Tämä on lupaava artikkeli.

Taiwanin historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Taiwanin saaren historiaa. Taiwanilla hallintoa pitävän Kiinan tasavallan historiasta kertoo artikkeli Kiinan tasavallan historia.

n · k · m

Taiwanin kirjoitetun historian ajanjakso on lyhyt, saaresta on tarkkaa tietoa vasta Ming-dynastian ajalta lähtien, jolloin kauppareitit alkoivat kulkea saaren sivuitse.[1][2] Aasiasta saatavat tuotteet houkuttelivat Taiwanille myös eurooppalaisia, jotka kutsuivat saarta nimellä Formosa. Saari joutui 1600-luvulla ensin espanjalaisten ja myöhemmin hollantilaisten valtaan. Eurooppalaisten hallinnassa Taiwan tuli osaksi ulkomaailman kanssa käytävää kauppaa ja saari alkoi kehittyä nopeasti. Eurooppalaiset rohkaisivat myös han-kiinalaista väestöä muuttamaan saarelle.[3]

Ming-dynastian kukistumisen jälkeisessä myllerryksessä Ming-vallalle lojaalit Koxingan johtamat sotilasjoukot ajoivat hollantilaiset saarelta vuonna 1662. Hollantilaisvaltaa seurannut Koxingan jälkeläisten johtama dynastia oli ensimmäinen Taiwanin itsenäinen hallinto.[4] Taiwanin itsenäisyyden aikaa kesti vain vuoteen 1683 saakka, jolloin Qing-dynastia valtasi saaren. Qing-dynastia hallitsi saarta seuraavat kolmesataa vuotta. Ajanjakso on Taiwanin historiassa ainoa, jolloin saarella on pitänyt valtaa manner-kiinalainen hallinto.[5] Qing-dynastian vallan murentuessa 1800-luvun lopulla Japani valloitti Taiwanin.[6] Japanilaisvaltaa Taiwanilla kesti toisen maailmansodan loppuun saakka.[7]

Toista maailmansotaa seuranneen Kiinan sisällissodan tuloksena Kiinan tasavaltalaishallinto vetäytyi Taiwanin saarelle ja mantereelle jäi valtaan Kiinan kansantasavallan kommunistinen hallinto. Valtasuhteita ei ole vieläkään ratkaistu.[8] Epäselvästä tilanteesta huolimatta Taiwan on noussut yhdeksi maailman kehittyneimmistä maista.[1]

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myöhäisellä pleistoseenikaudella Taiwanin saari oli yhteydessä mantereeseen. Noin 10 000 vuotta sitten merenpinta nousi ja Taiwanista muodostui saari.[9] Varhaisimmat ihmisasutuksen merkit Taiwanin saarella on ajoitettu 20 000-30 000 vuoden taakse. Tämän varhaisen Changpin-kulttuurin ihmiset asuivat luolissa rannan tuntumassa ja saivat elantonsa kalastuksella. He käyttivät kivityökaluja, mutta heillä ei ollut maanviljelystaitoa, eivätkä he tunteneet keramiikkaa. Changpin-kulttuurin ajanjakso päättyi noin 5 000 vuotta sitten.[10]

Noin 6 000 vuotta sitten mantereelta tulleet maahanmuuttajat aloittivat Taiwanilla neoliittisen kauden. Noin 4 700 vuotta sitten keramiikan valmistus tunnettiin saarella ja maanviljelystaito saapui noin 4 000 vuotta sitten. Saarelta on löydetty tältä ajanjaksolta peräisin olevia keraamisia esineitä. Aikakauden ihmiset saivat ravinnokseen meren antimia, kaloja ja simpukoita, joiden kuoria käytettiin myös työkaluina ja koristeina. Lisäksi heidän elantonsa koostui metsästyksestä ja keräilystä, ja he kasvattivat myös riisiä. Heidän merenkulkutaidostaan ei ole tarkkaa tietoa, mutta uskotaan että he osasivat suunnistaa tähtien perusteella ja tiesivät, miten hyödyntää merivirtoja ja kausiluonteisia tuulia purjehdusta varten. Heillä on saattanut olla myös erinomainen sukellustaito ja hyvä tietämys meriekologiasta, kuten kalojen ja vuoroveden käyttäytymisestä.[10]

Rautakausi alkoi Taiwanilla noin 2000 vuotta sitten, jolloin rautaesineet korvasivat vähitellen kiviesineet. Saarella vieraili myös ulkomaalaisia merenkävijöitä. Heidän mukanaan saarelle saapui kulta, hopea, pronssi, lasi ja akaatti, joita käytettiin koriste-esineinä. Vieraat esineet kertovat varhaisesta merentakaisesta kaupankäynnistä.[10]

Varhaiset asukkaat kuuluivat samaan austronesialaisia kieliä puhuneisiin kansakuntiin, kuin kaakkoisaasialaiset. On myös esitetty, että Taiwan on austronesialaisten kansojen alkukoti, mistä he ovat levinneet muualle Kaakkois-Aasiaan. Taiwanin alkuperäiskansojen muodostama yhteiskunta oli melko eristetty ja alkeellinen. Yhteiskunnallisesti he elivät hajallaan eivätkä he olleet poliittisesti järjestäytyneitä. Vielä 1500-luvulla eurooppalaisten saapuessa saarelle heimoyhteiskunnat olivat hyvin alkeellisia.[2]

Varhaiskeskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taiwan oli hyvin eristynyt saari vielä 1500-luvulla eurooppalaisten saapuessa saarelle. Saaresta tiedettiin hyvin vähän jopa sen naapurissa Kiinassa.[3] Kiinalaisten hovien asiakirjoissa on Taiwaniin viittaavia tietoja, jotka ovat peräisin 200-luvulta. Tuolloin Wu-kuningaskunnan keisari lähetti retkikunnan tutkimaan saarta.[11][9] Seuraava retkikunta lähetettiin Sui-dynastian aikana lähes 400 vuotta myöhemmin, vuonna 605. Retkikunta toi mukanaan mantereelle Taiwanin alkuperäisasukkaita ja opetti näille kiinan kieltä.[11][9]

Meritse käytävä kauppa Kiinan kaakkoisrannikolla lisääntyi Tang-dynastian aikana, vuosina 618–907, mutta kauppiailla ei juuri ollut intressejä Taiwanin saarta kohtaan.[3] Kiinalaisten asuttamia siirtokuntia saarella oli jo ennen 1100-lukua.[11] 1200-luvulla han-kiinalaiset kalastajat alkoivat asuttaa Taiwanin vieressä sijaitsevia Peskadoreja, mutta he kohtasivat taiwanilaisten alkuasukkaiden vihamielisyyden.[9] Kiinteämmin saari kuului kiinalaisvaltaan vasta 1500-luvulla Ming-dynastian aikana.[12] Ming-kaudella säännölliset kauppareitit alkoivat kulkea saaren ohitse ja kiinalaisten, japanilaisten ja kaakkoisaasialaisten merenkävijöiden kiinnostus saarta kohtaan kasvoi. Yksikään ulkovalta ei kuitenkaan pitänyt saarella lainkäyttövaltaa, jolloin siitä muodostui tukikohta merirosvoille ja kalastajille, sekä myös kauppiaille, jotka saattoivat käydä kauppaa vapaasti.[3]

Ming-dynastia kielsi merenkulun saaren lähistöllä yrittääkseen näin estää japanilaisten merirosvojen toiminnan. Joillekin ulkomaisille kauppiaille, kuten Okinawan saarelta oleville Ryukyun kuningaskunnasta kotoisin oleville kauppiaille, annettiin etuoikeus käydä kauppaa Taiwanin saarella. Vastineeksi okinawalaiset hallitsijat maksoivat Ming-dynastialle vasalliveroa. 1500-luvulla okinawalaisten vaikutus Taiwanilla alkoi vähentyä, ja samalla ulkomaailma alkoi huomioida saaren kauppareitillä matkalla Japaniin. Ming-dynastia kumosi merenkulkukiellon 1500-luvun lopulla, jolloin Taiwanin merkitys kauppiaiden ja kalastajien tukikohtana kasvoi.[3]

Espanjan ja Hollannin Formosa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Portugalilaiset olivat ensimmäiset eurooppalaiset, jotka purjehtivat Taiwaninsalmen läpi, vuonna 1517. He eivät pysähtyneet kuitenkaan Taiwanilla, eivätkä vaatineet sitä itselleen. Aluksen lokiin saarta oli kuvattu sanoilla ilha formosa, mikä tarkoittaa kaunista saarta portugalin kielellä. Formosasta tuli myöhemmin länsimainen termi Taiwanille.[11][4] Toyotomi Hideyoshin hallitsema Japani osoitti kasvavaa mielenkiintoa Taiwaniin 1500-luvun lopulla. Japanilaisvaltaan saari ei kuitenkaan päätynyt, mutta joitakin japanilaisia kauppiaita alkoi asuttaa saarta.[4]

Taiwan oli 1600-luvulla jaettu hollantilaisten (magenta) ja espanjalaisten (vihreä) alueisiin. Lisäksi saarella oli alkuperäisasukkaiden Middagin kuningaskunta (oranssi).

Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian oli perustanut kauppatukikohtansa Bataviaan, nykyiseen Jakartaan vuonna 1598. Hollantilaiset yrittivät laajentaa merentakaista kauppavaltaansa ja he saapuivat Taiwanin länsipuolella sijaitseville Peskadoreille vuonna 1622. Ming-dynastia ajoi heidät kuitenkin pois ja hollantilaiset perustivat Fort Zeelandian linnakkeen Taiwanin rannikolle.[9][11][4] Espanjalaiset olivat perustaneet oman tukikohtansa Luzonin saarelle vuonna 1571 ja hollantilaisten uusi tukikohta häiritsi heidän kauppareittiään Kiinan ja Filippiinien välillä.[4] Espanjalainen retkikunta lähetettiin Taiwanille vuonna 1626 miehittämään Pohjois-Taiwan ja hollantilaiset ajettiin pois. Pian sen jälkeen muuttivat pois myös japanilaiset uudisasukkaat. Hollantilaiset jäivät asuttamaan saaren eteläosia ja kahden eurooppalaisen merivallan vastakkainasettelu oli väistämätöntä. Hollantilaiset yrittivät karkottaa espanjalaiset saarelta useaan otteeseen. Vuonna 1642 hollantilaisretkikunta hyökkäsi espanjalaisten linnoituksiin Pohjois-Taiwanilla, ajaen espanjalaiset pois saarelta. Tämä jätti hollantilaiset ainoaksi hallitsevaksi vallaksi Taiwanilla. Saarta hallitsi Hollannin Itä-Intian kauppakomppania, joka loi pohjan yhä laajenevalle kaupankäynnille Taiwanin lähivesillä.[4][11]

Hollantilaisten perustama Fort Zeelandia 1600-luvulla.

Hollantilaisten valta Taiwanilla ei kestänyt montaa vuosikymmentä, mutta hollantilaisvallan aika on vaikuttanut suuresti maan historiaan. Sokeri oli kansainvälisillä markkinoilla arvokas hyödyke ja huomatessaan Taiwanin maaperän ja ilmaston olevan sokeriruo'olle suotuisa, hollantilaiset aloittivat saarella tuottoisan sokerintuotannon. Taiwanin alkuperäisasukkaat eivät olleet aiemmin viljelleet sokeriruokoa ja hollantilaiset kannustivat kiinalaisia muuttamaan saarelle maataloustyöhön.[4] Vaikka kiinalaiset eivät olleet lojaaleja hollantilaisten vallalle, heidän saapumisensa Taiwanille aiheutti maataloustuotannon nopean kasvun.[4][11] Riisistä tuli myös merkittävä viljelykasvi, jotta sitä ei enää olisi tarvinnut tuoda Taiwanille muualta. Riisi ja sokeri tulivat olemaan saaren tärkeimmät maataloustuotteet seuraavat 300 vuotta.[4]

Hollantilaiset olivat Taiwanilla puhtaasti kaupallisista syistä ja hallinnollista henkilöstöä oli vähän, heitä tuki pieni tuhannen miehen vahvuinen armeija. Saaren hallintoa pitivät käsissään lähetyssaarnaajat, jotka yrittivät levittää kristinuskoa Taiwanin alkuperäisasukkaiden keskuuteen. Espanjalaisten ja hollantilaisten läsnäolo Taiwanilla toi saaren vahvasti mukaan kansainväliseen kauppaan.[4]

Hollantilaisten valtakaudella Taiwanin alkuperäisasukkaiden määrä oli vielä huomattavasti suurempi kuin kiinalaisväestön määrä.[11] Vuoteen 1650 mennessä han-kiinalainen väestö Taiwanilla oli jo yli 30 000, kun hollantilaisia oli alle 2 000. Kiinalaisilla oli hyvin vahva kulttuurinen identiteetti ja he tunsivat kansallista arvokkuutta, eivätkä he hyväksyneet hollantilaisten määräysvaltaa ja heidän raskaita verojaan. Vastakkainasettelu oli väistämätön ja vuonna 1652 puhkesi johtajansa mukaan nimetty Guo Huaiyin kapina, jossa kiinalaiset yrittivät ajaa hollantilaiset saarelta. Hollantilaiset liittoutuivat alkuperäisasukkaiden kanssa ja 4 000 kiinalaista surmattiin. Kapina kukistettiin, mutta tapauksen jälkeen hollantilaiset ja kiinalaiset suhtautuivat toisiinsa entistä epäluuloisemmin.[4]

Merirosvojen tukikohta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupankäynnin kasvu Itä-Aasiassa johti väistämättä myös merirosvouksen laajenemiseen. Taiwanin alkuperäisväestöllä ei ollut koko saaren kattavaa organisoitua yhteiskuntaa, eivätkä he kyenneet puolustautumaan, joten merirosvoille Taiwan oli helppo kohde perustaa tukikohta.[3] Fujianin ja Zhejiangin alueet Etelä-Kiinan rannikolla kärsivät 1200-1500 -luvuilla merirosvojen ryöstöretkistä, ja vaikka Ming-dynastian aikana olot saattoivat olla toisinaan vakaat, jotkin rannikon johtavat suvut tekivät yhteistyötä merirosvojen kanssa suurempien voittojen saamiseksi. Vuonna 1564 merirosvot pakenivat ryöstöretken jälkeen Taiwaniin Keelungin alueelle, pakottaen samalla alkuasukkaat muuttamaan saaren itäosiin.[3]

Ming-dynastia ei kyennyt lopettamaan merirosvousta, jotka olivat myös ryhtyneet tekemään pieniä hyväntekeväisyystöitä Kiinan rannikkoseuduilla tukikohdastaan Taiwanilta käsin, saadakseen näin suosiota tavallisten ihmisten keskuudessa. Vuonna 1628 Ming-dynastia tarjoutui tekemään yhteistyötä merirosvopäällikkö Zheng Zhilongin kanssa, minkä tämä hyväksyi. Zheng Zhilongin joukot partioivat rannikkovesillä ja hänen johdollaan muut merirosvojoukkiot kukistettiin.[3] Hän keräsi huomattavan omaisuuden ja suurta kunniaa Ming-hovissa, nousten näin hyvin vaikutusvaltaiseksi hahmoksi Itä-Aasiassa.[3][13] Hän pystyi onnistuneesti toimimaan samanaikaisesti virkamiehenä, kauppiaana ja merirosvona.[3] Ansioidensa vuoksi Ming-dynastian prinssi myönsi Zheng Zhilongille ja hänen pojalleen Zheng Chenggongille kuninkaallisen arvonimen.[13]

Ming-dynastiaa uhkasi tuohon aikaan pohjoisessa vahvistuva mantšujen Qing-dynastia. Vuonna 1644 Qing-dynastia valloitti Ming-dynastian pääkaupungin Pekingin.[3] Zheng Zhilong päätti myös luopua uskollisuudestaan Ming-dynastialle ja vaihtoi Qing-dynastian puolelle. Hänen poikansa Zheng Chenggong, pysyi kuitenkin lojaalina Ming-dynastialle ja jatkoi taistelua Qing-valtaa vastaan Kiinan etelärannikolla. Tämän vuoksi Zheng Zhilong teloitettiin Qing-dynastian toimesta.[13]

Ming-dynastian luhistumisen jälkeen Zheng Chenggong, josta länsimaiset lähteet käyttävät nimeä Koxinga, kokosi vuonna 1661 suuren 900 aluksen laivaston ja 25 000 miehen vahvuisen armeijan. Koxingan joukot etenivät hollantilaisten miehittämälle Taiwanille, ja piirittivät Fort Zeelandian linnaketta yhdeksän kuukauden ajan, kunnes hollantilaiset antautuivat ja vetäytyivät takaisin Bataviaan.[13]

Fort Zeelandia antautuu Koxingalle vuonna 1661.

Tungningin kuningaskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hollantilaisten vetäydyttyä Koxinga perusti saarelle oman Tungningin kuningaskuntansa, jota jäi hänen kuoltuaan vuonna 1662 hallitsemaan hänen perheensä.[13] Valtakunta ei lopulta kestänyt montaa vuosikymmentä, mutta sillä on ollut suuri merkitys saaren historiassa. Ensimmäistä kertaa kiinalaiset pystyivät kukistamaan länsimaisen siirtomaavallan ja Koxingan perustama valtakunta oli myös Taiwanin ensimmäinen itsenäinen hallinto.[14] Saarelle perustettiin Ming-tyylinen hallitus ja edistettiin kiinalaista kulttuuria. Se ei kuitenkaan toiminut Taiwanilla yhtä hyvin, sillä Ming-hallinto oli pääosin feodaalinen järjestelmä. Koxinga ei pyrkinyt solmimaan mantereella hallinnen Qing-dynastian kanssa diplomaattisia suhteita, mutta kiinalaisia rohkaistiin muuttamaan Taiwanille. Hän pyrki luomaan suhteita Filippiineillä oleviin kiinalaisyhteisöihin saadakseen tukea ponnisteluille palauttaa Ming-hallinto Kiinaan. Hän kuitenkin kuoli ennen kuin pystyi toteuttamaan suunnitelmiaan. Hänen poikansa Zheng Jing jatkoi saaren hallintoa ja Qing-valtaa vastaan kapinoimista.[11][14]

Taiwanin uudet hallitsijat pyrkivät myös edistämään ulkomaankauppaa. Taiwanin muuttunut poliittinen tilanne noteerattiin myös ulkovaltojen taholta ja englantilaiset, espanjalaiset ja japanilaiset solmivat diplomaattisia suhteita Taiwaniin. Ulkomaankauppasuhteiden luominen ja vaurastuminen sitä kautta oli myös välttämätöntä, jotta Qing-dynastia ei saisi Taiwania valtaansa. Englannin Itä-Intian kauppakomppanian kanssa käydyn kaupan ansiosta maa vaurastui ja kykeni tekemään jopa vastahyökkäyksen manner-Kiinaan.[14] Hollantilaisten aloittamalla tehokkaalla maataloustuotannolla oli myös keskeinen rooli maan menestyksessä, sillä oli kyettävä ruokkimaan Qing-valtaa vastustaneet joukot ja Kiinasta saapuneet maahanmuuttajat. Viljelemätöntä maata oli tuohon aikaan saarella runsaasti, mutta osaavan työvoiman puute oli ongelma, minkä vuoksi yritettiin houkutella mantereella asuvia kiinalaisia maatyöläisiä muuttamaan Taiwaniin. Han-kiinalaisia asui Taiwanilla Tungningin kuningaskunnan aikakaudella noin 120 000. Heillä oli alkuperäisasukkaisiin nähden kehittyneempi kulttuuri ja kiinalaisilla oli poliittinen valta saarella.[14]

Mantereella puhkesi Qing-dynastiaa vastaan kapinoinut Kolmen vasallin kapina vuonna 1647 ja Zheng Jing näki tämän tilaisuutena kaataa Qing-hallinto. Zheng Jing liittoutui kapinallisten kanssa ja Taiwanilta lähetettiin joukkoja mantereelle. Kapinalliset menestyivät aluksi sodassa, mutta heidän liittoumansa kuitenkin hajosi kapinajohtajien keskinäisiin kiistoihin. Zheng Jing joutui vetäytymään mantereelta kapinallisarmeijan heikennyttyä. Epäonnistunut kapina oli vaatinut lukuisia uhreja. Ennen kolmen vasallin kapinaa Qing-dynastia ei ollut lähettänyt sotajoukkoja Taiwanille, mutta kapinan jälkeen Qing-hallitsijat alkoivat suunnitella Taiwanin saaren valloittamista. Kiinan rannikkoalueiden väestö pakkosiirrettiin väkisin sisämaahan, jotta Taiwan eristettäisiin mantereelta saapuvista toimituksista. Qing-dynastia alkoi koota laivastoa Taiwanin valtausta varten ja valloitti Peskadorit vuonna 1683. Huomatessaan vastarinnan turhaksi, Taiwan päätti antautua taistelutta. Jheng Jing oli jo kuollut kaksi vuotta aiemmin.[14]

Qing-valta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavien kahden vuosisadan ajan Taiwania hallittiin osana Fujianin maakuntaa. Qing-dynastia lähetti saarelle omat virkamiehensä, jotka pitivät taiwanilaisia kiinalaisen sivilisaation alempiarvoisena kansanosana.[11] Taiwan oli viimeisin alue, jossa Qing valtaa vielä vastustettiin ja alusta alkaen Qing-dynastia noudatti politiikkaa, jonka tarkoitus oli ehkäistä mahdolliset mantšuvastaiset kapinat.[15][5] Väestön liikkumista manner-Kiinan ja Taiwanin välillä rajoitettiin, jotta mahdolliset kapinalliset aatteet eivät leviäisi mantereelle. Tämän toteuttamiseksi Taiwania hallinneet virkamiehet saivat käsiinsä paljon valtaa.[5]

Eristyspolitiikka ei kuitenkaan onnistunut. Mantereella Fujianin ja Guangdongin väestö lisääntyi ja väestön ruokkimiseksi ei ollut tarpeeksi viljelysmaata mäkisessä maastossa. Sen sijaan Taiwanilla oli suuret viljelemättömät tasangot ja harvalukuinen asutus. Tämä teki Taiwaninsalmen ylityksestä houkuttelevan vaihtoehdon Qing-vallan kielloista piittaamatta. Taiwanille muutti suuri määrä han-kiinalaista väestöä Qing-kaudella, jolloin alkuperäisasukkaat jäivät vähemmistöksi. Alkuperäisasukkaita oli alun perin saarella noin 200 000, kun han-kiinalaisten määrä nousi Qing-kaudella nopeasti 100 000 asukkaasta 2,5 miljoonaan, vuosien 1683-1895 välillä. Heidän mukanaan kiinalainen kulttuuri tuli saaren hallitsevaksi kulttuuriksi.[5] Suurinta maahanmuutto Taiwanille oli 1700-luvulla ja yhä uusia maa-alueita otettiin käyttöön viljelysmaaksi sokeriruo'olle ja riisille. Suuri osa saaren tasangoista muuttui viljelysmaaksi ja elintarvikkeita vietiin runsaasti mantereelle. Mantereelta taas tuotiin Taiwanille tekstiilejä, posliinia ja rakennustarvikkeita, mistä Taiwanilla oli pula. Monet kauppiaat ja maanomistajat vaurastuivat tämän kehityksen tuloksena ja Taiwanin rannikolle syntyi vauraita satamia.[5]

Länsimaat ja etenkin brittiläiset olivat hyvin kiinnostuneita Taiwanin kaupasta. Toisen oopiumisodan jälkeen solmittu Tianjinin sopimus pakotti Qing-dynastian avaamaan Taiwanin satamat ulkomaisille aluksille, jolloin saaresta muodostui tärkeä meriliikenteen solmukohta Itä-Aasiassa. Saari avattiin myös ulkomaisille liikemiehille, jotka saattoivat käydä vapaasti kauppaa. Saaren tärkeimmäksi vientituotteeksi tuli tee, erityisesti oolong-teetä vietiin ulkomaille. Muita saarelta saatavia tärkeitä tuotteita olivat kamferi ja kivihiili, sokeri säilyi myös tärkeänä tuotteena. Kaupankäynti oli Taiwanille ylijäämäistä ja ihmisten elintaso parani vähitellen. Maataloustuotteita valmistettiin lähinnä saaren pohjoisosassa, jolloin etelästä tuli saaren poliittinen ja kulttuurinen keskus. Kun saari avattiin ulkomaalaisille, saarelle tuli myös lähetyssaarnaajia levittämään kristinuskoa. Paitsi levittivät uskontoa, lähetyssaarnaajat kehittivät kirjoitusjärjestelmän ja sitä kautta taiwanilaisten lukutaito parani. He myös rakensivat kouluja ja toivat mukanaan länsimaisia tapoja. Nämä kaikki vaikuttivat suuresti taiwanilaiseen kulttuuriin.[5]

Taiwanin koulujärjestelmä kehittyi kuitenkin hitaasti verrattuna nopeasti kasvavaan talouteen ja saarta hallittiin perinteisin kiinalaisin tavoin. Monet olivat tulleet Taiwanille ensisijaisesti hakemaan elantonsa, eikä heillä ollut aikaa kouluttautua. Taiwanin oppilaitosten taso ei myöskään ollut korkea verrattuna mantereeseen, eikä kouluttautumiseen ollut aihetta, sillä ihmiset saattoivat vaurastua kukoistavan talouden vuoksi ilman sitäkin. Saaren vauraampi yläluokka taas joutui rahoittamaan Qing-hovia armeijan ylläpitämiseksi toistuvien kapinoiden ja ulkovaltojen aggressioiden vuoksi. Siksi he olivat Qing-vallan suosiossa eikä heidän tarvinnut suorittaa keisarillisia tutkintoja. Saarta hallitsivat muualta tulleet Qing-dynastiaa palvelleet virkamiehet.[5]

Taiwanin asukkaat eivät olleet tyytyväisiä Qing-valtaan ja saarella nousi aika ajoin kapinoita. Suurin syy Qing-dynastian vastustukseen oli se, että se oli mantšujen dynastia, eikä han-kiinalainen dynastia.[11] Saarelle oli muodostunut Qing-vallan aikana maahanmuuttajayhteiskunta, jolle oli ominaista lain ja järjestyksen puute. Levottomuuksia esiintyi myös han-kiinalaisten ja saaren alkuperäisasukkaiden välillä. Saaren sisäiset konfliktit ja kapinat tekivät saaren oloista epävakaat. Qing-hallintoa vastaan suunnatut kapinat olivat toisinaan niin uhkaavia, että Qing-dynastia lähetti joukkoja Taiwaniin tukahduttaakseen kapinat. Sisäiset konfliktit, joita esiintyi alkuperäisasukkaiden ja han-kiinalaisten, sekä myös hakka-kiinalaisten väleillä, olivat yleisiä ja ne hidastivat taiwanilaisuuden käsitteen muodostumista.[5]

Qing-dynastia piti Taiwania suhteellisen merkityksettömänä valtakunnan osana, mutta sen strateginen sijainti tärkeiden merireittien varrella kasvoi. Heikentyvä Qing-dynastia ei kyennyt estämään länsimaiden vyöryä itään. Taiwanille vaurautta tuoneet merkittävät vientituotteet kuten kamferi ja kivihiili alkoivat valua vieraiden valtojen käsiin. Taiwanin lähivedet olivat myös vaaralliset, sillä majakoita ei ollut avustamassa laivoja navigoimisessa ja haaksirikot olivat yleisiä. Eloonjääneille haaksirikkoutuneille merimiehille Taiwanille ajautuminen saattoi olla yhtä vaarallista ja he saattoivat tulla alkuperäisasukkaiden ryöstämäksi ja surmaamiksi. Nämä syyt antoivat ulkovalloille perusteen harkita Taiwanin valloittamista. Tapahtuma joka uhkasi vakavimmin Qing-valtaa Taiwanilla, tapahtui vuonna 1871, kun useita japanilaisia kalastajia Ryukyusaarilta haaksirikkoutui taifuunin seurauksena Taiwanille. He joutuivat pelastautumaan saarelle, missä alkuperäisasukkaat surmasivat heidät. Tapahtumapaikan mukaan nimetty Mudanin välikohtaus sai Japanin vaatimaan oikeutta Qing-dynastialta kalastajien kuolemien johdosta. Qing-hallinto vastasi, että välikohtaus tapahtui sivistymättömällä alueella, joka ei kuulu Kiinaan, sillä alkuperäisasukkaat eivät ole kiinalaisia, joten Taiwanin hallintoa ei voi rangaista heidän teoistaan. Vuonna 1874 Japani viittasi Qing-dynastian sanomisiin, että koska sivistymätön maa ei kuulunut Qing-dynastian hallintoon, Japani lähetti sotajoukkoja hyökkäämään Taiwaniin ja valmistautui jo ottamaan koko saaren pysyvästi haltuunsa. Qing-dynastia joutui lähettämään neuvottelijansa Taiwanille ja joutui maksamaan suuret korvaukset vastineeksi japanilaisten vetäytymisestä Taiwanilta.[5]

Qing-dynastiaa uhkasi sen etelärajalla Vietnamia hallinneet ranskalaiset.[16] Taiwan joutui osaksi Kiinan–Ranskan sotaa vuosina 1884-1885. Sodan levitessä ranskalaiset hyökkäsivät Taiwanille, mutta saarta ei kuitenkaan saatu miehitettyä. Ranskalaiset saivat kuitenkin haltuunsa Peskadorit, mistä käsin he pystyivät saartamaan Taiwanin, jolloin kaupankäynti lamaantui ja ihmisten toimeentulo vaikeutui. Ranska kumosi kauppasaarron sodan päätyttyä vuonna 1885, eivätkä ranskalaiset saavuttaneet sodassa Taiwanin osalta mitään.[5][11]

Qing-dynastia joutui kuitenkin sotien seurauksena kiinnittämään suurempaa huomiota Taiwanin saareen ja ulkomaailman taholta kohdistuviin uhkiin. Saaren hallintoa alettiin tehostaa ja vuonna 1885 Taiwan erotettiin Fujianin maakunnasta omaksi hallinnolliseksi yksikökseen.[11][16] Saaren vielä kiinalaistumattomien alkuperäisasukkaiden vastarinta kukistettiin. Saarella toteutettiin hallintouudistuksia ja verouudistuksia kuvernööriksi nimitetyn Liu Mingchuanin johdolla. Saaduilla tuloilla kehitettiin infrastruktuuria puolustuksen ja kuljetusyhteyksien parantamiseksi, ja saarelle rakennettiin ensimmäiset lennätinlinjat ja rautatiet. Taipei sai myös katujen valaistukseen ensimmäiset sähköisteyt katuvalot. Liu Minchuanin johtamana Taiwan kohosi Qing-valtakunnan edistyksellisimmäksi maakunnaksi.[5] Liulla oli kuitenkin vastustajia Qing-dynastian sisällä ja hän joutui palaamaan mantereelle vuonna 1891 ennen kuin hän sai päätökseen Taiwanin moderisaatioon tähtääviä hankkeitaan. Historioitsijat pitävät häntä merkittävänä hahmona Taiwanin historiassa.[11][5]

Japanin hallintokausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan ja Japanin eturistiriidat törmäsivät Korean niemimaalla, kun japanilaiset yrittivät imperialistisissa pyrkimyksissään käyttää hyväkseen Koreaa hallinneen Joseon-dynastian sisäsiä levottomuuksia. Qing-dynastialle Korea oli tärkeä puskurivaltio Kiinan ja Japanin välissä.[17][18] Maiden välille puhkesi vuonna 1894 sota, kun japanilaisarmeija hyökkäsi Joseon-dynastian tueksi lähetettyjen kiinalaisjoukkojen kimppuun.[17] Sota laajeni nopeasti ja japanilaiset etenivät Kiinan puolelle valloittaen osia Mantšuriasta. Qing-dynastia oli pakotettu Shimonosekin rauhansopimukseen vuonna 1895. Rauhanehdot olivat kiinalaisille ankarat ja länsimaiden väliintulo niin kutsutussa kolmoisinterventiossa, esti japanilaisvallan laajenemisen manner-Kiinaan.[19][20] Yksi rauhansopimuksen kohdista koski Taiwanin kohtaloa, johon länsimaat eivät puuttuneet. Sen mukaan Taiwanin saari luovutettiin Japanille.[21][6]

Japanilaiset joukot miehittävät Taipein 7. kesäkuuta 1895.

Taiwanilla liitosta Japaniin ei kuitenkaan aiottu hyväksyä ja paikalliset johtajat päättivät perustaa Taiwanin tasavallan vastustamaan japanilaisvaltaa.[21][6] Kyseessä oli Aasian ensimmäinen tasavalta, mutta sen elinikä oli lyhyt, se kesti vain kymmenen päivää. Taiwanilla ei ollut keskushallintoa, tunnustettua johtajaa eikä todellista armeijaa. Monet asukkaat eivät myöskään nähneet eroa siinä hallitseeko saarta epäsuosittu Qing-dynastia vai japanilaiset.[21] Taiwanin kieltäytyminen rauhanomaiseen vallanvaihtoon pakotti Japanin hyökkäämään Taiwaniin vuonna 1895. Japanilaiset joukot kukistivat kaiken vastarinnan ja Taiwan liitettiin Japanin keisarikunnan siirtomaaksi.[6] Taiwanin asukkaille annettiin mahdollisuus muuttaa Kiinaan kahden vuoden siirtymäajan aikana, mutta saaren 2,8 miljoonasta asukkaasta vain noin 4 500 valitsi tämän vaihtoehdon. Kahden vuosisadan ajan kestänyt muuttoliike mantereen ja Taiwanin välillä oli jo aiheuttanut sen, että maahanmuuttajien jälkeläiset pitivät Taiwania kotimaanaan.[6]

Japani ei vielä 1900-luvun alussa ollut eurooppalaiseen kolonialismiin verrattuna yhtä teknisesti kehittynyt ja taloudellisesti vahva, eikä sillä vielä ollut kokemusta siirtomaiden hallinnasta, sillä Taiwan oli sen ensimmäinen siirtomaa.[6] Keisarillisen Japanin armeija hallitsi saarta ensimmäiset kolme vuotta, minkä jälkeen sotilashallintoa ei enää pidetty tarpeellisena ja Taiwania alettiin hallita Tokiosta käsin.[21] Japani alkoi hallita Taiwania erityishallintoalueena ja asetti saarelle kenraalikuvernöörin, joka piti ylintä valtaa saarella.[6] Japanin vallan alla Taiwanista tuli Itä-Aasian kehittynein alue Japanin ulkopuolella. Taiwanilla oli ennen japanilaisvaltaa noin 50 kilometriä rautateitä, mutta kymmenen vuoden kuluessa rataverkosto oli laajentunut 500 kilometrin mittaiseksi. Saaren sähköverkkoa kehitettiin, mikä nopeutti uusien teollisuudenalojen, kuten tekstiili- ja kemianteollisuuden kasvua. Riisi ja sokeri pysyivät edelleen merkittävinä vientituotteina. Ensimmäisen maailmansodan syttyminen aiheutti kasvupyrähdyksen saaren taloudelle.[21]

Japanilaisten hallintoon Taiwanilla ei kuitenkaan oltu tyytyväisiä. Todellisuudessa Taiwania hallitsi diktatuuri ja lain täytäntöönpanemiseksi käytettiin ankaria rangaistuksia. Taiwanin siirtomaan tärkein tehtävä oli täyttää Japanin tarpeet. 1920-luvulta lähtien Japani vaurastui yhä nopeammin ja väestö kasvoi, mikä samanaikaisesti aiheutti Taiwanin riisin kysynnän kasvua. Taiwanilla väestön tyytymättömyyttä lisäsi väestöltä takavarikoidut alueet siirtomaaisäntien rakennushankkeita varten. Ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä Taiwanilla nähtiin monia epäonnistuneita kansannousuja.[21][6] Japanilaishallinto tunnusti maiden erot, eikä Taiwania yritetty täysin japanilaistaa, vaikkakin väestö pakotettiin opiskelemaan japania ja omaksumaan japanilainen kulttuuri. Tästä oli myös hyötyä taiwanilaisille, sillä he saavuttivat näin korkeamman teknologisen tason, mutta tämä tapahtui paikallisen kulttuurin ja kiinan kielen tukahduttamisen kustannuksella.[21][6] Taiwanilla väestön elintaso kasvoi japanilaisvallan aikana, mutta taloudellinen hyöty jakaantui epätasaisesti emämaan ja alusmaan välillä, sillä japanilaiset hallitsivat Taiwanin maataloustuotantoa.[6]

1930-luvun suuri lama vauhditti japanilaisten imperialistisia pyrkimyksiä. Länsimaat asettivat tuontitulleja edullisemmille japanilaisille tuotteille ja Japani alkoi kokea länsimaat vihamielisinä valtioina.[22] Maan sotilaspolitiikka alkoi muuttua aggressiivisemmaksi ja se suuntasi imperialistiset laajentumispyrkimyksensä Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan. Taiwanista muodostui Japanilaisille merkittävä sotilastukikohta ja saaren nopeampi teollistuminen tuli myös välttämättömäksi. Taiwanin merkitys maanviljelystuotteiden tuottajana väheni, sillä Japani oli tullut omavaraiseksi elintarvikkeiden hankkimisen suhteen ja se toi edullista sokeria Indonesiasta. Taiwanin teollisuus kehittyi nopeasti 1930-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä teollisuus muodosti jo suuremman osan maan tuloista kuin maatalous. Taiwanin teollisuutta hallitsivat japanilaiset Mitsubishin ja Mitsuin kaltaiset suuryhtiöt. Erityisesti Kaohsiungista Taiwanin eteläosassa tuli merkittävä teollisuuskeskus.[6]

1930-luvun puolivälissä Taiwanilla kannatettiin poliittisen vallan siirtämistä paikallisille virkamiehille.[21] Vuonna 1936 valtaan nousi kuitenkin Japanin sotilashallinto ja seuraavana vuonna syttyi Kiinan-Japanin sota.[21][6] Sodan sytyttyä Taiwanin kiinalaisille asukkaille annettiin mahdollisuus siirtyä takaisin Kiinaan, mutta harvat tekivät niin. Vuonna 1941 sota muuttui osaksi Tyynenmeren sotaa. Japanille Taiwan oli merkittävä sotilastukikohta, josta käsin se teki iskuja Filippiineille ja muualle Kaakkois-Aasiaan.[21]

Taiwanilaiset palvelivat Japanin sotateollisuutta ja monet myös toimivat Japanin armeijassa. Taiwanilaisia joukkoja oli mukana myös manner-Kiinassa käydyissä taisteluissa. Niistä taiwanilaisista, jotka palvelivat Japanin armeijassa, yli 30 000 kuoli taisteluissa. Sodan edetessä liittoutuneet suunnittelivat hyökkäystä Taiwaniin, mutta suunnitelma hylättiin sillä todettiin, että Yhdysvaltain armeijalla oli Taiwanin saaresta vain hyvin vähän karttoja. Yhdysvaltain joukot pommittivat Taiwanin öljyvarastoja ja joitakin muita strategisia kohteita Taiwanilla, mutta saari ei kokenut sodassa muuta vahinkoa.[21] Sodan edetessä liittoutuneet osoittautuivat liian vahvoiksi japanilaisille, ja japanilaisten piti mobilisoida kaikki mahdolliset inhimilliset ja aineelliset resurssit siirtomaastaan. Taiwan oli Keisarillisen Japanin etelärajaa ja Taiwania yritettiin sodan aikana voimakkaasti japanilaistaa. Japanilaistaminen tiellä oli kuitenkin taiwanilaisten syvään juurtunut kiinalainen kulttuuriperinne.[6]

Ennen sodan päättymistä Yhdysvallat ja Iso-Britannia sopivat Kairon konferenssissa Kiinan tasavallan johtajan Tšiang Kai-šekin kanssa siitä, että Taiwan oli Kiinaan kuuluva alue, joka oli viety Kiinasta ja siksi se palautetaan Kiinaan. Japanin antauduttua tämä päätös vahvistettiin Potsdamin konferenssissa vuonna 1945. Sodan jälkeen yhdysvaltalaiset vastaanottivat Japanin antautumisen ja valta Taiwanilla luovutettiin Tšiang Kai-sekin hallinnolle. Taiwanin kiinalaisväestö suhtautui myönteisesti japanilaisvallan päättymiseen, mutta suurta huolta aiheutti Mao Zedongin johtamien kommunististen voimien uhka.[6]

Sodan päätyttyä suuri osa manner-Kiinasta oli Mao Zedongin johtamien kommunistien hallussa. Kommunistien ja Tšiang Kai-šekin johtaman tasavaltalaisen Kuomintangin välille ei löytynyt rauhanomaista ratkaisua vallanjaosta ja tilanne kehittyi sisällissodaksi osapuolten välillä. Sota kääntyi Neuvostoliiton tukemien kommunistien eduksi vuonna 1949.[23][24] Tšiang Kai-sekin johtama Kuomintang alkoi evakuoida joukkojaan Taiwanin saarelle ja lopulta tasavaltalainen hallinto piti vallassaan enää Taiwania.[16] Mao Zedong julisti Pekingissä Kiinan kansantasavallan perustetuksi ja Tšiang Kai-šek taas pakeni Taiwanille ja julisti Taipein Kiinan tasavallan väliaikaiseksi pääkaupungiksi.[23][24]

Osaksi Kiinan tasavaltaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taiwanista tuli osa Kiinan tasavaltaa lokakuussa 1945. Monet taiwanilaiset toivottivat kiinalaisten vallan tervetulleeksi Japanin siirtomaavallan päättymisen jälkeen. Taiwan ei kuitenkaan ollut Kiinan maakunta.[25][7] Japanilaisten lähdettyä syntyi valtatyhjiö, jota ei ollut helppo täyttää. Myös maan talous oli järjestettävä uudelleen, sillä se oli vahvasti kytköksissä Japaniin. Tšiang Kai-šek nimitti Chen Yin saaren kenraalikuvernööriksi.[25]

Chen nimitti virkoihin mannerkiinalaisia kauemmin Taiwanilla asuneiden sijasta. Chenin hallinnosta tuli pian hyvin epäsuosittu, vaikka Kuomintangia oli aluksi tervehditty vapauttajana japanilaisvallan kukistumisen jälkeen.[16] Chenin hallinto hallitsi maata sotatilalain nojalla ja otti japanilaisten yritysten omaisuuden haltuunsa. Suuryritysten hallinta jäi valtiolle, kun taas pienemmät myytiin taiwanilaiselle yksityissektorille. Keskeiset sektorit, kuten sokerin, öljyn, sähkön- ja raskaan teollisuuden alat jätettiin valtion omistukseen. Valtio valvoi myös kaupankäyntiä ja liikennettä. Näillä toimilla Chenin hallinto hallitsi saaren taloutta paljon tiukemmin kuin japanilaiset olivat tehneet. Maan laajalle levinnyt korruptio ja hallintobyrokratia tekivät maan hallinnosta kuitenkin tehotonta. Kiinan sisällissota hidasti myös Taiwanin talouskehitystä. Tärkeitä raaka-aineita vietiin mantereelle tasavaltalaisjoukkojen tueksi ja saari, joka ennen oli ollut elintarvikkeiden viejä, alkoi nyt kärsiä riisipulasta.[7] Taiwanilaisten mielissä maan uusi hallinto oli osasyyllinen saaren talouden ja ihmisten elinolojen heikkenemiseen. Tšiang Kai-šekin mielestä kaikkien tuli kuitenkin ymmärtää tilanne ja hyväksyä tehdyt uhraukset, mutta useimmat eivät kuitenkaan hyväksyneet.[25] Sota myös kasvatti mantereella ja Taiwanilla asuvien välistä vastakkainasettelua.[7]

Tyytymättömyys Taiwanin hallintoon kärjistyi vuonna 1947 helmikuun 28. päivän verilöylyyn.

Tyytymättömyys maan hallintoon kärjistyi mellakoiksi helmikuussa 1947. Tapahtumat saivat alkunsa valtiovallan edustajan estettyä väkivaltaisesti salakuljetetun tupakan myynnin. Tapauksesta alkoi laajalle levinneet väkivaltaisuudet, jossa tyytymättömyys kohdistui maan hallintoon. Väkivaltaisuuksien kohteeksi joutuivat etenkin mannerkiinalaiset. Tšiang Kai-šek joutui lähettämään joukkoja Taiwanille tilanteen rauhoittamiseksi. Sotilaat käyttivät aseitaan usein aseettomia siviilejä kohtaan. Järjestys saarelle palautettiin, mutta sen hintana oli kuollut tuhansia ihmisiä.[7][25]

Tšiang Kai-šek vapautti Chenin virastaan vuonna 1949 ja sotilashallinto kumottiin. Korkeisiin virkoihin nimettiin taiwanilaisia ja valtion monopoliyritykset myytiin. Toimet paransivat saaren taloutta, mutta eivät muuttaneet vihamielistä suhtautumista Manner-Kiinaan. Myöhemmin samana vuonna 1949 Mao Zedongin kommunistiarmeija kukisti Tšiangin tasavaltalaisen armeijan ja tämän johtaman Kuomintangin oli vetäydyttävä Taiwanille. Saarelle muutti 1,5 miljoonaa ihmistä pakoon mantereen kommunistivaltaa, mikä pahensi jo ennestään suuria jännitteitä mantereelta tulleita kohtaan ja rasitti maan taloutta.[7][25]

Tšiang ryhtyi toimiin talouden elvyttämiseksi ja kansalaisten rauhoittamiseksi. Chen teloitettiin ja Kuomintangiin pesiytynyttä korruptiota alettiin kitkeä.[25] Hätätilalaki otettiin käyttöön ja se oli voimassa aina vuoteen 1987 saakka. Tšiangin vallassa saaren hallinto muuttui yksipuoluejärjestelmään perustuvaksi ja Kuomintang hallitsi saarta autoritaariseen tapaan. Tätä ajanjaksoa kutsutaan valkoisen terrorin aikakaudeksi, jolloin kymmenet tuhannet menettivät vapautensa tai henkensä. Monia heistä syytettiin tekaistuin perustein ja valtion tiedusteluviranomaiset käyttivät usein valtaansa väärin ja kansaa terrorisoitiin. Hallinnon vakaus pyrittiin takaamaan ensisijaisesti voiman käytöllä ja luomalla pelon ilmapiiri, kaikki ihmisoikeudet, kuten puhe- kokoontumis- ja järjestäytymisvapaudet jäädytettiin. Hallinnon viranomaiset hallitsivat kaikkea Taiwanin yhteiskunnan aloja. Kuomintang noudatti eräänlaista valtiokapitalismia ja monopolisoi kaupankäynnin hallinnan itselleen. Pienet yritykset pysyivät yksityisten hallinnassa, mutta ne joutuivat noudattamaan valtion sääntöjä ja ylläpitämään suhteita Kuomintangiin.[7]

Kuomintangin johtama Kiinan tasavallan hallitus katsoi, että se oli koko Kiinan laillinen hallitus eikä vaaleja järjestetty, koska niitä ei voitu järjestää koko Kiinan alueella manner-Kiinan menetyksen jälkeen. Näin ollen Tšiang Kai-šek saattoi jatkaa Kiinan tasavallan presidenttinä ilman kansallisia vaaleja ja hän pystyi siirtämään vallan pojalleen Tšiang Tšing-kuolle.[7] Tšiang Kai-šekin tavoitteena oli vallata manner-Kiina takaisin tasavaltalaisen hallinnon alle, millä perusteella demokratiaan siirtymistä lykättiin. Tämä politiikka sai myös kannatusta taiwanilaisten keskuudessa.[25]

Tšiang Kai-šekin hallinnon korruptoituneisuus ja ankarat otteet Kiinan sisällissodan aikana herättivät Yhdysvaltojen silmissä epäluottamusta ja Yhdysvallat veti tukensa Kuomintangilta.[24][23] Korean sodan syttyminen aiheutti kuitenkin muutoksen Yhdysvaltain politiikassa Taiwania kohtaan. Yhdysvallat lähetti laivastonsa Taiwaninsalmelle estääkseen kommunistiarmeijan hyökkäyksen mantereelta. Tšiang Kai-šek oli vahvasti kommunisminvastainen ja Yhdysvallat ja muut länsimaat antoivat tukensa Tšiangin hallitukselle.[25] Yhdysvallat näki uhkana, että Kiina saattaisi vallata Taiwanin saaren, jolloin kommunismin ideologia saattaisi levitä Tyynenmeren alueelle, mikä olisi uhka Yhdysvaltain turvallisuudelle.[16] Kiinan tasavallan hallitus hyväksyttiin edustamaan koko Kiinaa YK:ssa ja monissa muissa kansainvälisissä järjestöissä.[25] Yhdysvaltain muutos Taiwanin politiikassa oli merkittävä, sillä se toi Taiwanin jälleen muun maailman yhteyteen, kun taas Kiinan kansantasavalta suljettiin pois kansainvälisestä toiminnasta. Japani noudatti myös kansantasavallan vastaista politiikkaa ja solmi Toisen maailmansodan jälkeisen rauhansopimuksen Kuomintangin kanssa, sivuuttaen näin manner-Kiinan kommunistihallituksen.[16]

Talouskasvun vuosikymmenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Japanin, Yhdysvaltain ja Taiwanin kaupallisen yhteistyön myötä Taiwanin talous lähti nousuun 1960-luvulla. Samaan aikaan manner-Kiina ajautui lamakauteen Maon suuren harppauksen vuosina.[25][7] Taiwan muuttui nopeasti moderniksi ja avoimeksi yhteiskunnaksi. Taloutta vapautettiin asteittain ja yksityiset yritykset alkoivat sen myötä kehittyä. Riisi ja sokeri säilyivät tärkeinä vientituotteina edelleen. Teollisuustuotteet alkoivat myös muodostaa suuren osan maan bruttokansantuotteesta, kun monikansalliset yritykset alkoivat investoida Taiwaniin. Teollistumisen myötä maataloussektorin tuotteiden osuus BKT:sta laski ja 1980-luvulla se oli enää alle kuusi prosenttia.[7]

Taiwanin nopea teollistuminen ja sen myötä taloudellinen vaurastuminen oli pitkälti yksityisyritysten ansiota. Maan keskiluokkaisen väestön vaurastumisen myötä yhä useampi taloudellisesti menestyvä ihminen alkoi osallistua poliittiseen toimintaan. Tämä kehitys aiheutti myös vastakkainasettelua Kuomintangin autoritaariseen hallintotavan kanssa.[7] Kuomintang väitti edelleen, että se oli koko Kiinan ainoa laillinen hallitus, mutta Tšiang Kai-šek sai unohtaa utopian manner-Kiinan takaisinvaltaamiseksi. Hän kuoli vuonna 1975, joten hän ehti elinaikanaan nähdä Taiwanin vaurastumisen.[7][25]

Tšiang Kai-šekiä seurasi presidenttinä hänen poikansa Tšiang Tšing-kuo vuonna 1978. Häntä ennen lyhyen välikauden ajan presidenttinä toimi Yen Chia-kan.[26] Tšiang Tšing-kuo nousi valtaan aikakautena, jolloin Kuomintang oli pakotettu löysentämään autoritaarista otettaan vaurastuvan keskiluokan aiheuttaman paineen vuoksi. Hän ryhtyi toimiin maan vähittäiseen demokratisoitumiseen ja hän käynnisti myös korruptionvastaisen kampanjan.[26]

Taiwanille oli raskas takaisku Yhdysvaltojen päätös vuonna 1978 katkaista diplomaattisuhteet Kiinan tasavaltaan ja solmia suhteet manner-Kiinan kanssa.[26] Kansantasavalta oli jo tätä ennen saanut Kiinan tasavallan paikan YK:ssa vuonna 1971, kun Yhdysvaltojen ja Kiinan kansantasavallan suhteet lähentyivät. Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter ja Deng Xiaoping allekirjoittivat sopimuksen, joka normalisoi maiden suhteet.[16][26][8] Monet muut maat seurasivat Yhdysvaltojen esimerkkiä, mikä lisäsi Taiwanin poliittista eristyneisyyttä.[26] Yhdysvallat ei kuitenkaan hyväksynyt Taiwanin liittämistä Kiinan kansantasavaltaan ja jatkoi aseavun toimittamista Kuomintangille.[16]

Yhdysvaltain päätös katkaista diplomaattisuhteet Taiwaniin johti levottomuuteen Taiwanilla ja Tšiang Tšing-kuo keskeytti tilapäisesti demokratisoitumiseen tähtäävät toimet. Tämä aiheutti kuitenkin vastakkainasettelun kansalaisten ja maan hallinnon välillä.[7][8] Kuomintangia vastustaneet oppositiovoimat alkoivat julkaista maan hallintoa arvostelevaa vallankumouksellista Formosan aikakauslehti -julkaisua, joka perusti toimituksia useaan kaupunkiin ympäri saarta. Kuomintang varoi ylireagoimasta asiaan, sillä puolueessa arveltiin tilanteen lähtevän käsistä, mikäli sananvapaus tukahdutettaisiin pakkotoimin. Tilanne kuitenkin johti joulukuussa 1979 Kaohsioungin tapaukseen, kun Kuomintangia arvostelevalle julkaisulle yritettiin saada seminaaritiloja sisätiloista. Kaikki pyynnöt evättiin ja tilaisuus päätettiin pitää ulkona, mutta sotilaspoliisi hajotti tilaisuuden ja tilanne kehittyi mellakoiksi. Maan hallituksen virallinen selitys oli, että väkijoukot hyökkäsivät poliisien kimppuun, mutta aktivistit pitivät poliisivoimia syyllisenä. Tapauksen vuoksi oppositiojohtajat pidätettiin ja heidän julkaisemansa lehti lakkautettiin. Vangitut oppositiojohtajat saivat kuitenkin kansan enemmistön myötätunnon ja Kuomintang oli pakotettu löysentämään autoritaarista otettaan.[8] Tšiang Tšing-kuo salli Demokraattisen edistyspuolueen perustamisen vuonna 1986, joka oli maan ensimmäinen oppositiopuolue. Tämä merkitsi autoritaarisen järjestelmän loppua ja maan siirtymistä demokraattiseen puoluepolitiikkaan. Ensimmäiset vaalit järjestettiin vuonna 1986.[8][26]

Ulkopoliittisesti Taiwanin suhteet Pekingiin paranivat Tšiang Tšing-kuon kaudella, vaikka hän hylkäsikin Deng Xiaopingin tarjouksen vuonna 1982, jolla Taiwan olisi liitetty manner-Kiinaan. Deng ehdotti Taiwaniin sovellettavan Yksi maa, kaksi järjestelmää -politiikkaa, joka oli suunniteltu Hongkongia varten kun kaupunki myöhemmin liitettiin takaisin Kiinaan. Tšiang Tšing-kuo kuoli vuonna 1988. Häntä seurasi puolueen johdossa Lee Teng-hui ja tästä tuli myös maan presidentti perustuslain mukaan Tšiang Tšing-kuon kuoleman jälkeen. Hän aiheutti kuitenkin aluksi vastustusta, sillä hän oli syntyperältään taiwanilainen hakka, jolloin myöhemmin saarelle muuttaneet mannerkiinalaiset eivät luottaneet häneen.[26]

Lee Teng-huin kansansuosio kuitenkin takasi sen, että hänet valittiin presidentiksi toiselle kaudelle vuonna 1990. Hänestä tuli Kiinan tasavallan ensimmäinen suoralla kansanäänestyksellä valittu presidentti.[27] Leen kaudella maan demokratisoitumista jatkettiin ja hän toteutti monia poliittisia uudistuksia. Hätätilalait kumottiin, tiedotusvälineiden vapaa toiminta ja poliittisten puolueiden järjestäytyminen sallittiin.[26] Hän oli maan ensimmäinen johtaja joka tunnusti, että manner-Kiina oli Kiinan kansantasavallan hallussa ja että tämä oli tosiasia, joka taiwanilaisten on hyväksyttävä. Tämä oli ensimmäinen askel hänen tavoitteilleen luoda paremmat suhteet manner-Kiinaan.[27] Manner-Kiinan taloudellinen kehitys aiheutti 1990-luvulta lähtien myös haasteita Taiwanin liike-elämälle, kun investoinnit suuntautuivat manner-Kiinaan Taiwanin kustannuksella.[26] Lee joutui myös valtakaudellaan 1990-luvulla kohtaamaan Taiwaninsalmen kriisin, kun kansantasavalta suoritti uhkaavia ohjuskokeita Taiwaninsalmella. Yhdysvallat lähetti sota-aluksia alueelle, mikä johti räjähdysherkkään tilaan Yhdysvaltain ja Kiinan välillä. Kriisi raukesi, mutta se toi jälleen ilmi ongelmallisen kysymyksen Taiwanin poliittisesta asemasta, joka hiertää suurvaltojen välejä.[26]

Lähihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leetä seurasi presidenttinä vuonna 2000 Chen Shui-bian vaalivoittonsa jälkeen. Hän oli ensimmäinen Demokraattisen edistyspuolueen valtaan noussut poliitikko, jolloin päättyi Kuomintangin puoli vuosisataa kestänyt valtakausi maan johdossa.[8][28] Chen ei saanut kuitenkaan taakseen enemmistöä vuoden 2000 vaaleissa. Edellinen presidentti Lee tuki vaaleissa varapresidenttiään Kuomintangin Lien Chania. Kolmas ehdokas, Taipein kuvernööri James Soong pyrki presidentiksi poliittisesti sitoutumattomana. Chenin hyväksi vaalit kääntyivät vain pienellä prosenttiosuudella ennen Soongia. Cheniä tukivat etenkin ne, jotka vaativat Taiwanin laillista eroa manner-Kiinasta. Demokraattinen edistyspuolue ei saanut myöskään enemmistöä maan lainsäädäntöelimessä, mikä teki Chenin työstä hankalaa.[28]

Chenin kansansuosio kuitenkin nousi hänen kautensa alussa, mutta hän ei onnistunut rakentamaan tehokasta koalitiohallitusta ja Taiwan ajautui poliittiseen kriisiin. Vuonna 2001 entinen presidentti Lee Teng-hui jätti Kuomintangin ja perusti Taiwanin solidaarisuusliiton (TSU), minkä johdosta Lien nousi Kuomintangin johtoon. James Soong taas perusti Kansa ensin -puolueen ja liittoutui Lienin kanssa. Edistyspuolue ei vuoden 2001 parlamenttivaaleissakaan saanut enemmistöä ja poliittiset ristiriidat pahenivat. Chen ja hänen varapresidenttinsä Annette Lu valittiin kuitenkin uudelleen vuoden 2004 presidentinvaaleissa, missä Lien ja Soong olivat yhdistäneet voimansa heitä vastaan. Oppositiovoimien oletettiin jo voittavan vaalit, mutta alle vuorokausi ennen äänestyksen alkamista Cheniä ja Luta ammuttiin. Heidän vammansa jäivät vähäisiksi, mutta on arveltu että he saivat myötätunnon vuoksi äänestäjiä puolelleen viime hetkellä.[28]

Poliittinen kriisi ei hellittänyt myöskään Chenin toisella kaudella. Hän oli ensimmäisellä toimikaudellaan vaatinut Pekingiä tunnustamaan Taiwanin itsenäisyyden vahvistaakseen omaa kannatustaan. Chen alkoi saada osakseen arvostelua myös liittolaismaastaan Yhdysvalloista, jossa provokaatiota Pekingin suuntaan ei katsottu hyvällä, sillä syyskuun 11. päivän terroritekoja seuranneen terrorisminvastainen sodan lisäksi ei haluttu muita levottomuuksia. Taiwanin poliittisen kriisin vuoksi maan asevarustelu oli jäissä samalla, kun manner-Kiina yritti pelotella Taiwania ohjussijoittelullaan. Manner-Kiinasta oli tullut houkutteleva paikka myös taiwanilaisille liikemiehille investointimahdollisuuksien vuoksi. Näiden tapahtumien vuoksi Chen oli saatettu huonoon valoon kansan silmissä. Hänen hallintonsa tunnusmerkit olivat laaja korruptoituneisuus ja suhteiden huonontuminen Kiinaan ja Yhdysvaltoihin. Presidenttikautensa jälkeen Chen vangittiin vuonna 2009 ja hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen lahjusten vastaanottamisesta ja rahanpesusta.[28]

Vuoden 2008 vaaleissa vaalivoiton saavutti Kuomintangin Ma Ying-jeou. Hän oli presidenttinä Yhdysvaltain mieleen, sillä hän pyrki luomaan hyvät suhteet manner-Kiinaan, jossa myös oltiin tyytyväisiä Man hallintoon. Globaali taantuma iski kuitenkin myös Taiwaniin vuonna 2009. Maan talouskasvun pysähtyminen 2010-luvun alussa vaikutti Man ja Kuomintangin kansansuosion laskuun. Arvostelua taiwanilaisissa aiheutti myös taloudellinen lähentyminen manner-Kiinan kanssa, minkä monet ovat nähneet vaarantavan Taiwanin suvereniteetin.[28]

Vuoden 2016 presidentinvaaleissa vaalivoiton sai DPP:n Tsai Ing-wen, josta tuli maan ensimmäinen naispresidentti.[28] Tsai on myös vältellyt provokaatioita Kiinan suuntaan, kun samalla Kiinan presidentti Xi Jinping on valtakaudellaan vaatinut Taiwanin liittämistä Kiinan kansantasavaltaan.[28][29] Taiwanilla on jo käytännössä hyväksytty rinnakkainelo Kiinan kansantasavallan kanssa, mutta manner-Kiinan muodostaman uhan vuoksi Taiwan ei edelleenkään pysty osallistumaan kansainväliseen yhteistyöhön kuin itsenäinen valtio.[27]

Tammikuussa 2020 Tsai valittiin toiselle virkakaudelle Taiwanin presidenttinä saatuaan 57% äänistä.[30]

Vuodesta 2012 lähtien Taiwanissa on pidetty parlamenttivaalit samanaikaisesti presidentinvaalien kanssa. Toistaiseksi presidentti ja lainsäädäntöelimen enemmistö ovat aina olleet samasta puolueesta. Parlamentissa enemmistö on vuosien 2008 ja 2012 vaaleissa tullut Kuomintangille. Vuosien 2016 ja 2020 vaaleissa parlamentin enemmistä on tullut DPP:lle.[31]

Tsai Ing-wen, Taiwanin presidentti vuodesta 2016


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Fu-San Huang: A Brief History of Taiwan - a Sparrow Transforming into a Phoenix. ITH Academia Sinica. Teoksen verkkoversio (pdf).
  • Haw, Stephen G.: Matkaopas historiaan - Kiina. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: Oy UNIpress AB, 2005. ISBN 951-519-110-3.
  • Paltemaa, Lauri: Lyhyt johdatus Kiinan historiaan. Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimus ja koulutuskeskus, 2018. Teoksen verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Huang Fu-San, s. 1-4
  2. ↑ a b Huang Fu-San, s. 5-10
  3. ↑ a b c d e f g h i j k Huang Fu-San, s. 11-21
  4. ↑ a b c d e f g h i j k Huang Fu-San, s. 22-35
  5. ↑ a b c d e f g h i j k l Huang Fu-San, s. 43-63
  6. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Huang Fu-San, s. 64-88
  7. ↑ a b c d e f g h i j k l m Huang Fu-San, s. 89-122
  8. ↑ a b c d e f Huang Fu-San, s. 123-144
  9. ↑ a b c d e A Short History of Taiwan studycountry.com. Viitattu 25.3.2019. (englanniksi)
  10. ↑ a b c The Prehistory of Taiwan National Museum of Prehistory. Arkistoitu 25.3.2019. Viitattu 25.3.2019. (englanniksi)
  11. ↑ a b c d e f g h i j k l m n Early History Encyclopædia Britannica. Viitattu 25.3.2019. (englanniksi)
  12. ↑ Kiljunen, Kimmo: MMM Valtiot ja liput, s. 424-426. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-18177-7.
  13. ↑ a b c d e Malmqvist, Göran: Otavan suuri maailmanhistoria 12 - Valistuksen aika, s. 296-297 Vuosi = 1985. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava. ISBN 951-1-08415-1.
  14. ↑ a b c d e Huang Fu-San, s. 36-42
  15. ↑ Haw s. 153-156
  16. ↑ a b c d e f g h Haw s. 248-251
  17. ↑ a b Paltemaa s. 169-193
  18. ↑ Haw s. 170-171
  19. ↑ Paltemaa s. 194-208
  20. ↑ Haw s. 171-173
  21. ↑ a b c d e f g h i j k Taiwan as part of the Japanese empire Encyclopædia Britannica. Viitattu 25.3.2019. (englanniksi)
  22. ↑ Barwise, J.M; White, N.J.: Matkaopas historiaan, Kaakkois-Aasia, s. 170-182. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: Oy UNIpress Ab, 2002. ISBN 951-579-212-6.
  23. ↑ a b c Haw s. 193-194
  24. ↑ a b c Paltemaa s. 215-234
  25. ↑ a b c d e f g h i j k Early Nationalist rule Encyclopædia Britannica. Viitattu 25.3.2019. (englanniksi)
  26. ↑ a b c d e f g h i j Successors to Chiang Kai-shek Encyclopædia Britannica. Viitattu 25.3.2019. (englanniksi)
  27. ↑ a b c Huang Fu-San, s. 145-162
  28. ↑ a b c d e f g Taiwan since 2000 Encyclopædia Britannica. Viitattu 25.3.2019. (englanniksi)
  29. ↑ Xi Jinping says Taiwan 'must and will be' reunited with China 2.1.2019. BBC. Viitattu 25.3.2019. (englanniksi)
  30. ↑ Taiwan's Tsai wins second presidential term BBC News. 11.1.2020. Viitattu 27.1.2020. (englanniksi)
  31. ↑ https://www.bloomberg.com/graphics/2020-taiwan-election-results/ bloomberg.com.
Aasian valtioiden historia
 Afganistan  Arabiemiraatit  Armenia  Azerbaidžan  Bahrain  Bangladesh  Bhutan  Brunei
 Etelä-Korea  Filippiinit  Georgia  Indonesia  Intia  Irak  Iran  Israel
 Itä-Timor  Japani  Jemen  Jordania  Kambodža  Kazakstan  Kiina  Kirgisia
 Kuwait  Laos  Libanon  Malediivit  Malesia  Mongolia  Myanmar    Nepal
 Oman  Pakistan  Palestiina  Pohjois-Korea  Qatar  Saudi-Arabia  Singapore  Sri Lanka
 Syyria  Tadžikistan  Taiwan  Thaimaa  Turkki  Turkmenistan  Uzbekistan  Venäjä
 Vietnam  Hongkong  Macao
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Taiwanin_historia&oldid=22028626”