Kiinan keisari

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kiinan viimeinen keisari Pu Yi syöstiin vallasta vuonna 1912. Kuva vuodelta 1934.

Kiinan keisari oli Kiinan yksinvaltainen hallitsija. Keisarikauden katsotaan alkaneen Qin-dynastiasta vuonna 221 eaa., kun Qin Shi Huangdista tuli yhdistyneen Kiinan ensimmäinen keisari. Hänen jälkeensä jokainen Kiinan hallitsija dynastiasta toiseen käytti keisarin arvonimeä. Keisarivalta päättyi vuoden 1911 Xinhai-vallankumouksen seurauksena, kun Kiinaa hallinnut Qing-dynastia kaatui ja viimeiseksi keisariksi jäänyt Pu Yi syrjäytettiin vuonna 1912.[1]

Presidentti Yuan Shikai julisti Kiinan tasavallan vielä keisarikunnaksi vuonna 1915. Yritys palauttaa Kiina keisarikunnaksi epäonnistui ja Kiinasta tuli tasavalta jälleen vuonna 1916.

Keisarit asuivat vuodesta 1420 alkaen Kielletyn kaupungin palatsialueella Pekingissä.[2]

Kiinan keisarilla oli valtavan suuri valta ja vastuu. Häntä kutsuttiin ”Taivaan pojaksi”, ja hänelle annettiin jumalallinen oikeus hallita koko kansaa. Samalla hänen odotettiin edistävän kansansa etuja eikä omiaan. Vaikka Kiinan keisari olikin absoluuttinen monarkki, hän oli riippuvainen neuvonantajiensa sisäpiiristä. Tavalliselle kansalle keisari oli täysin näkymätön, sillä hän pysytteli kuninkaallisessa palatsissa katseiden ulottumattomissa. Saada tavata valtaistuimellaan sermin takana istuva keisari oli kiinalaiselle suurin mahdollinen kunnia.[1]

Valtaoikeudet, velvollisuudet ja tehtävät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läntisen Zhou-dynastian (1066–771 eaa.) hallitsijat ottivat ensimmäisenä käyttöön nimityksen ”Taivaan poika”. Kuningas Wen (n. 1050 eaa.) väitti saaneensa jumalilta (Taivaalta) kiistämättömän Taivaan mandaatin hallita. Samalla hallitsijan rooli edellytti kansan hyvän kannalta oikeiden päätösten tekemistä. Jos hallitsija ei hallitsisi oikein, Kiinaa kohtaisivat kauheat katastrofit kuten tulvat ja kuivuudet, ja hallitsija menettäisi oikeutensa hallita. Siksi hallitsijan täytyi olla hyväntahtoinen kansan äiti ja isä. Taivaan mandaattia käytettiin Kiinan keisarien vallan oikeutuksena aina 1800-luvulle asti, ja vain harvalla keisarilla oli varaa jättää itseensä kohdistuneet moraaliset ja historialliset odotukset huomiotta.[1]

Muinaisessa Kiinassa hallitsija oli kuninkaallisen perheen, ylimystön, valtion, oikeusjärjestelmän ja uskonnollisen hierarkian pää. Kuoltuaan hän meni taivaaseen palvelemaan jumalia. Kaikkia Kiinan hallitsijoita kohdeltiin siksi suurella kunnioituksella.[1]

Keisari yleensä peri asemansa, jollei hän ollut ottanut kruunua väkivalloin ja näin perustanut uutta dynastiaa. Keisariksi nousi yleensä vanhin poika, mutta joskus keisari valitsi jonkin toisen poikansa seuraajakseen. Tämä johti joskus kilpailuun ja perillisten kuolemiin ja katoamisiin. Jos keisari kuoli ennen kuin vallanperijä oli aikuinen, nuori keisari sai neuvonantajia tuekseen, etenkin hovieunukkeja. Vaikka keisaria lähes aina arvostettiinkin hyvin paljon, historiasta tunnetaan muutamia keisarien kuolemia, itsemurhia ja pakotettuja vallastaluopumisia.[1]

Keisarin valtaistuin Kielletyn kaupungin Taivaallisen puhtauden hallissa

Kiinan keisarilla ei ollut rajoituksenaan perustuslakia. Keisarilla oli ylin toimeenpanovalta, korkein laillinen auktoriteetti ja viimeinen sana, ja hän oli asevoimien ylipäällikkö. Keisari saattoi johtaa hallituspolitiikkaa, laatia uusia lakeja ja veroja sekä päättää tapaamisista, huomionosoituksista, etuoikeuksista ja titteleistä sekä rangaistuksista ja armahduksista. Hän saattoi kumota minkä tahansa lain. Useimmat keisarit jättivät päivänpolitiikan kuitenkin ammattipoliitikoille. Keisari nähtiin yleensä isähahmona ja valtiolaivan moraalisena kapteenina.[1]

Keisarin odotettiin noudattavan kungfutselaisuuden periaatteita, joille hallinto paljolti perustui. Henkilökohtaiseksi uskonnokseen hän kuitenkin saattoi valita esimerkiksi buddhalaisuuden tai taolaisuuden. Keisari suoritti tärkeimmät kalenteriin merkityt uskonnolliset rituaalit, kuten pyhällä vuorella tai joilla uhraaminen. Keisari vastasi myös säännöllisistä uhrauksista omille keisarillisille esi-isilleen sekä jokaisen viljelyskauden aloittavasta seremoniasta. Tärkein rituaali oli härän uhraaminen Taivaalle talvipäivänseisauksen aikaan.[1]

Keisari toimi myös koulutuksen suojelijana. Sen johdosta moni keisari vieraili valtiollisissa yliopistoissa ja perusti uusia kouluja. Keisari oli itse opiskellut kungfutselaisia klassikoita ja historiaa, ja häneltä odotettiin lukutaidon ja opiskelun rohkaisemista kautta maan.[1]

Keisari ei voinut absoluuttisesta vallastaan huolimatta tehdä aivan mitä tahtoi. Hän oli riippuvainen neuvonantajistaan ja tukijoistaan hallinnossa. Häntä rajoittivat myös tietyt perinteet, tavat ja ennakkotapaukset sekä sukulaisten vaatimukset. Keisarit järjestivät säännöllisiä neuvonpitoja budjettiin, lainsäädäntöön ja sotapolitiikkaan liittyen, ja joskus he tekivät päätöksensä enemmistön kannan mukaisesti. Vuosisatojen myötä vanhempien poliitikkojen valta kasvoi päätöksenteon suhteen.[1]

Keisarin syntymäpäiväjuhla oli Kiinan uskonnollisista juhlista näyttävin. Kuoltuaan keisari haudattiin jättimäiseen hautakammioon aarteineen.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Mark Cartwright: Chinese Emperor Ancient History Encyclopedia. 21.9.2017. Viitattu 25.2.2018.
  2. Forbidden City Encyclopaedia Britannica. Viitattu 3.10.2014.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]