Tadžikistanin historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
n · k · m

Tadžikistan on entisistä Keski-Aasian neuvostotasavalloista ainoa, jonka väestö ei ole turkkilaista perimää, vaan tadžikit ovat iraninsukuinen kansa. Tadžikit polveutuvat persialaisheimoista, jotka harjoittivat maanviljelyä, eivätkä he siten olleet paimentolaisia. Tadžikkien asuttamat alueet ovat olleet varhaishistoriallisina aikoina persialaisten hallinnassa, kunnes Aleksanteri Suuri valloitti alueet 330 eaa. Sittemmin alueet ovat kuuluneet Baktriaan ja persialaisen Sassanidien dynastian hallintaan. 700-luvulla arabivalloitusten mukana alueelle saapui islam. Mongolit valtasivat alueen 1200-luvulla ja tämän jälkeen valtaa pitivät timuridit. Uzbekkien hallitsema Buharan kaanikunta hallitsi Tadžikistanin aluetta 1500-luvulta lähtien. Venäjän keisarikunnan laajetessa Keski-Aasiaan, Buhara ja Tadžikistanin alue sen mukana joutuivat venäläisten alaisuuteen. Venäjän vallankumouksen jälkeen Tadžikistanista tuli osa Neuvostoliittoa. Neuvostohallinnon aikana Tadžikistan oli köyhä ja maanviljelyksestä elantonsa saava neuvostotasavalta. Tadžikistan itsenäistyi Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena vuonna 1991. Vasta itsenäistynyt maa ajautui sisällissotaan.[1] Maata on vuodesta 1992 lähtien hallinnut Emomali Rahmon.[2]

Esi- ja varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarazmin muinaisaikaisen asutuksen jäännökset.

Tadžikistanin alueelta on löydetty runsaasti esihistoriallisia esineitä, sekä taide ja arkkitehtonisia monumentteja. Varhaisimmat merkit Tadžikistanin alueen ihmisasutuksesta ovat peräisin paleoliittiselta kaudelta, noin 800 000 vuotta sitten. Tälle aikakaudelle on ajoitettu varhaisimmat löydetyt kivityökalut, joiden uskotaan olevan nykyihmisen käyttämiä.[3] Alueella uskotaan olleen ihmisasutusta koko paleoliittisen kauden ajan, sillä arkeologiset löydökset eri kaivauksissa on ajoitettu miljoonan ja viiden tuhannen vuoden välille.[4]

Yksi Tadžikistanin vanhimmista pysyvästi asutuista paikoista on Sarazm, jossa tiedetään olleen neoliittista ja varhaista pronssikautista asutusta noin 5000-4000 eaa. Tältä ajalta on merkkejä viljelyksistä ja karjankasvatuksesta.[3]

Iranilaisia kieliä puhuvia kansoja saapui alueelle vuosina 2000–1000 eaa.[5] Ensimmäiset keskusjohtoiset valtakunnat Tadžikistanin maaperällä olivat nykyisen maa-alueen itä- ja eteläosissa sijainnut Baktria ja pohjoisosissa sijainnut Sogdiana.[3] Nykyisten tadžikkien esi-isinä pidetään sogdialaisia ja baktrialaisia, sekä mahdollisesti joitakin muita heimoja.[6][7]

Kuudennella vuosituhannella eaa. persialainen akhaimenidien valtakunta levittäytyi Keski-Aasiaan.[8] Kyyros Suuri teki sotaretken itään vuonna 538 eaa. Tällä sotaretkellä hän alisti Sogdianan ja Baktrian Persian satraapeiksi.[9] Aleksanteri Suuri valloitti Keski-Aasian sotaretkellään alueen vuonna 329 eaa.[5][3] Hän perusti alueelle Alexandria Eschatên kaupungin, jonka paikalla on nykyisin Tadžikistanin toiseksi suurin kaupunki Hudžand. Tämän seurauksena sogdit nousivat kapinaan ja surmasivat joitakin Aleksanterin sotilaita, koska heidän perinteinen paimentolainen elämäntapansa oli korvattu kaupunkiasutuksella.[10]

Antiikin aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diadokkivaltakunnat vuonna 301 eaa.

Aleksanteri Suuren vuonna 323 eaa. tapahtuneen kuoleman ja siitä seuranneiden diadokkisotien jälkeen Baktriasta tuli osa seleukidien valtakuntaa.[11] Valtakunnan keskus oli Vähässä-Aasiassa ja maantieteellisen etäisyyden vuoksi sillä oli vain vähän valtaa Baktriassa. Tämä mahdollisti sen, että Baktrian hallitsija Diodotos I perusti myös nykyisen Tadžikistanin aluetta hallinneen Kreikkalais-baktrialaisen kuningaskunnan, ja julisti alueen itsenäiseksi seleukidien vallasta 240 eaa.[11][12] Antiokhos III:n komentamat seleukidien joukot hyökkäsivät Kreikkalais-baktrialaiseen kuningaskuntaan, mutta samana vuonna Baktrian ja seleukidien välille solmittiin rauhansopimus, joka vahvisti Kreikkalais-baktrialaisen kuningaskunnan suvereniteetin.[13]

Toisella vuosisadalla eaa. kaikki Baktrian pohjoiset alueet, mukaanlukien nykyinen Tadžikistan, joutuivat Uzbekistanista ja Turkmenistanista saapuneiden paimentolaisten hallintaan ja Baktrian kreikkalaisten kuninkaiden valta heikkeni yhä enemmän. Vuosisadan lopussa Kreikkalais-baktrialainen kuningaskunta luhistui ja Tadžikistanin alueen valtasivat indoeurooppalaiset yuezhi-heimot.[13] Heimojen hallitsemista alueista kehittyi vähitellen Kušana-valtakunta, joka laajensi alueitaan Baktriaan ja Hindukushille.[14] Kušana-valtakunnan ajalla oli merkittävä vaikutus buddhalaisuuden leviämisen edistäjänä.[8] Laajimmillaan valtakunta oli kuningas Kaniškan valtakaudella vuosina 78–144, jolloin se hallitsi suurta osaa Keski-Aasiasta.[14][15] Kaniškan kuoltua valtakunta alkoi taantua ja 300-luvulla Kušana-valtakunta alkoi heikentyä persialaisten Sassanidien vaikutusvallan kasvaessa alueella.[16] Sassanidien hallitsemasta Persiasta muodostui alueen voimakkain suurvalta, joka otti Kušana-valtakunnan alueet hallintaansa.[17]

Sassanidien hallitsema valtakunta oli 600-luvulle asti yksi maailman voimakkaimmista valtiosta ja länsirajallaan se kävi useita sotia Rooman valtakuntaa vastaan ja tämän romahdettua Bysantin valtakuntaa vastaan. Sassanidien valtakaudella Keski-Aasiaan levisi heidän valtionuskontonsa zarathustralaisuus.[18]

Islamilaisten dynastioiden aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaisten valloitusten vaiheet.
Muotokuva Mohammed Šaibanista

600-luvun alussa sassanidien valtakunta romahti vaiheittain Bysanttia vastaan käydyn sodan myötä.[18] Myös Bysantti heikkeni siinä määrin, että sekin joutui kohtaamaan uuden Lähi-idästä nousevan uhan, jonka muodostivat myös molempien valtakuntien apujoukkoihin kuuluneet paimentolaisheimot. Suositun teorian mukaan nämä olivat etnisesti arabeja, jotka olivat omaksuneet uuden uskonnon, islamin, minkä innoittamana he lähtivät ryöstelemään Keski-Aasiaa ja Pohjois-Afrikkaa.[19] Toisten teorioiden mukaan arabi-identiteetti olisi kehittynyt vasta 700-luvulla, joten 600-luvun valloittajat eivät olisi pitäneet itseään vielä arabeina.[20][21] Arkeologiset lähteet eivät liioin tue väitettä, että paimentolaiset olisivat pitäneet itseään muslimeina.[22] Paimentolaisten valloitusretket saavuttivat myös nykyisen Tadžikistanin alueen ja väestö alkoi kääntyä valloittajien uskoon. 800-luvulla islam oli yleinen uskonto Keski-Aasiassa,[8] vaikka enemmistö ei vielä ollutkaan muslimeja.[23]

Islamilaisista dynastioista oli Tadžikistanin kansallisen identiteetin kehittymisen kannalta merkittävin vuosina 875-999 hallinnut samanidien dynastia. Samanidit hallitsivat suurta osaa nykyisestä Tadžikistanista. Tänä aikakautena persian kieli elpyi arabivalloitusten jälkeen ja siitä tuli Keski-Aasian valtakieli.[8] Tadžikin kieli kuuluu iranilaisten kielten kieliryhmään ja se on hyvin lähellä farsin ja darin kieliä.[24] Samanidikaudella Buharasta muodostui Keski-Aasian kulttuurinen keskus. 900-luvun loppupuolella Samanidien valtakunta joutui sekä etelän, että pohjoisen suunnassa kohtaamaan turkkilaiskansojen laajentumispyrkimykset. Vuonna 999 Karakhanidien turkkilaisheimo kukisti Samanidit, eikä Keski-Aasiaan enää tämän jälkeen tullut persialaista suurvaltaa.[25] Turkkilaisheimojen muuttoliike Keski-Aasiaan alkoi 800-luvulla ja suurimmillaan se oli 1000-luvulla. Keski-Aasian muuttaneet turkkilaiskansat omaksuivat vaihtelevassa määrin persialaisen kulttuurin. Sukupolvien kuluessa jotkut heistä unohtivat paimentolaisuuteen perustuvan elämäntapansa ja asettuivat aloilleen, mikä toi heidät läheisempään yhteyteen persialaisia kieliä puhuneiden kanssa. Tässä vuorovaikutuksessa sekä turkkilaiset että persialaiset alkoivat omaksua kulttuurisia vaikutteita toisiltaan.[8]

Seuraavien vuosisatojen ajan alue josta myöhemmin tuli Tadžikistan, oli osa turkkilaisten tai mongolien hallitsemaa valtiota. Persian kieli kuitenkin säilyi edelleen hallintokielenä, koulutuksessa ja kirjallisuudessa. 1000-luvun ja 1400-luvun välisenä aikakautena aluetta hallitsivat seldžukit, mongolit ja timuridit. Toistuvat valtataistelut alueen hallinnasta aiheuttivat omat rasitteensa alueen asukkaille. Erityisesti mongolivalloitusten aikana useita tärkeitä kaupunkeja tuhottiin.[8]

1500-luvulla Muhammad Šaibanin perustama Šaibanidien uzbekkidynastia valloitti suuren osan Keski-Aasiaa, mutta sen yhtenäisyys alkoi hajota valloitusten jälkeen.[8][26] 1800-luvulle tultaessa nykyisen Tadžikistanin alueella hallitsivat uzbekkien Buharan kaanikunta, Ferganan laaksoon keskittynyt Kokandin kaanikunta, sekä paštujen Dorrani-valtakunta.[8]

Venäjän valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun toisella puoliskolla Keski-Aasiaan alkoi muuttaa yhä useampia venäläisiä erilaisten taloudellisten ja geopoliittisten tekijöiden kannustamana. Tulijat kohtasivat aseellista vastarintaa, mutta tadžikkien yhteiskuntaan tämä ei vielä vaikuttanut. 1860-luvulle tultaessa Venäjän keisarikunnassa katsottiin että Keski-Aasian kaanikunnat oli kukistettava, näiden vastustettua Venäjän laajentumista Kazakstanin aroille.[27] Venäläiset aloittivat 1860-luvulla Keski-Aasian valloitukset. Vuonna 1868 valloitettiin Buharan kaanikunta, vuonna 1873 Hivan kaanikunta ja vuonna 1875 Kokandin kaanikunta.[28][29] Venäjä päätti olla liittämättä Buharaa suoraan omaan hallintaansa, sillä se varoi tästä aiheutuvia seurauksia islamilaisessa maailmassa ja Iso-Britanniassa. Sen sijaan tsaarin hallinto teki Buharan emiirin kanssa protektoraattisopimuksen, joka liitti sen omaan etupiiriinsä. Korvaukseksi menetetyistä alueista venäläiset myönsivät Buharan emiirille Dušanben alueen, josta myöhemmin tuli Tadžikistanin pääkaupunki.[27]

Turkestan vuonna 1900

Venäjän laajentuminen Keski-Aasiaan toi venäläiset kosketuksiin brittiläisten hallitseman Intian ja Afganistanin kanssa, mikä toi Venäjän törmäyskurssille Iso-Britannian kanssa. Keski-Aasia joutui osaksi brittien ja venäläisten välistä suurta peliä.[30][29] Maat sopivat rajalinjoista vuonna 1895. Sen seurauksena Tadžikistanin alueella nykyisin olevat Pamirvuoriston itäosat liitettiin Venäjän valtapiiriin.[27]

Venäjän hallinnon alla Keski-Aasiassa tehtiin monia uudistuksia, mutta nykyisen Tadžikistanin alueella tavallisilla asukkailla ei juuri ollut yhteyksiä venäläisiin tai heidän virkamiehiinsä. Harvat venäläiset asuivat Tadžikistanin alueella, eivätkä Venäjän viranomaiset osoittaneet mielenkiintoa alueen kehittämistä kohtaan. Kylien paikallinen hallinto jatkoi vakiintuneita perinteitään. Merkittävintä oli puuvillan tehotuotannon aloitus Ferganan laakson alueella 1870-luvulla.[27]

Venäläisvastaisuus Keski-Aasiassa alkoi kasvaa 1800-luvun lopulla, kun alueelle muutti yhä enemmän venäläisiä ja Venäjän hallinto alkoi puuttua yhä enemmän Keski-Aasian kansojen asioihin. Keski-Aasiassa syntyi jadidismiksi kutsuttu liike, joka vastusti venäläisvaltaa ja korosti keskiaasialaisten omia islamilaisia perinteitä.[27][31] Ensimmäisen maailmansodan alkaessa aate oli levinnyt jo Tadžikistaniin ja useissa nykyisissä Tadžikistanin kaupungeissa oli maanalaisia jadidistijärjestöjä. Tällöin tyytymättömyys Venäjän valtaa kohtaan oli kasvanut. Keskiaasialaiset valittivat erityisesti syrjivästä verotuksesta ja venäläisten kauppiaiden hinnoittelusta. Tilanne kärjistyi, kun Venäjä ilmoitti kumoavansa aiemmin keskiaasialaisille lupaamansa vapautuksen asepalveluksesta.[27] Keski-Aasiassa syttyi Basmatšin kapina, joka suuntautui Venäjän valtaa vastaan. Tilanne provosoitui entisestään, kun vuonna 1917 Venäjän vallankumouksen seurauksena muodostettiin Neuvostoliitto. Neuvostohallinto ei antanut keskiaasialaisille sanavaltaa maan hallinnossa.[31][28][32] Päinvastoin kuin Venäjän tsaarinvallan aikana, tadžikkien elämäntapa koki muutoksia Neuvostoliiton muodostumisen jälkeen. Neuvostoliiton keskushallinto oli ideologisesti ja kulttuurisesti tadžikeille täysin vieras.[27] Basmatšin kapina kukistettiin ja taistelut loppuivat nykyisen Tadžikistanin alueella vuonna 1925, lukuun ottamatta syrjäisiä sissien iskuja.[33]

Osana Neuvostoliittoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton perustamisen seurauksena koko nykyisen Tadžikistanin alueesta tuli osa Turkestanin autonomista sosialistista neuvostotasavaltaa. Buharan ja Hivan hallitsijat syrjäytettiin vuonna 1920 ja alueista muodostettiin Buharan ja Horezmin sosialistiset kansantasavallat. Vuonna 1924 Turkestanin, Buharan ja Horezmin alueet yhdistettiin Uzbekistanin sosialistiseksi neuvostotasavallaksi.[28] Vuonna 1929 Uzbekistanin neuvostotasavallakseen erotettiin omaksi alueekseen Tadžikistanin sosialistinen neuvostotasavalta. Tämä tarkoitti samalla sitä, että tadžikit muodostivat ensimmäistä kertaa historiassa oman valtiollisen kokonaisuutensa, vaikkakaan se ei ollut itsenäinen valtio.[34][35][36]

Neuvostoliitto toteutti maatalouden kollektivisaation 1930-luvulla. Yksi tavoitteista oli tehostaa puuvillan tuotantoa Neuvostoliiton eteläisissä osissa. Tähän prosessiin liittyi tadžikkitalonpoikiin kohdistettua väkivaltaa ja Uzbekistanista tulevien ihmisten pakkosijoittaminen uusille alueille. Ennen toisen maailmansodan alkua Tadžikistanin alueella tapahtui myös pientä teollista kehitystä.[37] Vahš-joen laaksossa teollistuminen aloitettiin ja maassa rakennettiin patoja sähköntuotantoa ja keinokastelua varten.[35]

Tadžikistanin kommunistinen puolue joutui muiden keskiaasialaisten neuvostotasavaltojen ohella Stalinin puhdistusten kohteeksi. Monet Tadžikistanin kommunistit suhtautuivat kriittisesti pakkokollektivisaatioon ja tadžikit vaativat myös suurempaa itsemääräämisoikeutta. Keskushallinto karkotti lähes 10 000 virkamiestä hallinnon eri tasoilla ja monet korvattiin keskushallinnon lähettämillä venäläisillä.[38]

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina Tadžikistanin teollisuus jatkoi kehitystään ja maataloustuotanto kasvoi.[39] Myös Tadžikistanin koulutustaso ja terveydenhuolto kehittyivät. Dušanbe, joka tunnettiin vuosina 1929–1961 nimellä Stalinabad, muutettiin moderniksi pääkaupungiksi, jossa sijaitsivat Tadžikistanin valtionyliopisto ja tiedeakatemia. Kehityksestä huolimatta Tadžikistan pysyi Neuvostoliiton köyhimpänä tasavaltana.[35][39]

Neuvostoliiton aikana ainoa merkittävä tadžikkipoliitikko Tadžikistanin ulkopuolella oli Bobojon Ghafurov, joka toimi Stalinin aikana Tadžikistanin kommunistisen puolueen pääsihteerinä. Hän oli koulutukseltaan historioitsija ja Stalinin kuoleman jälkeen hän julkaisi kirjoituksia tadžikkinationalismista. Ghafurovia seurasi pääsihteerinä Tursunbai Uljabajev vuosina 1956–1961. Uljabajev syrjäytettiin virasta, kun ilmeni että hän oli väärentänyt raportteja liioitellakseen Tadžikistanin tuottaman puuvillan määrää. Samankaltainen vyyhti paljastui Uzbekistanista 1980-luvulla. Uljabajev oli myös nimittänyt korkeimiin virkohin kumppaneitaan, venäläisten sijasta, nitä neuvostohallinto ei katsonut hyvällä. Uljabajevin seuraajaksi nimetty Jabbor Rasulov hyötyi Brežnevin aikakauden politiikasta ja hän pysyi vallassa Brežnevin kuolemaan asti, vuoteen 1982. Hänen seuraajansa Rahmon Nabiyev oli edeltäjänsä kaltainen puoluejohtaja, mutta hänet erotettiin vuonna 1985, kun Mihail Gorbatšov syrjäytti vanhan liiton puoluejohtajat.[39]

Itsenäisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dušanben levottomuuksia helmikuussa 1991.

Tadžikistan itsenäistyi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1991. Maa oli täysin valmistautumaton itsenäisyyteen ja se joutui kaaoksen valtaan.[40] Moskovan levottomuudet ja Neuvostoliiton vallankaappausyritys toivat epävakauden ajan myös Dušanbeen, missä oppositioryhmät ryhtyivät mielenosoituksiin pakottaen presidentti Kahar Mahkamovin eroamaan. [39]

Virkaa tekeväksi presidentiksi nimettiin maan johtoon palannut Rahmon Nabijev.[39] Hän voitti marraskuussa 1991 pidetyt presidentinvaalit ja jatkoi maan johdossa. Nabijev yritti vaientaa opposition, mitä seurasi massiiviset väkivallattomat mielenosoitukset Dušanbessa maaliskuussa 1992. Hallituksen joukot avasivat tulen mielenosoittajia kohti ja väkivalta levisi muualle maahan. Tilanne johti Tadžikistanin sisällissotaan. Opposition joukot saivat hetkeksi syrjäytettyä Nabijevin, mutta marraskuuhun 1992 mennessä Emomali Rahmonin johtama hallitus ja venäläisjoukkojen tukema hallinto oli saanut tilanteen käännettyä edukseen, mikä päätti sisällissodan ensimmäisen vaiheen. Tätä seurasi joukkomuutto Afganistaniin, mistä käsin hallinnon vastustajat ja islamistifundamentalistit jatkoivat sotaa hallinnon joukkoja ja näiden venäläisiä liittolaisia vastaan. Sotatoimet päättyivät vuonna 1994 ja rauhansopimus saatiin aikaiseksi 1997. Sodassa kuoli kymmeniätuhansia ja yli puoli miljoonaa joutui jättämään kotinsa. Sisällissota teki suurta vahinkoa maan taloudelle, joka oli suurelta osin riippuvainen ulkomaisesta avusta.[40]

Presidentti Emomali Rahmon.

Rauhansopimuksen jälkeen pienet toisinajattelijoiden ryhmät jatkoivat edelleen iskuja maan hallituksen kohteisiin. Taistelijoiden virta Afganistanin puolelta hidastui Talebanin kaatumisen jälkeen vuonna 2001, mutta joitain islamilaisia ääriaineksia pääsi edelleen rajan yli, mikä häiritsi Tadžikistanin ja muiden Keski-Aasian valtioiden kaupankäyntiä. Talebanin kaatuminen johti Afganistanissa huumausaineiden tuotannon nousuun ja Tadžikistanista muodostui tärkeä huumekaupan kauttakulkupiste, kun Afganistanissa tuotettua heroiinia ja oopiumia myytiin ulkomaille.[41]

Emomali Rahmon valittiin vaalien jälkeen uudeksi virkakaudeksi vuonna 1999. Hän pyrki luomaan maahan tiukan keskushallinnollisen auktoriteetin ja pidätti joitain alueellisia sotapäälliköitä ja riisui aseista valtiosta riippumattomia puolisotilaallisia joukkoja. Monet tarkkalijat katsoivat että Tadžikistan oli ajautumassa autoritarismiin, Rahmonin käytettyä asemaansa henkilökohtaisen valtansa lujittamiseksi.Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen Yhdysvallat ryhtyi johtamaan sotaa Talebania vastaan, mikä tarjosi Rahmonille hyvän tilaisuuden pönkittää asemaansa ja ryhtyä taisteluun islamilaista oppositiota vastaan. Hän syytti maan islamilaista renessanssipuoluetta (IRPT) terroristiryhmäksi, ja sen jäseniä alettiin erottaa poliittisista viroista. Samaan aikaan Rahmon ryhtyi nimittämään omia kumppaneitaan hallitseviin virkoihin politiikassa ja maan talouselämässä.[41]

Rahmonin asema vahvistui kansanäänestyksellä hyväksytetyllä perustuslakimuutoksella vuonna 2003, jonka nojalla presidentin toimikausien rajoja kevennettiin. Ennen vuoden 2005 parlamenttivaaleja oppositiopuolueita vaiennettiin ja riippumattomia sanomalehtiä suljettiin. Oppositiopuolueet kertoivat että paikalliset vaalilautakunnat eivät olleet hyväksyneet heidän ehdokkaitaan. Lopputukoksena Rahmonin kansandemokraattinen puolue voitti vaalit. Myös vuoden 2006 presidentinvaalit Rahmon voitti 80 prosentin enemmistöllä. Monet oppositiopuolueet olivat liian pieniä ja vähän tunnettuja, voidakseen haastaa Rahmonin. Myös vuoden 2013 presidentinvaaleissa hän voitti uuden seitsemän vuoden jatkokauden, kun pääoppositiopuoluetta, islamilaista renessanssipuoluetta, estettiin asettamasta vastaehdokasta. Vuonna 2015 IRPT:n toiminta kiellettiin ja hallitus asetti sen terroristiryhmittymien luetteloon. Useita sen jäseniä syytettiin vallankaappausyrityksen järjestämisestä. IRPT:n kannattajat ja ihmisoikeusryhmät tuomitsivat hallituksen toimet poliittisesti motivoituneiksi.[41] Vuonna 2016 perustuslakia muutettiin jälleen, minkä nojalla presidentin toimikausien rajat poistettiin ja presidentin alaikäraja laskettiin 30 vuoteen. Muutos vahvisti Rahmonin ja hänen perheensä otetta vallasta. Alaikärajan lasku katsottiin aikeeksi siirtää valta ennen pitkää Rahmonin pojalle Rustamille.[42]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Kiljunen, Kimmo: MMM Valtiot ja liput, s. 175–177. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18177-7.
  2. ↑ Tajikistan becomes independent factsanddetails.com. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d The history of the Tajik nation pamir-travel.com. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  4. ↑ A.Donish institute of history, archeology and ethnography National academy of sciences of Tajikistan. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  5. ↑ a b Eicher, Sharon: ENVIRONMENTAL RESOURCES AND CONSTRAINTS IN THE FORMER SOVIET REPUBLICS - TAJIKISTAN (pdf) 5.9.1994. THE NATIONAL COUNCIL FOR SOVIET AND EAST EUROPEAN RESEARCH. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  6. ↑ Ethnic Background U.S. Library of Congress. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  7. ↑ Early history and Islamic period Encyclopædia Britannica. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  8. ↑ a b c d e f g h Early History U.S. Library of Congress. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  9. ↑ History of Balkh (Bactria) iranchamber.com. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  10. ↑ Alexandria Eschate livius.org. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  11. ↑ a b Alexander and Greek Rule, 330-ca. 150 B.C. U.S. Library of Congress. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  12. ↑ The Achaemenids and the Greeks Encyclopædia Britannica. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  13. ↑ a b Das graeko-baktrische Reich Georg-August-Universität Göttingen. Viitattu 21.9.2020. (saksaksi)
  14. ↑ a b Kuschan – die vergessene Großmacht wissenschaft.de. Viitattu 21.9.2020. (saksaksi)
  15. ↑ The Kushāns Encyclopædia Britannica. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  16. ↑ The Sāsānids and Hephthalites Encyclopædia Britannica. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  17. ↑ Central Asian and Sassanian Rule, ca. 150 B.C.-700 A.D. U.S. Library of Congress. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  18. ↑ a b Die Sassaniden arash.de. Viitattu 21.9.2020. (saksaksi)
  19. ↑ Sergejeff, Andrei: Afganistanin historia, s. 70–75. Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-219-4.
  20. ↑ Philipp Wood: Peter Webb, Imagining the Arabs: Arab Identity and the Rise of Islam. Book review. AL-ʿUṢŪR AL-WUSṬĀ 25, 178–183. 2017.
  21. ↑ Webb, Peter: Imagining the Arabs. Arab Identity and the Rise of Islam., s. 23–39. Edinburgh University Press, 2016. ISBN 978 1 4744 2643 5. (englanniksi)
  22. ↑ Nevo, Y. E. & Koren, J.: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state, s. 134–135. Prometheus Books, 2003.
  23. ↑ Michael Axworthy: Iranin historia. alkuteos: Iran: Empire of the Mind. A History from Zoroaster to the Present Day. Suomentanut Tapani Kilpeläinen, s. 94. Into Kustannus Oy, 2007. ISBN 978-952-264-191-5.
  24. ↑ Tajik parstimes.com. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  25. ↑ Qarakhanid Dynasty Encyclopædia Britannica. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  26. ↑ The Uzbek Period U.S. Library of Congress. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  27. ↑ a b c d e f g The Russian Conquest U.S. Library of Congress. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  28. ↑ a b c Russian and Soviet rule Encyclopædia Britannica. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  29. ↑ a b The Great Game 19.7.2000. Die Welt. Viitattu 21.9.2020. (saksaksi)
  30. ↑ Arrival of the Russians U.S. Library of Congress. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  31. ↑ a b The Russian Conquest U.S. Library of Congress. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  32. ↑ The Revolutionary Era U.S. Library of Congress. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  33. ↑ The Purges U.S. Library of Congress. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  34. ↑ The Stalinist Period U.S. Library of Congress. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  35. ↑ a b c Russian imperialism and the Soviet era Encyclopædia Britannica. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  36. ↑ Creation of Tajikistan U.S. Library of Congress. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  37. ↑ Collectivization U.S. Library of Congress. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  38. ↑ The Purges U.S. Library of Congress. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  39. ↑ a b c d e The Postwar Period U.S. Library of Congress. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  40. ↑ a b Civil War Encyclopædia Britannica. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  41. ↑ a b c Centralization and opposition sidelined Encyclopædia Britannica. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
  42. ↑ One-party rule Encyclopædia Britannica. Viitattu 21.9.2020. (englanniksi)
Aasian valtioiden historia
 Afganistan  Arabiemiraatit  Armenia  Azerbaidžan  Bahrain  Bangladesh  Bhutan  Brunei
 Etelä-Korea  Filippiinit  Georgia  Indonesia  Intia  Irak  Iran  Israel
 Itä-Timor  Japani  Jemen  Jordania  Kambodža  Kazakstan  Kiina  Kirgisia
 Kuwait  Laos  Libanon  Malediivit  Malesia  Mongolia  Myanmar    Nepal
 Oman  Pakistan  Palestiina  Pohjois-Korea  Qatar  Saudi-Arabia  Singapore  Sri Lanka
 Syyria  Tadžikistan  Taiwan  Thaimaa  Turkki  Turkmenistan  Uzbekistan  Venäjä
 Vietnam  Hongkong  Macao
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tadžikistanin_historia&oldid=21839871”