Myanmarin historia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Myanmarin historia kertoo nykyisin Myanmariksi tai Burmaksi kutsutun alueen historiasta. Alueella on vuosituhansien aikana elänyt useita etnisiä ryhmiä.

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Burman alueella tiedetään olleen kivikautista asutusta noin 11 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua.[1][2] Tätä varhaista kulttuuria kutsutaan Anyathian kulttuuriksi, Ylä-Burman toisen nimen Anyathan mukaan.[3] Tästä varhaisesta kulttuurista ei tiedetä paljoa, mutta on saatu selville että sen varhaiset asukkaat elivät paleoliittisella kaudella ja ihmiset käyttivät kivi- ja puutyökaluja.[1][3] Merkittävä arkeologinen löytöpaikka on Padah-Lin luolat Burman itäosassa sijaitsevasta Shanin osavaltion alueella olevista, josta löydetyt kiviesineet ja kalliomaalaukset on ajoitettu ajanjaksolle 11 000-6 000 eaa. Varhaiset asukkaat elivät hedelmällisen Iravadi -joen varrella ja he olivat metsästäjä-keräilijöitä, eivätkä he vielä tunteneet maatalousmenetelmiä.[1]

Pronssikausi saapui alueelle noin vuonna 1500 eaa. ja tuolla ajanjaksolla ihmisten tiedetään pitäneen jo kotieläimiä ja harjoittaneen riisinviljelystä. Rautakausi alkoi alueella noin vuonna 500 eaa. Tuohon aikaan alkoi syntyä raudanvalmistustaitoisia yhteiskuntia nykyisen Mandalayn kaupungin eteläpuolelle.[1]

Varhaiset kuningaskunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen tunnettu alueelle saapunut kansa oli monit, jotka alkoivat asuttaa maata noin vuonna 300 eaa.[4] Heidän uskotaan saapuneen aluelle nykyisen Kiinan länsiosasta, ja heidän elipiirinsä laajeni Iravadi-joen vartta pitkin etelään.[5] Heidän ensimmäinen kuningaskuntansa Suvannabhumi keskittyi Thatonin satamakaupungin ympärille noin 300 eaa.[4][6] Monien kulttuuri alkoi saada 200-luvulla eaa. vaikutteita Intian suunnalta, ja moneilla oli ratkaiseva merkitys buddhalaisuuden leviämisessä Kaakkois-Aasiaan.[7][8][9]

Ensimmäisiä kansoja alueella olivat myös tiibetiläis-burmalaisia kieliä puhuneet pyut, jotka saapuivat nykyisen Burman alueelle ensimmäisellä vuosisadalla jaa.[1][10] Pyuiden ensimmäinen kuningaskunta Sriksetra sijaitsi Iravadijoen laaksossa.[11][12] Pyuiden muinaiset kaupungit kukoistivat alueella tuhannen vuoden ajan vuosina 200 eaa.-900 jaa.[13]

Baganin kuningaskunta laajimmillaan kuningas Narapatisithun valtakaudella 1100-1200 luvun vaihteessa.

Varsinaiset burmalaiset eli bamarit alkoivat saapua alueelle Tiibetin suunnalta 800-luvulta lähtien, syrjäyttäen Iravadijoen varrella asuneet monit ja pyut.[14] Vuonna 849 burmalaiset perustivat pääkaupunkinsa Baganiin, joka sijaitsi nykyisen Burman keskiosassa Iravadi-joen varrella.[15][10] Baganin kuningaskunta oli ensimmäinen burmalainen kuningaskunta.[9]

Maan ensimmäinen merkittävä kuningas oli Anawrahta, joka hallitsi maata 1044-1077. Hänen johdollaan burmalaiset valloittivat vuonna 1057 mon-kansan hallitseman Thatonin ja koko maa yhdistyi burmalaisvallan alle. Hän myös vakiinnutti maahan theravada-buddhalaisuuden.[12][10][16] Ensimmäisen burmalaisen dynastian valta päättyi Kublai-kaanin mongolien valloitukseen ja pääkaupungin hävitykseen vuonna 1287.[12][10][16] Shan-kansan hallitsijat täyttivät valtatyhjiön vähäksi aikaa nykyisen Burman pohjoisosassa, jonne syntyi useita Shan-kuningaskuntia. Merkittävin niistä oli Avan kuningaskunta.[17][18] Etelässä taas mon-kansa perusti oman Hanthawaddyn kuningaskuntansa burmalaisten vallan heikkenemisen jälkeen.[12][19] Nykyisen Burman ja Intian rajamaille syntyi rakhine-kansan hallitsema Arakanin kuningaskunta.[9]

Burmalaisten uusi valtakeskus taas muodostui Taungoon kaupunkiin. Mongolien hyökkäyksen jälkeen kesti 200 vuotta ennen kuin burmalaiset pystyivät taas kontrolloimaan yhtä suurta aluetta nykyisen Burman alueelta. Vuonna 1541 burmalaisia hallinnut kuningas Taungoo-dynastian kuningas Tabinshwehti yhdisti eri kansat jälleen burmalaisten vallan alle liittoutuen portugalilaisten kanssa.[12][16] 1600-luvulla Burma hajosi jälleen ja Shanit alkoivat valloittaa uudelleen alueita pohjoisessa Burmassa. Etelässä burmalaiset taas joutuivat vastatusten portugalilaisten kanssa ja vuonna 1613 burmalaiset torjuivat portugalilaisten valloitusyrityksen.[12] Taungoo-dynastia kesti 1486–1752, mutta se hajosi keskinäisiin valtataisteluihin.[17]

Toungoo-dynastian jälkeen valtaan nousi Konbaung-dynastia vuonna 1752. Dynastian ensimmäinen kuningas oli Alaungpaya, jonka valtakaudella Burman alue laajentui suurin piirtein nykyiseen muotoonsa.[9][17] Konbaung-hallitsijat keskittyivät sotiin ja valloituksiin, burmalaiset kävivät sotia käytiin moneja, rakhineita ja thaita vastaan.[17] Vuonna 1757 burmalaiset hyökkäsivät monien Hamsavati -kuningaskuntaan ja sen jälkeen Manipurin kuningaskuntaan. Vuonna 1767 burmalaiset hyökkäsivät ja tuhosivat thaiden hallitseman Ayutthayan kuningaskunnan.[12][17] Ayutthayan tuhoamisen jälkeen sotaretket nykyisen Intian alueelle jatkuivat ja vuonna 1784 burmalaiset valloittivat Arakanin ja vuonna 1816 Assamin kuningaskunnan.[12] 1700-luvulla Konbaung-dynastia joutui myös neljän Kiinan Qing-dynastian maahantunkeutumisen kohteeksi.[17]

Valloitusretkien edetessä länteen nykyisen Intian alueella, burmalaiset törmäsivät vuonna 1824 Brittiläiseen Intiaan, mikä johti kolmeen tuhoisaan Anglo-burmalaiseen sotaan.[12][17]

Brittien siirtomaakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmen Anglo-burmalaisen sodan jälkeen Burma joutui brittien hallintaan. Britannia alisti vuonna 1824 Ala-Burman valtansa alle ja vuonna 1886 maan loppuosan.[20][9][17]

Ensimmäinen anglo-burmalainen sota käytiin vuosina 18241826. Se päättyi Yandabon rauhaan, jossa burmalaiset joutuivat luovuttamaan Brittien siirtomaaimperiumille valloittamansa nykyisin Intiaan kuuluvat Manipurin ja Assamin, sekä Arakanin alueen maan lounaisrannikolla ja Tanintharyin rannikkokaistaleen maan eteläosassa.[16][21] Toisen anglo-burmalaisen sodan seurauksena Burma menetti briteille loputkin Ala-Burmasta, mukaanlukien Rangoonin kaupungin, vuonna 1852.[20]

Toisen anglo-burmalaisen sodan jälkeen valtaan nousi kuningas Mindon Min. Hän perusti uuden pääkaupungin Mandalayn vuonna 1853, johon siirrettiin aiemman pääkaupungin Amarapuran väestö. Hän yritti modernisoida Burmaa ja kehittää teollisuutta, tietoisena siitä että brittiläisten ja ranskalaisten valta lähialueilla kasvoi. Mindon Min oli viimeinen merkittävä burmalainen kuningas, hänen valtakautensa kesti vuoteen 1878 asti.[20] Hänen poikansa Thibaw Min nousi valtaan veristen valtataistelujen jälkeen. Thibaw ei ollut yhtä neuvokas hallitsija ja hän asetti brittiläisille kauppiaille ylimääräisiä tullimaksuja, mikä provosoi brittejä. Britit lähettivät kuninkaalle uhkavaatimuksen jonka hän jätti huomioimatta, mikä johti kolmanteen anglo-burmalaiseen sotaan. Vuonna 1885 britit hyökkäsivät Ylä-Burmaan, valloittivat Mandalayn ja Thibaw syöstiin vallasta.[20][22] Thibaw jäi viimeiseksi Burman kuninkaaksi.[23]

Vuonna 1886 britit hallitsivat koko nykyisen Burman kattavaa aluetta. Vuonna 1897 maasta tehtiin Brittiläisen Intian maakunta. Brittivallan alla maa jakaantui kahteen eriarvoiseen aleeseen. Iravadijoen laaksoa hallitsivat britit, kun Ylä-Burma sai pitää nimellisen itsenäisyytensä, valtaa saivat pitää vuoristokansat. Siirtomaa-aikana maahan muutti satoja tuhansia intialaisia. 1930-luvulla intialaisten osuus maan väestöstä oli 30-40%, mikä johti intialaisvastaisiin mielenosoituksiin.[20]

Brittien alaisuudessa maa kävi läpi valtavan muutoksen. Burmaan luotiin vahva keskushallinto ja talous muuttui omavaraisviljelystä palvelemaan laajamittaista vientiä. Maa irrotettiin Intiasta vuonna 1937 omaksi kruununsiirtomaakseen. Vuoteen 1939 mennessä Burmasta tuli maailman suurin riisinviejä.[17][16]

Äänekkäimmän brittihallitoa vastustaneen ryhmän muodostivat aluksi buddhalaiset munkit. 1930-luvulla maassa syntyi thakin-puolue, joka sai nimensä siitä että burmalaisten tuli kutsua siirtomaaisäntiä nimellä thakin, eli herra Burmalaiset päättivät että he ovat herroja omassa maassaan. Tunnetuimpia thakineita olivat Burman itsenäisyystaistelun merkittävimmäksi hahmoksi noussut Aung San, sekä U Nu. Aung San oli myös perustamassa vuonna 1938 Burman ensimmäistä kommunistista järjestöä. Britit määräsivät thakin-puolueen laittomaksi vuonna 1939 ja pidättivät sen johtohenkilöt. Aung Sanin onnistui paeta Kiinaan, missä hän sai Kiinan-Japanin sodan aikana japanilaisilta lupauksen sotilas- ja materiaaliavusta taistelussa brittejä vastaan.[20][24]

Burmalaiset nationalistit Aung Sanin johdolla liittoutuivat japanilaisten kanssa ajaakseen britit maasta. Burmalaiset ja japanilaiset hyökkäsivät Brittiläiseen Burmaan joulukuussa 1941. Burman valtaus brittiläisiltä toteutui lopulta toukokuussa 1942, kun brittiläisten Mandalayn puolustus murtui. Brittien Burman rajajoukot koostuivat lähinnä Burman etnisistä vähemmistöistä. Aung Sanin johtama Burman itsenäisyysarmeija kasvoi parissa viikossa 30 toverista 200 000 miehen vahvuiseksi armeijaksi, kun tuhannet burmalaiset nuorukaiset liittyivät Aung Sanin joukkoihin.[25]

Japanilaiset julistivat Burman itsenäiseksi ja maan presidentiksi nimitettiin Ba Maw. Valtaa maassa pitivät kuitenkin japanilaiset ja brittiläisen siirtomaahallinnon sijaan Burma joutui toisen ulkovallan määräysvaltaan.[25][15] Japanilaishallintoon tyytymättömät perustivat salaisen antifasistisen järjestön (AFO) vuonna 1944, ja sen johtoon nousi Aung San. AFO:n edustajat pyysivät liittoutuneilta apua japanilaisten karkottamiseksi Burmasta.[25]

Liittoutuneiden ja Aung Sanin johtamien burmalaisten joukot hyökkäsivät vuonna 1945 japanilaisten hallitsemaan Burmaan. Burman taistelun päätteeksi liittoutueet valtasivat Mandalayn maaliskuussa 1945 ja Rangoonin saman vuoden toukokuussa. Vuoden lopussa Burmassa oli palattu brittiläiseen hallintoon. Japanilaisia vastustanut AFO-järjestö muutti nimekseen Antifasistinen kansan vapautusrintama, (Anti-Fascist People's Freedom League, AFPFL), joka ryhtyi ajamaan maan itsenäisyyttä.[26]

Itsenäinen Burma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Aung San kannattajineen vaati Burmalle täydellistä itsenäisyyttä ja AFPFL aloitti neuvottelut brittien kanssa itsenäisyydestä. Aung San ei ehtinyt nähdä itsenäistä Burmaa, hänet murhattiin kahdeksan muun hallituksen jäsenen kanssa kesken hallituksen istunnon heinäkuussa 1947. Murhan jälkeen britit nimittivät AFPFL:n johtajan U Nun maan pääministeriksi. Maahan laadittiin perustuslaki ja 4. tammikuuta 1948 Britannia myönsi Burmalle täyden itsenäisyyden.[26][17][16][9]

Itsenäisyytensä alkuvuosina maa ajautui poliittisten ja etnisten ryhmien välisiin sisäisiin valtataisteluihin. Kommunistiset liikkeet ryhtyivät vallanpitäjien vastaiseen sissisotaan. Arakanin osavaltiossa islamistiset separatistit vaativat itsenäisyyttä ja alueen irrottamista Burmasta. Myös Aung Sania tukenut armeija oli jakaantunut kahteen ryhmittymään. Eteläisessä Burmassa Karenit olivat nousseet vastustamaan burmalaisia ja vaativat itselleen suurempaa aluetta. Myös kachinit ja monit kapinoivat maan hallintoa vastaan. Heikoimmillaan maan hallitus kontrolloi vain Rangoonia ja sen ympäristöä.[27]

Poliittisen kaaoksen keskellä maan demokraattisella hallituksella oli heikko ote vallasta.[17] U Nu torjui sosialismin AFPFL:n ideologiana vuonna 1958, mikä johti puolueen hajoamiseen, kun vasemmistolaiset erosivat hallituksesta ja perustivat omia ryhmittymiään.[26] Vuonna 1958 pääministeri U Nu kutsui sotilaat hallitsemaan tilapäisesti tilanteen rauhoittamiseksi.[17] U Nu pyysi julkisesti maan armeijaa muodostamaan maahan väliaikaisen hallituksen, ja perustuslaillisen vallankaappauksen johtoon ja maan pääministeriksi nousi Ne Win. Burman armeija alkoi ripein ottein puhdistaa maata. Sen tavoitteena oli rauhan ja järjestyksen palauttaminen, demokratian juurruttaminen maahan ja [[sosialismi|sosialistisen talouden luominen. Maan armeijalla oli läheiset suhteet AFPFL:n sosialistisiipeen, joka oli eronnut U Nun sosialismin vastaisien tavoitteiden vuoksi. Armeija tehosti sodankäyntiä sissejä vastaan ja Rangooniin pakeni 200 000 ihmistä sissisotaa pakoon. Myös taloudllisiin väärinkäytöksiin ja laittomaan kauppaan puututtiin ankaralla kädellä.[28] Sotilaat luopuivat vallasta 18 kuukauden kuluttua, vuonna 1960 U Nun voitettua vaalit ylivoimaisesti.[28]

Maan sotilasjohtoa huoletti erityisesti se, että maan pohjoisosassa shanien ja kachinien asuttamilla alueilla suunniteltiin eroa Burman liittovaltiosta, mikä olisi lähes puolittanut Burman alueen.[28] Kenraali Ne Win tarjosi jälleen U Nulle armeijan apua shanpäälliköiden taltuttamiseksi, mutta tällä kertaa U Nu torjui tarjouksen. Tämän johdosta Ne Winin johtama armeija suoritti verettömän vallankaappauksen 2. maaliskuuta 1962. Maan presidentti Sao Shwe Thaik pidätettiin välittömästi, sillä hän oli etniseltä taustaltaan shan. Myös U Nu pidätettiin, kuten myös monet shan ja kayah -väestöihin kuuluneet johtajat, jotka olivat kokoontuneet vallankumouksen aikaan Rangooniin puimaan suhdettaan Burmaan. Samana päivänä Ne Win ilmoitti radiossa vallankaappauksesta, mikä hänen näkemyksensä mukaan esti Burman liittovaltion hajoamisen.[29]

Burman sotilasjuntta julisti maan sosialistiseksi ja maahan perustettiin Burman sosialistinen ohjelmapuolue, BSPP. Maassa kiellettiin kaikki muut poliittiset puolueet, sanomalehdet lakkautettiin, paitsi puolueen omaksi äänitorveksi perustetut lehdet. Ne Winin johtama juntta oli muukalaisvastainen ja ulkomaalaiset karkotettiin maasta. Kaikki maa siirtyi valtion omistukseen ja niitä hallinnoivien talonpoikien tuli täyttää tietyt tuotantokiintiöt. Ulkomaiset pankit kansallistettiin ja 50 ja 100 kyatin setelit julistettiin kelpaamattomiksi. Kaupankäynti vaikeutui, mikä johti 200 000 intialaisen ja pakistanilaisen poismuuttoon Burmasta.[29][17]

Armeijan pitämää valtaa vastaan nousivat ensin opiskelijat kesällä 1962, mutta armeija tukahdutti mielenosoituksen tulittamalla opiskelijoita tappaen satoja.[29] Uusia opiskelijalevottomuuksia nousi joulukuussa 1974 YK:n entisen pääsihteerin U Thantin hautajaisten yhteydessä. Mellakat johtivat poikkeustilan julistamiseen ja kapinointi kukistettiin verisesti. Poikkeustila poistettiin 1. syyskuuta 1976.[30][29]

Maan nimeksi muutettiin Burman liiton sosialistinen tasavalta vuonna 1974, jolloin uusi perustuslaki siirsi vallan armeijalta Ne Winin johtamalle kansankokoukselle.[16]

Burman vanha lippu, jota maan hallitus käytti vuosina 1948–1974 ja jota Burman liiton kansallinen kokoomushallitus käyttää nykyäänkin.

Protesteja 1988–[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen sosialismia Burmaa kutsuttiin Aasian riisikulhoksi[31] mutta 1980-luvun puoliväliin mennessä Burman talous oli raunioina ja yleinen tyytymättömyys oli nousussa. Talouden elvyttämiseksi hallitus otti käyttöön toimenpiteitä, jotka aiheuttivat levottomuutta kansalaisten keskuudessa ja lopulta johtivat kansannousuun. Marraskuun 1985 ja syyskuun 1987 devalvaatiot ja suurten setelien mitätöinti ilmeisesti numerologisin perustein johtivat siihen että 80 prosenttia rahasta menetti arvonsa.

Maan pitkäaikaisen hallitsijan Ne Winin ero heinäkuussa 1988 sai sadattuhannet demokratiaa ja sotilashallituksen välitöntä eroa vaativat ihmiset mielenosoituksiin. Mielenosoitukset alkoivat yliopistoista. Ns. 8-8-88-kansannousu alkoi 8. elokuuta 1988. Hallitus tukahdutti mielenosoitukset väkivaltaisesti ja armeija surmasi tuolloin yli 1000 mielenosoittajaa. Joukkomurhan jälkeen kenraali Aung Sanin tytär Aung San Suu Kyi nousi mielenosoittajien ja opposition johtoon.

Ne Winin lojaalina pidetty kenraali, Burman sosialistisen ohjelmapuolueen (BSPP) korkea-arvoinen jäsen Saw Maung otti vallan 18. syyskuuta 1988 Valtion lain ja järjestyksen palauttamisneuvosto (SLORC):n johtajana. BSPP:n ja sosialismin korvaaminen SLORC:lla olivat lähinnä kosmeettinen muutos vallan vain siirtyessä saman faktion sisällä[32]. SLORC peruutti perustuslain voimassaolon ja lupasi järjestää demokraattiset vaalit.

Palauttaakseen järjestyksen SLORC lähetti armeijan kadulle tukahduttamaan mielenosoitukset. Näissä toimissa sai surmansa arviolta 3 000 ja 10 000 opiskelijaa joutui pakenemaan maaseudulle.[17]

SLORC hallitsi sotatilalain avulla toukokuuhun 1990 asti, jolloin parlamenttivaalit järjestettiin. Suu Kyin johtama Kansallinen demokratialiike (NLD) sai voiton ja 392 485 paikasta, vaikka hän oli kotiarestissa. Sotilasjuntta kieltäytyi hyväksymästä tulosta ja hajotti puolueet ja vangitsi aktivisteja.[17]

Aung San Suu Kyi sai 1991 Nobelin rauhanpalkinnon omistautumisestaan rauhanomaisella muutokselle. Hänet vapautettiin kotiarestista vasta 1995. Tällä välin (1992) jo Ne Winin aikana BSPP:n keskuskomitean jäsenenä ja varapuolustusministerinä toiminut Than Shwe korvasi Saw Maungin juntan johdossa ja pääministerinä.[16]

Hallitseva juntta muutti nimensä Valtion rauhan ja kehityksen neuvostoksi (SPDC) vuonna 1997, muttei muuttanut politiikkansa. Aung San Suu Kyi oli lähes koko ajan eritasoisessa vankeudessa. Maa hyväksyttiin kuitenkin ASEANin jäseneksi 1997.[16]

Vuonna 2000 hallitus aloitti neuvottelut Aung San Suu Kyin johtaman opposition kanssa, mikä johti poliittisten vankien vapautukseen. Suu sai lähteä kotoaan toukokuussa 2002, jonka jälkeen hän matkusti ympäri maata, kunnes hänet määrättiin uudelleen arestiin vuoden kuluttua.[17]

Vuonna 1989 sotilashallinto muutti maan nimen Burmasta Myanmariksi ja pääkaupunki Rangoonista tuli Yangon. Suu toivoo maata kutsuttavan yhä Burmaksi, vaikka maan omankielinen nimi on Myanma, minkä sotilashallinto halusi r-päätteen kanssa myös vieraskieliseen käyttöön. Kansainvälinen yhteisö on laajalti tuominnut Myanmarin sotilashallinnon. Erilaiset etniset vähemmistöryhmät ja kommunistit ovat käyneet sissisotaa maan hallitusta vastaan käytännössä itsenäistymisestä lähtien. 1990-luvulla myös osa demokraattisesta oppositiosta pyrki kaatamaan sotilashallintoa aseellisen taistelun keinoin yhteistyössä etnisten sissiryhmien kanssa. Sotilashallinnon ihmisoikeusloukkaukset, kuten opiskelijamielenosoitusten verinen hajottaminen ja etnisten vähemmistöjen shanien ja karenien pakkomuutot, ovat saaneet kansainvälistä kritiikkiä. Vuonna 1992 noin 200 000 vainottua muslimia pakeni maasta rajan yli Bangladeshiin.

Lokakuussa 2004 hallituksen kovan linjan kannattajat saivat voiton ja syrjäyttivät pääministeri Khin Nyuntin ja hänen tukijansa hallituksesta ja armeijasta. Uudet johtajat vapauttivat noin 9000 vankia, joiden he sanoivat Khin Nyuntin Tiedusteluviraston vanginneen. Mukana olivat vuoden 1988 protestien johtohenkilöt Min Ko Naing ja Ko Ko Gyi.[17]

Marraskuussa 2005 Myanmarin hallitus ilmoitti pääkaupungin siirtyvän Yangonista 460 kilometrin päähän viidakon keskelle Naypyidawiin ja muuttotoimiin ryhdyttiin saman vuoden syksyllä. Uutta pääkaupunkia esiteltiin kansainväliselle lehdistölle ensi kertaa maaliskuussa 2007 asevoimien päivän paraatin yhteydessä.[33]

MIelenosoituksia ja sotilasjuntan loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurimmat mielenilmaukset sitten vuoden 1988 alkoivat 15. syyskuuta 2007, kun opiskelijat ja oppositiotoimijat aloittivat väkivallattomat marssit seurauksena sotilashallituksen päätöksestä korottaa polttoaineiden hintoja jopa kuusinkertaiseksi.[34] Hallitus tukahdutti marssit aluksi väkivaltaisesti, mutta buddhalaismunkkien liityttyä mielenosoituksiin 18. syyskuuta niiden on sallittu jatkuvan. 25. syyskuuta mennessä mielenosoituksiin osallistui jo 100 000 ihmistä.[34] 28. syyskuuta mennessä mielenosoituksissa oli kuollut 13 ihmistä, ja kymmeniä oli loukkaantunut.

Trooppinen sykloni Nargis iski Myanmarin eteläosiin 2. toukokuuta 2008 surmaten ehkä jopa 100 000. Maan sotilashallitus kieltäytyi aluksi ulkomaisesta avusta, mutta hyväksyi viimein kansainvälisen tavara-avun, muttei päästänyt ulkomaisia avustustyöntekijöitä tai sotilaita maahan. Muutama päivä katastrofin jälkeen järjestettiin ennalta suunniteltu kansanäänestys uudesta perustuslaista, joka virallisten tietojen mukaan sai 92,5 % kannatuksen.[35]

Tammikuussa 2010 sotilasjuntta vahvisti, että maassa järjestetään samana vuonna parlamenttivaalit. [36] Marraskuun vaaleissa Sotilasjuntan tukema USDP-puolue sai jopa 80 % parlamenttipaikoista.[37] Puoluetta johtaa pääministeri Thein Sein ja se perustettiin sotilashallituksen USDA-joukkojärjestön seuraajaksi. Entisen sosialistipuolue BSPP:n pohjalta perustettu NUP ja Aung San Suu Kyin NLD:n jäsenten perustama NDF saivat 2–3 %.

Parlamentti valitsi Thein Seinin presidentiksi, ja hän vannoi virkavalansa 30. maaliskuuta 2011. Samalla maata hallinnut sotilasjuntta lakkautettiin.[38]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heikkilä-Horn, Marja-Leena & Miettinen, Jukka O.: Kaakkois-Aasia: Historia ja kulttuurit. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-15771-X.
  • Wissen Media Verlag GmbH Gütersloh/München: Maailmalla Aasia. Saksa: WSOY, 2015. 978-951-0-33474-41.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Prehistory to Proto history of Myanmar: A Perspective of Historical Geography Myanmar Environment Institute. Viitattu 19.9.2016. (englanniksi)
  2. Prehistory: The Stone Age of Myanmar 19.8.2013. myanmarburma.com. Viitattu 19.9.2016. (englanniksi)
  3. a b Anyathian complex Encyclopædia Britannica. Viitattu 19.9.2016. (englanniksi)
  4. a b History of Myanmar myanmars.net. Viitattu 19.9.2016. (englanniksi)
  5. Mon myanmar-image.com. Viitattu 19.9.2016. (englanniksi)
  6. The Major Role of the mons in Southeast Asia siamese-heritage.org. Viitattu 19.9.2016. (englanniksi)
  7. Kaakkois-Aasia: Historia ja kulttuurit, s. 88-91
  8. Kaakkois-Aasia: Historia ja kulttuurit, s. 91-96
  9. a b c d e f Maailmalla, s.166-167
  10. a b c d A Brief History of Burma localhistories.org. Viitattu 19.9.2016. (englanniksi)
  11. Kaakkois-Aasia: Historia ja kulttuurit, s. 18-22
  12. a b c d e f g h i Kaakkois-Aasia: Historia ja kulttuurit, s. 96-98
  13. Pyu Ancient Cities Unesco. Viitattu 19.9.2016. (englanniksi)
  14. Porna, Ismo: Maailman valtiot ja niissä käynnit. Saksa: BoD Books, 2008. 978-952-318-481-7. Teoksen verkkoversio.
  15. a b A Short History of Burma newint.org. Viitattu 19.9.2016. (englanniksi)
  16. a b c d e f g h i Timeline: Burma BBC. Viitattu 20.9.2016. (englanniksi)
  17. a b c d e f g h i j k l m n o p q Background Note: Burma U.S. Department of State. Viitattu 20.9.2016. (englanniksi)
  18. SHAN STATE HISTORY scribd.com. Viitattu 20.9.2016. (englanniksi)
  19. Myanmar - Pegu / Bago / Hantharwaddy Dynasty (1287-1599) globalsecurity.org. Viitattu 20.9.2016. (englanniksi)
  20. a b c d e f Kaakkois-Aasia: Historia ja kulttuurit, s. 158-160
  21. Treaty of Yandabu gktoday.in. Viitattu 20.9.2016. (englanniksi)
  22. Thibaw Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.9.2016. (englanniksi)
  23. The Konbaung Dynasty royalark.net. Viitattu 20.9.2016. (englanniksi)
  24. Kaakkois-Aasia: Historia ja kulttuurit, s. 160-167
  25. a b c Kaakkois-Aasia: Historia ja kulttuurit, s. 167-171
  26. a b c Kaakkois-Aasia: Historia ja kulttuurit, s. 171-173
  27. Kaakkois-Aasia: Historia ja kulttuurit, s. 173-175
  28. a b c Kaakkois-Aasia: Historia ja kulttuurit, s. 175-177
  29. a b c d Kaakkois-Aasia: Historia ja kulttuurit, s. 177-180
  30. Luoma, Jukka: Mitä Missä Milloin 1978, s. 10. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1977. ISBN 951-1-04521-0.
  31. "Burmese Way to Socialism" Drives Country into Poverty, Kate Woodsome/VOA News, 20.10.2007
  32. David I. Steinberg, David L. Steinberg. Burma
  33. Burma's new capital city unveiled BBC. Viitattu 27.03.2007.
  34. a b http://www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Myanmarin+munkit+uhmaavat+juntan+varoituksia/1135230534457
  35. Myanmar ilmoitti uuden perustuslain voimaantulosta YLE. Viitattu 9.8.2008.
  36. Myanmar vahvistaa ensimmäiset vaalit 20 vuoteen YLE Uutiset
  37. http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/Sotilasjuntan%20tukema%20puolue%20voittamassa%20Burman%20vaalit/art-1288350513226.html
  38. http://www.dvb.no/news/president-sworn-in-spdc-dissolved/15033