Vietnamin historia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vietnamin historia

Vietnamin varhainen historia on jäänyt tarujen peittoon. Varmasti tiedetään, että nykyisellä Vietnamin alueella on ollut ihmisasutusta jo puoli miljoonaa vuotta sitten.[1] Maataloutta alueella on harjoitettu jo noin vuonna 7000 eaa.[2]

Noin vuonna 200 eaa. alueella vaikutti Nam Việtin valtakunta, joka hallitsi aluetta kolmesataa vuotta, ennen kuin kiinalaiset valloittivat nykyisen Vietnamin pohjoisosat. Vietnam kuului kiinalaisten hallintaan 1000 vuoden ajan. 900-luvulla vietnamilaisivat nousivat kapinaan ja onnistuivat ottamaan vallan omalle kansalleen ja syntyi Đại Việtin kuningaskunta.[1][3][2]

Itsenäiset vietnamilaiset kokivat monien eri dynastioiden aikakauden. Vähitellen vietnamilaiset levittäytyivät myös etelään nykyisen Etelä-Vietnamin alueella asuneiden chamien asuttaman Champan kuningaskunnan kustannuksella.[1][4]

1500-luvulla Vietnam jakaantui keskenään kilpailevien hallitsijasukujen hallitsemiin alueisiin, kunnes Tay Son -kapina yhdisti maan.[1][5]

Eurooppalaiset saapuivat nykyisen Vietnamin alueelle 1500-luvulla ja Vietnamin pitkä lähes tuhannen vuoden itsenäisyys päättyi vuonna 1883 kun ranskalaiset ottivat maan hallintaansa. Ranskalaiset muodostivat hallitsemistaan alueista Ranskan Indokiinan. Ranskan vallan aika päättyi toisen maailmansodan jälkeen syttyneeseen Indokiinan sotaan, jonka jälkeen Vietnam jaettiin kommunistiseen Pohjois-Vietnamiin ja antikommunistiseen Etelä-Vietnamiin. Maiden vastakkainasettelu sytytti Vietnamin sodan, jossa Yhdysvallat tuki sotilaallisesti Etelä-Vietnamia.[2]

Vietnamin sodan kauhut johtivat Yhdysvalloissa protestiaaltoon sotaa vastaan ja Yhdysvaltojen vetäydyttyä koko Vietnam yhdistyi Pohjois-Vietnamin kommunistihallinnon alle.[2][6]


Vietnamin esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Vietnamin esihistoria

Arkeologisten löytöjen perusteella on arvioitu että nykyisen Vietnamin alueella on ollut ihmisasutusta jo puoli miljoonaa vuotta sitten. Alueella kukoistivat mesoliittiset ja neoliittiset kulttuurit ja maanviljelyä on alueella harjoitettu 7000 vuotta ennen ajanlaskun alkua.[2]

Dong Son Rumpu ensimmäisen vuosituhannen eaa. puolivälin tienoilta. Rummuille oli ominaista ornamenttikuviot ja lyöntipinnan keskellä oli yleensä tähti- tai aurinkokuvio.[7][8] .

Pohjois-Vietnamista, Punaisenjoen alueelta löytynyt merkittävä Dong Son pronssikulttuuri on nimetty löytöpaikkansa mukaan. Alueelta löydetyt kivikirveet ja pronssiset gongirummut kertovat korkeasta teknologiasta ja järjestäytyneestä yhteiskunnasta Dong Son -kulttuurin aikana noin 600 eaa.-100 jaa. Samankaltaisia rumpuja on löydetty Uudesta-Guineasta saakka, mikä viittaa siihen että Dong Son -kulttuuri levisi kauppareittejä pitkin laajalle alueelle.[7][8][9]

Pronssikulttuurin kehittyminen on yhdistetty siihen, että Kaakkois-Aasiassa on ollut tarvetta maatalouden kehittämiselle ja suuremman tuottavuuden lisäämiselle suuremman väestön elättämiseksi. Dong Son -rumpujen kuviointien perusteella on päätelty että alueella oli keskusjohtoinen päällikkökunta noin vuodesta 400 jaa.[8]

Vietnamilaisten tarujen mukaan valtion perustaja on Hùng Vương, ensimmäinen Hồng Bàng -dynastian kuningas, joka oli mytologian mukaan lohikäärmekuninkaan ja kuolemattoman prinsessa Âu Cơ'n poika.[9][10][11] Hồng Bàng -kuninkaat hallitsivat Văn Lang -kuningaskuntaa Punaisenjoen laaksossa noin vuosina 2879-258 eaa.[9] Hồng Bàng-dynastiaa ei kannata tarkastella historiallisten tosiseikkojen valossa, sillä kyseessä on ennemminkin myyttiset mittasuhteet saanut kokoelma vietnamilaisia kansantaruja, joka kertoo kansan synnystä.[1]

Viimeinen Hồng Bàng -kuningas kukistui kolmannella vuosisadalla eaa, naapurimaan ylängöllä sijainneen Thuc-dynastian kukistettua sen. Thuc -kuningas An Dương Vương yhdisti Văn Langin hallintoalueeseensa ja muodostui Âu Lạcin kuningaskunta, jonka pääpaikkana oli Co Loa Punaisenjoen tasangolla, nykyisen Hanoin kaupungin lähistöllä.[9][12]

Nam Việt laajimmillaan noin vuonna 200 eaa.

Valtakunta oli lyhytikäinen ja kiinalaisen Qin-dynastian armeija, päällikkönään Triệu Đà valloitti sen vuonna 208 eaa. Qin-dynastian kukistuttua Kiinassa seurasi Han-kausi vuonna 206 eaa. Triệu Đà oli haluton hyväksymään Han-dynastiaa ja perusti valloittamistaan alueista valtion jolle antoi nimeksi Nam Việt. Valtio sijaitsi nykyisen Pohjois-Vietnamin ja Etelä-Kiinan alueillla. Valtio oli olemassa noin sadan vuoden ajan, kunnes Kiinan Han-dynastia valloitti sen vuonna 111 eaa.[9][12][13]

Tuhat vuotta kiinalaisvallan alla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinalaishallitsijat pitivät nykyisen Vietnamin aluetta hallussaan yli tuhat vuotta, vuoteen 938 saakka. Tänä aikana Vietnamiin lainautui kiinan kirjoitusjärjestelmä, vietnamin kieleen tuli lukematon määrä sanoja kiinan kielestä ja vietnamilaiset omaksuivat kiinalaisilta kiinalaiset tavat ja maanviljelystavat. Kiinalaisesta kulttuurista lainautuivat myös konfutselaisuus sekä Kiinan poliittinen järjestelmä.[2][14][15][16]

Kiinalaistumista lisäsi Han-dynastian sisäisiä valtataistaluja paenneiden mandariinien saapuminen Vietnamin alueelle. Heidän mukanaan saapui kiinalaisia tapoja ja he perustivat kouluja ja toivat mukanaan sotilastaitoja. Kiinalaisvalta herätti myös kapinoita vietnamilaisten keskuudessa. Monet vietnamilaiset maanomistajat naittivat tyttäriään kiinalaiseliitille, ja syntyi kiinalais-vietnamilainen eliitti, joka nousi aika-ajoin vastustamaan kiinalaisvaltaa.[15]

Ensimmäinen merkittävä kapina kiinalaisia vastaan nähtiin vuosina 39-42, kun vietnamilaiset Trungin sisarukset Trưng Trắc ja Trưng Nhị johtivat kapinaa kiinalaisia vastaan. Heidän johtamansa heimopäälliköistä ja heidän seuraajistaan koottu armeija onnistui valloittamaan kiinalaisten linnoitukset ja he julistivat itsensä Vietnamin kuningattareksi.[13][15] Kiinalaiset sotajoukot kuitenkin palasivat vahvistuneina ja murskasivat kapinan. Trungin siskokset eivät halunneet jäädä kiinalaisten vangiksi ja he hukuttautuivat. Trungin siskokset ovat Vietnamissa kansallissankareita ja he kuvastavat naisten suhteellisen korkeaa asemaa vietnamilaisessa yhteiskunnassa.[14][13]

Toinen kapina kiinalaisvaltaa vastaan nähtiin vuonna 248, kun kapinan naisjohtaja Triệu Thị Trinh johti tuhannen miehen armeijaa kiinalaisia vastaan. Kapina kukistettiin puolessa vuodessa ja kuten Trungit parisataa vuotta aimmin, myös hän hukutti itsensä välttääkseen kiinalaisten vangiksi joutumisen.[15][14][13]

Kuudennella ja seitsemännellä vuosisadalla nähtiin myös sarja epäonnistuneita yrityksiä palauttaa maahan vietnamilaisten valta, mikä osaltaan nosti kansallistunnetta. Yksi merkittävimmistä kapinoista oli vuonna 543 tapahtunut kapina. kun Lý Nam Đế johti kiinalaisen Liang-dynastian vastaista kapinaa. Hän perusti lyhytaikaisen Lý-dynastian. Lý kuoli vuonna 547, mutta hänen seuraajansa piti Lý-dynastian kapinaa hengissä vielä viidenkymmenen vuoden ajan. Tätä Vietnamin historian varhaisempaa vuonna 543 perustettua Lý-dynastiaa kutsutaan varhaisemmaksi Lý-dynastiaksi erotukseksi myöhemmin syntyneestä Lý-dynastiasta.[17] Kiinalaiset kukistivat kapinan lopullisesti vuonna 603 ja he katsoivat rauhoittaneensa Vietnamin ja antoivat sille nimeksi An Nam, rauhoitettu etelä, jota kiinan Tang-dynastia hallitsi protektoraattinaan.[1][18][15]

Nykyisen Etelä-Vietnamin alueelle kiinalaisvalta ei yltänyt. Alueen etäläosissa, Mekongin suistossa kehittyivät hindulais-buddhalaiset Funanin ja Champan kuningaskunnat. Khmerien ensimmäinen kuningaskunta Chenla valloitti Funanin 600-luvulla, mutta Champa säilyi aina 1600-luvulle saakka.[19][20]

Itsenäisyyden kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapautus kiinalaisvallasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tang-dynastian viimeinen keisari kukistui vuonna 907, jolloin vietnamilaiset saivat jälleen mahdollisuuden itsenäistyä. Vuonna 938 Ngô Quyềnin johdolla vietnamilaisarmeija sai merkittävän voiton Bạch Đằng -joen taistelussa kiinalaisista ja maa sai itsenäisyyden lähes tuhannen vuoden kiinalaisvallan jälkeen. Ngô Quyền julisti itsensä maan kuninkaaksi.[18][1][13][21] Kiinalaisvallan aikana vietnamilaisista oli muodostunut Kaakkois-Aasian kiinalaistunein kansa, toisin kuin naapurikansat chamit, khmerit ja tait, jotka saivat kultturisia vaikutteita Intian suunnalta.[1]

Ngô-dynastian hallinto oli epävakaata ja maassa oli useita kilpailevia päällikkökuntia. 960-luvulla merkittävin johtaja maassa oli Đinh Bộ Lĩnh, joka julistautui maan kuninkaaksi vuonna 968. Hän antoi maalle nimeksi Đại Co Việt ja hän solmi kiinalaisen Song-dynastian keisarin kanssa sopimuksen valtansa laillistamiseksi. Song-dynastian keisari hyväksyi vietnamilaiskeisarin vasallikseen ja vahvisti vietnamilaisten itsenäisyyden, vastaavasti Đinh suostui osoittamaan kunnioitusta Kiinan keisarille. Vietnamilaiset ymmärsivät, että pitkän kiinalaisvallan alla olon jälkeen pohjoisen naapurimaan kanssa oli tultava toimeen.[1][21] Đinh-dynastia oli kuitenkin lyhytikäinen ja Đinh Bộ Lĩnhin kuoltua 979 kiinalaiset yrittivät palauttaa maan valtansa alle. Valtaan nousseen varhaisen Lê-dynastian ensimmäisen kuninkaan johdolla kiinalaisten hyökkäys torjuttiin.[21][22] Myös Lê-dynastia oli lyhytikäinen ja sitä seurasi Lý-dynastia vuonna 1009.[23][22]

Lý-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lý-dynastian aikakautta vuosina 1009-1224 pidetään Vietnamin historiassa menestyksekkäänä aikakautena.[24][4] Ajanjaksolla maan nimeksi muutettiin Đại Việt.[15][25] Dynastian perusti sen ensimmäinen hallitsija Lý Thái Tổ, joka vakiinnutti valtansa kukistamalla kapinalliset ja panemalla toimeen tehokkaan verotuksen. Hän nojautui munkkikuntaan ja Lý-dynastian aikana maassa kasvoi ajatus buddhalaiseen kuninkuuteen perustuvasta järjestelmästä.[24] Maan pääkaupunki oli Hanoi ja sinne perustettiin yliopisto, jossa tulkittiin Konfutsen tekstejä. Maahan muodostettiin laki, jotka kopioitiin kiinalaisista laeista.[4][15]

Kaakkois-Aasia noin vuonna 1010. Đại Việt keltaisella, Champa vihreällä ja Khmerien valtakunta violetilla.

Lý Thái Tổ'a seurasi valtaistuimelle hänen poikansa Lý Thái Tông vuonna 1028. Tämän hallintokaudella maa vaurastui edelleen ja hänen aikakaudellaan tehtiin myös onnistuntut ryöstöretki eteläiseen Champaan. Maasta tuli myös tärkeä kullan ja hopean tuottaja, ja jalometalleja vaihdettiin elintarvikkeisiin ja muihin kansainvälisiin kauppatavaroihin.[24]

Lý Thái Tôngin jälkeen kuninkaaksi tuli hänen poikansa Lý Thánh Tông vuonna 1054. Hänen aikanaan Hanoihin perustettiin kirjallisuuden temppeli vuonna 1070.[24][15] Lý Thánh Tôngin valtakaudella maa teki taas uuden sotaretken Champaa vastaan vuonna 1069, jolloin maan laajentuminen eteläisen Champan kustannuksella jatkui.[24][4] Đại Việt kävi sotaa pahimmillaan kahdella rintamalla, kun pohjoisen suunalla maa soti kiinalaisia vastaan. Lapsena valtaistuimelle nousseen Lý Càn Đứcin aikana Đại Việt onnistui torjumaan kiinalaisten Song-hallitsijoiden valloitusyrityksen sotapäällikkö Lý Thường Kiệt'in johdolla vuonna 1075. Sodan päätyttyä ryhdyttiin neuvotteluihin, joiden tuloksena Kiinan ja Vietnamin raja asettui suunnilleen nykyiselle kohdalleen.[26]

Voitto oli huomattava vietnamilaisille mutta Lý-dynastia hiipui vähitellen 1100- ja 1200-luvuilla. Dynastian viimeisen kuninkaan Lý Càn Đứcin kuoltua lapsettomana, maa ajautui heikon hallinnon kauteen, jolloin valtaa piti ryhmä ministereitä. Karismaattisen johtajan puute ja veriset valtakiistat johtivat siihen että valtaan nousi ensimmäinen Trần-dynastian kuningas vuonna 1225.[26][22][15]

Trần-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tran-valtakunnan vakautta nousi uhkaamaan Kiinan suunnalta maahan tunkeutunut mongoliarmeija. Pohjoinen naapuri Kiina oli Kublai-kaanin johtaman mongolivaltakunnan hallussa, ja mongoliarmeija hyökkäsi Đại Việtiin vuonna 1284, ja uudestaan vuosina 1287-1288. Vietnamilaiset onnistuivat torjumaan mongolit Bạch Đằngin taistelussa, joka on päätynyt Vietnamin kansalliseen mytologiaan.[27][22][15][28]

Vietnamilaiset onnistuivat torjumaan mongolit sekä maalla että merellä, ja 1300-luvulle tultaessa mongolit suuntasivat laajentumispyrkimyksensä burmalaisia vastaan.[15][3]

Tran-dynastian valta heikkeni 1300-luvulla ja viimesen kuninkaan Trần Dụ Tông'in kuoltua lapsettomana vuonna 1369 seurasi perimyskiista. Maan hallinto oli niin heikko, että chamit onnistuivat ryöstelemään Hanoissa vuonna 1390. Tranit menettivät vallan lyhytaikaiseksi jäänelle Hồ-dynastialle vuonna 1400. Suurempi takaisku maalle oli, että kiinalainen Ming-dynastia valloitti maan pohjoisosat vuonna 1406.[27][3][22]

Vietnamilaiset nousivat jälleen kapinaan Ming-dynastian sortotoimenpiteitä ja Pohjois-Vietnamin vallitusta vastaan. Vastarintaa johti Lê Lợi, jonka johtamat joukot piirittivät Hanoissa olleet Ming-joukot vuonna 1427 ja vuonna 1428 kiinalaiset vetäytyivät. Lê Lợi nousi kansallissankariksi ja samalla sai alkunsa uusi, merkittävä Lê-dynastia.[29][1][15][30][31]

Lê-dynastian vallassaolon alkuajat olivat Đại Việtille vakaata aikaa. Myös sotilaallinen voima kasvoi, sillä vienamilaiset tekivät ryöstöretken Champaan vuonna 1471, jolloin maasta jäi jäljelle vain tynkä. Myös laojen asuttama Lan Xang alistettiin vietnamilaisten vasallivaltioksi.[29][1][31][32]

Đại Việtin kukoistuskaudella 1400-luvulla Hanoista tuli vakaan hallinnon ansiosta alueen suurin kaupunki, jonka väkimäärä oli yli 100 000. Vuonna 1497 kuningas Lê Thánh Tông'in kuoltua maa ajautui jälleen nopeasti valtataistelujen keskelle.[29]

Maa jakautuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maa oli vuonna 1650 jakautunut Trịnh-, Nguyễn- ja Mạc-klaanien hallitsemiiin alueisiin. Champa siaitsi nykyisen Vietnamin eteläosassa.

1500-luvun alussa maassa syntyi valtataistelua kolmen johtavan suvun välillä, mikä johti siihen että maa jakautui Mạc-dynastian hallitsemaan pohjoisosaan ja Trịnh- ja Nguyễn -sukujen johtamaan eteläosaan. Mạc-dynastian ensimmäinen hallitsija syöksi Lê-dynastian kuninkaan vallasta vuonna 1527. Lê-dynastiaa tuki mahtavan Nguyễn-klaanin johtajat, jotka puolustivat Lê-kuninkaan oikeutta hallita valtakuntaa. Sisällissodaksi yltynyt tilanne raukesi 1550-luvulla, kun välittäjänä kiistassa toiminut Kiinan keisari oli laatimassa osapuolten kanssa sopimusta jossa määrättiin että Mạc-dynastia hallitsee maan pohjoisosaa ja Lê-dynastia yhdessä Nguyễn-suvan kanssa maan eteläosaa.[33]

Sopu ei kestänyt kauaa, sillä voimakas Trịnh-suku haastoi Nguyễnit. Molemmat suvut katsoivat olevansa Lê-kuninkaiden puolustajia ja molemmat yrittivät syrjäyttää Mạc-dynastian. Trịnh-suvun joukot onnistuivat työntämään Mạcit pois suurimmasta osasta Pohjois-Vietnamia vuoteen 1952 mennessä. Sen sijaan Nguyễnit suojelivat edelleen Lê-kuninkaita maan eteläosassa. Vuodesta 1627 Trịnhien ja Nguyễnien välillä vallitsi avoin sota, ja osapuolten vyöhykkeet jaettiin valtavilla muureilla.[33] Maa jakaantui kahteen toisilleen vihamieliseen valtakuntaan.[33] Pohjoisessa hallitsivat Trịnhit Lê-suvun nimoissä ja etelässä Nguyễnit. Pohjoinen tunnettiin nimellä Đại Việt ja etelä tunnettiin nimellä Nam Việt. Pohjoisen pääkaupunki oli Hanoi ja etelän keskus oli Huế.[15] Molempien osapuolien armeijat olivat valtavia. Trịnhien armeija oli etelän vihollista suurempi, se käsitti 100 000 sotilasta, 500 norsua ja 500 dzonkkia, mutta Nguyễnit olivat varustautuneet portugalilaisten aseilla. Etelässä oli etuna myös väestön suurempi tuki, sillä alueelle muutti Ming-dynastian kaatumisen seurauksena kiinalaisia siirtolaisia, joiden avulla Nguyễn-dynastia laajensi valtakuntaansa chamien ja khmerien asuttamille alueille etelään, sillä Trịnhit estivät valtakunnan laajenemisen pohjoiseen. 1700-luvulle tultaessa kasvoi nopeasti vietnamilaisten siirtolaisten muutto Mekong-joen suistoon ja valloitettujen alueiden tuhannet etniset khmerit vietnamilaistettiin.[34][33][15]

Eurooppalaiset saapuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset eurooppalaiset nykyisen Vietnamina alueella olivat portugalilaiset, jotka saapuivat maahan vuonna 1516.[1][5] He perustivat lähetys- ja kauppa-aseman Hoi Aniin vuonna 1615. Portugalaisten jälkeen maahan saapuivat ranskalaiset. Vielä 1600-luvulla eurooppalaisten vaikutus maassa oli pieni. Merkittävin eurooppalainen maassa oli ranskalainen jesuiitta Alexandre de Rhodes, joka oppi vietnamin kielen ja saarnasi maassa vietnamiksi.[5][34]

Tayson-kapina ja maan jälleenyhdistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekä pohjoisessa että etelässä hallitsijasuvut kohtasivat yhä kasvavia vaikeuksia. Pohjoisessa vallitsi 1730-luvulle tultaessa anarkia ja alueita hallitsivat rosvoparonit, jotka riistivät maanviljelijöitä veroja. Olojen yhä kurjistuessa nälänhädän tullessa vuonna 1735 kansa liittyi herkästi kapinaan, jonka tarkoitus oli kukistaa Trịnh-dynastian valta ja palauttaa Lê-dynastia valtaan Pohjois-Vietnamissa.[35]

Etelä-Vietnamissa huonoa Nguyễn-hallintoa vastaan protestit yltyivät suuremmiksi. Pienestä Tây Sơnin kylästä kotoisin olleet kolme veljestä aloittivat vuonna 1773 kapinan, jota kutsutaan kylän mukaan Tay Son -kapinaksi.[34][35] Tay Sonin veljekset ottivat nimkseen Nguyễn, mutta he eivät olleet sukua samannimiselle hallitsijasuvulle, vaan he olivat alhaista syntyperää.[34][35] Tay Son-kapinalla oli laaja tuki kansan keskuudessa, ja se heikensi Nguyễn-kuninkaan valtaa joka oli jo rapautunut taitamattoman hallinnon vuoksi. Tay Son -kapinalliset saivat haltuunsa vuonna 1778 koko Nguyễnien hallitseman Etelä-Vietnamin. Hallitsijasuvun jäsenistä vain Nguyễn Ánh onnistui pakenemaan kapinallisia Siamiin, missä hän pyysi aseellista apua ranskalaisilta.[35][36]

Tay Son -veljesten johtama kapina osasi myös hyödyntää pohjoisen Trịnh-dynastian heikkenemistä ja alueella kärsittyä uutta, tuhoisaa nälänhätää. Vuonna 1786 Tay Son -kapinalliset valtasivat Trịnhien hallitseman pohjoisen. Kaksi vuotta myöhemmin kapinalliset torjuivat kiinalaisten maahantunkeutumisen, jolla nämä yrittivät palauttaa Trịnhit valtaan. Kapinalliset saivat yhdistettyä maan jälleen yhdeksi hallintokokonaisuudeksi. Veljeksistä Nguyễn Huệ julisti itsensä maan keisariksi nimellä Quang Trung.[35][37][36]

Hänen hallintakautensa kesti vain muutaman vuoden, sillä Tayson-keisari Quang Trung kuoli vuonna 1792. Tuona aikana kuitenkin tehtiin monia uudistuksia, kun maa jaettiin uudelleen talonpoikien kesken ja uusia alueita otettiin viljelyyn. Työväenluokkaista alkuperää ollut hallitsijasuku hallitsi ajalleen epätyypillisesti, ja heidän mukaansa rikkaat ja köyhät ihmiset olivat samanarvoisia.[35] Virallisena kielenä maahan otettiin vietnamin kieli kiinan sijasta ja kirjoitusjärjestelmä Chữ Nôm otettiin käyttöön.[37]

Quang Trungin kuoltua maa joutui kaaokseen kun yhtä vahvaa johtajaa ei enää löytynyt. Tay Son -hallinto ei kyennyt enää vastaamaan eteläisen Nguyễn-dynastian perillisen Nguyễn Ánhin paluuseen. Nguyễn Ánh oli koonnut armeijansa ranskalaisen piispa Pigneau de Behainen tuella. Ranskan hallitus ei aasialaisten sisäisiin kiistoihin puuttunut, ja Nguyễn Anhin armeija koostui lähinnä yksityishenklilöistä. Vastineeksi Nguyễn Anh lupasi lähetyssaarnaajille täyden toimintavapauden hallitsemassaan osassa Vietnamia. Sota Tay Son -armeijaa vastaan jatkui aina vuoteen 1802 asti, jolloin Nguyễn Ánhin joukot valloittivat Hanoin ja Huến.[35][37][36]

Nguyễn Ánh julisti itsensä maan keisariksi ja hän alkoi ensimmäistä kertaa historiassa kutsua maata nimellä Vietnam. Hän otti hallitsijanimekseen Gia Long ja Nguyễn-dynastian valta jatkui.[36][35]

Siirtomaavallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan protektoraatiksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nguyễn-dynastian valta oli kuitenkin murenemassa, sillä Kaakkois-Aasian poliittinen tilanne oli muuttumassa eurooppalaisten tunkeutuessa alueelle.[35][38] Keisari Gia Long yritti pitää ranskalaisten vaikutusvallan maassa mahdollisimman pienenä ja lähetyssaarnaajien toiminnalle asetettiin rajoituksia. Hänen poikansa ja seuraajansa Minh Mạng nousi valtaan vuonna 1820. Minh Mạng karkotti maasta kaikki ranskalaiset lähetyssaarnaajat ja teloitutti heistä osan 1830-luvulla. Vuonna 1840 valtaan noussut keisari Thiệu Trị jatkoi ranskalaisten toiminnan rajoittamista, minkä jälkeen ranskalaset pyysivat apua Euroopasta. Vuonna 1847 ranskalaiset sota-alukset ilmestyivät Vietnamin rannikolle ja tulittivat Đà Nẵngia, hyökkäyksen tarkoitus oli palauttaa lähetyssaarnaajien toimintavapaus.[36][38][39]

Ranskan Indokiinan osat.

Kun valtaan noussut keisari Tự Đức teloitutti espanjalaisen piispan vuonna 1855, Ranskan keisari Napoleon III lähetti armeijan vapauttamaan Vietnamin. Vuonna 1856 ranskalaiset tekivät seuraavan suuremman hyökkäyksen Vietnamiin, ja vuotta myöhemmin alkoi järjestelmällinen sota.[36][38][39]

Ranska valloitti Saigonin ja Đà Nẵngin vuonna 1858 ja loi näin perustan siirtomailleen Kaakkois-Aasiassa.[1] Ranskalaiset pakottivat keisari Tự Đứcin allekirjoittamaan sopimuksen, jolla kolme maan eteläisintä maakuntaa siirtyivät Ranskan omistukseen. Ranskalaiset alkovat käyttää Vietnamin eteläisistä osista nimeä Kotšinkiina.[36]

Ranskan Indokiina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranska pyrki alistamaan valtaansa myös Vietnamin pohjoisosan Tonkin, sillä sen toivottiin varmistavan maan asema tuottoisassa Yunnanin kaupassa. Kotšinkiinan kuvernööri Dupré pelkäsi myös, että alue saattasi päätyä brittien tai saksalaisten haltuun. Matkaan lähetettiin Francis Garnierin johtama sotilasretkikunta, joka valtasi Hanoin kaupungin, mutta vietnamilaisten ja kiinalaisten vastahyökkäyksessä Garnier sai surmansa. Vuonna 1883 lähetettiin Henri De Rivièren johtama retkikunta, mutta se koki aiemman retkikunnan kohtalon ja De Rivière teloitettiin.[38][40]

Jules Ferryn johtama Ranskan hallitus oli kuitenkin päättänyt olla kokematta enää uutta nöyryytystä, ja Tonkiniin määrättiin täysimittainen hyökkäys. Vuonna 1884 ranskalaisvaltaan alistettiin myös Pohjois-Vietnamin Tonkin ja Keski-Vietnamin Annam. Ranskalaiset hallitsivat valloittamiaan alueita protektoraattinaan.[36][38] Keisari Tự Đức käytti hyväkseen asemaansa Kiinan vasallina, ja pyysi kiinalaisten väliintuloa estääkseen ranskalaisia valloittamasta maan keski- ja pohjoisosaa. Ranska ja Kiina ajautuivat kymmenen kuukautta kestäneeseen sotaan, joka päättyi Tianjinin rauhaan vuonna 1885.[38] Tonkinin vietnamilaiset eivät kuitenkaan alistuneet ilman vastarintaa ja ranskalaiset joutuivat sotimaan jatkuvasti vietnamilaisia kapinallisia vastaan aina vuoteen 1895 asti.[38][36]

Vuonna 1887 Ranska yhdisti vietnamilaiset protektoraattinsa Tonkinin, Annamin ja Kotšinkiinan, sekä hallitsemansa Kambodžan ja Laosin hallinnolliseksi kokonaisuudeksi, nimeltä Ranskan Indokiina.[1][36]

Ranskan Indokiinassa Nguyễn-dynastian hallintoa jatkui, mutta vain nimellisenä. Todellista valtaa käyttivät ranskalaiset. Nguyễn-dynastian kohtaloksi koitui se, että maa ei nähnyt eurooppalaisen kolonialismin uhkaa todellisena. Siinä missä Siamin kuningas ja malaijikuninkaat suostuivat tekemään myönnytyksiä eurooppalaisille, vietnamin hallitsijat eivät halunneet myöntää kauppaoikeuksia ranskalaisille. Myös maan armeijan tärkein tehtävä oli tukahduttaa maan sisäiset levottomuudet, eikä torjua imperialistista hyökkääjää.[41] Nimellinen keisarinvalta päättyi vuonna 1955, jolloin Vietnamin viimeinen keisari Bảo Đại poistui maasta.[36]

Indokiinan siirtomaahallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki vietnamilaiset eivät kuitenkaan vastustaneet Ranskan siirtomaahallintoa. Vuosikymmenten sorto ja kurjat olot olivat johtaneet siihen että keisari Tự Đứcin kannatus talonpoikien keskuudessa mureni. Myös keisarinvallan yritys tukahduttaa katolilaisuus laski suosiota, sillä maassa oli jo merkittävä katolinen yhteisö.[22][42]

Ranskalaiset nimittivät vietnamilaisia vain alimman tason hallintovirkoihin. Sirrtomaahallintojärestelmän kehittäjänä oli Paul Doumer, joka toi Ranskasta suuren hallintokoneiston virkamiehiä.[42][36] Ranskan Indokiinan pääkaupungiksi tehtiin Hanoi, mistä siirtomaahallinto hallitsi keisarin nimissä.[42] Hallintokoneisto paisui niin suureksi, että vuonna 1925 5 000 ranskalaista virkamiestä hallitsi 30 miljoonaa Indokiinan asukasta. Suunnilleen sama määrä brittivirkamiehiä hallitsi samaan aikaan 325 miljoonan asukkaan Brittiläistä Intiaa.[42][36]

Doumerin hallinto kunnosti maan infrastruktuuria, mutta se palveli lähinnä siirtomaahallinnon etuja, kun teitä pitkin voitiin kuljettaa raaka-aineita satamiin. Suurimmaksi tulonlähteeksi Indokiinassa osoittautuivat alkoholi, oopiumi ja suola. Kaikkien kylien piti käyttää alkoholia tietty määrä vuosittain, ja alkoholin kotipoltto oli kiellettyä. Myös oopiumin käyttöön rohkaistiin.[36][22]

Siirtomaahallinto pani myös toimeen raskaan verotuksen ja pakkotyön voittojen maksimoimiseksi. Veroa piti maksaa perheenjäsenten lukumäärän mukaan, eikä ansiotason mukaan. Eurooppalaisten ja siirtomaahallinnon kanssa yhteistyötä tekevien ei tarvinnut maksaa veroja.[36] Vietnamilaiset eivät myöskään saaneet matkustaa oman alueensa ulkopuolella ilman henkilöpapereita, ja kaikenlainen järjestäytyminen oli kielletty.[22]

Maata jaettiin uudelleen ranskalaisille uudisasukkaille, jonka katsottiin olevan asumatonta sen jälkeen, kun paikalliset maanviljelijät olivat paenneet ranskalaisia sotajoukkoja. Lopulta vain muutama prosentti maanomistajista omisti lähes puolet maan viljelykelpoisesta maasta Kotšinkiinassa. Pienviljelijät eivät juuri hyötyneet viljelemänsä maan tuotosta vaan velkaantuivat pahasti. Suurin osa riisisadosta meni vientiin ja Vietnamista tuli maailman kolmanneksi suurin riisinviejä Siamin ja Burman jälkeen.[36]

Ranskalaiset katsoivat siirtomaahallinnon tehtäväksi Indokiinan väestön sivistämisen. Maahan luotiin koulujärjestelmä, johon sisältyi kolmivuotinen peruskoulu. Tämän jälkeen osa oppilaista saattoi jatkaa opiskelua, mutta vain ranskan kielellä. Suurin osa vietnamilaislapsista ei käynyt päivääkään koulua, ja maan lukutaito romahti dramaattisesti verrattuna tilanteeseen ennen kuin ranskalaiset saapuivat sivistämään Indokiinan väestöä.[36][42]

Nationalismin nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskalaisvallasta hyötyivät kuitenkin vain harvat yhteistyötä siirtomaahallinnon kanssa tehneet. Suurin osa kansasta vastusti ranskalaisvaltaa ja aika ajoin syttyi pieniä talonpoikaiskapinoita ja sissiliikkeitä, etenkin maan pohjoisosassa, jota Ranska ei saanut milloinkaan täysin valvontaansa.[43][42][22]

Ensimmäistä merkittävää kapinaa johti keisari Hàm Nghi, joka johti Cần Vương -nimellä tunnettua kapinaa. Keisari sai tukea kapinaansa maanomistajilta ja mandariineilta, mutta kepinan tukikohta sijaitsi vuoristossa, jossa asui Mường-väestöä, joita Nguyễn-dynastian hallinto oli sortanut. Tämä kostautui kapinaliikkeelle ja ranskalaiset kukistivat orastavan kapinan, ja nuori kuningas Hàm Nghi karkotettiin Ranskan toiseen siirtomaahan Algeriaan loppuiäkseen.[43]

Merkittäväksi vastarintaliikkeen johtajaksi nousi Phan Bội Châu. hän haki taloudellista tukea ja sotilaskoulutusta vastarintaliikkeelleen Kiinasta ja Japanista. Ranskalaisten painostuksesta Japani lähetti vietnamilaiset opiskelijat takaisin Vietnamiin ja kapina kutistui lopulta pieniksi terroriteoiksi.[43][44] Ensimmäinen talonpoikaiskapina ranskalaishallintoa kohtaan järjestettiin vuonna 1908, mutta ranskalaiset rauhoittivat tilanteen avaamalla tulen mieltään osoittaneita talonpoikia kohti. Samana vuonna armeijan vietnamilaiset kokit yrittivät myrkyttää kokonaisen rykmentin, mutta väärän annostelun takia 200 ranskalaista sotilasta sai vain lieviä oireita. Osa kokeista teloitettiin ja osa tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.[43][44] Ranskalaiset tukahduttivat 1900-luvun alussa orastavan vietnamilaisen nationalismin heti alkuunsa, ja vastustus vuoden 1908 jälkeen siirtomaahallintoa kohtaan oli jonkin aikaa minimaalista.[22]

Kommunismin herääminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskalaisten kolonialistinen kapitalismi ja riistohallinto antoi kommunismin nousulle alkusysäyksen. Kommunistisen liikkeen johtajaksi nousi Ho Tši Minh. Ensimmäisen maailmansodan aikana Ranskassa oli noin 100 000 vietnamilaista sotilasta ja työläistä. Yksi heistä oli Ho Tši Minh. Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Ho Tši Minh alkoi tuntea vetoa marxilaisuuteen, ja hän ajatteli että työläisväestö voi olla vallankumouksellisen siirtomaahallinnon perusta.[43][45][22]

Ho Tši Minh oli mukana perustamassa Ranskan kommunistista puoluetta, ja kansainvälisenä kommunistina hän matkusti Neuvostoliittoon ja Kiinaan. Hän toimi Kominternin agenttina ja Mao Zedongin vieraana ollessaan hän tajusi kommunismin mahdollisuudet. Ho Tši Minh yllytti vietnamilaisia kamppailemaan itsenäisyyden puolesta ja hän levitti tietoa kommunismin mahdollisuuksista Thanh Niên -liikkeen avulla, joka salakuljetti ranskalaisten kieltämiä sanomalehtiä Vietnamiin Thaimaasta käsin. Vuonna 1929 hän oli perustamassa Indokiinan kommunistista puoluetta, jonka ydin muodostui Thanh Niên -liikkeestä.[43][45][46][1]

Myös ei-kommunismimieliset vietnamilaisjärjestöt, kuten Kiinan Kuomintangia jäljitellyt Vietnamin kansallispuolue Việt Nam Quốc Dân Đảng (VNQDD) vastusti siirtomaavaltaa. Se perustettiin vuonna 1927 ja sen tavoitteena oli ryhtyä aseelliseen kapinaan. Kapina kukistettiin ranskalaisten toimesta nopeasti ja osa puolueen johdosta pakeni Kiinaan, missä he jatkoivat toimintaansa Kuomintangin ja Tšiang Kai-šekin suojissa.[43][22][46]

Suuri lama iski 1930-luvulla myös Vietnamiin ja talonpojilta vaadittiin kohtuutonta työpanosta. Kommunistinen puolue organisoi talonpoikaiskapinan ja maaseudulla perustettiin itsenäisiä kyläyhteisöjä, Nghệ-Tĩnh -neuvostoja. Neuvostot toimivat vuoden ajan, ennen kuin ranskalaiset sotilaat ja muukalaislegioonan joukot murskasivat ne, hävittäen samalla Indokiinan kommunistisen puolueen johdon.[43][47] Ho Tši Minh palasi Thaimaasta Vietnamiin vuonna 1930 ja hän perusti Hongkongissa Vietnamin kommunistinen puolueen, jonka ohjelmaan kuului koko Vietnamin vapauttaminen Ranskan vallasta.[43][46] Puolueen johto pidätettiin Hongkongissa vuonna 1931, mutta Ho Tši Minh pakeni Moskovaan ja palasi Aasiaan vasta kymmenen vuoden kuluttua.[43]

Siirtomaavalta murenee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranska antoi vietnamilaisille joitain myönnytyksiä 1930-luvun puolivälissä, mutta Toisen maailmansodan aikana Japani miehitti Hainanin saaren vuonna 1939 ja Ranska kiristi jälleen otettaan Vietnamista, vaatien suuria tavaratoimituksia ranskalaisten myytäväksi.[48]

Natsi-Saksa miehitti Ranskan vuonna 1940 ja Japanilaiset nousivat maihin Tonkinissa, voidakseen hyökätä Vietnamin kautta Kiinaan.[48] Ranska vältteli suoraa vastakkainasettelua japanilaisten kanssa ja Vichyn Ranskan nimellinen hallinto säilyi. Japanilaiset vaativat vastineeksi kauttakulkuoikeuksia Vietnamin läpi ja sotatarvikkeiden viennin lopettamista Kiinaan.[22][49] Sodan jatkuessa Vietnamissa kärsittiin nälänhätää ja miljoonat kuolivat nälkään japanilaismiehityksen aikana.[48][6]

Vietnamin itsenäisyystaistelun keulahahmoksi noussut Ho Tši Minh vastusti sekä Ranskan että Japanin hallintoa Vietnamissa. Hänen johdollaan perustettiin vuonna 1941 kommunistisen puolueen valvonnan alainen, mutta siitä erillinen itsenäisyysrintama Việt Minh.[48][50][6] Kommunistit näkivät toisen maailmansodan mahdollisuutena vallankumoushallinnon luomiselle, kun suurin osa Kaakkois-Aasiaa oli japanilaisten miehittämä.[22][49] Myös Yhdysvallat tuki japanilaisvastaista Viet Minh -liikettä ja Yhdysvaltain tiedustelupalvelu OSS aseisti Viet Minhiä ja vietnamilaissotilaat raportoivat japanilaisten liikkeistä amerikkalaiseille.[48][50][6]

Japani harjoitti Aasia aasialaisille -propagandaa sodan aikana ja se päätti lahjoittaa itsenäisyyden myös Vietnamille. Japanilaiset syrjäyttivät Ranskan siirtomaahallinnon maaliskuussa 1945 ja Nguyễn-dynastian keisari Bảo Đại hallitsi maata nukkehallitsijana, kuten hän oli tehnyt jo ranskalaisten vallan aikana.[48][51]

Japani antautui elokuussa 1945 Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten jälkeen ja Viet Minh sai vallan Hanoissa ja Huếssa. Japanilaisvallan päättymisen jälkeen Ho Tši Minh kehotti vietnamilaisia nousemaan taisteluun Ranskaa vastaan ja Viet Minh sai kannatusta myös muiden ei-kommunististen itsenäisyysliikkeiden keskuudessa.[22][48][51]

Japanin antautumisen jälkeen keisari Bảo Đại luopui vallasta ja Viet Minh johti elokuun vallankumousta, joka johti väliaikaisen hallituksen perustamista. Syyskuun toisena päivänä vuonna 1945 Ho Tši Minh julisti Hanoissa itsenäisen Vietnamin demokraattisen kansantasavallan perustamisesta.[22][48][51][52]

Siirtomaavallan paluu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan päätyttyä Ranska yritti palauttaa siirtomaavaltansa Vietnamiin. Sodan jälkeen käydyissä Potsdamin neuvotteluissa päätettiin että brittiläisjoukot miehittävät Vietnamin eteläosan 16. leveyspiirin eteläpuolelta ja ja riisuisivat japanilaiset aseista. Pohjoisosan miehittäisi Kiina, Kuomintangin joukkoineen. Lokakuussa 1945 brittijoukot luovuttivat valvontavastuun alueellaan takaisin ranskalaisille.[53][52]

Kiina luovutti Vietnamin pohjoisosien valvonnan ranskalaisille helmi-maaliskuussa 1946. Tšiang Kai-šek allekirjoitti sopimuksen, jonka mukaan Kiinan vetäytyminen sallii kiinalaisten kauppiaiden vapaan toiminnan Ranskan hallitsemassa Vietnamissa.[53]

Ranskalaiset neuvottelivat Ho Tši Minhin kanssa sopimuksen maaliskuussa 1946, jonka mukaan Ranska tunnustaa Vietnamin itsenäisyyden, mutta maa kuuluisi Ranskan liittoon ja Ranskan joukot ovat maassa viiden vuoden siirtymäajan. Ranska päättäisi edelleen maan ulkomaan- ja talouspolitiikasta ja puolustuksesta, vastineeksi järjestettäisiin kansanäänestys siitä tulisiko Vietnamin demokraattisen tasavallan käsittää Annam, Tonkin ja Kotšinkiina.[53][54]

Ho Tši Minh hyväksyi rajoitetun itsenäisyyden ranskalaisten kanssa, mikä aiheutti ihmetystä hänen maanmiehissään. Ho Tši Minh perusteli sopimusta sillä, että ranskalaisten viiden vuoden valta alueella on pienempi paha, kuin kiinalaisten pysyvä miehitys. Ranskan sallittiin sijoittaa Vietnamin pohjoisosaan 15 000 sotilasta, mitä Ho Tši Minh piti parempana vaihtoehtona kuin 200 000 kiinalaissotilasta.[53][54]

Kaikki Ranskan siirtomaapitäjät eivät olleet sitoutuneita antamaan Việt Minhille sijaa Vietnamin hallinnassa. Kotšinkiinassa kommunisteilla oli huomattavasti heikompi asema kuin maan pohjoisosassa, sillä maa oli taloudellisesti vakaammalla pohjalla.[52] Saigonissa asemapaikkaansa pitänyt amiraali Georges Thierry d'Argenlieun johtama Ranskan Indokiinan edustajisto ei katsonut hyvällä maan pohjoisosien kommunistista hallintoa. d'Argenlieu julisti Kotšinkiinan itsenäiseksi tasavallaksi, tätä tukivat monet ranskalaiset sijoittajat, joiden Vietnamiin sijoittama pääoma oli suurimmalta osin Kotšinkiinassa. Ranska sai myös tukea Cao Đài- ja Hòa Hảo -lahkoilta, jotka olivat itsenäisyystaistelun aikana tukeneet Việt Minhiä, mutta sanoutuivat nyt irti kommunistihallinnosta. d'Argenlieu halusi luovuttaa vallan useille Indokiinan valtioille, jotka kuuluisivat Ranskan liittoon. Tätä tavoitetta ei voitaisi koskaan sovittaa yhteen Ho Tši Minhin tavoitteiden kanssa, joka oli täysin itsenäinen yhtenäinen valtio, jota johtaa kommunistinen hallinto.[53][54]

Indokiinan sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Indokiinan sota

Vastakkainasettelu oli väistämätön. d'Argenlieu otti asiat omiin käsiinsä, ja kiista Việt Minhille menneistä asekuljetuksista pohjoisen Hải Phòngin satamaan johti yhteenottoon marraskuussa 1946. Ranskan laivasto avasi tulen kaupunkia kohti ja arviolta 6 000 vietnamilaista kuoli.[54][55] Tapaus johti siihen, että Ranskan muukalaislegioonan joukkoja lähetettiin Keski- ja Pohjois-Vietnamiin ja Ho Tši Minhin johtama kommunistihallinto alkoi valmistautua sotaan Ranskaa vastaan.[55] Ranska vaati että Việt Minh luovuttaa lain ja järjestyksen valvonnan ranskalaisjoukoille ja että vietnamilaisten joukkojen on vetäydyttävä Hanoista. Kun tähän ei suostuttu ranskalaiset valtasivat Hanoin hallintorakennukset. 19. joulukuuta 1946 alkoi täysimittaisena ensimmäinen Indokiinan sota, eikä Vietnam kokisi rauhaa 30 vuoteen.[53][54][55]

Việt Minh ajettiin pois Hanoista ja Ho Tši Minh antoi määräyksen ryhtyä vastahyökkäykseen. Việt Minhin joukot vetäytyivät tukikohtiinsa maan pohjoisosaan Kiinan rajan lähelle, mistä Võ Nguyên Giápin johtamat sissiyksiköt tekivät iskuja ranskalaisia vastaan. Sota oli pattitilanteessa ensimmäiset kolme vuotta.[56]

Kiinan sisällissodan päätyttyä Mao Zedongin johtamien kommunistien voittoon, Kiinan kommunistinen puolue ryhtyi aseistamaan Việt Minhiä. Ranskan joutuessa sotilaallisesti ahtaalle, maan kolonialistinen hallinto laati myönnytyksiä. Kotšinkiina yhdistettiin jälleen Tonkinin ja Annamin kanssa Vietnamin tasavallaksi, jonka johtoon palautettiin keisari Bảo Đại. Valtio oli puoliksi itsenäinen, mutta se kuului Ranskan liittoon.[56] Kiina ja Neuvostoliitto tunnustivat tammikuussa 1950 Ho Tši Minhin hallinnon, kun taas Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta helmikuussa Bảo Đạin hallinnon.[57] Ranskalaiset pyysivät myös 7. huhtikuuta 1950 kylmän sodan hengessä tukea Yhdysvalloilta, joka tuki Ranskaa sodassa kommunismin vastaisen taistelun nimissä.[56][53][55]

Ranska oli kuitenkin jo joutunut Kiinan tukemien Việt Minhin sissien kanssa alakynteen ja maan pohjoisosa oli käytännössä Việt Minhin hallinnassa vuoden 1952 loppuun mennessä. Ranska pyrki estämään Việt Minhin etenemisen Laosin puolelle ja Điện Biên Phủn kaupungin lähelle Luoteis-Vietnamiin, lähelle Laosin rajaa, koottiin suuri ranskalaisten joukko-osasto. Ranskalaisten linnoitus kukistettiin 55 päivän piirityksen jälkeen, 7. toukokuuta 1954. Điện Biên Phủn taistelua seurannut Ranskan antautuminen päätti Ranskan osallisuuden sotaan, sekä Ranskan vuosisadan mittaisen hallinnon Kaakkois-Aasiassa.[56][53][58]

Vietnam jakautuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Indokiinan tulevaisuutta käsiteltiin sodan jälkeen kansainvälisessä Geneven konferenssissa. Việt Minhin vaatimuksena oli päästä koko Vietnamin lailliseksi hallitsijaksi, mutta tämän vaatimuksen suurvallat sivuuttivat. Neuvottelujen lopputuloksena Vietnam jaettiin kahtia 17. leveyspiirin kohdalta ja entisestä Ranskan Indokiinasta muodostettiin neljä itsenäistä valtiota, Laos, Kambodža, Etelä-Vietnam ja Pohjois-Vietnam. Pohjois-Vietnamia hallitsisivat kommunistit ja Etelä-Vietnamia ei-kommunistit. Vietnamissa oli myös määrä järjestää kahden vuoden sisällä vaalit maiden yhdistymisestä.[59][60][61]

Iso-Britanniaa neuvotteluissa edustaneen ulkoministeri Anthony Edenin ajatus oli, että Vietnamin jako toisi pysyvän rauhan kommunistien ja ei-kommunistien välille. Neuvostoliittolaiset ja kiinalaiset taas ajattelivat että jako estäisi Yhdysvaltoja puuttumasta Vietnamin asioihin, ja että maa yhdistyisi Việt Minhin kommunistisen hallinnon alle vaalien jälkeen.[59]

Kaikki suurvaltojen olettamukset osoittautuivat pian vääriksi. Pohjois-Vietnamia johti Ho Tši Minhin johtama kommunistinen hallinto. Maassa kansallistettiin Vietnamista vetäytyneen Ranskan talousintressit ja taloutta hallitsi tiukasti maan kommunistinen hallinto.[59] Yksityisten maanomistajien tilat takavarikoitiin ja omistus siirtyi valtiolle. Talonpojat viljelivät valtion maata vuokraviljelijöinä.[60] Ho Tši Minhillä oli maassa rajaton valta, ja kommunistien valta varmistettiin Kaakkois-Aasian suurimmalla armeijalla.[59]

Etelä-Vietnamia hallitsi Ngô Đình Diệmin johtama hallinto, jossa oli johtavassa roolissa hänen perheenjäsenensä. Diệmin johtaman Etelä-Vietnamin hallinto oli yhtä autoritaarinen kuin Pohjois-Vietnamissakin. Diệmin johtama hallinto oli tiukasti kommunisminvastainen ja se alkoi puhdistaa maata ankarin ottein Etelä-Vietnamin puolelle jääneistä Việt Minhin kannattajista.[59][60] Diệmin hallinto syrji myös maan buddhalaista väestönosaa, joka oli maassa enemmistönä. Tämä johti siihen että Etelä-Vietnamin buddhalainen väestö alkoi vieroksua valtaa pitävien katolisten ylivaltaa.[2][60] Ranskalaisten vetäytyessä Vietnamista Diệmin hallinto tuli yhä enemmän riippuvaiseksi Yhdysvalloilta saamastaan tuesta.[59]

Vietnamin sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kohti uutta sotaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diệm kieltäytyi järjestämästä vuonna 1956 Genevessä sovittuja vaaleja maiden yhdistymisestä, sillä näytti varmalta että Pohjois-Vietnamin kommunistit tulisivat voittamaan vaalit.[59][1] Pohjois-Vietnam ei tätä päätöstä hyväksynyt, ja maassa oltiin myös huolestuneita Yhdysvaltain vaikutusvallan kasvusta eteläisessä naapurimaassa. Vuonna 1959 Diệmin hallinnon vastustajat muodostivat Etelä-Vietnamin kansallisen vapautusrintaman, (FNL) joka tunnettiin myös nimellä Việt Cộng.[59][60][62]

Việt Cộngin sissit käynnistivät Etelä-Vietnamissa terrorikampanjoita ja salamurhia. He jakoivat maata rikkailta köyhille talonpojille ja yllyttivät väestöä vastustamaan maan hallintoa. Diệm julisti maahan poikkeustilan ja salli yhdysvaltalaisten sotilaiden pääsyn maahan. Vuoden 1962 lopussa maassa oli 11 000 yhdysvaltalaissotilasta.[59]

Kun 11. kesäkuuta 1963 buddhalaismunkki Thích Quảng Đức suoritti Saigonissa polttoitsemurhan vastustaakseen Diệmin hallintoa, Etelä-Vietnmissa alkoi polttoitsemurhasarja ja ainakin seitsemän buddhalaismukkia teki rituaalisen polttoitsemurhan seuraavan vuoden aikana.[63][64] Tapahtumat huolestuttivat Yhdysvaltain johtoa, joka oli pettynyt Diệmin johtaman Etelä-Vietnamin politiikkaan.[59][64]

Marraskuussa 1963 armeijan kenraali Dương Văn Minh johti sotilasvallankaappausta, jossa armeijan upseerit syrjäyttivät ja teloittivat Diệmin. John F. Kennedyn johtama Yhdysvallat oli hyvin tietoinen armeijan kenraalien salajuonesta.[59][64][65] Armeijan keskinäisten valtataistelujen jälkeen valtaan nousivat Nguyễn Văn Thiệu ja Nguyễn Cao Kỳ.[64][66]

Laajamittainen sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Vietnam kärsi Pohjois-Vietnamin tukemien Việt Cộngin sissien hyökkäyksistä, ja Việt Cộngin hallitseman alueen edelleen laajentuessa Etelä-Vietnamissa, päätti Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnson laajentaa tukeaan Etelä-Vietnamin hallitukselle.[64] Elokuussa 1964 tapahtui Tonkininlahden välikohtaus, jossa Pohjois-Vietnamin sukellusveneiden ilmoitettiin käyneen Yhdysvaltain hävittäjän kimppuun.[2] Tapaus oli kyseenalainen, mutta se toimi lähtölaukauksena sille että Yhdysvallat sekaantui sotaan.[66][6] Vaikka kyseessä oli pohjimmiltaan Vietnamin sisällissota, Yhdysvaltain mukaantulo kytki sodan yhä tiiviimmin osaksi kylmää sotaa.[67] Kommunistiset Kiina ja Neuvostoliitto taas ilmaisivat tukensa Ho Tši Minhin johtamalle Pohjois-Vietnamille.[66]

Yhdysvaltojen joukkoja Dak Tossa vuonna 1966.

Yhdysvallat aloitti Pohjois-Vietnamin pommitukset seuraavana vuonna ja lähetti taistelujoukkojaan Etelä-Vietnamiin. Pohjois-Vietnamissa pommitettiin kaupunkeja, teollisuuslaitoksia ja maanteitä joita pitkin Việt Cộngin sissit saivat tukea pohjoisesta. Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnson suostui aloittamaan pohjoisessa mattopommitukset ja napalmipommituksilla pyrittiin tuhoamaan viidakon tarjoama suoja Pohjois-Vietnamin armeijalta ja Việt Cộngin sisseiltä.[67]

Etelä-Vietnamissa Yhdysvallat pyrki katkaisemaan siviiliväestön tarjoman huoltoyhteyden Việt Cộngin sisseille. Toiminta keskittyi maaseudulle, missä väestön pakkosiirtojen avulla voitiin estää Việt Cộngia saamasta tietoja ja muona-apua siviiliväestöltä.[67][64] Siviiliväestön keskuuteen soluttautuneet Việt Cộngin sissit tekivät yhdysvaltalaisille mahdottomaksi erottaa ystävät vihollisesta, minkä vuoksi Vietnamin maaseuduille tehdyissä iskuissa kuoli runsaasti siviiliväestöä.[67][68]

Sodan edetessä myös Yhdysvalloissa kasvoi sodan vastustus. Vuonna 1968 Yhdysvalloilla oli Vietnamissa jo puoli miljoonaa sotilasta. 16 000 sotilasta oli jo siihen mennessä kaatunut.[1][69] Sodan vastustus vain kasvoi, kun Pohjois-Vietnamin armeija ja Việt Cộng suorittivat massivisen, niin sanotun Tet-hyökkäyksen, jonka suunnitteli Pohjois-Vietnamin sotilaskomentaja Võ Nguyên Giáp.[67] Suurhyökkäyksessä pohjoisvietnamilaiset hyökkäsivät useisiin etelän kaupunkeihin ja muun muassa Yhdysvaltain Saigonin lähetystö vallattiin. Offensiivi maksoi 40 000:nnen Việt Cộngin sotilaan hengen, eikä Pohjois-Vietnam onnistunut Etelä-Vietnamin hallinnon syrjäyttämisessä ja yhdysvaltalaisten pois ajamisessa, mutta taistelu toimi sodan käännekohtana. Tet-hyökkäyksen jälkimainingeissa yhdysvaltalaissotilaat hävittivät My Lain kylän ja surmasivat Việt Cộngin tukijoiksi väitettyä siviiliväestöä. Kun uutiset yhdysvaltalaisten sotilaiden tekemistä julmuuksista My Lain verilöylyssä, saapuivat Yhdysvaltoihin kiihtyi sodan vastainen arvostelu.[67]

Tet-hyökkäyksen jälkeen Lyndon B. Johnson ei asettunut ehdolle presidentinvaalissa ja Richard Nixon tuli hänen tilalleen 1969.[67][70] Sota kiihtyi vielä vuonna 1972 ja Yhdysvallat suoritti mattopommituksia Pohjois-Vietnamissa, Laosissa ja Kambodžassa, katkaistakseen Pohjois-Vietnamin tuen punakhmereille Kambodžan sisällissodassa.[67][71] Vietnamin sodan laajeneminen Kambodžaan kiihdytti Nixonin hallituksen arvostelua Yhdysvalloissa.[72][71]

Vietnam yhdistyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vietnamin sodan vastaiset protestit Yhdysvalloissa ja vuonna 1973 solmittu Pariisin rauha johtivat aselepoon ja lopulta Yhdysvaltain joukkojen vetäytymiseen.[2][71] Sodassa kaatui yli miljoona Pohjois-Vietnamin tai Việt Cộngin sotilasta, 250 000 etelävietnamilaista ja 60 000 yhdysvaltalaista. Siviiliuhreja arvioidaan olleen noin neljä miljoonaa, tarkka lukumäärä ei selviä koskaan.[2]

Rauhansopimuksesta huolimatta taistelut jatkuivat. Pohjois-Vietnam kiihdytti sotatoimia ja yhä suurempi alue maan eteläosasta jäi kommunistien hallintaan. Huhtikuussa 1975 Việt Cộng aloitti hyökkäyksen Saigoniin ja kaupunki vallattiin viimein.[73][74] Etelä-Vietnamia johtanut Nguyễn Văn Thiệu erosi tehtävästään ja häntä seurannut Dương Văn Minh kehotti etelävietnamilaisia laskemaan aseensa.[74]

Etelän antautumisen jälkeen aloitettiin suunnitelman maan jälleenyhdistymiseksi ja Vietnamin sosialistinen tasavalta julistettiin perustetuksi 12. heinäkuuta 1976.[75][73] Ho Tši Minh oli kuollut vuonna 1969, eikä hän nähnyt sodan päättymistä ja maan jälleenyhdistymistä kommunistihallinnon alaisuuteen. Saigonin amerikkalaistunut kaupunki nimettiin uudelleen Ho Tši Minhin kaupungiksi.[73][76]

Maan jälleenyhdistäminen sodan jälkeen ei käynyt kivuttomasti. Maat olivat 30 vuoden aikana ajautuneet erilleen toisistaan. Pohjois-Vietnamia oli hallinnut sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä ja Etelä-Vietnamia oli hallinnut kapitalistinen kehitys koko siirtomaakauden ajan.[76][73] Pohjois-Vietnam toi sodan jälkeen hallintonsa myös etelään, ja etelä ja pohjoinen suhtautuivat toisiaan kohtaan hyvin epäluuloisesti. Myös monet etelässä olleet kommunistit ja entiset pohjoisvietnamilaisten taistelutoverit syrjäytettiin vallasta.[76][77] Monia Etelä-Vietnamin asukkaita sijoitettiin uudelleenkoulutusleireille ja pakkotyöhön. Vaino kohdistui etenkin kaupunkien kauppiaisluokkaa, joka koostui suureksi osaksi vietnaminkiinalaisista. Suuri osa kauppiasluokasta pakeni maasta niin sanottuina venepakolaisina Hongkongiin tai Malesiaan. Tuhannet pakolaiset kuitenkin hukkuivat vaarallisella matkalla.[77][73]

Kamputsean miehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vietnamin välit naapurimaahan huononivat kun Kambodžan sisällissodan päätyttyä punakhmerit nousivat valtaan perustaen Demokraattisen Kamputsean.[78] Maiden rajalla syntyi laukaustenvaihtoa ja vietnamilaiset syyttivät punakhmerejä provokaatiosta.[79] Uutiset punakhmerien julmuuksista levisivät maailmalle ja punakhmerien riveistä loikanneet suostuttelivat Vietnamin antamaan tukensa Kamputsean kansalliselle vapautusrintamalle (FUNSK). Kambodžan–Vietnamin sota alkoi kun Vietnamin armeija hyökkäsi Kambodžaan ja valtasi Phnom Penhin tammikuussa 1979. Vietnamin tuella perustettiin Kamputean kansantasavalta ja punakhmerit syöstiin vallasta. Kamputsean hallintoon asetettiin vietnamilaismyönteinen johto.[80]

Kambodžan miehityksen jälkeen Vietnamin välit Kiinaan viilenivät, sillä Kiina oli punakhmerien liittolainen. Välejä hiersi myös se, että Vietnam oli rajoittanut kiinalaisten kauppiaiden toimintaa ja takavarikoinut heidän omaisuuttaan, mikä johti kiinalaisväestön muuttoaaltoon Vietnamista Kiinaan.[76] Kiinan ja Vietnamin välille syttyi jälleen sota, kun kiina hyökkäsi Vietnamiin helmikuussa 1979, rajaselkkaus oli kuitenkin ohi nopeasti.[76][72]

Vietnam miehitti Kambodžaa vuoteen 1989 asti ja lopullinen rauha solmittiin 1991.[81]

Talouskasvun aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vietnamin talous heikentyi sodan jälkeisen jälleenrakentamisen, Kambodžan miehittämisen ja Yhdysvaltain julistaman kauppasaarron vuoksi.[72] Vietnam oli kansainvälisesti eristynyt ja maan eteläosassa vaikuttaneet enemmän demokratiaan taipuvaiset kommunistit arvostelivat tilannetta. Kun Neuvostoliitto laati glasnost ja perestroika -uudistukset, myös Vietnamin hallinto oli pakotettu taipumaan uudistusten edessä.[72][77] Vietnamin kommunistipuolue käynnisti 1980-luvun puolivälissä Doi Moi -talousohjelman, jossa yhteisomistus purettiin ja aloitettiin vapaita markkinoita suosiva talousstrategia.[72][1] Tavoitteena ei kuitenkaan ollut yksipuoluejärjestelmästä luopuminen, ja valtio piti edelleen ohjauksessaan maan taloutta.[3]

Vietnam pyrki myös solmimaan suhteita kapitalistisiin maihin. Helmikuussa 1994 saavutettiin tärkeä merkkipylväs, kun Yhdysvallat purki kauppasaarron ja presidentti Bill Clinton vieraili maassa ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä Vietnamin jälleenyhdistymisen jälkeen.[72][3][77] Vuonna 1995 maa liittyi Kaakkois-Aasian maiden muodostamaan ASEAN kauppajärjestöön, jolloin suhteet muiden Kaakkois-Aasian maiden kanssa tiivistyivät.[75][82] Maa on avautunut myös kansainväliselle matkailulle ja eri puolille maata on noussut useita hotelleja.[77]

Talouden avautumisen aikanakaan Vietnam ei ole luopunut yksipuoluejärjestelmästä, vaikka kommunistiseen järjestelmään on maassa yleisesti petytty. Ongelmia on tuonut muun muassa laaja-alainen korruptoitunut hallinto.[72] Kun arabimaiden protestit vuonna 2011 roihahtivat liekkeihin, myös muualla pelättiin levottomuuksien nousevan yksipuoluejärjestelmää vastaan. Vietnamissa kansa on kuitenkin pysynyt verrattain rauhallisena talouskehityksen ansiosta, vaikka valtio kontrolloi yksilönvapautta ja sananvapautta.[77][1]


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Barwise, J.M; White, N.J.: Matkaopas historiaan, Kaakkois-Aasia. Suom. Toppi, Anne. Suomi: Oy UNIpress Ab 2006, 2002. ISBN 951-579-212-6.
  • Heikkilä-Horn, Marja-Leena & Miettinen, Jukka O.: Kaakkois-Aasia. Historia ja kulttuurit. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-15771-X.
  • Wissen Media Verlag GmbH Gütersloh/München: Maailmalla Aasia, s. 96-97. Saksa: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33474-41.
  • Lehtipuu, Markus: Vietnam. Keuruu: Otava, 2011. ISBN 978-952-9751-49-7.
  • Forbes, Andrew; Emmons, Ron: Berlitz - Vietnam matkaopas. Suom. Ihalainen-Leiwo, Reetta. Apa Publications (UK) Limited, 2013. ISBN 978-952-9751-49-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Berlitz, s.16-25
  2. a b c d e f g h i j Maailmalla, s.76-77
  3. a b c d e Historia vietnamseura.org. Viitattu 3.8.2016. (suomeksi)
  4. a b c d Lehtipuu, s.20
  5. a b c Lehtipuu, s.21
  6. a b c d e Lehtipuu, s.23
  7. a b Barwise & White, s.35-37
  8. a b c Heikkilä-Horn & Miettinen, s.36-41
  9. a b c d e Early History U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  10. Lạc Long Quân and Âu Cơ: The Legend of Ancient Vietnam 24.3.2010. vietnam.com. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  11. The Power and Relevance of Vietnamese Myths vietspring.org. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  12. a b Barwise & White, s.38-41
  13. a b c d e Kimball, Charles: Early Vietnam guidetothailand.com. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  14. a b c The Chinese Millennium U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  15. a b c d e f g h i j k l m n Heikkilä-Horn & Miettinen, s.154-157
  16. Chinese Cultural Impact U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  17. Political Resistance to the Chinese U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  18. a b Barwise & White, s.52-53
  19. Kiljunen, Kimmo: MMM Valtiot ja liput, s. 429-341. Keuruu: Otava, 2004. ISBN 951-1-18177-7.
  20. Heikkilä-Horn & Miettinen, s.53-57
  21. a b c Nine Centuries of Independence U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  22. a b c d e f g h i j k l m n o p Vietnam - History asia.isp.msu.edu. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  23. The Ly Dynasty and the Flowering of Buddhism U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  24. a b c d e Barwise & White, s.54-56
  25. Dai Viet globalsecurity.org. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  26. a b Barwise & White, s.56-57
  27. a b Barwise & White, s.57-58
  28. The Tran Dynasty and the Defeat of the Mongols U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  29. a b c Barwise & White, s.58-60
  30. Renewed Chinese Influence U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  31. a b The Le Dynasty and Southward Expansion U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  32. History Lonely Planet. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  33. a b c d Barwise & White, s.104-106
  34. a b c d Partition and the Advent of the Europeans U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  35. a b c d e f g h i Barwise & White, s.106-108
  36. a b c d e f g h i j k l m n o p q Heikkilä-Horn & Miettinen, s.298-302
  37. a b c The Tay Son Rebellion U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  38. a b c d e f g Barwise & White, s.149-153
  39. a b The Nguyen Dynasty and Expanding French Influence U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  40. Under French Rule U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  41. Barwise & White, s.153-155
  42. a b c d e f Colonial Administration U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  43. a b c d e f g h i j Heikkilä-Horn & Miettinen, s.302-312
  44. a b Phan Boi Chau and the Rise of Nationalism U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  45. a b Barwise & White, s.177-181
  46. a b c Ho Chi Minh and the Communist Movement U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  47. The Nghe-Tinh Revolt U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  48. a b c d e f g h Heikkilä-Horn & Miettinen, s.312-314
  49. a b WORLD WAR II AND JAPANESE OCCUPATION U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  50. a b Establishment of the Viet Minh U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  51. a b c Barwise & White, s.198-202
  52. a b c The General Uprising and Independence U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  53. a b c d e f g h Heikkilä-Horn & Miettinen, s.314-314
  54. a b c d e Barwise & White, s.202-204
  55. a b c d First Indochina War U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  56. a b c d Barwise & White, s.204-206
  57. Simonen, Salama: Mitä Missä Milloin 1951, s. 12–14. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  58. Dien Bien Phu U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  59. a b c d e f g h i j k Barwise & White, s.206-208
  60. a b c d e Heikkilä-Horn & Miettinen, s.316-318
  61. The Aftermath of Geneva U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  62. SECOND INDOCHINA WAR U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  63. The Revolutionary Suicide of Thich Quang Duc onthisdeity.com. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  64. a b c d e f Heikkilä-Horn & Miettinen, s.318-320
  65. The Fall of Ngo Dinh Diem U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  66. a b c Escalation of the War U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  67. a b c d e f g h Barwise & White, s.226-229
  68. Barwise & White, s.229
  69. Lehtipuu, s.24
  70. The Tet Offensive U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  71. a b c Peace Negotiations U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  72. a b c d e f g Barwise & White, s.230-232
  73. a b c d e Barwise & White, s.230
  74. a b The Final Campaign U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  75. a b Timeline: Vietnam BBC News. Viitattu 6.8.2008.
  76. a b c d e Heikkilä-Horn & Miettinen, s.320-323
  77. a b c d e f Lehtipuu, s.26
  78. MAJOR POLITICAL DEVELOPMENTS, 1977-81 U.S. Library of Congress. Viitattu 3.8.2016. (englanniksi)
  79. Heikkilä-Horn & Miettinen, s.285-288
  80. Barwise & White, s.236
  81. Sheehan, Sean & Cooke, Barbara: Cambodia. Marshall Cavendish, 2007. ISBN 978-0761420712. Google Books (viitattu 3.8.2016). (englanniksi)
  82. Vietnam Tiscali Hutchinson Encyclopedia. Viitattu 28.2.2010. (englanniksi)
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vietnamin historia.