Turkin historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Turkin historia alkaa 100 000 vuoden ikäisistä arkeologisista löydöistä. Maata ovat hallinneet vuoron perään monet eri kansat. Turkin historia on osa laajempaa Välimeren alueen menneisyyttä. Antiikin Kreikan ja Rooman valtakunnan historia on suurelta osin myös Turkin historiaa.

Esihistoriallinen aika 100 000–2 000 eaa.[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Neoliittinen Anatolia

Anatoliasta on löydetty hyvin vanhaa paikoillaan ollutta metsästäjä-keräilijöiden asutusta ajalta noin 9000 eaa., jolloin rakennettiin vanhin tunnettu kivitemppeli – pyöreä kivipilarien kannattama rakennelma.lähde?

Niin sanotulta PPNB-ajalta on löydetty Nevali Corista poltetuja savipatsaita. Tämä enteli saviastioiden keksimistä.lähde?

Pitkään neoliittiselta kaudella asutusta Çayönüsta (Cayönü Tepesi) 7200–6600 eaa. on löydetty merkkejä varhaisesta sian kesyttämisestä ja monia varhaisia viljakasveja on jäljitetty Cayonun läheistyyteen.

Tähän Taurusvuorten juurella ja Tigriin latvoilla[1] sijaitsevaan paikkaan näyttää liittyvän myös varhaiset poltetut saviastiat eli keramiikka ja kupari.

Suurimman osan nykyisestä Turkista muodostava Anatolian niemimaa (joka tunnetaan myös nimellä Vähä-Aasia) on yksi maailman vanhimmista jatkuvasti asutetuista alueista, sillä se sijaitsee Aasian ja Euroopan risteyskohdassa. Kaakkois- ja Etelä-Turkissa oli kivikaudella varhaiseen maanviljelyn ja karjanhoidon keksimiseen ja leviämiseen liittyviä niin sanottuja neoliittisia kyliä, joista Çatal Hüyük (keraaminen neoliittinen) oli huomattavan suuri. Muita arkeologien löytämiä varhaisia maanviljelykyliä olivat Çayönü (esikeraaminen neoliittinen A–keraaminen neoliittinen), Nevali Cori (esikeraaminen neoliittinen B), Hacilar (keraaminen neoliittinen), Göbekli Tepe (esikeraaminen neoliittinen A) ja Mersin, jotka kuulunevat maailman vanhimpien ihmisasutuskeskusten joukkoon. Asutus Troijassa alkoi neoliittikaudella ja jatkui rautakaudelle. Kirjoitetun historian aikana anatolialaiset ovat puhuneet indoeurooppalaisia, seemiläisiä, eteläkaukasialaisia ja turkkilaisia kieliä sekä lisäksi useita alkuperältään tuntemattomia kieliä. Indoeurooppalaisten heetin ja luuvin kielten vanhuuden perusteella jotkut tutkijat ovat esittäneet Anatoliaa indoeurooppalaisen kielikunnan hypoteettiseksi alkukodiksi[2].

Dalyan, antiikin haudoilla
Celsuksen kirjasto Efesoksessa, vuodelta 135.

Antiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alueen ensimmäisen merkittävän valtakunnan muodostivat heettiläiset, 1700–1200-luvuilla ennen ajanlaskun alkua. Myöhemmin hallitsivat fryygialaiset, indoeurooppalainen kansa, kunnes kimmerialaiset tuhosivat heidän valtakuntansa 600-luvulla eaa.[3] Fryygiaa seuraavista valtiosta voimakkaimpia olivat Lyydia, Kaaria ja Lyykia. Lyydialaiset ja lyykialaiset puhuivat indoeurooppalaisia kieliä, mutta molempiin kieliin oli sulautunut ei-indoeurooppalaisia elementtejä ennen heettiläis- ja helleenikausia.

Anatolian länsirannikolla asui antiikin aikana joonialaisia. Rannikkoalue nimettiin myöhemmin Jooniaksi. Alueen huomattavimpia kreikkalaisia kaupunkeja olivat Miletos ja Efesos. Persialainen akemenidien valtakunta valloitti koko alueen 500- ja 400-luvuilla eaa. ja se joutui myöhemmin Aleksanteri Suuren haltuun vuonna 334 eaa.[4] Anatolia jaettiin tämän jälkeen useisiin pieniin hellenistisiin kuningaskuntiin, joihin kuuluivat Bithynia, Kappadokia, Pergamon ja Pontos. Kuningaskunnat joutuivat Rooman haltuun vuoteen 50 eaa. mennessä.[5] Vuonna 330 Rooman keisari Konstantinus Suuri valitsi Byzantionin Rooman valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi ja nimesi sen uudelleen Konstantinopoliksi (nykyisin İstanbul). Länsi-Rooman sortumisen jälkeen kaupungista tuli Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnan keskus.[6]

Turkkilaiset ja osmanien valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Osmanien valtakunta
Osmanien valtakunta valtansa huipulla (noin vuonna 1680)

Seldžukkien dynastia oli Oğuz-turkkilaisten Kınık-heimon haara, joka 800-luvulla eli islamilaisen maailman reunalla, Kaspianmeren ja Araljärven pohjoispuolella Oğuz-liiton Yabghun suurkaanikunnassa.[7] 900-luvulta alkaen seldžukit muuttivat kotialueeltaan Anatolian itäosiin.

Sulttaani Ahmedin moskeija on yksi merkittävimmistä osmanien valtakunnan jälkeensä jättämistä arkkitehtuurin mestariteoksista.

Kun turkkilaiset olivat voittaneet Bysantin valtakunnan Manzikertin taistelussa vuonna 1071 he alkoivat hylätä paimentolaisjuuriaan, saivat pysyvämmän roolin Anatoliassa ja synnyttivät Seldžukkien valtakunnan.[8] Valtakunta ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä vuoteen 1243 mennessä mongolit olivat voittaneet seldžukkiarmeijat, ja hiljalleen valtakunnan mahti hiipui. Seldžukkien vanavedessä Osman I:n hallitsema pieni turkkilainen ruhtinaskunta kehittyi osmanien valtakunnaksi ja täytti romahtaneiden seldžukkien ja bysanttilaisten jättämän tyhjiön.[9] Jo 1300-luvulla osmannien valtakuntaan kuului suurin osa sekä Anatoliasta että Balkanin niemimaasta. Bysantti pysyi kuitenkin itsenäisenä pienvaltiona vuoteen 1453 saakka, jolloin osmanit valloittivat loputkin siitä ja tekivät sen pääkaupungista, Konstantinopolista, oman pääkaupunkinsa, jonka nimeksi tuli Istanbul.

Osmanien valtakunta oli 623-vuotisen historiansa aikana vuorovaikutuksessa niin itäiseen kuin läntiseenkin maailmaan. 1500- ja 1600-luvuilla se kuului maailman voimakkaampiin poliittisiin entiteetteihinselvennä, ja joutui usein törmäyskurssille Itä-Euroopan valtioiden kanssa hankkiessaan tasaisesti lisää alueita Balkanilta ja Puola-Liettuan eteläosista.[10]

Valtakunta kuitenkin heikkeni 1800-luvulla, ja sen alue pieneni. Ensin siitä itsenäistyi Kreikka, myöhemmin Romania, Bulgaria ja Serbia, ja lisäksi se menetti Pohjois-Afrikassa sijainneet alueensa eurooppalaisille siirtomaavalloille. Myös Venäjä kävi monta sotaa Turkkia vastaan ja tavoitteli Konstantinopolinkin valloitusta. Turkkia nimitettiinkin Euroopan sairaaksi mieheksi.

Nuorturkkilaiset tekivät vallankumouksen 24. heinäkuuta 1908. He erottivat sulttaani Abd-ul-Hamid II:n seuraavana vuonna 27. huhtikuuta 1909. Uudeksi sulttaaniksi nousi Mehmed V. Vuosina 1911–1912 käydyssä Italian–Turkin sodassa Turkki menetti Libyan Italialle.[11] Vuosina 1912–1913 käydyissä Balkanin sodissa Turkki menetti suurimman osan jäljellä olleista Euroopan-puoleisista alueistaan Kreikalle, Bulgarialle ja Serbialle, ja samalla myös Albania itsenäistyi. Vuosia kestäneen taantumisen jälkeen valtakunta liittyi ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1914 solmittuaan 2. elokuuta 1914[12] Osmanien valtakunnan ja Saksan keisarikunnan liittosopimuksen – sotaan, jonka se lopulta hävisi. Sodan jälkeen voitokkaat ympärysvallat alkoivat jakaa Osmanien valtakuntaa Sèvresin sopimuksen mukaisesti.[9] Vuosina 1915–1917 Osmanien valtakunnan hallitus tappoi ja pakkosiirsi satoja tuhansia–yli miljoona armenialaista armenialaisten kansanmurhassa[13][14][15] sekä lukuisia assyrialaisia assyrialaisten kansanmurhassa.[16] Turkki irtautui maailmansodasta solmimalla ympärysvaltojen kanssa Mudroksen aselevon 31. lokakuuta 1918. Se merkitsi Turkin antautumista.[17]

Tasavallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antautuminen maailmansodassa lokakuussa 1918 ja Sèvresin sopimus elokuussa 1920 merkitsivät ympärysvaltojen miehitystä Istanbulissa ja İzmirissä. Miehitys antoi nuorturkkilaiselle liikkeelle lisää voimaa ja kannatusta turkkilaisten keskuudessa.[10] Mustafa Kemal Paššan, Gallipolin taistelussa kunnostautuneen sotilaskomentajan, johdolla käytiin Turkin itsenäisyyssota, jonka tarkoituksena oli Sèvresin sopimuksen ehtojen kumoaminen.[18] 18. syyskuuta 1922 mennessä miehitysarmeijat oli karkotettu, ja maahan syntyi uusi turkkilainen valtio. Vastaperustettu parlamentti lakkautti 1. marraskuuta 1922 muodollisesti sultanaatin ja lopetti samalla Osmanien valtakunnan 623 vuoden mittaisen valtakauden. Lausannen sopimus vuonna 1923 johti vastamuodostetun Turkin tasavallan suvereenisuuden tunnustamiseen osmanien valtakunnan seuraajavaltiona. Tasavalta julistettiin virallisesti syntyneeksi 29. lokakuuta 1923 uudessa pääkaupungissa Ankarassa.[10]

Kreikka pyrki hyötymään Turkin sekavasta tilanteesta. Versaillesissa käydyissä ensimmäisen maailmansodan rauhanneuvotteluissa kreikkalaisilla oli suuria aluevaatimuksia, varsinkin niistä Turkin alueista, joiden väestö oli kreikkalaista. Se saikin Sèvresin rauhassa Smyrnan (nyk. İzmirin) seudun, Egeanmeren saaria ja Itä-Traakian. Turkki menetti myös maan arabiankielisiä itäosia, jotka annettiin Britannian ja Ranskan mandaattialueiksi[19].

Kreikassa riemuittiin, että on syntynyt ”uusi Kreikka kahdelle mantereelle ja viiden meren rannoille”. Alueensa laajentamiseksi Kreikka aloitti hyökkäyksen Turkkia vastaan Smyrnassa. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti Turkin itsenäisyyssodan sytyttyä toukokuussa 1919, sillä se menestyi taisteluissa Kreikkaa paremmin. Kolme vuotta myöhemmin Kreikka evakuoi armeijansa Smyrnasta, ja Turkki aloitti syyskuussa 1922 kaupungin ryöstämisen ja kristityn väestön surmaamisen, joka vaati 30 000 ihmisen hengen. Lausannen rauhansopimus 1923 palautti Turkille ne alueet, jotka Sèvresin rauhassa olivat joutuneet Kreikalle. Näillä seuduilla vanhastaan asunut kreikkalaisväestö joutui suurimmaksi osaksi Kreikan ja Turkin väestönvaihdossa: Kreikasta Turkkiin siirtyi 400 000 muslimia ja Vähästä-Aasiasta Kreikkaan lähes 1,1 miljoonaa kristittyä.[19] Kymmenen vuoden sotimisen jäljiltä Turkki oli raunioina. Lisäksi se menetti kristittyjen maastamuuton vuoksi koulutetuimman ja varakkaimman osan väestöstään.[20]

Mustafa Kemal Atatürk, Turkin tasavallan perustaja ja ensimmäinen presidentti.

Kun Kemal Pašša oli noussut tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi, hän aloitti useita radikaaleja uudistuksia perustaakseen uuden maallisen Turkin sen osmanimenneisyyden jäänteistä.[10] Koko maailman muslimeja johtaneen kalifin virka lakkautettiin, islamilaisesta šaria-lainsäädännöstä luovuttiin, dervissien eli islamilaisten veljeskuntien kokoontumispaikat suljettiin, fetsin eli perinteisen päähineen käyttö kiellettiin ja ihmisiä rohkaistiin muutenkin pukeutumaan länsimaisittain. Lisäksi pyhäpäivä siirrettiin perjantaista sunnuntaihin, gregoriaaninen kalenteri otettiin käyttöön, siviililainsäädäntö uudistettiin Sveitsin mallin mukaiseksi ja rikoslainsäädäntö Italian mallin mukaiseksi, aakkoset vaihdettiin arabialaisista latinalaisiksi, perustuslaista poistettiin viittaus islamiin, koululaitos uudistettiin, sukunimet otettiin käyttöön ja naisille annettiin äänioikeus. Samalla Turkkiin luotiin autoritäärinen hallintorakenne ja valta keskitettiin Tasavaltalaiselle kansanpuolueelle. Demokratia parlamentteineen ja vaaleineen jäi muodolliseksi. Uudistukset vaikuttivat aluksi vain kaupungeissa elämän jatkuessa maaseudulla entiseen tapaan. Tavallinen kansa ei pitänyt uudistuksista.[20]

Sukunimilain mukaisesti Turkin parlamentti antoi Mustafa Kemalille vuonna 1934 kunnianimen "Atatürk" (Turkkilaisten isä).[18] Atatürkin jäädessä lapsettomaksi ei nimellä ole täten ollut toista kantajaa.

Vuonna 1937 radiotoiminta valtiollistettiin. BBC oli aloittanut radiolähetykset Turkissa vuonna 1922, ja yksityiset turkkilaiset radiolähetykset oli aloitettu viisi vuotta myöhemmin.[21]

Ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turkki liittyi toiseen maailmansotaan liittoutuneiden puolelle sodan loppuvaiheissa seremoniallisena eleenä. Maasta tuli Yhdistyneiden kansakuntien jäsen vuonna 1945.[22] Vuonna 1947 Yhdysvallat julisti ottavansa käyttöönsä Trumanin opin, kun Neuvostoliitto oli vaatinut sotilastukikohtia Turkin salmista ja kreikkalaiset olivat joutuneet vaikeuksiin yrittäessään kukistaa kommunisteja sisällissodassa. Opissa tuotiin julki Yhdysvaltojen aikeet taata Turkin ja Kreikan turvallisuus, ja tuloksena oli suurimittainen sotilaallinen ja taloudellinen tuki.[23] Vuonna 1949 Turkki liittyi Euroopan neuvostoon.[20]

Kun Turkki oli osallistunut Yhdistyneiden kansakuntien joukkojen kanssa Korean sotaan, maa liittyi vuonna 1952 Natoon. Maasta tuli Välimerellä suojamuuri Neuvostoliittoa vastaan. Läheinen liittoutuminen Yhdysvaltojen kanssa aiheutti kuitenkin protestointia turkkilaisten keskuudessa. Vuonna 1959 Turkki haki EEC:n jäsenyyttä. Seuraavana vuonna siitä tuli OECD:n jäsen. Kuuban ohjuskriisin ratkaisuneuvotteluissa 1962–1963 Yhdysvallat lupasi Neuvostoliitolle, että se poistaa Turkista Jupiter-ohjuksensa. Turkille luvattiin, että tilalle tulee sukellusveneisiin sijoitettuja Polaris-ohjuksia. Turkki paheksui silti sitä, että supervallat sopivat asian kuulematta Turkkia.[24][20]

Kypros oli 1960-luvulla pitkällisten poliittisten väkivaltaisuuksien kourissa. Saaren kreikkalaiset ja turkkilaiset ajautuivat vuonna 1963 sisällissotaan, ja Turkki alkoi pyrkiä Kyproksen kahtiajakamiseen. Kreikan sotilasjuntta tuki Kyproksella vuoden 1974 vallankaappausyritystä. Tällöin Turkki katsoi tilanteen vaativan sotilasoperaatiota, jonka seurauksena saarelle syntyi vuonna 1975 separatistinen, vain Turkin tunnustama Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta, joka julistautui vuonna 1983 itsenäiseksi valtioksi.[25]

Vuonna 1987 Turkki haki EY:n jäsenyyttä.[26][27] EU ja Turkki solmivat vuonna 1995 tulliliiton, joka astui voimaan seuraavana vuonna. Turkin parlamentti päätti tulliliiton voimaantulosta 13.12.1995. Samana päivänä se päätti demokraattisten uudistusten ohjelmasta. Turkin ulkoministeriö vastusti sitä, että Euroopan parlamentti ratifioi tulliliiton.[28] Vuonna 1999 Turkki hyväksyttiin EU:n jäsenehdokkaaksi Helsingin huippukokouksessa.[26]

Monipuoluejärjestelmä ja sotilasvallankaappauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksipuoluejärjestelmän aikakauden päätyttyä vuonna 1945 maahan syntyi monipuoluejärjestelmä, joka kuitenkin kärsi seuraavien vuosikymmenten aikana jännitteistä.[29] 13. toukokuuta 1950 järjestetyissä parlamenttivaaleissa oppositiopuolue demokraattinen puolue sai vaalivoiton ja lähes 85 % parlamentin paikoista. Reilua viikkoa myöhemmin 22. toukokuuta puolueen johtaja Celal Bayar valittiin presidentiksi.[30]

Oikeisto- ja vasemmistoryhmien välisistä kahnauksista johtunut poliittinen epävakaus 1960–1980-luvuilla synnytti useita vallankaappauksia vuosina 1960, 1971, 1980. Lisäksi islamistinen pääministeri Necmettin Erbakan pakotettiin eroamaan "postmodernissa vallankaappauksessa" vuonna 1997.[29] Turkin talouden 1980-luvulla alkanut vapautuminen muutti maan näkymiä; seuraavia vuosikymmeniä leimasivat peräkkäiset voimakkaan talouskasvun kaudet ja kriisit.[31]

Turkin kaakkoinen rajaseutu on vuosikymmenien ajan ollut levoton, koska alueen kurdiväestö on vaatinut itsehallintoa tai itsenäistä Kurdistania. Jyrkimmin asiaa on ajanut Kurdistanin työväenpuolue, joka on luokiteltu terroristijärjestöksi.[32] Sen johtaja Abdullah Öcalan on ollut vangittuna vuodesta 1999.

Vuonna 1999 maanjäristys Izmitissä surmasi 17 000 henkeä.[27]

Turkin politiikan näkyvimpiä vaikuttajia olivat sosiaalidemokraatti Bulent Ecevit, joka toimi viisi kertaa Turkin pääministerinä neljän vuosikymmenen aikana vuosien 1974-2002 välillä[33] sekä Ecevitin poliittinen kiistakumppani, konservatiivi Suleyman Demirel, joka vaikutti Turkin politiikassa viidellä vuosikymmenellä ollen seitsemän kertaa maan pääministeri vuosien 1964-1993 välillä sekä presidentti vuosina 1993-2000.[34]

Vuonna 2001 islamilainen Hyvepuolue kiellettiin ja islamilainen poliittinen liike jakautui.[26]

Recep Tayyip Erdoğanin hallintokausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Recep Tayyip Erdoğan, Turkin presidentti vuodesta 2014 ja pääministeri vuosina 2003-2014.

Talousvaikeudet johtivat uusiin vaaleihin vuonna 2002. Niissä nousi valtaan kansalliskonservatiivinen, islamilainen mutta EU-jäsenyyttä kannattava Oikeus- ja kehityspuolue AKP.

Kesäkuussa 2003 aloitettiin Unicefin ja Turkin valtion yhteistyöhankkeena Tytön kouluun -kampanja, jonka tarkoituksena oli saada koulutielle kaikki peruskouluikäiset tytöt, jotka eivät käyneet koulua tai olivat jättäneet koulunkäynnin kesken.[35]

Vuonna 2003 noin 60 ihmistä kuoli pommi-iskuissa Istanbulissa.[36][27] Nämä Al-Qaidan tekemät iskut kohdistuivat juutalaisiin.

Turkki aloitti 2005 neuvottelut Euroopan unionin kanssa Turkin liittymisestä unioniin.[27] EU ja Kypros vaativat Turkkia avaamaan satamansa kyproslaisille aluksille. Turkki puolestaan vaati Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan kauppasaarron purkamista. Kyproksen kysymys oli esillä syksyllä 2006, mutta kiistaan ei löydetty ratkaisua. EU:n jäseneksi hyväksytty Kyproksen tasavalta pystyy veto-oikeudellaan estämään Turkin jäsenyyden.[37]

Toimittajat ilman rajoja -järjestön vuoden 2006 lehdistönvapausindeksissä Turkki sijoittui sijalle 98. Suurin lehdistönvapautta rajoittava tekijä oli vuoden 1982 perustuslaki, joka rajoitti yksilön oikeuksia ja antoi viranomaisille laajat toimintavaltuudet. Vuonna 2007 Turkissa toimi kolmisenkymmentä valtakunnallista sanomalehteä ja satoja aikakaus- ja paikallislehtiä. Valtakunnallisten päivälehtien yhteenlaskettu levikki oli noin 4 miljoonaa. Vähäisestä levikistä huolimatta lehdistöllä oli suuri yhteiskunnallinen merkitys. Suosituimpien päivälehtien kolumnistit olivat tärkeitä mielipidevaikuttajia. Yksityisiä televisioasemia oli vuonna 2007 16 ja valtiollisia 5.[21]

Presidentti Ahmet Necdet Sezerin virkakausi päättyi 2007, jolloin maalle oli tarkoitus valita uusi presidentti. Hallitseva AKP-puolue asetti ehdolle ulkoministeri Abdullah Gülin, joka ei ensimmäisellä kierroksella saanut tarvittavaa enemmistöä. Gülin ehdokkuus sai opposition marssimaan ulos parlamentista. Häntä vastaan ja sekulaarisen Turkin puolesta järjestettiin miljoonan marssijan joukkomielenosoitus. Turkin asevoimien pääesikunnan päällikkö kenraali Yaşar Büyükanıt ilmaisi 27. huhtikuuta toiveensa, että presidentin pitäisi olla koko sydämestään uskollinen tasavallan periaatteille. Ensimmäisessä presidenttiäänestyksessä paikalla oli 361 edustajaa, joista 357 kannatti Gülia. Korkein oikeus kuitenkin tuomitsi äänestyksen, koska lain mukaan paikalla pitää olla 367 edustajaa. Poliittisen kriisin ratkaisemiseksi parlamentti päätti yksimielisesti järjestää vaalit 22. heinäkuuta, neljä kuukautta etuajassa.[38][39] Parlamentti yritti myös perustuslainmuutoksella muuttaa presidentin suoralla kansanvaalilla valittavaksi, mutta presidentti Sezer esti veto-oikeudellaan muutoksen, jota piti tarpeettomana ja parlamentarismin vastaisena[40]. Seuranneissa parlamenttivaaleissa hallitseva AKP sai lähes 47 prosenttia äänistä, 13 prosenttiyksikköä enemmän kuin edellisissä, ja määräenemmistön.[41]

Turkki pyrki tukemaan Euroopaan muslimeja ja sen suhteet Israeliin huononivat. Maa tuki sunnikapinallisia Syyrian sisällissodassa. Se myös pyrki toimimaan Syyrian kurdeja vastaan.

Turkkia vuodesta 2002 tosiasiallisesti johtanut ja pääministerinä vuodesta 2003 toiminut AKP:n johtaja Recep Tayyip Erdoğan valittiin elokuussa 2014 presidentiksi maan ensimmäisissä suorissa presidentinvaaleissa.[42][43] Erdoğanin aikana AKP hyväksytti vuonna 2017 kansanäänestyksellä uuden perustuslain, joka muutti maan presidenttijohtoiseksi[44]. Osa uuden perustuslain vastustajista oli yrittänyt heinäkuussa vuonna 2016 vallankaappausta ja tämä vallankaappausyritys antoi presidentille syyn toteuttaa hallinnossa suuria puhdistuksia erottamalla johtopaikoilta hallintonsa kriitikkoja.[45].

Opposition mukaan Erdoğan lisäsi valtaansa sananvapauden ja kansalaisyhteiskunnan kustannuksella.[46]

EU vastusti Erdoğanin itsevaltaisina pitämiään pyrkimyksiä.[47] Erdoğan pyrki luomaan hyvät välit Trumpiin ja Putiniinkin, mutta samalla Turkki etääntyi Euroopasta[48].

Huhtikuussa 2018 presidentti Erdoğan ilmoitti, että maan presidentin- ja parlamenttivaalit järjestetään ennenaikaisesti kesäkuussa 2018. Edellisenä vuonna kansanäänestyksessä niukasti hyväksytty presidentin valtaa lisäävä perustuslain uudistus astuisi myös voimaan ennenaikaisesti vaalien jälkeen.[49] Kesäkuun 2018 parlamenttivaaleihien oppositio muodosti yhteisen vaaliliiton haastaakseen presidentti Recep Tayyip Erdoğanin. jonka vastustaminen oli oppositiota yli ideologisten jakolinjojen yhdistävä asia. Opposition vaaliliitossa olivat Turkin suurin oppositiopuolue, sekulaari ja tasavaltalainen CHP, islamilais-vanhoillinen Saadet ja kansallismielinen IYI-puolue. Sitä tuki myös pieni keskustaoikeistolainen DP. Kurdipuolue HDP ei kuulunut oppositon vaaliliittoon. HDP pääsi ensi kertaa parlamenttiin vuonna 2015, jolloin se onnistui keräämään ääniä paitsi kurdeilta, myös vähemmistöjä ja feminismiä korostavalla politiikallaan. Toisella puolella oli presidentti Erdoğanin AKP ja sen liittolainen äärioikeistolainen MHP. Äänikynnys parlamenttiin oli 10 prosenttia.[50]Turkin presidentinvaaleissa kesäkuussa 2018 presidentti Recep Tayyip Erdoğan voitti ja voimaan astui perustuslain uudistus, joka lisäsi huomattavasti presidentin valtaa. Samassa yhteydessä pidetyissä parlamenttivaaleissa hallitseva puolue, Erdoğanin AKP sai liittolaisineen parlamenttiin enemmistön.[51]

Turkin joukot tunkeutuivat Syyrian kurdialueelle vuonna 2019[52]. Syynä tähän oli se, että Turkki sanoi Syyrian kurdien tukevan Turkin kurdikapinallisia. Talous kasvoi Erdoğanin aikana alussa nopeasti[53]. Kasvu hiipui vuosina 2018-2019[54]. Vuonna 2019 opposition edustaja voitti Istanbulin pormasterinvaaleissa. Hallituspuolue piti voittoa väärennettynä, ja vaati uusintavaalit. Nämä järjestettiin, ja opposition Ekrem Imamoğlu voitti vaaleissa vielä enemmän. Tämän kaosittiin enteilevän mahdollista AKP:n heikentymistä koko maassa[55].

Vuosia jatkuneen Syyrian sisällissodan seurauksena Turkkiin on paennut yli kaksi miljoonaa syyrialaispakolaista.[56] Syyrian sisällissodassa Turkki on tukenut presidentti Bashar al-Assadin hallintoa vastaan taistelevia kapinallisia ja Venäjä on tukenut al-Assadin hallintoa. Marraskuussa 2015 Turkki ampui alas venäläisen hävittäjäkoneen ja maiden välit kiristyivät äärimmilleen.[57] Kesästä 2016 lähtien välit taas lämpenivät tämän maiden keskinäiset suhteet jäädyttäneen tapahtuman jäädessä taka-alallee. Maiden välien taas lämmettyä Turkki tilasi heinäkuussa 2019 Venäjältä pitkän matkan paikallisten ilmaohjusten torjuntajärjestelmän, mikä puolestaan kiristi Turkin suhteita Nato-liittolaiseen Yhdysvaltoihin.[58] Maaliskuussa 2020 Venäjä ja Turkki sopivat tulitauosta Syyrian Idlibissä. Syyrian hallituksen joukot olivat edenneet Venäjän ilmapommitusten tuella Turkin tukemien Syyrian kapinallisten viimeisellä vahvalla alueella Idlibissä koko alkuvuoden 2020. Turkki ja Syyria kävivät hetken alueella avointa sotaa, kun Turkki kosti kolonnaansa vastaan tehdyn tuhoisan iskun, jossa kuoli virallisten tietojen mukaan 34 turkkilaista sotilasta. Tulitauon lisäksi sovittiin myös, että Idlibin lävitse kulkevalle M4-moottoritielle tulee yhteensä 12 kilometriä leveä suojavyöhyke. Venäjän ja Turkin joukot alkavat sopimuksen mukaan valvoa osaa moottoritiestä yhdessä.[59]

Aikajana Turkin historiasta[60].[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Andre, Wink: Al Hind: The Making of the Indo Islamic World, Vol. 1, Early Medieval India and the Expansion of Islam, 7th-11th Centuries. Brill Academic Publishers, 1990. ISBN 90-04-09249-8.
  • Cyril, Mango: The Oxford History of Byzantium. Oxford University Press, USA, 2002. ISBN 0-19-814098-3.
  • Patrick, Kinross: The Ottoman Centuries: The Rise and Fall of the Turkish Empire. Morrow, 1977. ISBN 0-688-03093-9.
  • Stanford, Jay Shaw & Kural Shaw, Ezel: History of the Ottoman Empire and Modern Turkey. Cambridge University Press, 1977. ISBN 0-521-29163-1.
  • Mango, Andrew: Ataturk. Overlook, 2000. ISBN 1-58567-011-1.
  • Erik Jan Zürcher: Turkey: A Modern History, s. 288. I. B. Tauris & Co, 2004. ISBN 0857730541.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ http://ancientneareast.tripod.com/Cayonu_Tepesi.html
  2. ↑ Balter, Michael: Search for the Indo-Europeans: Were Kurgan horsemen or Anatolian farmers responsible for creating and spreading the world's most far-flung language family?. Science, 27.2.2004, nro 303, s. 1323.
  3. ↑ Anatolia and the Caucasus (Asia Minor), 2000–1000 B.C. in Timeline of Art History New York: The Metropolitan Museum of Art. Viitattu 7.1.2007.
  4. ↑ Hooker, Richard: Ancient Greece: The Persian Wars Washington State University, WA, United States. Arkistoitu 24.12.2006. Viitattu 7.1.2007.
  5. ↑ Anatolia and the Caucasus (Asia Minor), 1000 B.C. - 1 A.D. in Timeline of Art History October 2000. New York: The Metropolitan Museum of Art. Viitattu 21.12.2006.
  6. ↑ Daniel C. Waugh: Constantinople/Istanbul 2004. University of Washington. Viitattu 7.1.2007.
  7. ↑ Andre, Wink: Al Hind: The Making of the Indo Islamic World, Vol. 1, Early Medieval India and the Expansion of Islam, 7th-11th Centuries. Brill Academic Publishers, 1990. ISBN 90-04-09249-8. lähde tarkemmin?
  8. ↑ Cyril, Mango: The Oxford History of Byzantium. Oxford University Press, USA, 2002. ISBN 0-19-814098-3. lähde tarkemmin?
  9. ↑ a b Patrick, Kinross: The Ottoman Centuries: The Rise and Fall of the Turkish Empire. Morrow, 1977. ISBN 0-688-03093-9. lähde tarkemmin?
  10. ↑ a b c d Stanford, Jay Shaw & Kural Shaw, Ezel: History of the Ottoman Empire and Modern Turkey. Cambridge University Press, 1977. ISBN 0-521-29163-1. lähde tarkemmin?
  11. ↑ Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 73. Helsinki: Otava, 1950.
  12. ↑ Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 74. Helsinki: Otava, 1950.
  13. ↑ Q&A Armenian 'genocide' BBC. Viitattu 27.1.2007.
  14. ↑ Kirje Turkin pääministerille (vanhentunut linkki) Genocide Watch. Arkistoitu 4.6.2007. Viitattu 25.5.2007.
  15. ↑ ArmenianGenocide.org armenian-genocide.org. Viitattu 25.5.2007.
  16. ↑ Native Christians Massacred. The Ottoman Genocide of the Assyrians during World War I University of Toronto Press. Viitattu 25.5.2007.
  17. ↑ Erik Jan Zürcher: Turkey: A Modern History, s. 124–125. I. B. Tauris & Co, 2004. ISBN 0857730541.
  18. ↑ a b Mango, Andrew: Ataturk. Overlook, 2000. ISBN 1-58567-011-1. lähde tarkemmin?
  19. ↑ a b Torbacke, Jarl: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 16: Ensimmäinen maailmansota, s. 242–243. Suomentanut Eskelinen, Heikki. Otava, 2004. ISBN 951-1-09277-4.
  20. ↑ a b c d Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 26-27. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  21. ↑ a b Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 88-89. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  22. ↑ Growth in United Nations membership (1945-2005) United Nations. Viitattu 7.1.2007.
  23. ↑ James A. Huston: Outposts and Allies: U.S. Army Logistics in the Cold War, 1945-1953 Susquehanna University Press.
  24. ↑ Erik Jan Zürcher: Turkey: A Modern History, s. 288. I. B. Tauris & Co, 2004. ISBN 0857730541.
  25. ↑ Timeline: Cyprus British Broadcasting Corporation. Viitattu 9.1.2007.
  26. ↑ a b c Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 18-19. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  27. ↑ a b c d Timeline Turkey BBC News
  28. ↑ Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 81, 210. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  29. ↑ a b Hale, William Mathew: Turkish Politics and the Military. Routledge (UK), 1994. ISBN 0-415-02455-2. lähde tarkemmin?
  30. ↑ Simonen, Salama: Mitä Missä Milloin 1951, s. 20. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  31. ↑ Tevfik F. Nas: Economics and Politics of Turkish Liberalization. Lehigh University Press, 1992. ISBN 0-934223-19-X. lähde tarkemmin?
  32. ↑ Turks Charge Kurd With Inciting Hatred 24.2.2007. Washington Post. Viitattu 20.11.2016. (englanniksi)
  33. ↑ Turkish ex-PM Bulent Ecevit dies news.bbc.co.uk. 5.11.2006. Viitattu 23.3.2020. (englanniksi)
  34. ↑ Turkish ex-President Demirel dies BBC News. 17.6.2015. Viitattu 23.3.2020. (englanniksi)
  35. ↑ Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 344. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  36. ↑ Turkin poliisi pidätti kymmeniä terroriepäiltyjä Yle Uutiset. 15.10.2009. Viitattu 13.10.2011.
  37. ↑ Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 390. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  38. ↑ Turkish court blocks Islamist's bid for presidency Independent. Arkistoitu 5.6.2007. Viitattu 5.5.2007.
  39. ↑ One million Turks protest over 'plans for Islamic state' Independent. Arkistoitu 2.5.2007. Viitattu 5.5.2007.
  40. ↑ Turkin presidentti esti perustuslain muutoksen Yle. Viitattu 25.5.2007.
  41. ↑ Islamic Pragmatists Triumph in Turkey Spiegel. Viitattu 23.7.2007.
  42. ↑ "Erdoğan on Turkille suuri onni" – presidentinvaalit ratkennevat ensimmäisellä kierroksella Yle Uutiset. Viitattu 23.3.2020.
  43. ↑ Umut Uras: Erdogan wins Turkey's presidential election www.aljazeera.com. Viitattu 23.3.2020.
  44. ↑ Turkin kohtalon päivä – itsevaltainen presidentti vai perinteinen demokratia? Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  45. ↑ Köyhän lähiön pojasta presidentiksi – Turkin Erdoğan on voittanut monta ottelua, miten hänen käy nyt? Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  46. ↑ Erdoğan tiukentaa otettaan entisestään – armeija saattaa siirtyä hallituksen alaisuuteen, vävy talousministeriksi Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  47. ↑ Uhkailua ja poliisivalvontaa – Oppositio kampanjoi Turkissa paineen alla Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  48. ↑ Turkki etääntyy yhä Euroopasta ts.fi. 26.6.2018. Arkistoitu 6.2.2020. Viitattu 6.2.2020.
  49. ↑ Analyysi: Turkin hallinto haluaa pikavaalit ennen talouskuplan puhkeamista Yle Uutiset. Viitattu 23.3.2020.
  50. ↑ Turkki äänestää jännittävissä vaaleissa – Sinetöidäänkö Erdoğanin yksinvalta vai järjestääkö oppositio yllätyksen? Yle Uutiset. Viitattu 23.3.2020.
  51. ↑ Erdoğan varmistui Turkin vaalien voittajaksi – "Emme polvistu muiden kuin jumalan edessä" Yle Uutiset. Viitattu 23.3.2020.
  52. ↑ Miksi Turkki hyökkää Syyriaan, ja mitä siitä seuraa? Tässä 100 ja 400 sanan mittaiset vastaukset Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  53. ↑ Turkki syyttää liiran syöksystä pahansuopia ulkovaltoja – edes markkinat eivät saa Erdoğania katsomaan peiliin Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  54. ↑ Calle Koskela: Turkin talous sinnittelee kriisin partaalla verkkouutiset.fi. 18.5.2019. Viitattu 6.2.2020.
  55. ↑ Iso takaisku Turkin valtapuolueelle – Opposition ehdokas voitti Istanbulin pormestarinvaalit Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  56. ↑ Situation Syria Regional Refugee Response data2.unhcr.org. Viitattu 23.3.2020.
  57. ↑ Nato-maa Turkki ampui alas venäläisen hävittäjän Syyrian rajalla – Putin: ”Selkäänpuukotus terroristien apureilta” Helsingin Sanomat. 24.11.2015. Viitattu 23.3.2020.
  58. ↑ Natoon kuuluva Turkki teki asekaupat Venäjän kanssa – saattaa johtaa Yhdysvaltojen pakotteisiin www.iltalehti.fi. Viitattu 23.3.2020.
  59. ↑ Turkki | Venäjä ja Turkki sopivat tulitauosta Syyriassa Helsingin Sanomat. 5.3.2020. Viitattu 23.3.2020.
  60. ↑ Anu Leinonen: Turkki Euroopan rajalla?, s. 14. Gaudemaus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aasian valtioiden historia
 Afganistan  Yhdistyneet arabiemiirikunnat  Armenia  Azerbaidžan  Bahrain  Bangladesh  Bhutan  Brunei
 Etelä-Korea  Filippiinit  Georgia  Indonesia  Intia  Irak  Iran  Israel
 Itä-Timor  Japani  Jemen  Jordania  Kambodža  Kazakstan  Kiina  Kirgisia
 Kuwait  Laos  Libanon  Malediivit  Malesia  Mongolia  Myanmar    Nepal
 Oman  Pakistan  Palestiina  Pohjois-Korea  Qatar  Saudi-Arabia  Singapore  Sri Lanka
 Syyria  Tadžikistan  Taiwan  Thaimaa  Turkki  Turkmenistan  Uzbekistan  Venäjä
 Vietnam  Hongkong  Macao
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Turkin_historia&oldid=21565691”