Siirry sisältöön

Libanonin historia

Wikipediasta
Maroniittien katedraali ja muslimien moskeija sijaitsevat Beirutissa rinta rinnan.

Libanonin historia omana valtionaan alkaa Osmanivaltakunnan hajoamisesta ja Suur-Libanonin valtion perustamisesta Ranskan mandaattialueeksi vuonna 1920. Uuden valtion ytimenä oli maroniittikristittyjen turvaksi 1860-luvulla luotu autonominen Libanonvuoren mutasarriffaatti, johon liitettiin Välimeren rannikkokaupunkeja ympäristöineen ja eräitä muita alueita. Nykyinen Libanon on pinta-alaltaan noin 10 000 neliökilometriä ja koostuu 200 km pituisesta rannikkoalueesta historiallisine kaupunkeineen sekä pääosin vuoristo- ja ylänköalueista. Libanonin poikki pohjoisesta etelään kulkee kaksi vuorijonoa, Libanonvuoret ja Anti-Libanon. Niiden väliin jää hedelmällinen Bekaanlaakso. Tämä maantieteellinen rakenne on muovannut maan historiaa eristämällä yhteisöjä toisistaan ja tarjoamalla suojapaikkoja kristityille ja muslimivähemmistöille.[1]

Libanonilaiset aloittavat oman historiansa foinikialaisista, jotka perustivat kaupunkeja Välimeren itärannikolle. Roomalaisvalta kesti alueella noin 700 vuotta vuodesta 64 ennen ajanlaskun alkua umaijadikalifaatin syntyyn 600-luvulla. Myös nykyinen Beirut on roomalaisten perustama. Vaikeakulkuisen vuoriston suojaamana Libanonissa säilyi erilaisia uskonnollisia vähemmistöryhmiä. Ristiretkien aikana 1000-luvulta lähtien rannikolle syntyi useita ristiretkivaltiota, kunnes koko alue päätyi osaksi Osmanivaltakuntaa viidensadan vuoden ajaksi 1500-luvulta 1900-luvulle. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Libanonista tuli Ranskan mandaattialue. Vuonna 1943 se sai täyden itsenäisyyden.[1]

Libanonin ongelmana on sen väestön keskenään ristiriitaiset näkemykset Libanonin identiteetistä valtiona. Kristityt, joiden joukossa maroniitit ovat suurin ryhmä, ovat pyrkineet pitämään Libanonin omissa käsissään ja olemukseltaan ranskalaismielisenä ja kristillisenä, kun taas muslimit, jotka jakautuivat sunneihin ja šiioihin, ovat ajaneet arabinationalismia ja Libanonin yhteyksiä tai jopa yhdistämistä muihin arabimaihin. Libanonin muslimit tukivat myös Palestiinan arabeja näiden pyrkimyksissä hävittää Israel. Seurauksena on ollut maan poliittinen epävakaus, joka purkautui vuosina 1975–1990 viidentoista vuoden sekavaksi sisällissodaksi. Sen johdosta Libanon lakkasi olemasta valtio, joka hallitsi omaa aluettaan. Maa on sen jälkeen pysynyt tässä romahtaneessa tilassa.[2] Nykyisin maan eteläosaa on pitänyt hallussaan šiialainen Iranin valtion rahoittama terrorijärjestö Hizbollah ja ajoittain myös Israel.

Varhaiset vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Foinikia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Foinikian kartta

Libanonin varhaisimmat arkeologiset todisteet ihmisasutuksista ovat paleoliittiseltä kaudelta. Neoliittisen vallankumouksen eli noin vuoden 10 000 eaa. jälkeen alkoi kasvien ja eläinten domestikaatio. Sitä seurasi ihmisen asettuminen hiljalleen kyliin. Varhaisimpia asutuskeskuksia oli Byblos, jota pidetään yhtenä maailman vanhimmista yhtäjaksoisesti asutetuista paikoista.[3][4]

Libanonin alueella alkoi noin 3 200 kehittyä foinikialaisia kaupunkivaltioita, joista merkittävimmät olivat Tyros ja Sidon. Tärkeimmät uskonnolliset keskukset olivat Gebal eli nykyinen Byblos ja Baalbek. Foinikia oli noin vuosina 1500–332 eaa. kukoistava merikaupan ja valmistusteollisuuden keskus. Se sai nimensä kreikkalaisilta. Tyroksen purppuraa valmistettiin Mesopotamian kuninkaallisille, ja väri tunnettiin kreikassa nimellä phoinikes.[5]

Foinikia ei ollut yhtenäinen valtio, vaan se muodostui itsenäisistä kaupunkien ympärille syntyneistä kuningaskunnista. Kaupungit kävi kauppaa laajalla alueella. Gebal kuljetti setripuita, oliiviöljyä ja viiniä jo Egyptin vanhaan valtakuntaan, josta se sai kultaa ja muita tuotteita. Thutmosis III liitti Libanonin Egyptiin 1400-luvulla eaa., mutta seuraavan vuosisadan lopulla Foinikia sai uudestaan itsenäisyytensä. Seuraavien kolmen vuosisadan aikana Foinikia kukoisti, kehitti oman kirjaimiston ja perusti monia siirtokuntia Välimeren alueelle, muun muassa Kyprokselle, Rodokselle ja Kreetalle sekä Karthagon.[6]

Foinikian valloittivat ensin assyrialaiset, joiden kaudella 875–608 eaa. monet foiniakalaiset kaupungit kapinoida, mutta jokainen kerta epäonnistui.[7] Assyrian jälkeen Foinikia siirtyi Uus-Babylonialle 685–636 eaa. Kapinat olivat tällä kaudella huomattavia, ja esimerkiksi Nebukadressar II piiritti Tyrosta 13 vuoden ajan 580- ja 570-luvuilla eaa. Babylonialaiskausi päättyi, kun akhaimenidien hallitsijasukuun kuulunut Kyyros Suuri valloitti 539 eaa. Babylonin.[8] Foinikialaiset olivat persialaisten tukijoita, sillä niiden avulla he pystyivät avaamaan taas idän kaupan. Kserkses I:n aikana 480-luvulla eaa. Sidonin alukset olivat Persian laivaston parhaimpia. Sidonin kuningas oli myös Kserkseksen jälkeen valtakunnan toiseksi vahvin.[9]

Aleksanteri Suuri valtasi Vähän-Aasian Persialta 333 eaa. ja jatkoi sieltä kohti Libanonia. Foinikialaiset kaupungit antautuivat suosiolla, mutta Aleksanteri joutui piirittämään Tyrosta usean kuuden kuukauden ajan vuonna 332 eaa.[10] Valtauksen jälkeen iso osa Tyroksen asukkaista myytiin orjiksi, ja kaupunki menetti merkityksensä.[11] Aleksanterin kausi Foinikiassa jäi lyhyeksi, kun hän kuoli 323 eaa., mutta kosmpoliitit foinikialaiset saivat paljon kreikkalaisia kulttuurivaikutteita.[10] Aleksanterin kuoleman jälkeen Libanon jäi seleukideille, joiden kausi päättyi 83 eaa, kun Armenian kuningas Tigranes Suuri valtasi alueen.[11]

Rooman valtakunta otti Foinikian hallintaansa 64 eaa. Alue sijoitettiin Syrian provinssin alaisuuteen. Augustuksen aikana nykyisen Beirutin alueella sijainnut Berytus sai colonian aseman, ja Herodes käynnisti kaupungissa suurisuuntaisen rakennusohjelman. Myöhemmin myös Sidonista, Tyroksesta ja Helipoliksesta tuli colonioita.[11]

Roomalaisajalla foinikian kieli kuoli ja areamea korvasi sen kansankielenä. Kreikka myös korvasi hiljalleen latinan, ja alueella vaikuttivat muun muassa kirjailijat Filon Bybloslainen (n. 64–141) ja 200-luvulla Porfyrios.[11]

Rooman valtakunnan hajottua se kuului Itä-Rooman alueisiin aina islamilaisvalloitukseen asti. Bysantin alaisuudessa Beirut, Tyros ja Sidon jatkoivat merkittävinä alueellisina tieteellisinä ja taloudellisina keskuksina. 500-luvulla useat maanjäristykset tuhosivat Libanonia, muun muassa Beirutin maanjärityksessä kuoli noin 30 000 ihmistä.[12]

Keskiaika: muslimivalloitus ja ristiretkeläisvaltiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Libanonin 2000-luvun väestörakenne alkoi muotoutua 600-luvulla.[13] Arabimuslimit valloittivat 630-luvulla Palestiinan ja Libanonin, eivätkä vanhat foinikialaiskaupungit antaneet varsinaisesti vastarintaa.[11] Libanoniin oli jo aiemmin syntynyt kristittyjä ryhmiä, kun bysanttilaiskaudella mardaitteja oli asettunut Libanonin pohjoisosiin. Syyriasta vainoja paenneet maroniitit alkoi 600-luvulla asettua Libanonvuorten pohjoisosiin. Mardaitit sulautuivat maroniitteihin. Libanonin eteläosista tuli puolestaan 1000-luvulla islamista irtautuneiden druusien keskuspaikka. Vuoristojen etelä- ja pohjoisreunoille sekä Bekaan laaksoon asettui erityisesti šiialaisia ja rannikolle sunneja.[13]

Umaijadien kalifaatti hallitsi Libanonia 661–750. Se oli valtakunnan tärkeä laivastotukikohta sodassa Bysanttia vastaan. Beirutissa vaikutti 700-luvulla Abd al-Rahman al-Awza’i, jonka perustama islamilaisen lain koulukunta vaikutti Libanonissa ja Syyriassa.[13] Abbasidit syrjäyttivät vuonna 750 umaijadit. Heidän julmuus johti Libanonissa useisiin kapinoihin.[14]

Keskiajalla Libanon oli tärkeällä risti­retki­reitillä. Ensimmäinen ristiretki valtasi Jerusalemin, ja sen jälkeen ristiretkeläiset suuntasivat myös kohti Libanonin rannikkoa. Tripoli vallattiin 1109, Beirut ja Sidon 1110 ja Tyros vasta 1124 pitkän piirityksen jälkeen.[15] Libanonin maille perustettiin myös kaksi ristiretkivaltiota. Maan pohjoisosa kuului Tripolin kreivikuntaan ja eteläosa Jerusalemin kuningaskuntaan.[13] Ristiretkeläiset eivät saaneet Libanonista pysyvää jalansijaa, mutta heidän jäljiltään on jäänyt paljon tornien, linnojen ja kirkkojen raunioita.[15]

Libanonin valtaus ristiretkeläisiltä alkoi Egyptin johdolla. Saladinin joukot valtasivat Beirutin 1187. Libanonista tuli 1280-luvulla jälkeen osa Mamelukkien sulttaanikuntaa. Mamelukit suostuivat paikalliseen itsehallintoon ja kannustivat kaupankäyntiin. Heidän aikanaan erityisesti Tripoli kukoisti ja Libanonin sisäosat saivat elää melko vapaasti.[13]

Osmanivaltakunnasta mandaattialueeksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mamelukkien valta päättyi Osmanien valtakunnan valloitukseen. Osmanit tunkeutuivat Libanoniin Selim I:n aikana 1512–1520. Aluetta päätyi useampaan hallintoalueeseen, ja pohjoisosia johdettiin joko Alepposta tai Tripolista, keskiosia Damaskoksesta ja eteläosia vuodesta 1660 Sidonista. Libanonvuoristoon puolestaan kehittyi osittaisesti itsehallinnollinen alue.[16]

Libanonvuorilla kehittyi Ma’n-suvun ruhtinaskunta.[16] Suku oli tullut vuorille 1120 taistelemaan ristiretkeläisiä vastaan. He asettuivat alueelle ja kääntyivät druusilaisuuteen. Emiiri Fakhr al-Din I sai osmaneilta luvan perustaa oman armeijansa, ja Ma’nin vaikutusvalta saavutti huippunsa Fakhr al-Din II:n aikana 1570–1635. Tämä pyrki jopa saavuttamaan Libanonin itsenäisyyden ja liittoutui Toscanan suurherttuan Ferdinand I:n kanssa. Fakhr al-Din oli jonkin aikaa maanpaossa Toscanassa ja palattuaan vahvisti entisestään asevoimiaan. Damaskoksen kuvernööri Mustafa pašša kärsi 1623 pahan tappion Fakhr al-Dinille Anjarin taistelussa. Fakhr ad Din kukistettiin vasta 1630-luvulla, kun sulttaani Murad IV halusi lopullisesti estää Libanonin itsenäisyyshaaveet. Damaskoksen uusi kuvernööri onnistui voittamaan taistelut, ja Fakhr ad Din teloitettiin Konstantinopolissa 1635.[17]

Osmanien valtakunta hajosi ensimmäisen maailman­sodan jälkeen, jolloin Kansainliitto antoi Libanonin ja Syyrian Ranskan mandaattialueiksi. Libanonvuoriston lisäksi maahan liitettiin Pohjois-Libanon, Etelä-Libanon ja ennen Syyrian kuulunut Biqan maakunta.[18] Rajat vedettiin siten, että kristityt jäivät maassa enemmistöksi. 23. toukokuuta 1926 hyväksyttiin Libanonin tasavallan perustuslaki, joka jakoi poliittisen vaikutusvallan eri ryhmien välille.[19] Vuoden 1932 väestönlaskennan mukaan kristittyjä oli 52,8 prosenttia, eikä uutta virallista väestönlaskentaa ole sen jälkeen tehty. Sen perusteella kristityt saivat parlamenttipaikkoja kuuden suhteessa viiteen.

Syyrian ja Libanonin ranskalainen mandaatti vuonna 1922.

Vuonna 1940 edelleen Ranskan hallinnassa ollut Libanon siirtyi Vichyn Ranskalle. Kesäkuussa 1941 sen valloittivat Vapaan Ranskan ja brittiläiset joukot, ja maa julistettiin itsenäiseksi 26. maaliskuuta ja mandaatti päättyneeksi. Ranskalaiset kuitenkin pidättivät uuden hallituksen, ja heidän vapauttamistaan 22. marraskuuta 1944 pidetään maan itsenäisyyspäivänä. Ranska suostui siirtämään vallan Libanonin hallitukselle 1. tammikuuta 1944 lähtien, ja ranskalaiset joukot vetäytyivät maasta 1946.[19]

Itsenäisyyden aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Libanon osallistui Israelin vastaiseen sotaan 1948 ja solmi sen kanssa aselevon 23. maaliskuuta 1949.[19]

Libanonin talous kasvoi voimakkaasti arabimaiden öljykaupan ja Libanonin aseman pankkitoiminnan keskuksena myötä. Maan ensimmäinen presidentti Bechara el-Khoury joutui eroamaan 1952 korruptioskandaalin myötä. Häntä seurasi Camille Chamoun.

Libanonin kriisi 1958

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Libanonin kriisi 1958

Vuonna 1956 välit Egyptiin kiristyivät, kun Libanon ei tuominnut Egyptiin hyökänneitä länsivaltoja. Muslimit halusivat, että Libanon liittyy Egyptin ja Syyrian perustamaan Yhdistyneeseen arabitasavaltaan. Arabinationalismia ja Nasseria kannattavien muslimien kapina sai Chamounin pyytämään apua Yhdysvalloilta sen jälkeen, kun Irakin länsimielinen hallinto oli heinäkuussa 1958 kaadettu vallankaappauksessa. Vuonna 1957 julistetun Eisenhowerin doktriinin mukaan Yhdysvallat oli sitoutunut lähettämään talous- ja sotilasapua Lähi-idän maihin Neuvostoliiton vaikutuksen ehkäisemiseksi.[18] Yhdysvaltalaiset miehittivät Beirutin lentokentän, satamat ja kaupunkiin johtavat tiet. Kapina tyrehtyi ja amerikkalaiset vetäytyivät jo samana vuonna.[20]

1960-luvulla etenkin Beirut ja sen ympäristö rikastuivat matkailun ja pankkitoiminnan ansiosta ja Libanon tuli tunnetuksi "Lähi-idän Sveitsinä" ja Beirut "Lähi-idän Pariisina." Muut osat maasta pysyivät kuitenkin köyhinä.

PLO Libanonissa 1969–

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Libanon ei osallistunut vuoden 1967 kuuden päivän sotaan Israelia vastaan, mutta joutui osallisiksi sen seurauksista kun palestiinalaispakolaiset alkoivat käyttää maata tukikohtanaan Israelin vastaisessa toiminnassa. Vastauksena Israel hyökkäsi 28. joulukuuta 1968 Beirutin lentokentälle ja tuhosi 13 lentokonetta kostoksi palestiinalaisten PFLP:n iskusta israelilaiseen koneeseen Ateenan lentokentällä.[18]

Marraskuussa 1969 armeijan komentaja Emile Bustani ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n puheenjohtaja Jasser Arafat solmivat Kairossa salaisen sopimuksen, joka salli palestiinalaisten leirien perustamisen Libanoniin. Jordaniassa vuonna 1970 koetun "mustan syyskuun" jälkeen PLO:n johto ja Arafat siirtyivät Libanoniin.

10. huhtikuuta 1973 Israelin kommandot hyökkäsivät Beirutiin ja tappoivat kolme palestiinalaisjohtajaa. Tämä johti seuraavana päivänä Libanonin hallituksen eroon. Palestiinalaisongelman myötä muslimien ja kristittyjen välit kiristyivät.[19] Libanonilaiset uskoivat myös Israelin ajaneen kodeistaan ajetut palestiinalaiset Libanoniin.

Sisällissota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Libanonin sisällissota
Libanonin eri ryhmien hallussa olleet alueet vuonna 1976. Vaaleanpunainen, kristityt. Vaaleanvihreä, palestiinalaiset. Tummanvihreä, Syyrian armeija.
Libanonin sisällissotaan liittyvä kartta (1983). Vihreä = Syyrian arabiarmeija, punainen = Libanonin joukot, keltainen = Israelin joukot, sininen = YK:n rauhanturvaajat.

Libanonin sisällissota oli pitkäaikainen, vuonna 1975 alkanut aseellinen konflikti, joka virallisesti päättyi vuonna 1990. Sotaan osallistui suuri joukko etnisiä, uskonnollisia ja poliittisia ryhmiä myös Libanonin ulkopuolelta. Täysimittainen sisällissota alkoi välikohtauksesta 13. huhtikuuta 1975, kun maroniittikristittyjen falangistipuolueen asemies pysäytti bussin Ayn-al-Rummanahissa Itä-Beirutissa ja surmasi sen 27 pääasiassa palestiinalaista matkustajaa. Falangistien mukaan palestiinalaiset olivat aiemmin ammuskelleet kirkossa samalla seudulla.[21]

Koska Beirutissa eri väestöryhmät ovat asettuneet eri asuinalueille, taistelijat saattoivat ampua kadulla ketä tahansa. Hallitus ei kyennyt hillitsemään levottomuuksia, koska se ei päässyt sopimukseen asevoimien käytöstä. Sotivat osapuolet saivat liittolaisia maan eri poliittisista ja uskonnollisista ryhmistä, ja taistelut levisivät Beirutista koko Libanoniin. Useat ulkomaiset toimijat, kuten Palestiinan vapausjärjestö (PLO), Syyria ja Israel osallistuivat sotatoimiin aktiivisesti ja hyödynsivät konfliktia omien etujensa ajamiseen.[22]

Vuonna 1981 Yhdysvaltain johdolla neuvoteltu tulitauko piti lähes vuoden, lukuun ottamatta satunnaisia PLO:n rakettihyökkäyksiä Pohjois-Israeliin.

Israel aloitti 6. kesäkuuta 1982 täysimittaisen hyökkäyksen, "Operaatio rauha Galileaan", sen Britannian suurlähettilästä Shlomo Argovia vastaan tehdyn murhayrityksen jälkeen. Tavoitteena oli ajaa sekä PLO että Syyrian joukot maasta. Israel valloitti Itä-Beirutin maroniittikristittyjen johtajien tuella. Yhdysvaltain välityksellä PLO:n ja Syyrian joukot vetäytyivät Beirutista. Presidentiksi nostettiin ainoana ehdokkaana falangistijohtaja Bachir Gemayel. 14. syyskuuta hänet murhattiin pommi-iskussa. Seuraavana päivänä israelilaiset joukot miehittivät myös Länsi-Beirutin ja 16.–18. syyskuuta israelilaiset siirtyivät syrjään kun falangistijoukot surmasivat 800 palestiinalaista Sabran ja Shatilan pakolaisleireillä. Israelin tuolloista puolustusministeriä Ariel Sharonia pidettiin osasyyllisenä verilöylyyn ja hän joutui eromaan.lähde? Yhdysvaltain tuella presidentiksi valittiin Gemayelin veli Amine Gemayel. 24. syyskuuta 1982 maahan tulivat ensimmäiset monikansalliset rauhanturvajoukot Yhdysvalloista, Ranskasta ja Italiasta.[18]

17. toukokuuta 1983 Libanon, Israel ja Yhdysvallat solmivat sopimuksen Israelin vetäytymisestä Syyrian vetäytymisen ehtona. Syyria vastusti sopimusta ja kieltäytyi vetämästä joukkojaan. Elokuussa 1983 Israelin joukot vetäytyivät Shufista Beirutin eteläpuolelta, mitä seurasi alueella uusia taisteluja druusien ja kristittyjen välillä. Syyskuuhun mennessä druusit saivat suurimman osan alueesta hallintaansa.[23] 23. lokakuuta 1983 tehtiin Beirutissa kaksi pommi-iskua joissa kuoli 231 Yhdysvaltain merijalkaväen sotilasta ja 56 ranskalaista laskuvarjojääkäriä. Vastuun iskuista ottivat šiiaryhmät.[18] Isku sai Yhdysvaltain joukot vetäytymään maasta.

Libanonin armeija romahti lähes täysin helmikuussa 1984 suurimman osa muslimeista ja druuseista loikattua siitä eri ryhmittymien tueksi. Kun Yhdysvaltain joukot olivat vetäytymässä, painostus Gemayalin hallitusta kohtaan kasvoi. 5. maaliskuuta 1984 Libanon sanoi irti 17. toukokuuta -sopimuksen. Länsimaita vastaan tehtiin runsaasti pommi-iskuja, kuten 18. huhtikuuta 1983 Yhdysvaltain lähetystön pommitus, jossa kuoli 63, sekä toinen 20. syyskuuta 1985 ja TWA:n koneen kaappaus Beirutiin 16. kesäkuuta 1985. Tekijöinä olivat pääasiassa pienet šiiaryhmittymät, jotka uskoivat että Yhdysvaltain ja Israelin joukkojen läsnäolo palveli lähinnä kristittyjen etua.

Kesään 1985 mennessä Israel oli vetäytynyt etelään turvallisuusvyöhykkeelleen, jossa sen joukot pysyivät toukokuuhun 2000 asti. Eteläosaa maasta hallitsi sen tukema kenraalimajuri Antoine Lahdin Etelä-Libanonin armeija.

Sisällissota paheni 1985–1989. Vuosina 1985 ja 1986 käytiin "leirien sotaa", kun šiiojen Amal-liike yritti ajaa palestiinalaiset tukialueiltaan. Taistelut palasivat uudelleen Beirutiin 1987, kun palestiinalaiset, vasemmistolaiset ja druusit sotivat Amalia vastaan. Syyria toi alueelle lisää joukkojaan rauhoittaakseen tilannetta. Vuonna 1988 Beirutissa sotivat Amal ja Hizbollah.

Pääministeri Rashid Karami, joka oli johtanut vuoden 1984 epäonnistuneiden rauhanneuvotteluiden jälkeen kansallisen yhtenäisyyden hallitusta, salamurhattiin 1. kesäkuuta 1987. Presidentti Gemayelin kausi päättyi syyskuussa 1988. Hän nimitti ennen kautensa loppumista vastoin käytäntöä pääministeriksi kristityn asevoimien komentajan kenraali Michel Aounin. Pääministerin piti perinteisesti olla sunni, ja muslimit antoivat tukensa Salim al-Hossille, joka oli ollut Karamia seuraava pääministeri. Gemayel perusteli valintaansa sillä, että presidentin tulee olla kristitty ja varsinaisen presidentin puuttuessa tehtävä siirtyy pääministerille. Presidentti on pääministeriä ylempi ja sen tähden pääministeriksi oli nimitettävä kristitty. Tämän jälkeen Itä-Beirutia hallitsi kristittyjen sotilashallitus ja Länsi-Beirutia eroamasta kieltäytyneen al-Hossin Syyrian tukema hallitus. Aoun hyökkäsi helmikuussa 1989 kilpailevan "Libanonin joukkojen" ryhmää vastaan ja julisti seuraavassa kuussa "vapaussodan" syyrialaisia ja heidän tukijoitaan vastaan. Syyrian operaatio 1990 pakotti Aounin turvaan Ranskan lähetystöön ja maanpakoon Pariisiin. Hänen pakoaan presidentinpalatsista 13. lokakuuta 1990 pidetään sisällissodan loppumispäivänä.

Kansalliskokous kokoontui lokakuussa 1989 Saudi-Arabiassa Ta'ifissa, jossa solmittiin sodan päättävä sopimus uudesta vallanjaosta. Perustuslaillisesti sopimus oli laiton, koska pääministeri-presidentti Aoun oli hajottanut parlamentin ennen Ta'ifin sopimuksen allekirjoittamista. Sopimus hyväksyttiin Libanonissa 4. marraskuuta ja presidentiksi valittiin Rene Moawad. Hän sai surmansa autopommista muutaman viikon kuluttua. Hänen seuraajansa Elias Hrawi pysyi virassa 1998 asti.

Sisällissodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Libanonin uskonnolliset ryhmät sijoitettuna Mount Lebanonin (1862-1917) rajoihin.

Elokuussa 1990 parlamentti sopi perustuslain muutoksista, joilla kansalliskokouksen parlamenttipaikkoja lisättiin 128:aan ja ne jaettiin tasan muslimien ja kristittyjen kesken. Druusit laskettiin muslimeiksi. Maaliskuussa 1991 parlamentti hyväksyi armahduslain, jolla annettiin armahdus sisällissodan aikaisista teoista, muutamia kuten ulkomaisia diplomaatteja vastaan tehtyjä lukuun ottamatta. Toukokuussa 1991 puolisotilaalliset joukot hajotettiin, poikkeuksena muun muassa palestiinalaisten ja Hizbollah. Kaikkiaan sisällissodassa kuoli yli 100 000 ja ehkä jopa 250 000 muutti maasta pysyvästi. Viimeiset länsimaiset panttivangit vapautettiin toukokuussa 1992.[19]

Pääministeri Rafik Hariri murhattiin autopommilla helmikuussa 2005. Tämän seurauksena Libanonissa alkoi setrivallankumous kansalaisten kokoontuessa laajoihin mielenosoituksiin. Tämä johti lopulta siihen, että Syyria veti kaikki viimeisetkin Libanonissa olevat joukkonsa kotiin huhtikuussa vuonna 2005 ja vuodesta 1976 jatkunut Syyrian 29 vuotta kestänyt sotilaallinen läsnäolo Libanonissa päättyi.[24]

Heinäkuussa 2006 Israel käynnisti laajamittaisen hyökkäyksen Libanoniin Hizbollahin tehtyä iskun Israelin rajan yli, kts. Israelin–Libanonin konflikti 2006.

Islamistinen, mahdollisesti al-Qaidalta ideologiaa omaksunut Fatah al-Islam otti haltuunsa palestiinalaisten pakolaisleirin Nahr al-Baredin lähellä Tripolia, mutta Libanonin armeija kukisti sen 15 viikon taistelujen jälkeen. Libanonin armeijan joukkoja johti kenraali Francois al-Hajj, joka murhattiin 12. joulukuuta 2007 autopommilla. Hänestä povattiin myös tulevaa armeijan komentajaa Michel Suleimanin seuraajaksi.[25]

Presidentti Emile Lahoudin kausi päättyi 23. marraskuuta 2007, eivätkä hallitseva syyriavastainen maaliskuun 14. päivän hallituskoalitio ja Hizbollahin hallitsema, Syyrian ja Iranin tukema oppositio päässeet sopuun hänen seuraajastaan. Lahoud käski kautensa lopussa armeijan ottaa maan turvallisuuden vastuulleen ja uhkaili hätätilalla. Pääministeri Fouad Sinioran hallitus julisti käskyn mitättömäksi, koska se olisi tarvinnut hallituksen vahvistuksen, ja otti presidentin valtaoikeudet haltuunsa perustuslain mukaisesti. Toukokuussa 2008 parlamentti valitsi armeijan komentajan kenraali Michel Suleimanin presidentiksi. Hän nimitti Fouad Sinioran uudelleen pääministeriksi.[18]

Kesäkuun 2009 parlamenttivaaleissa voitti länsimielinen allianssi. Saad Harirista tuli pääministeri.[18]Haririn ensimmäisen pääministerikauden jälkeen Najib Mikati toimi maan pääministerinä vuosina 2011-2014.[26] Häntä seurasi vuosina 2014-2016 Tammam Salam.[27]

Presidentti Michel Suleimanin virkakauden päätyttyä toukokuussa 2014 parlamentti ei kyennyt valitsemaan hänelle seuraajaa, joten presidentin virka oli täyttämättä kaksi ja puoli vuotta, jonka aikaa pääministeri Tammam Salam toimi myös virkaatekevänä presidenttinä. Lokakuussa 2016 Libanonin parlamentti lopulta valitse Michel Aounin maan uudeksi presidentiksi.[28] Valintansa jälkeen Aoun nimesi Saad Haririn Salamin tilalle uudeksi pääministeriksi osana poliittista sopimusta, joka mahdollisti Aounin valinnan presidentiksi.

Presidentti Aounia pidetään Hizbollahin ja Syyrian läheisenä luottomiehenä.[29]

Libanonissa pidettiin vuonna 2018 parlamenttivaalit, jota olivat ensimmäiset yhdeksään vuoteen, edelliset parlamenttivaalit olivat vuonna 2009 ja sen jälkeen maan parlamentti lykkäsi turvallisuussyistä vaaleja useita kertoja Äänestysprosentti jäi vaatimattomaksi ollen 49%. Vaaleissa Hizbollahin suosio kasvoi ja sunnit taas olivat pettyneet valtapuolueeseensa pääministeri al-Haririn Tulevaisuus-liittoumaan.[30]

Libanonia on kuormittanut suuresti Syyrian sisällissota, sillä Libanoniin arvioidaan tulleen Syyriasta jopa 1,5-2 miljoonaa pakolaista. Libanon ei halua pakolaisten jäävän maahan, sillä nämä voisivat muuttaa Libanonin herkkää eri väestöryhmien välistä tasapainoa ja Syyrian sisällissodan alettua vaimentua vuonna 2019 Syyrian hallituksen ratkaisevaa voittoa kohti, Libanon on alkanut yhä aktiivisemmin ohjata pakolaisia palaamaan Syyriaan.[31]

Lokakuussa 2019 pääministeri Saad al-Hariri sanoi eroavansa. Tämän taustalla olivat pitkään jatkuneet mielenosoitukset hallituksen politiikkaa vastaan sekä kansalaisten laaja yleinen tyytymättömyys hallintoa kohtaan.[32] Elokuun alussa vuonna 2020 räjähti Beirutin satamassa sinne varastoitu ammoniumnitraattilasti. Räjähdysonnettomuus aiheutti suuret vahingot ja tappoi ainakin 100 ihmistä ja vammautti tuhansia.[33]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Salabi, Kamal: A House of Many Mansions. The History of Lebanon Reconsidered. I.B.Tauris, 2026 [1988]. ISBN 978-1-8606-4912-7

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. 1 2 Salibi 2026, s. 4–18
  2. ↑ Salibi 2026, s. 33–37
  3. ↑ Barnett ym: Lebanon: Phoenicia – Origins and relations with Egypt Encyclopedia Britannica. Viitattu 17.1.2026. (englanniksi)
  4. ↑ Byblos Encyclopedia Britannica. 15.11.2024. Viitattu 17.1.2026. (englanniksi)
  5. ↑ Joshua J. Mark: Byblos World History Encyclopedia. 19.3.2018. Viitattu 17.1.2026. (englanniksi)
  6. ↑ The Phoenicians Lebanon: A Country Study. Viitattu 17.1.2026. (englanniksi)
  7. ↑ Assyrian Rule Lebanon: A Country Study. Viitattu 17.1.2026. (englanniksi)
  8. ↑ Babylonian Rule and the Persian Empire Lebanon: A Country Study. Viitattu 17.1.2026. (englanniksi)
  9. ↑ Barnett ym: Lebanon: Phoenicia – Persian period Encyclopedia Britannica. Viitattu 17.1.2026. (englanniksi)
  10. 1 2 Alexander the Great Lebanon: A Country Study. Viitattu 17.1.2026. (englanniksi)
  11. 1 2 3 4 5 Barnett ym: Lebanon: Phoenicia – Greek and Roman periods Encyclopedia Britannica. Viitattu 17.1.2026. (englanniksi)
  12. ↑ The Seleucid Dynasty Lebanon: A Country Study. Viitattu 17.1.2026. (englanniksi)
  13. 1 2 3 4 5 Barnett ym: Lebanon: Lebanon in the Middle Ages Encyclopedia Britannica. Viitattu 17.1.2026. (englanniksi)
  14. ↑ The Abbasids Lebanon: A Country Study. Viitattu 17.1.2026. (englanniksi)
  15. 1 2 The Crusades Lebanon: A Country Study. Viitattu 17.1.2026. (englanniksi)
  16. 1 2 Barnett ym: Lebanon: Ottoman period Encyclopedia Britannica. Viitattu 18.1.2026. (englanniksi)
  17. ↑ The Maans Lebanon: A Country Study. Viitattu 18.1.2026. (englanniksi)
  18. 1 2 3 4 5 6 7 Lebanon Timeline BBC News
  19. 1 2 3 4 5 Background Note: Lebanon US Department of state
  20. ↑ Richard David Barnett William L. Ochsenwald: Lebanon after independence Britannica. Viitattu 17.6.2026.
  21. ↑ Lebanon profile BBC. Viitattu 14.2.2013.
  22. ↑ The Civil War Lebanon: A Country Study. Library of Congress. Viitattu 23.2.2013.
  23. ↑ George Childs Kohn: Dictionary of Wars, s. 270. Facts on File, 1999. ISBN 0-8160-4157-1
  24. ↑ Viimeiset syyrialaiset sotilaat vetäytyivät Libanonin maaperältä ts.fi. 27.4.2005. Arkistoitu 19.12.2019. Viitattu 19.12.2019.
  25. ↑ Lebanon mourns army leader AlJazeera. Viitattu 14.12.2007.
  26. ↑ Lebanese Prime Minister Najib Mikati resigns Reuters. 22.3.2013. Viitattu 17.12.2019. (englanniksi)
  27. ↑ Lebanon nominates new prime minister bbc.com. 6.4.2013. Viitattu 17.12.2019. (englanniksi)
  28. ↑ Michel Aoun elected Lebanon's president bbc.com. 31.10.2016. Viitattu 17.12.2019. (englanniksi)
  29. ↑ Lebanon's Hariri named Prime Minister, wins speaker's support Reuters. 3.11.2016. Viitattu 17.12.2019. (englanniksi)
  30. ↑ Libanonin vaalien äänestysaktiivisuus jäi vaisuksi Yle Uutiset. Viitattu 17.12.2019.
  31. ↑ Libanon haluaa karkottaa Syyrian pakolaisia tuhoamalla heidän asuntonsa – 15 000 lasta jäämässä kodittomiksi Yle Uutiset. Viitattu 17.12.2019.
  32. ↑ Libanonissa pääministeri Saad Hariri eroaa – samalla eroaa myös maan hallitus Yle Uutiset. Viitattu 17.12.2019.
  33. ↑ Beirutin räjähdys | Uhriluku kasvaa Beirutissa: Kuolleita ainakin 135, loukkaantuneita noin 5 000 – tämä räjähdyksestä tiedetään Helsingin Sanomat. 4.8.2020. Viitattu 5.8.2020.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aasian valtioiden historia
 Afganistan  Arabiemiraatit  Armenia  Azerbaidžan  Bahrain  Bangladesh  Bhutan  Brunei
 Etelä-Korea  Filippiinit  Georgia  Indonesia  Intia  Irak  Iran  Israel
 Itä-Timor  Japani  Jemen  Jordania  Kambodža  Kazakstan  Kiina  Kirgisia
 Kuwait  Laos  Libanon  Malediivit  Malesia  Mongolia  Myanmar    Nepal
 Oman  Pakistan  Palestiina  Pohjois-Korea  Qatar  Saudi-Arabia  Singapore  Sri Lanka
 Syyria  Tadžikistan  Taiwan  Thaimaa  Turkki  Turkmenistan  Uzbekistan  Venäjä
 Vietnam  Hongkong  Macao
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Libanonin_historia&oldid=24116334”