Uzbekistanin historia
.jpg)
Uzbekistanin alue on ollut asuttua jo varhain ja Keski-Aasiassa sijaitsevaa aluetta ovat historian aikana hallinneet useat eri valloittajat. Alue oli 500-luvulla turkkilaisten paimentolaisten elinaluetta, ennen kuin sen valtasivat 700-luvulla arabit, tuoden mukanaan islaminuskon. 1200-luvulla alueen valloittuvat mongolit ja 1300-luvulla valtaa pitivät Timur Lenk ja hänen jälkeläisensä. Timuridien aikana Samarkandista kehittyi Keski-Aasian merkittävin taloudellinen ja sivistyksellinen keskus.[1]
1500-luvulla Timur Lenkin luoma valtakunta alkoi heikentyä ja alue jakaantui uzbekkien hallitsemiksi kaanikunniksi. Venäjän keisarikunta valloitti Buharan, Hivan ja Kokandin kaanikunnat 1870-luvulla. Venäläisten vallassa uzbekit joutuivat osaksi Neuvostoliittoa ja alueesta muodostettiin Uzbekistanin sosialistinen neuvostotasavalta. Uzbekistan itsenäistyi Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena vuonna 1991.[1] Maan ensimmäiseksi presidentiksi nimettiin Islom Karimov, joka hallitsi maata autoritaarisin ottein kuolemaansa asti.[2]
Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uzbekistanin alueella on ollut asutusta jo paleoliittisella kaudella, noin 50 000-70 000 vuotta sitten.[3] Ensimmäiset asukkaat joiden tiedetään asuttaneen Keski-Aasia, olivat paimentolaisia, jotka saapuivat alueelle ensimmäisen vuosituhannen aikana. He alkoivat rakentaa laajoja kastelujärjestelmiä alueen jokien varsille. Merkittäviksi hallinto- ja kulttuurikeskuksiksi muotoutuivat Samarkandin ja Buharan kaupungit. Kun Kiinan ja Euroopan välinen kaupankäynti vilkastui, silkkitien varrella sijainneista Buharasta ja Samarkandista tuli vauraita kaupunkeja. Transoksanian alueen kauppiaista tuli vauraita ja alueen menestys houkutteli paikalle ulkopuolisia valloittajia. Aleksanteri Suuri valloitti alueen vuonna 328 eaa. ja liitti sen hetkeksi omaan Makedonian valtakuntaansa. Hänen jälkeensä aluetta hallitsivat persialaiset. Viidennellä vuosisadalla eaa. aluetta hallitsivat Baktrian, Sogdianan ja Tokaarien valtiot. Samalla ajanjaksolla alueesta muodostui kuitenkin myös tärkeä uskonnollinen keskus. Ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina zarathustralaisuus oli alueen hallitseva uskonto, mutta alueella harjoitettiin myös buddhalaisuutta, manikealaisuutta ja kristinuskoa.[4]
Islamin saapuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
700-luvulla arabien valloitusretket suuntautuivat nykyisen Uzbekistanin alueelle. Heidän mukanaan alueelle saapui uusi uskonto islam, sekä kulttuuri, jotka edelleen ovat alueella hallitsevassa asemassa. Transoksanian alueen väestön alkuperäiskansat olivat kyvyttömiä puolustatumaan arabeja vastaan. Heillä ei ollut yhteistä vahvaa keskushallintoa, kun taas Qutayba ibn Muslimin johtamia arabeja yhdisti islamilainen uho ja halu levittää uutta uskontoa. Islam levisi Keski-Aasiassa asteittain ja alkuperäiskulttuurien tavat syrjäytettiin ja ne siirtyivät kauemmas. Keski-Aasian joutuminen islamin ikeen alle vahvistui, kun arabit voittivat kiinalaiset Talasin taistelussa vuonna 750.[5]
Arabien valloitusretkien jälkeen Keski-Aasia säilyi edelleen tärkeänä kaupan ja kulttuurin keskuksena. 900-luvulle tultaessa arabian kieli oli noussut merkittävimmäksi kieleksi alueen hallinnossa, kulttuurissa ja kaupankäynnissä. Transoksanian alue oli myös poliittisesti tärkeä alue, se oli myös tärkeä tukialue abbasidien kalifaatille Abbasidien vallankumouksen aikana vuonna 750. Abbasidien valtakauden aika oli Keski-Aasian kulta-aikaa, Buharasta tuli yksi islamilaisen maailman merkittävimmistä kulttuurin, taiteen ja koulutuksen keskuksista. Abbasidien vallan rapistuessa monet paikalliset ylimykset jäivät alueen hallitsijoiksi. Persian kieli alkoi jälleen elpyä alueen ensisijaisena kielenä. Myös Samanidien ja Buijidien valtakaudella kukoisti edelleen alueen rikas kulttuuri.[5]
Turkkilaisheimojen valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
800-luvulla Keski-Aasiaan alkoi vaeltaa pohjoisen aroilta runsaasti paimentolaisia. Nämä ihmiset kuuluivat turkinsukuisiin kansoihin, jotka asuttivat Keski-Aasia Kaspianmereltä Mongoliaan ulottuvalla arolla. Heitä alettiin käyttää orjasotilaina Samanidien armeijassa, ja heitä palveli myös alueen muiden valtioiden armeijoissa, mukaan lukien Abbasidien armeijassa. 900-luvulla samanidien vallan rapistuessa Transoksanian alueella, jotkut näistä sotilaista perustivat alueelle oman hallintonsa, jolloin syntyi Ghaznavidien valtakunta 900-luvun loppupuolella. Turkkilaisten vallan kasvu sai aikaan sen, että Transoksaniaan alkoi muuttaa myös muita turkkilaisheimoja. Ghaznavidit hallitsivat maita Amudarjajoelta etelään, ja se valloitti alueita nykyisen Iranin, Afganistanin ja Pohjois-Intian alueelta. Ghaznavidien valta-asemaa alueella nousivat horjuttamaan kaksi muuta turkkilaisvaltiota, kun Karakhanidit ja Seldžukit kasvattivat valtaansa Keski-Aasiassa.[6]
Seldžukkien valtakunta kohosi Dandanqanin taistelun jälkeen alueen hallitsevaksi voimaksi vuonna 1040.[7] Seldžukkien valtaan kuului 1000-luvulla laajimmillaan osia Vähä-Aasiasta, nykyisten Iranin ja Irakin aluieden yli Transoksaniaan ja Afganistaniin. Valtakunta hajaantui 1100-luvulla useisiin pienempiin valtioihin, joita hallitsivat turkkilaiset ja persialaiset hallitsijat. Poliittiset muutokset eivät kuitenkaan vaikuttaneet alueen kulttuuriin ja turkkilaisten heimojen muutto pohjoisesta jatkui. 1100-luvulla Araljärven eteläpuolella sijainneen Horezmin hallitsijan onnistui yhdistää laajat alueet Aralilta Iraniin jälleen yhden vallan alaisuuteen.[6]
Mongolivalloitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mongolien valloitukset muodostuivat merkittäväksi käännekohdaksi alueen historiassa, ja sen vaikutukset näkyvät edelleen. Mongolien perustaman perinteen mukaisesti Keski-Aasian valtioiden laillinen hallitsija saattoi olla ainoastaan Tšingis-kaanin jälkeläinen. Mongolit valloittuvat Transoksanian alueen vuosina 1219-1225. Valloitukset nopeuttivat alueen turkkilaistumista. Vaikka mongoliarmeijaa johtivat mongolit, koostui sen rivisotilaat pääasiassa turkkilaisheimojen jäsenistä. Kun nämä armeijat asettuivat Transoksaniaan, he sekoittuivat paikallisväestöön tehden persialaisista alueen vähemmistön. Mongolivalloitusten toinen vaikutus oli . Ennen mongolivalloituksia Kovaresmia oli alueen poliittisesti voimakkaimman valtion Kovaresmian kukistuminen ja Buharan kaltaisten kaupunkien kokema tuho.[8]
.JPG)
Tšingis-kaani kuoli vuonna 1227, minkä jälkeen valtakunta jakaantui hänen poikiensa hallitsemiin valtioihin. Suuri osa nykyisestä Uzbekistanista kuului Tšagatai-kaanin hallitsemaan Tšagatain kaanikuntaan, sekä Batu-kaanin hallitsemaan Kultaiseen Ordaan.[9][3] Kultaista Ordaa vuosina 1312–1341 hallinnen Öz Beg-kaanin nimestä on todennäköisesti tullut nimitys uzbekit.[3] 1300-luvulla Tšagatain kaanikunnan alueella eläneen heimon päällikkö Timur Lenk nousi Transoksaniassa merkittävään asemaan. Hän ei ollut Tšingis-kaanin jälkeläinen, mutta hänestä tuli alueen todellinen hallitsija. Hän valloitti koko läntisen Keski-Aasiaan ja osan Vähä-Aasiaa. Hänen perustamansa Timuridien dynastian valtakeskus perustettiin Samarkandiin. Valtakunta hajosi nopeasti Timur Lenkin vuonna 1405 tapahtuneen kuoleman jälkeen.[9]
Uzbekkien valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Timuridien perillisten sisäinen taistelu herätti Araljärven pohjoispuolella asuneiden, paimentolaisina eläneiden uzbekkiheimojen huomion.[9] Vuosina 1494-1995 uzbekit valloittivat keskeisimmät osat Transoksaniasta, Amudarja ja Syrdarja -jokien välisen alueen, joka vastaa suunnilleen nykyistä Uzbekistania. Näiden heimojen johdossa ollut Muhammad Šaibani, karkotti viimeiset timuridiprinssit Baburin ja Ḥusayn Bayqaran Samarkandista ja Heratista. Suuret kaupungit, kuten Samarkand, Buhara, Hiva ja Khujand, jäivät uzbekkien hallintaan. Muhammad Šaibani perusti omaa nimeään kantaneen Šaibanidien dynastian, joka teki Buharasta pääkaupunkinsa.[3]
Šaibanidien hallitsemasta Buharan kaanikunnasta muodostui alueen voimakkain uzbekkien hallitsema valtio. Se hallitsi Transoksaniaa ja Ferganan laaksoa ja sen alue ulottui nykyisen Afganistanin pohjoisosiin. Vuoteen 1510 mennessä uzbekit olivat vakiinnuttaneet valta-asemansa alueella, joka käsittää nykyisen Uzbekistanin. Toinen uzbekkivaltio Hivan kaanikunta muodostui Buharan kaanikunnan pohjoispuolelle, Amudarjan suulle.[10] 1500-luvun lopulla uzbekkivaltiot alkoivat heikentyä loputtomaan sotaansa toisiaan vastaan, mutta myös persialaisia Safavideja vastaan käytyyn sotaan. Persialaisia vastaan käydyissä sodissa oli myös uskonnollinen puoli, sillä uzbekit olivat sunnalaisia ja persialaiset šiialaisia. Šaibanidien kaanit olivat korostetun sunnalaisia ja heidän aikanaan rakennettiin suuria moskeijoita, kuten myös muita suuria rakennuksia.[3] Šaibanidien dynastia kukistui vuonna 1599, jolloin Janid-dynastia syrjäytti sen.[3][10] Yksi tekijä sotimisen lisäksi kaanikuntien heikkenemiseen tällä aikakaudella oli silkkitietä pitkin kulkevan kaupan taantuminen, kun meritiet Euroopan ja Intian ja Kiinan välillä syrjäyttivät maatiet. Kaupan taantumisen lisäksi sodat persialaisia vastaan eristivät uzbekit muusta islamilaisesta maailmasta. Näiden ongelmien lisäksi uzbekit joutuivat taistelemaan pohjoisen aroilla eläneitä paimentolaisia vastaan.[10] Janid-dynastian aikana Buhara ei enää yltänyt Šaibanidien ajan kulttuuriseen ja poliittiseen kulta-aikaan. 1700-luvulla sekä Buharan että Hivan kaanikunnat kärsivät persialaisen afšaridihallitsija Nadir Šahin joukkojen hyökkäyksistä. Buhara heikkeni vuosisadan loppuun mennessä siinä määrin, että se menetti hedelmällisen Ferganan laakson hallinnan, ja alueella otti valta-aseman uzbekkien hallitsema Kokandin kaanikunta.[3][10]
Venäläisvallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1800-luvulla venäläiset tulivat uusina tulokkaina sekoittamaan Keski-Aasian voimasuhteita. Alueelle saapui venäläisiä kauppiaita, jotka loivat kauppasuhteita Hivaan ja Taškentiin. Venäläisten kannalta tämä kaupankäynti ei ollut tuottoisaa, mutta se toi Keski-Aasian markkinoiden potentiaalin venäläisten tietoisuuteen. Venäjän keisarikunnan huomion oli kiinnittänyt myös kasvava määrä venäläisiä orjia, joita oli viety Keski-Aasiaan kazakki- ja turkmeeniheimojen toimesta. Raja-alueilta paimentolaisten kidnappaamat venäläiset, tai Kaspianmeren rannalla haaksirikkoutuneet venäläiset merimiehet päätyivät monesti Buharaan tai Hivaan orjamarkkinoille. Tämä kasvatti 1800-luvulla Venäjällä kasvavaa vihamielisyyttä Keski-Aasian kaanikuntia kohtaan.[11]
1800-luku oli uzbekkivaltioille elpymisen aikaa, mutta se tapahtui samaan aikaan kun venäläiset kasvattivat valtaansa Kazakstanin aroilla ja britit pitivät hallinnassaan Afganistania. 1800-luvulla Keski-Aasiasta muodostui Iso-Britannian ja Venäjän välisen suuren pelin näyttämö. Keski-Aasian kaanikunnat eivät tiedostaneet keskeistä asemaansa ja he jatkoivat voimiensa tuhlaamista keskinäisissä sodissa ja turhissa valloitusretkissä.[11] Venäjää kiinnosti Keski-Aasiassa myös halu hallita alueen kauppaa ja luoda Venäjälle turvallinen puuvillan lähde. Kun Yhdysvaltain sisällissota katkaisi puuvillan toimitukset Yhdysvalloista Venäjälle, nousi Keski-Aasian puuvilla Venäjälle merkityksellisemmäksi.[12]
Kun Venäjä sai päätökseen Kaukasian sodan, se kohdisti katseensa Keski-Aasian vallotuksia kohtaan.[12] Vaikka Keski-Aasian maantieteellinen eristyneisyys hidasti Venäjän joukkojen etenemistä, Buharan kaanikunta valloitettiin vuonna 1868 ja Hivan kaanikunta vuonna 1873. Molemmista kaanikunnista tehtiin venäjän protektoraatteja. Kokandin kaanikunta valloitettiin vuonna 1875 ja liitettiin osaksi Venäjän Turkestania.[2] Vuoteen 1876 mennessä koko nykyisen Uzbekistanin käsittävä alue oli joko suoraan Venäjän hallinnon alainen tai sen protektiraatti. Buharan ja Hivan kanssa laaditut sopimukset antoivat Venäjälle valtuudet hoitaa näiden ulkosuhteita ja venäläiset kauppiaat saivat merkittäviä myönnytyksiä ulkomaankaupassa. Kaanikunnat säilyttivät oman sisäisen hallintonsa.[2]
Venäjän valtakauden ensimmäisten vuosikymmenien aikana keskiaasialaisten päivittäinen elämä ei merkittävästi muuttunut. Venäläiset halusivat olla puuvillan tuotannossa omavaraisia, ja puuvillan tuotantoa lisättiin, mikä rasitti Keski-Aasian ruoantuotantoa ja talonpoikaisväestöä. Alueen tekstiiliteollisuus ei kehittynyt, sillä puuvilla lähetettiin Venäjälle jatkojalostettavaksi. Painotus puuvillantuotantoon näkyy Uzbekistanin maataloudessa edelleen. Venäläiset perustivat siirtokuntia suurimpien kaupunkien viereen, mutta venäläisväestö ei sekoittunut paikallisiin, eikä Venäjän hallinto aluksi puuttunut kaanikuntien sisäisiin asioihin.[12] Venäläiset aloittivat Keski-Aasian infrastruktuurin kehittämisen ja alueelle rakennettiin rautateitä, lennätinlinjoja ja puhelinverkkoja ja sanomalehdet aloittivat toimintansa.[2] 1800-luvun lopulla olosuhteet alkoivat muuttua, kun rautateiden kehitys toi alueelle enemmän venäläisiä. Tämä aiheutti kapinoita paikallisissa, mikä kiinnitti venäläisten huomion alueen järjestyksen ylläpitoon. Venäläiset alkoivat puuttua yhä enemmän kaanikuntien sisäisiin asioihin. Uzbekeille ainoa keino vastustaa venäläisvaltaa, oli jadidismiksi kutsuttu liike, joka pyrki säilyttämään keskiaasialaisen muslimikulttuurin venäläisten vallan alla. Vuoteen 1900 mennessä liike kehittyi merkittäväksi poliittiseksi vastarintaliikkeeksi.[12] Vuosisadan vaihteessa myös venäläisten muutto alueelle lisääntyi. Heitä houkutteli alueelle saatavilla olevat maat ja suotuisa ilmasto. Venäläisten vaikutus päivittäiseen elämään alkoi näkyä suurissa väestökeskuksissa, joihin venäläiset asettuivat.[13]
Osana Neuvostoliittoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäjän tappio Japania vastaan käydyssä sodassa ja vallankumous vuonna 1905 ja herättivät Keski-Aasialaisten vastarintaliikkeiden toiveita siitä, että Venäjän valta voidaan kukistaa. Vallankumouksen seurauksena Venäjä lupasi demokraattisia uudistuksia, mutta niitä ei koskaan tullut vaan autoritaarinen hallinto palautettiin seuraavien kymmenen vuoden aikana. Keski-Aasiassa väestön tyytymättömuus räjähti käsiin, kun Venäjä päätti ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1916 peruuttaa asetuksen, jolla keskiaasialaiset oli vapautettu asevelvollisuudesta. Tilanne johti Basmatšin kapinana tunnettuun venäläisvastaiseen liikkeeseen, joka aiheutti levottomuutta Kazakstanissa, Uzbekistanissa ja Kirgisiassa.[14] Venäjän vallankumous vuonna 1917 ja Neuvostoliiton muodostaminen lietsoi levottomuuksia entisestään. Neuvostoliiton hallinnosta syrjäytettiin keskiaasialaisten kansojen edustus ja Kokandissa perustettiin oma autonominen hallinto, minkä puna-armeijan joukot kukistivat. Tämä provosoi Basmatšin kapinaa entisestään.[2][14] Basmatšin sissitaistelijat Neuvostoliiton hallintoa Keski-Aasiassa vuosikymmenen ajan, kunnes Venäjän sisällissodan jälkeen kapina saatiin kukistettua.[14]
Neuvostoliitto syrjäytti vallasta Buharan ja Hivan kaanikuntien hallitsijat ja niiden hallintorakenteet lakkautettiin. Tilalle perustettiin Buharan kansantasavalta ja Horezmin kansantasavalta. Näiden johtajat tulivat aluksi jadidistien joukosta, mutta parin vuoden kuluttua vallassa olivat kommunistisen puolueen poliitikot. Vuonna 1924 Buharan ja Hivan tasavaltojen alueet lakkautettiin ja muodostettiin nykyisen Uzbekistanin sosialistinen neuvostotasavalta ja karakalpakkien asuttama Karakalpakian autonominen alue. Muutos oli osa Keski-Aasian hallintorakenteen uudistusta, kun neuvostohallinto jakoi alueen väestön etnisyyden perusteella. Vuonna 1936 Karakalpakian alue liitettiin Uzbekistanin SNT:aan, mutta se säilytti autonomiansa.[2][14] Uzbekistanista erotettiin Tadžikistanin sosialistinen neuvostotasavalta omaksi neuvostotasavallakseen vuonna 1929.[15]
Uzbekistanissa toteutettiin 1930-luvun alkupuolella neuvostomallin mukainen maatalouden kollektivisointi. Tämän toimeenpani Uzbekistanin kommunistisen puolueen johtaja Fayzulla Khodzhayev. Tämä yritti myös lisätä uzbekkien valtaa maan hallinnossa ja puolueessa. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin epäili uudistusmielisten kansallisjohtajien motiiveja Neuvostoliiton muissa osissa, kuin Venäjän tasavalloissa. 1930-luvun lopulla Khodzhayev ja kaikki Uzbekistanissa korkeissa viroissa olleet oli teloitettu Stalinin vainoissa. Stalinin puhdistusten jälkeen Uzbekistania johti Moskovan hallitukselle uskolliset henkilöt.[15]
Toisen maailmansodan aikana Uzbekistaniin ja muihin Keski-Aasian osiin evakuoitiin monet Neuvostoliiton Euroopan puoleiset teollisuuslaitokset. Tämän johdosta alueelle siirrettiin tuhansia venäläisiä, sekä myös puolalaisia ja juutalaisia johtajia, sekä älymystön ja kulttuurin edustajia.[2][15] Tehtaiden mukana tulleet venäläiset keskittyivät suuriin kaupunkeihin, joiden venäläistyminen kiihtyi. Heidän lisäkseen Uzbekistaniin karkotettiin krimin tataareja, tšetšeenejä ja korealaisia, sillä heidät nähtiin vallankumouksellisina Neuvostoliiton Euroopan puoleisessa osassa.[15]
Stalin kuoli vuonna 1953 ja häntä Neuvostoliiton johdossa seuranneen Nikita Hruštšovin aikana keskushallinnon totalitaarista valvontaa lievennettiin ja uzbekkien osuus neuvostotasavallan hallinnossa kasvoi. Tämä tehtiin kuitenkin Venäjän ehdoilla ja hallintokieli oli venäjä. Venäläistäminen oli edellytys hallintovirkoihin nimittämiselle ja ne jotka eivät luopuneet uzbekistanilaisesta elämäntyylistään ja identiteetistään, syrjäytettiin johtavista viroista. Uzbekkien päästyä johtaviin virkoihin, he turvautuivat omiin alueellisiin tai heimoverkostoihinsa. Äärimmäisin esimerkki tästä oli Uzbekistanin kommunistisen puolueen sihteerinä vuosina 1959-1982 toimineen Sharof Rashidovin toimikausi, jolloin hän toi lukuisia sukulaisiaan ja kumppaneitaan hallinnon ja puolueen johtotehtäviin. Tällä keinolla Rashidov kykeni aloittamaan pyrkimyksensä vähentää Moskovan valtaa Uzbekistanissa. Hänen strategiansa oli pysyä vuosina 1964-1982 Neuvostoliiton johdossa toimineen Leonid Brežnevin liittolaisena lahjomalla keskushallinnon virkamiehiä. Tällä keinolla Uzbekistanin hallitus sai vain teeskennellä noudattavansa Moskovan vaatimuksia yhä korkeampien puuvillakiintiöiden asettamisesta.[16]
Rashidovin kuoltua Moskovan keskushallinto yritti uudelleen vahvistaa heikentyttä otettaan Uzbekistanista. Vuonna 1986 ilmoitettiin, että koko Uzbekistanin neuvostotasavallan kommunistinen puolue ja hallitus olivat salaliitossa väärentäneet puuvillan tuotantolukuja. Vyyhtiin sekoitettiin postuumisti myös Rashidov, sekä myös Brežnevin vävy, Juri Tšurbanov. Uzbekistanin johto puhdistettiin vyyhtiin sekaantuneista henkilöistä ja Moskovasta tuodut syyttäjät toteuttivat korruptio-oikeudenkäyntejä. Uzbekistanissa koettiin, että neuvostohallinto erotti maan johdon epäoikeudenmukaisesti. Tämä kauna johti 1980-luvun lopulla uzbekkien nationalismin voimistumiseen, jota vahvistivat edelleen Moskovan vaatimukset oikeudesta Uzbekistanin puuvillaan, sekä yritykset islamilaisten perinteiden tukahduttamisesta. Uzbekistanin pääkaupungissa Taškentissa kritisoitiin Moskovan hallintoa yhä äänekkäämmin.[17]
Vuonna 1989 Ferganan laak sossa puhkesi etnisiä väkivaltaisuuksia uzbekkien ja meskhetinturkkilaiset, sekä uzbekkien ja kirgiisien välillä.[17] Pahimmat väkivaltaisuudet tapahtuivat Kirgisiassa Ošin kaupungissa.[18] Moskovassa reagoitiin väkivaltaisuuksiin vähentämällä poliittisia puhdistuksia ja nimittämällä Uzbekistanin kommunistisen puolueen pääsihteeriksi Islom Karimovin. Hän ei ollut puolue-eliittiä, eikä Moskovan poliittiset puhdistukset kohdistuneet häneen. Karimovin nimityksellä neuvostohallinto halusi vähentää alueen jännitteitä.[17]
Uzbekkien keskuudessa katkeruus neuvostohallintoa kohtaan kasvoi kuitenkin edelleen, huolimatta uudistusmielisen Mihail Gorbatšovin luomasta vapautumeemmasta poliittisesta ilmapiiristä glasnost ja perestroika -politiikan myötä. Uzbekit ilmaisivat edelleen tyytymättömyyttään puuvillaskandaalista, poliittisista puhdistuksista ja muusta alueen riistosta.[17] Erittäin vakavaksi oli muodostunut Uzbekistanin ympäristön tila, joka oli muodostunut ekokatastrofiksi raskaan teollisuuden aiheuttamien ympäristöongelmien vuoksi, joihin kuuluivat vesistöjen ja ilman pilaantuminen. Erityisen pahaksi oli muuttunut Araljärven tila, kun siihen laskevien Amudarjan ja Syrdarjan vedet ohjattiin puuvillapeltojen kasteluvesiksi.[17][19] Muita epäkohtia olivat uzbekkien syrjintä ja vainot, joita uzbekit kokivat Neuvostoliiton armeijassa ja investointien puute Uzbekistanin teollisuuden kehittämiseksi, jotta kasvavalle väestölle riittäisi työpaikkoja.[17]
1980-luvun lopulla uzbekit ryhtyivät itse toimiin ja maahan syntyi poliittisia järjestöjä. Näistä merkittävin oli Birlik, joka ajoi Araljärven pelastusohjelmaa, maataloustuotannon monipuolistamista ja uzbekin kielen julistamista neuvostotasavallan viralliseksi kieleksi. Näitä asioita ajettiin, sillä nämä ongelmat olivat todellisia huolenaiheita ja ne tarjosivat turvallisen tien ilmaista tyytymättömuus Uzbekistanin hallitukseen. Birlikin ja Uzbekistanin kommunistisen puolueen välillä käytiin julkista keskustelua, mutta Birlik ei koskaan pystynyt vetoamaan laajoihin väestöryhmiin. Karimovin tultua Uzbekistanin kommunistisen puolueen johtoon, puolue ja maan hallitus nautti edelleen suurinta suosiota, etenkin kaupunkien ulkopuolella.[17]
Itsenäisyyden aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Huolimatta Mihail Gorbatšovin luomasta poliittisesti avoimemmasta ilmapiiristä, Uzbekistanissa kommunistinen johto jatkoi tiukkaa hallintoa. Elokuussa 1991 Islom Karimovin johdolla Uzbekistanin hallinto tuki Gorbatšovia vastaan suunnattua vallankaappausyritystä. Vallankaappauksen epäonnistuttua Uzbekistan julisti itsensä nopeasti itsenäiseksi Neuvostoliitosta. Kommunistit olivat Uzbekistanin ainoita kokeneita poliitikkoja ja he säilyttivät hallinnan maassa. Karimov voitti helposti maassa pidetyt presidentinvaalit vuonna 1991 ja hänet valittiin maan ensimmäiseksi presidentiksi.[2]
Uzbekistan ei pyrkinyt itsenäistymään Neuvostoliitosta, mutta tapahtumien johtaessa maan itsenäistymiseen, Karimovin hallinto joutui nopeasti muuttamaan poliittista linjaansa sopeutuakseen uuteen tilanteeseen. Uzbekistan liittyi Neuvostoliiton seuraajaksi perustettuun Itsenäisten valtioiden yhteisöön, mutta löyhässä liittohallinnossa ei keskushallinto tarjonnut tukea, johon Uzbekistan oli turvautunut viimeisen seitsemänkymmenen vuoden ajan. Uzbekistanilla ei aiemmin ollut ollut itsenäisiä ulkosuhteita, mutta nyt sen oli luotava uusia markkinoita ja solmittava diplomaattisuhteita ulkovaltojen kanssa. Poliittinen ilmapiiri ei kuitenkaan tehnyt Uzbekistanista houkuttelevaa sijoituskohdetta.[20]
.jpg)
Kuten suurin osa Keski-Aasian maista, myös Uzbekistanin politiikassa jätettiin demokraattiset periaatteet huomiotta. Oppositiopuolueita kiellettiin osallistumasta vaaleihin ja demokraattisia aktivisteja siepattiin tai pahoinpideltiin. Karimov valittiin maan presidentiksi uudelleen vuonna 2000 vaaleissa, joita pidettiin yleisesti vilpillisinä. Ulkovallat antoivat Uzbekistanille kritiikkiä myös maan huolestuttavasta ihmisoikeustilanteesta.[2]
Itsenäisyyden alkuvuosina Uzbekistan otti käyttöön suvereniteettinsa symbolit, kuten uuden perustuslain, lipun, kansallislaulun ja oman valuutan. Uzbekistanin väestön monimuotoisuus vähen, koska monet muut kuten juutalaiset, krimin tataarit, saksalaiset, kreikkalaiset, meskhetinturkkilaiset ja slaavit tunsivat Uzbekistanin etnosentriseksi ja muuttivat pois. Jalansijaa maassa yrittivät saada islamilaiset militantit, mikä johti väkivaltaisuuksiin ja muslimien vainoon.[2]
Karimovin hallinto pyrki luomaan maahan vakaan hallinnon poliittisen vapauden ja ihmisoikeuksien kustannuksella. Tämä kärjistyi pahiten Andižanin kaupungissa, missä maan armeija avasi tulen mielenosoittajia vastaan. Verilöylyssä arvioidaan 700-1500 siviilin saaneen surmansa. Maan hallitus taas väitti, että välikohtauksessa sai surmansa vain 187 terroristia. Tapaus tuomittiin kansainvälisesti ja Euroopan unioni ja Yhdysvallat määräsivät Uzbekistanille pakotteita, mutta maan tilanne pysyi ennallaan. Kritiikkiä Uzbekistan sai myös pakollisen työvoiman mobilisoimisesta puuvillateollisuuteen, minkä vuoksi noin miljoona lasta ja aikuista pakotettiin korjaamaan puuvillaa. Maa ryhtyi vuonna 2012 toimiin lapsityövoiman vähentämiseksi, mutta pakkotyövoiman käyttö on jatkunut.[2]
Karimov hallitsi maata ilman virallista seuraajaa ja maan hallituksen ja talouseliitin keskuudesta saatiin raportteja valtataistelusta. Yksi mahdollinen Karimovin seuraaja, hänen tyttärensa Gulnara Karimova, ilmoitti olevansa välirikossa muiden perheenjäsentensä kanssa. Hänet asetettiin kotiarestiin sveitsiläisen korruptiotutkinnan takia.[2]
Islom Karimov kuoli vuonna 2016 ja pitkäaikainen pääministeri Shavkat Mirziyoyev seurasi häntä presidenttinä. Mirziyoyev on virkakautensa aikana pyrkinyt avaamaan maan taloutta ja parantamaan suhteita ulkomaailmaan. Hän on myös ainakin nimellisesti ollut huolissaan maan ihmisoikeustilanteesta. Karimovin valtakaudella Uzbekistanin suhteita Tadžikistaniin hiersi Rogunin padon rakentaminen, kun Uzbekistanin puolella pelättiin että pato vie kasteluvedet.[2] Mirziyoyevin aikana maat ovat saaneet sovittua välirikkonsa, kun Tadžikistan on lupautunut myymään Uzbekistaniin sähköenergiaa halvalla hinnalla.[21] Mirziyoyevin uudistuksista huolimatta monet tarkkailijat ovat panneet merkille autoritaarisen hallintokäyttäytymisen jatkuvan, ja on epäilty että uudistukset t/ähtäävät vain maan taloudellisen tilanteen parantamiseen.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Kiljunen, Kimmo: MMM Valtiot ja liput, s. 183-186. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18177-7.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Russian and Soviet rule Encyclopædia Britannica. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g History - The early Uzbeks Encyclopædia Britannica. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ Early History U.S. Library of Congress. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ a b The Early Islamic Period U.S. Library of Congress. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ a b Mawarannahr U.S. Library of Congress. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ Andrei Sergejeff: Afganistanin historia - Silkkitietä kulttuurien risteykseen, s. 88-91. Gaudeamus Helsinki University Press, 2011. ISBN 978-952-495-219-4. (englanniksi)
- ↑ The Mongol Period U.S. Library of Congress. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c Timur U.S. Library of Congress. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d The Uzbek Period U.S. Library of Congress. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ a b Arrival of the Russians U.S. Library of Congress. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d The Russian Conquest U.S. Library of Congress. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ Entering the Twentieth Century U.S. Library of Congress. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d The Jadidists and Basmachis U.S. Library of Congress. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d The Stalinist Period U.S. Library of Congress. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ Rashidov U.S. Library of Congress. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g The 1980s U.S. Library of Congress. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ The Soviet Union and Recent History U.S. Library of Congress. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ Environment U.S. Library of Congress. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ Independence U.S. Library of Congress. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
- ↑ Joseph Hammond: Uzbekistan and Tajikistan: No more dam problems? 30.7.2018. The Defence Post, thedefensepost.com. Viitattu 5.8.2020. (englanniksi)
