki sai Marshall-avun mukaista tukea Yhdysvalloista. Sisäpolitiikassaan maan johto joutui miettimään, mihin suuntaan maata vietäisiin. Sillä oli valittavana joko tiukemman kontrollin linja, tai sen oli avattava yksipuoluejärjestelmää ja lisättävä kansalaisten osallistumismahdollisuuksia politiikkaan. Inönün hallitus valitsi siirtymisen demokraattisempaan hallintojärjestelmään, mihin vaikutti myös Yhdysvalloista saatu taloudellinen ja poliittinen tuki. Avun ehtona Yhdysvallat edellytti Turkilta demokratiakehityksen edistymistä.

Vuonna 1946 Turkkiin perustettiin uusi puolue, Demokraattinen puolue (’’Demokrat Parti’’, DP), jonka hallitsevana hahmona oli Adnan Menderes. Tämä sattui suotuisaan aikaan sillä Yhdysvaltojen taloudellinen tuki vahvisti maan talouskasvua ja kansan vaurastumista. Yhdysvallat omaksui vuonna 1948 Trumanin opin, jonka mukaan sen omiin etuihin kuului kommunismin leviämisen estäminen Euroopassa, etenkin Kreikassa ja Turkissa. Neuvostoliiton uhkailujen edessä Turkin tiukka puolueettomuus muuttui länsimielisemmäksi. Demokratiapuolue saavutti vaalivoiton vuonna 1950 ja uudeksi presidentiksi nousi Celal Bayar. Pääministeriksi valittiin Adnan Menderes. Demokratiapuolue jatkoi samaa ulkopoliittista suuntausta, ja se vei Turkin Naton jäseneksi vuonna 1952. Lähi-Idän suunnalla yhteistyötä kehitettiin laatimalla Turkin ja Irakin välinen Bagdadin sopimus, johon liittyivät myöhemmin myös Britannia, Iran ja Pakistan. Tämä kommunismin vastainen sopimus kiristi välejä Syyriaan.

Ensimmäinen ja toinen sotilasvallankaappaus

Demokratiapuolue voitti kolmet vaalit peräkkäin ja se sai maan parlamenttiin ylivoimaisen enemmistön. Myös oppositioon jäänyt Tasavaltalainen kansanpuolue (‘’Cumhuriyet Halk Partisi’’, CHP) kykeni puhuttelemaan huomattavaa väestöryhmää vapaiden vaalien ja monipuoluejärjestelmän aikakaudella. Demokratiapuolueen valtakauden alkutaipaleella maan talous kasvoi, yhteydet ulkomaailmaan lisääntyivät ja kansa nautti suuremmista vapauksista. Tämä myönteinen kehitys hiipui 1950-luvun loppupuolella. Menderesin vallankäyttö muuttui itsevaltaisemmaksi, ja hän alkoi rajoittaa lehdistöjen ja yliopistojen vapautta. Vuoden 1924 perustuslain nojalla tämä oli mahdollista, sillä sen mukaan vaaleissa tappiolle jäänyt puolue sai vain muutamia edustajia parlamenttiin. Demokratiapuolueen johto omaksui ajatuksen, että sillä oli kansan myöntämä mandaatti, jonka johdosta puolueen toimintaa ei saanut arvostella. Tätä kehitystä vastaan CHP ryhtyi protestoimaan, ja kun CHP:n kampanjointi johti väkivaltaisuuksiin puolueiden kannattajien välillä, Demokratiapuolue ryhtyi pakkokeinoihin ja yritti vaientaa opposition. DP syytti CHP:ta ja tätä kannattaneita oppositiolehtilaittomiin keinoihin turvautumisesta poliittisessa toiminnassaan. Tämä sai opiskelijat Istanbulissa ja Ankarassa osoittamaan mieltään DP:n hallintoa vastaan. Tähän DP vastasi julistamalla kaupunkeihin poikkeustilan huhtikuussa 1960. Opiskelijat protestoivat sotatilaa vastaan ja tämä johti kuolonuhreihin, kun poliisi avasi tulen mielenosoittajia kohti. Tapaus sai sotilasakatemian kadetit järjestämään protestimarssin solidaarisuudesta opiskelijaliikettä kohtaan, ja näin osa asevoimista kääntyi siviiliviranomaisia vastaan.

Turkin armeijassa oli vallalla Atatürkin näkemys siitä, että maan armeijan tuli pysyä erossa politiikasta. Sotilasjohto oli tähän näkemykseen yhtynyt sillä ehdolla, että asevoimien tärkeä rooli oli toimia perustuslain ja kemalismin vartijana. Vuoden 1960 poliittisen kriisin myötä armeija oli jo sekaantunut poliittisiin asioihin, koska maan hallitus käytti sotatilalakia politiikkansa täytäntöönpanossa. Tällöin armeijan ylin komento päätteli, että hallitus oli poikennut kemalistisista periaatteista ja että tasavalta oli välittömässä hajoamisvaarassa. Kriisi sai äkillisen käänteen toukokuussa 1960, kun kenraali Cemal Gürselin johdolla armeija suoritti vallankaappauksen ja valtasi tärkeimmät hallintorakennukset ja viestintäkeskukset. presidentti Celal Bayar ja pääministeri Adnan Menderes, sekä suuri osa DP:n kansalliskokouksen edustajista pidätettiin. Pidätettyjä syytettiin perustuslain kumoamisesta ja diktatuurin perustamisesta.

Vallankaappaus toteutettiin vähäisellä väkivallalla, ja se hyväksyttiin nopeasti kaikkialla maassa. Valtaan nostettiin Kansallisen yhtenäisyyden komitea, joka nosti uudeksi presidentiksi Cemal Gürselin. Maahan laadittiin uusi perustuslaki joka tuli voimaan vuonna 1961. Uuden perustuslain myötä Demokratiapuolueen toiminta lakkautettiin ja sen jäsenistä 15 henkilöä tuomittiin kuolemaan, heidän joukossaan oli Adnan Menderes.

Vallankaappaus toimi tavalla, josta tuli Turkin politiikassa tyypillinen osa politiikkaa. Se sovelsi sotatilalakia, mutta se toimi samalla demokratian takaajana. Lokakuussa 1961 pidettyjen vaalien tuloksena CHP sai äänienemmistön ja İsmet İnönü palasi pääministeriksi. CHP muodosti koalitiohallituksen vuonna 1961 perustetun Oikeuspuolueen (’’Adalet Partisi, AP’’) kanssa. AP tunnustettiin yleisesti lakkautetun Demokratiapuolueen perilliseksi.

AP nousi yhä merkittävämmäksi tekijäksi maan politiikassa 1960-luvulla. Vuonna 1965 puolueen johtoon nousi Süleyman Demirel. Tämä nousi pääministeriksi vuoden 1965 vaalien jälkeen. Demirelin johtama puolue profiloitui erityisesti kommunismin vastaisena. AP:n vasemmiston vastainen kampanja sai pontta 1960-luvun aikana, kun Turkkiin syntyi vasemmistoliikkeitä, kuten Turkin työväenpuolue, sekä ammattiliittoja. Vasemmiston vastainen taistelu suuntautui myös CHP:tä vastaan, joka muuttui vuosikymmenen aikana keskiluokan sosialistipuolueeksi. AP samaistui oikeistopopulismiin ja se sai tukea maan elinkeinoelämältä, mutta vahvinta sen kannatus oli maaseudun työläisten keskuudessa. AP ei kiistänyt kemalistista sekularismin periaatetta, mutta se edisti suvaitsevaisuutta perinteistä islamilaista ilmaisua kohtaan, joka vetosi talonpoikaisväestöön. AP myös rohkaisi kehittämään yksityistä sektoria ja se oli vastaanottavainen Turkkiin suuntautuville ulkomaisille investoinneille.

Demirel lisäsi maan puolustusmenoja ja presidentti Cemal Gürselin kuoltua vuonna 1965, hän tuki uudeksi presidentiksi sotilastaustaista Cevdet Sunayta. Tästä huolimatta maan armeijassa suhtauduttiin varauksella AP:n hallintoon, sillä sen juuret olivat kielletyssä Demokratiapuolueessa. AP:n kansansuosio pakotti Tasavaltalaisen kansanpuolueen (CHP) tarkastelemaan omaa poliittista strategiaansa. Vuonna 1966 CHP:n johtoon nousi Bülent Ecevit. Turkin kaupungistuminen eteni 1960-luvulla, jolloin maahan muodostui moderni työväestö ja ammattiyhdistysliike. Kysymykset työntekijöiden oikeuksista ja maanomistuksesta ja Turkin noudattamasta ulkopolitiikasta olivat tekijöitä, jotka tarjosivat yhteistyömahdollisuuden turkkilaisten ja kurdien vasemmistoliikkeille. CHP ei kuitenkaan kyennyt ottamaan kurdikysymystä omakseen ja puolustamaan kurdien oikeuksia parlamentissa. Kurdit alkoivat vasemmistolaisten liikkeiden nousun myötä korottaa ääntään itsenäisen valtion muodostamisesta ja liikehdintä äityi myös poliittiseksi väkivallaksi. Tämän lisäksi tilannetta sekoittivat lakot ja opiskelijamellakat, jotka syvensivät maan sosiaalisia jakolinjoja. Liikehdinnän syynä oli taloudellinen ahdinko, sosiaaliset epäoikeudenmukaisuudet ja uudistusten hitaus. Myös Turkin sotilalliset ja taloudelliset siteet länteen aiheuttivat tyytymättömyyttä. Tämän kuohunnan keskellä Demirel erosi pääministerin paikalta ja Turkin armeija kaappasi vallan vuonna 1971.

Turkin armeija ei ottanut valtaa itselleen, vaan se vaati presidentti Cevdet Sunayta muodostamaan vahvan ja uskottavan hallituksen. Sunay antoi toimeksiannon professori Nihat Erimille hallituksen muodostamisesta. Tämä johti ensimmäisiä varahallituksia, jotka hallitsivat Turkkia vuoden 1973 vaaleihin saakka. Vaaleissa vaalivoiton sai Bülent Ecevitin johtama CHP ja Ecevit nousi Turkin pääministeriksi.

Kyproksen kriisi

Sisäpoliittista kuohuntaa pahensi Kyproksen kriisi 1974. Kyproksen presidentti Makarios oli esittänyt jo 1960-luvulla tyytymättömyytensä saaren turkkilaisväestön valtaan, jotka muodostivat 20% saaren väestöstä. Kyproksella esiintyi 1960-luvulla väkivaltaisia yhteenottoja turkkilaisten ja kreikkalaisten välillä. Nämä saatiin aisoihin YK:n rauhanturvaoperaation turvaamina. Pitkät neuvottelut vuosina 1968-1974 saaren tulevaisuudesta eivät tuottaneet tulosta, ja neuvottelut katkesivat vuonna 1974, jolloin Kreikan sotilasjuntta syrjäytti Makarioksen ja asetti hänen tilalleen Níkos Sampsónin, jonka johtama ryhmittymä kannatti Kyproksen liittämistä Kreikkaan.

Turkin pääministeri Bülent Ecevit tuomitsi vallankaappauksen suorana uhkana Kyproksen turkkilaiselle vähemmistölle. Turkissa tilanne tulkittiin siten, että Kreikka aikoi liittää Kyproksen välittömästi itseensä. Turkin hallitus määräsi Turkin asevoimat miehittämään Kyprosta kesäkuussa 1974. Turkin onnistunut sotilasoperaatio johti Kreikan sotilasjuntan luhistumiseen ja joudutti Kreikan palaamista demokratiaan.

Tapahtumien seurauksena noin 160 000 kyproksenkreikkalaista joutui jättämään kotinsa saaren pohjoisosassa, ja noin 40 000 turkkilaista hakeutui suojaan saaren pohjoisosaan tai Iso-Britannian hallitsemiin tukikohtiin. Turkkilaisjoukot jakoivat saaren kahtia ja Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta julistettiin syntyneeksi vuonna 1983. Turkkia lukuunottamatta sitä ei ole tunnustanut mikään muu valtio. Vuosikymmeniä myöhemmin kriisi on yhä ratkaisematta.

Kolmas sotilanvallankaappaus

Sisäpoliittinen kuohunta jatkui Turkissa koko 1970-luvun, jolloin maassa nähtiin 13 eri hallitusta. Pääministeripuolueina olivat vuoroin Bülent Ecevitin johtama CHP ja Süleyman Demirelin johtama AP. Taloudellista epävakautta pahensi öljyn hintojen nousu vuonna 1974. Työttömyys maassa kasvoi ja tämän lisäksi poliittinen terrorismi alkoi kiihtyä. Armenialaiset surmasivat Turkin diplomaatteja vuosikymmenen puolivälissä ja kurdit aiheuttivat epäjärjestystä vuodesta 1978 alkaen. Vuonna 1978 arvioitiin, että Turkissa oli tapahtunut yli 2000 poliittista murhaa vuoden 1973 vaalien jälkeen.

Väkivalta kiintyi vuoden 1979 aikana, eikä Turkin velan uudelleenjärjestely parantanut tilannetta. Pääministerinä toiminut Ecevit erosi virastaan, syyttäen Demireliä demokratian vaarantamisesta. Uuden elementin sekasortoon toi Necmettin Erbakanin johtama Muslimien kansallinen pelastuspuolue (Millî Selâmet Partisi, MSP), joka vaati hallituksen kaatamista. Väkivaltaisuuksien edelleen kiihtyessä Turkin armeija suoritti jälleen vallankaappauksen syyskuussa 1980 kenraali Kenan Evrenin johdolla. Vallankaappauksen sattuessa maan presidentin virkaa hoiti hallituksen puhemies İhsan Sabri Çağlayangil, sillä presidentti Fahri Korutürkin seitsemän vuoden toimikausi oli päättynyt saman vuoden huhtikuussa, eikä kansalliskokous päässyt sopimukseen hänen seuraajastaan. Turkin asevoimat nosti Kenan Evrenin maan uudeksi presidentiksi ja maahan julistettiin sotatilalaki. Demirel, Ecevit ja Erbakan pantiin kotiarestiin, mutta heidät vapautettiin kuukauden jälkeen. Turkin armeijan mielestä maan suurimmat uhat olivat kotimainen vasemmisto ja kurdiseparatismi. Ulkoisista uhista suurimpana pidettiin Neuvostoliittoa. Vasemmiston vaikutusmahdollisuuksia pienennettiin, kun poliittiset lakot ja radikaalit vasemmistopuolueet kiellettiin. Vallankaappausta seuranneiden viikkojen aikana noin 30 000 ihmistä pidätettiin.

Useimpien länsimaiden hallitukset olivat mielissään Turkin vallankaappauksesta. Vallankaappaus ei kohdannut järjestäytynyttä vastarintaa, sillä myös useimmat turkkilaiset pitivät armeijan väliintuloa helpotuksena vallitsevien väkivaltaisuuksien lopettamiseksi. Vallankaappauksen jälkeen maahan laadittiin uusi perustuslaki vuonna 1982, joka antoi maan presidentille entistä suuremmat valtaoikeudet. Evren nimettiin maan presidentiksi seitsemän vuoden toimikaudeksi.

Poliittiset puolueet sallittiin jälleen vuonna 1983. Samana vuonna pidetyissä vaaleissa vaalivoiton sai Turgut Özalin johtama Isänmaan puolue ’’(Anavatan Partisi, ANAP)’’, Hänen johdollaan maan taloutta alettiin uudistaa vapaan markkinatalouden periaatteiden mukaisesti. Useat pankit ja teollisuusyritykset yksityistettiin. Maan taloudellinen suorituskyky parani merkittävästi sotilasvallankaappausta seuranneiden vuosien aikana.Turgut Özal pysyi Turkin pääministerinä vuoteen 1989 saakka, jolloin hänestä tuli presidentti.

Persianlahden kriisi ja kurdien vastarinta

Suurin Turkin sisäinen poliittinen vastarinta on tullut kurdien taholta. Kurdit eivät hyväksyneet sitä, että neljä maata, Turkki, Syyria, Irak ja Iran olivat jättäneet huomiotta Sèvresin rauhansopimusksen määräyksen itsenäisen Kurdistanin muodostamisesta. Kurdin kieli oli kielletty vuonna 1924, sillä perusteella että se uhkasi turkkilaisten yhtenäisyyttä. Vuonna 1984 Abdullah Öcalanin johtama Kurdistanin työväenpuolue (Partiya Karkerên Kurdistan, PKK) aloitti sissisodan Turkin hallitusta vastaan itsenäisen Kurdistanin perustamiseksi, ja Turkin ja PKK:n konflikti sai alkunsa.

Vuonna 1990 uusi poliittinen tilanne vaikutti Turkin ja kurdien suhteisiin, kun Irak hyökkäsi Kuwaitiin ja Persianlahden sota sai alkunsa. Turkin hallitus hyväksyi nopeasti YK:n Irakille langettamat pakotteet ja pysäytti öljyn tuonnin Irakista. Turkki antoi myös Irakin vastaisen liittouman käyttöön lentotukikohdat Incirlikissä ja Diyarbakırissa, joista käsin tehtiin iskuja Irakiin. Tilanne pakotti Turkin myös liberalisoimaan suhteitaan kurdeihin, sillä kurdit olivat sodassa Saddam Husseinin politiikan pääasiallisia uhreja. Kurdin kieli sallittiin jälleen. Ero tehtiin kurdien kansan ja separatistisen radikaalia linjaa ajaneen PKK:n' välille.

Persianlahden sodan päätyttyä monet Irakin kurdit pakenivat Turkkiin, sillä he pelkäsivät Irakin hallituksen uusia hyökkäysiä. PKK käytti sekavaa tilannetta hyväkseen ja kiihdytti sissitoimintaa. Turkin armeija ei kyennyt kukistamaan PKK:ta pelkällä sotilaallisella voimalla, kun taas PKK ei ollut lähempänä tavoitettaan itsenäisestä kurdivaltiosta Kaakkois-Turkissa. Konflikti Turkin ja PKK:n välillä, vaati vuosina 1984-1994 noin 12 000 ihmishenkeä.

Presidentti Özal kuoli äkillisesti vuonna 1993. Edustajainkokous valitsi uudeksi presidentiksi pääministerinä toimineen Süleyman Demirelin. Pääministerinä tätä seurasi Tansu Çiller, josta tuli maan historian ensimmäinen naispääministeri. Tämän nimitys pääministariksi osoitti, missä määrin Atatürkin perintö ja erityisesti naisten poliittiset oikeudet juurtuivat Turkin politiikkaan.

Poliittinen murros

Persianlahden sodan päättymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeistä aikaa on pidetty Turkissa kadotettuna vuosikymmenenä. Monet katsoivat, että Neuvostoliiton hajoaminen voimistaisi Turkin ulkopoliittista asemaa. Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat olivat turkkilaissukuisten kansojen asuttamia, ja Tadžikistania lukuunottamatta niissä puhuttiin turkkilaissukuisia kieliä. Neuvostoliiton hajoaminen jätti alueelle valtatyhjiön ja Turkki pyrki kasvattamaan vaikutusvaltaansa Turkmenistanissa, Uzbekistanissa, Kazakstanissa ja Kirgisiassa. Tätä kehitystä toivottiin myös Euroopan Unionissa, johon Turkki oli poliittisesti lähentynyt jo siinä määrin, että Turkki solmi vuonna 1995 EU:n kanssa tulliliiton ja vuonna 1999 Turkki sai EU:n hakijamaan statuksen. Turkin tavoite valtansa kasvattamiseksi entisen Neuvostoliiton alueella tuli kuitenkin merkittäväksi vain Azerbaidžanin kohdalla. Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat säilyttivät kommunistisen yksipuoluevallan perintönä autoritaarisen hallintokulttuurinsa. Tänä aikana myös uskonnolliset veljeskunnat, kuten Gülen-liike pyrki saamaan jalansijaa entisissä neuvostotasavalloissa. Fethüllah Gülenin perustaman liikkeen toiminta perustuu islamistiseen ideologiaan, joka on poliittisesti konservatiivista. Islamistinen politiikka vetosi moniin, ja poliittista islamia edustanut Necmettin Erbakanin johtama Hyvinvoinnin puolue (Refah Partisi, RP), nosti suosiotaan 1990-luvun aikana. Puoluetta edustanut Recep Tayyip Erdoğan nousi Istanbulin pormestariksi vuonna 1994. RP kasvatti suosiotaan siinä määrin, että Erbakan nousi pääministeriksi vuonna 1996, mutta kemalismin aatetta noudattanut Turkin armeija syrjäytti hänen johtamansa koalitiohallituksen jo seuraavana vuonna 1997. Vuonna 1998 Hyvinvointipuolueen toiminta kiellettiin ja islamistien elintilan käydessä ahtaammaksi Fethüllah Gülen lähti maanpakoon. Erbakanin syrjäyttämisen jälkeen presidentti Demirel valtuutti Mesut Yılmazin kokoamaan uuden hallituksen. Tämä jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, samoin kuin sitä seurannut Bülent Ecevitin johtaman Demokraattisen vasemmistopuolueen (DSP) vähemmistöhallitus. DSP onnistui nostamaan suosiotaan ennen vuoden 1999 vaaleja, kun Turkin tiedustelupalvelu vangitsi PKK:n johtajan Abdullah Öcalanin Nairobissa, josta hänet vietiin vankeuteen Turkkiin. Tämä oli osasyynä DSP:n saavuttamaan vaalivoittoon. Samana vuonna 1999 İzmitin maanjäristys koetteli Turkkia. Luonnonkatastrofissa kuoli tuhansia, ja tuhansia rakennuksia tuhoutui, erityisesti tiheillä kaupunkialueilla.

AKP:n valtakausi

Erdoğanin valtaannousu

Recep Tayyip Erdoğan, Turkin presidentti vuodesta 2014 ja pääministeri vuosina 2003-2014.

Turkin poliittisen järjestelmän kuohunta 1990-luvun lopulla johtui pitkälti maan taloudellisesta laskusuhdanteesta ja sen aiheuttamasta epävakaudesta, sekä myös yhteiskunnallisten ja poliittisten järjestelmien yhteensopimattomuudesta. Maassa myös kyseenalaistettiin Turkin eurooppalainen suuntautuminen. Islamistiset juuret omaava Oikeus ja kehitys -puolue (Adalet ve Kalkınma Partisi, AKP), perustettiin vuonna 2001. Puolue sai nopeasti suuren suosion ja se voitti vuoden 2002 parlamenttivaalit. Uudeksi pääministeriksi nousi Abdullah Gül, mutta vuonna 2003 hänen paikalleen nimettiin Recep Tayyip Erdoğan. AKP-puolueen valtaannousun aikoihin tapahtuneet Syyskuun 11. päivän terroriteot saivat aikaan sen, että kansainvälisessä politiikassa oli tarve löytää länsimaisen ja islamilaisen Lähi-Idän välille sillanrakentajavaltio. Länsimaiden toiveet kohdistuivat tässä asiassa Turkkiin, joka oli ollut jo pitkään Naton jäsen ja se oli ainoa länsimaiden leirissä oleva muslimienemmistöinen valtio. Irakin sodan alettua Turkki kieltäytyi myöntämästä kauttakulkua Yhdysvaltain armeijalle, mutta se laajensi oikeudet lentoliikenteeseen.

Turkin armeija oli epäluuloinen AKP:tä kohtaan, sillä sen edeltäjän, Hyvinvoinnin puolueen ohjelma oli radikaalin islamistinen. Monet näkivät AKP:n islamistiset juuret haasteena Turkin demokratialle, mutta toiset katsoivat että armeijan ajoittainen sekaantuminen politiikkaan oli suurempi uhka. Kymmenet tuhannet sekularistiset mielenosoittajat osoittivat vuonna 2007 mieltään Ankarassa, saadakseen Erdoğanin luopumaan presidenttiehdokkuudesta. Erdoğan taipui ja AKP nimitti hänen sijastaan ehdokkaaksi Abdullah Gülin, vaikka hänen poliittinen historiansa oli Erdoğanin kanssa samanlainen. Gül voitti vaalit, jota oppositiossa ollut CHP boikotoi.

AKP:n harjoittama politiikka vetosi konservatiiviseen ja uskonnolliseen väestönosaan. 1950-luvulta lähtien Turkkia johtaneet hallitukset olivat saaneet osakseen kritiikkiä sekularismiin ja länsimaalaistamisprojektiin sitoutuneesta kemalistisesta eliitistä. AKP:n kannattajien keskuudessa muodostui käsitys, että AKP:n myötä tavanomaiseen kansaan on suhtauduttu ymmärtäväisemmin. AKP nousi maan suurimmaksi puolueeksi vuoden 2011 vaaleissa, ja Erdoğan nousi Gülin jälkeen presidentiksi vuonna 2014 voitettuaan presidentinvaalit. AKP on 2010-luvulla Erdoğanin johdolla muuttunut hyvin autoritaariseen suuntaan. Kansalaisoikeuksien murskaaminen ja oikeusvaltioperiaatteen hylkääminen johtivat vallankaappausyritykseen vuonna 2016. Vallankaappausyritys oli toteutettu ilman laajamittaista tukea armeijan keskuudessakin se sai vain osittaisen tuen. Vallankaappausyritys lisäsi Erdoğanin toimia opposition ja toisinajattelijoiden tukahduttamiseksi. Hän syytti vallankaappauksesta nopeasti Gülen-liikettä. Seuraavien vuosien aikana kymmeniä tuhansia ihmisiä pidätettiin osallisuudesta vallankaappausyritykseen. Yli 100 000 ihmistä mukaan lukien poliisit, sotilaat, tutkijat ja virkamiehet, erotettiin työstään, koska epäiltiin että he olisivat myötätuntoisia vallankaappausta kohtaan. Monien yhteys Gülen-liikkeeseen jäi todistamatta.

Vuonna 2017 Erdoğan sai läpi kauan tavoittelemansa lakiuudistuksen. Kansanäänestyksellä hyväksyttiin niukasti perustuslain muutos, joka laajensi presidentin valtuuksia. Muutosten mukaan presidentistä tuli sekä hallituksen päämies, että valtionpäämies. Tämän muutoksen myötä pääministerin virka lakkautettiin. Muutokset oli tarkoitus toteuttaa seuraavien vaalien jälkeen, mutta vaaleja aikaistettiin vuoteen 2018. Ennen vaaleja AKP solmi liittouman Kansallismielisen toimintapuolueen (Milliyetçi Hareket Partisi, MHP) kanssa. Tämä liittouma sai äänienemmistön ja Erdoğan sai suoran enemmistön presidentinvaalissa. Perustuslain muutokset otettiin käyttöön vuonna 2018 uuden hallituksen astuessa virkaansa. Uusi perustuslaki otettiin käyttöön samoihin aikoihin, kun maan taloutta rasitti valuuttakriisin aiheuttama taantuma. Hintojen nousu vaikutti AKP:n suosioon vuoden 2019 kunnallisvaaleissa, ja se menetti asemansa viidessä Turkin kuudesta suurimmasta kaupungista, mukaan lukien Ankara ja Istanbul. Talouskriisi, ilmeinen korruptio ja AKP:n vaalitappio nostattivat tyytymättömyyttä Erdoğan johtaman puolueen sisällä. Kriitikoiden joukossa olivat entinen presidentti Gül ja entinen pääministeri Ahmet Davutoğlu. Myöhemmin samana vuonna Davutoğlu perusti Tulevaisuuspuolueen (Gelecek Partisi, GP), joka pyrki kääntämään Turkin kehityksen kohti itsevaltiutta ja palauttamaan parlamentaarisen järjestelmän. Samanlaisilla tavoitteilla perustettiin vuonna 2020 Ali Babacanin toimesta Demokratia- ja Edistyspuolue (Demokrasi ve Atılım Partisi, DEVA).

Ulkosuhteet Erdoğanin aikana

Yhteistyön ja keskinäisen riippuvuuden lisäämiseksi naapurimaidensa kanssa, Turkki pyrki lisäämään vaikutusvaltaansa Lähi-Idän maiden keskuudessa. Kun jännitteet nousivat alueella, Turkki huomasi olevansa yhä enemmän mukana aluetta koskevissa kriiseissä. Turkin osallistuminen oli usein ristiriidassa Venäjän etujen kanssa. Arabikevään kansannousujen aalto vuosina 2011-2012 horjutti useita Turkin kanssa ystävällisissä väleissä olleita Lähi-Idän maita, mikä vaati Turkin hallituksen valitsemaan puolensa. Kun kansannousut kaatoivat Tunisian, Egyptin ja Libyan hallinnot, Turkki alkoi aktiivisesti tukea Lähi-idän demokratiaa vaativia liikkeitä. Turkin tuki ulottui Syyrian demokraattiseen liikkeeseen, huolimatta siitä että liike kohdistui Erdoğanin liittolaiseen, Syyrian presidenttinä toimineeseen Bashar al-Assadiin. Kun hallinnon vastaus kapinointiin kärjistyi, Turkki tarjosi turvapaikan Syyrian oppositiolle ja alkoi tarjota sotilaallista ja taloudellista tukea Syyrian vapaalle armeijalle. Venäjä puolestaan tarjosi tukea al-Assadin hallinnolle, auttaen tukemaan Venäjän etujen kannalta kriittistä liittolaista Lähi-idässä. Ulkomainen osallistuminen kapinan molemmin puolin yllytti täysimittaisen sisällissodan syttymistä. Turkin ja Venäjän välit kiristyivät hetkellisesti vuonna 2015, kun Turkki ampui alas venäläisen hävittäjäkoneen. Sodan edetessä Turkin etelärajaa alkoi uhata ISISin militanttien nousu sekä kurdiseparatistit, mikä sai Turkin hyökkäämään Luoteis-Syyriaan vuonna 2016. Operaatio kesti seuraavaan vuoteen saakka, mutta turkkilaisjoukot jäivät kuitenkin Pohjois-Syyriaan ylläpitämään puskurivyöhykettä ja suojelemaan siellä olevia syyrialaisia ​​kapinallisia. Maaliskuussa 2020 Venäjä ja Turkki sopivat tulitauosta Syyrian Idlibissä. Syyrian hallituksen joukot olivat edenneet Venäjän ilmapommitusten tuella Turkin tukemien Syyrian kapinallisten viimeisellä vahvalla alueella Idlibissä koko alkuvuoden 2020. Turkki ja Syyria kävivät hetken alueella avointa sotaa, kun Turkki kosti kolonnaansa vastaan tehdyn tuhoisan iskun, jossa kuoli virallisten tietojen mukaan 34 turkkilaista sotilasta. Tulitauon lisäksi sovittiin myös, että Idlibin lävitse kulkevalle M4-moottoritielle tulee yhteensä 12 kilometriä leveä suojavyöhyke. Venäjän ja Turkin joukot alkoivatsopimuksen mukaan valvoa osaa moottoritiestä yhdessä.

Kun Vuoden 2020 Vuoristo-Karabahin sota syttyi, Turkki tarjosi merkittävää tukea Azerbaidžanin asevoimille, jotka kukistivat konfliktialueella toimineet Armenian joukot. Armenian turvallisuuden takaajana toiminut Venäjä solmi tulitauon, jonka mukaan armenialaiset joukot vetäytyivät Vuoristo-Karabahista, ja kiistan osapuolet antavat venäläisten rauhanturvaajoen partioida kiistanalaisella alueella vähintään viiden vuoden ajan. Osana tulitaukoa Etelä-Armenian käytävä yhdisti Azerbaidžanin sen lounaiseen enklaaviin Nahitševanin välille, joka rajoittui Turkkiin. Tämän myötä Turkilla tarjoutui suora yhteys Azerbaidžaniin ja pääsy Kaspianmerelle, kulkematta Iranin tai Georgian kautta.

Turkin ja Ukrainan taloudelliset ja puolustukselliset suhteet tiivistyivät Erdoğanin presidenttikaudella erityisen tiiviiksi. Turkki tuki Ukrainan mahdollista liittymistä Natoon ja Euroopan unioniin, ja se myi maahan miehittämättömiä lentokoneita ja allekirjoitti Ukrainan kanssa vapaakauppasopimuksen. Venäjän hyökättyä Ukrainaan Turkki ilmoitti rajoittavansa venäläisten sotalaivojen liikkumista Mustallemerelle ja sieltä pois. Erdoğanin hallinto on käyttänyt Turkin asemaa omaksi hyödykseen sodan aikana. Hän puolusti alun perin Suomen ja Ruotsin liittymistä Natoon, mutta hän yritti saada tämän varjolla poliittisia myönnytyksiä. Turkki on toiminut Venäjän ja Ukrainan välisessä konfliktissa välittäjänä, ja Turkin välityksellä saatiin aikaan sopu Ukrainan viljakuljetuksista.

Lähteet

• Stoneman, Richard: Traveller’s History - Turkki. Suomentanut Haikara, Tarja; Aho, Reetta. UNIPress, 2015. ISBN 978-951-579-487-1
• Haldon, John: Bysantin historia. Suomentanut Sivenius, Kaisa. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-097-8
• Alaranta, Toni: Atatürkista Erdoganiin. Gaudeamus, 2019. ISBN 978-952-345-025-7

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Turkin historia Wikimedia Commonsissa

Aasian valtioiden historia

Afganistan	Arabiemiraatit	Armenia	Azerbaidžan	Bahrain	Bangladesh	Bhutan	Brunei
Etelä-Korea	Filippiinit	Georgia	Indonesia	Intia	Irak	Iran	Israel
Itä-Timor	Japani	Jemen	Jordania	Kambodža	Kazakstan	Kiina	Kirgisia
Kuwait	Laos	Libanon	Malediivit	Malesia	Mongolia	Myanmar	Nepal
Oman	Pakistan	Palestiina	Pohjois-Korea	Qatar	Saudi-Arabia	Singapore	Sri Lanka
Syyria	Tadžikistan	Taiwan	Thaimaa	Turkki	Turkmenistan	Uzbekistan	Venäjä
Vietnam	Hongkong	Macao