Kazakstanin historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kazakstanin lippu

Kazakstanin historia juontaa juurensa paleoliittiselle kivikaudelle ja on monilta osin yhteistä muiden Keski-Aasian valtioiden historian kanssa. Valtiota asuttavista kazakeista muodostui ensimmäistä kertaa erillinen kansa 1400-luvun puolivälissä. Historiansa aikana kansa on joutunut useita kertoja alistumaan naapurikansojen vallan alle. Kazakstan oli ollut 1700-luvun puolivälistä alkaen osa Venäjän vaikutuspiiriä ja kuulunut myöhemmin Neuvostoliittoon, kunnes se saavutti itsenäisyyden 16. joulukuuta 1991.

Nimen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtion nimi Kazakstan merkitsee "kazakkien maata". Pääte -stan on indoiranilaista tai indoeurooppalaista alkuperää ja tarkoittaa yleisesti paikkaa, kotia.

Esi- ja varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kazakstanin alue on ollut asuttu paleoliittiselta kivikaudelta lähtien. Sekä kivityökaluja että niiden valmistuksesta syntyneitä jätteitä löytyy runsaasti sekä eteläisen ja keskisen Kazakstanin valtavilta maa-alueilta että Mangišlakin niemimaalta. Ensimmäiset viitteet ihmisasutuksesta nykyisen Kazakstanin alueelta ovat noin miljoonan vuoden takaisia yksittäisiä kiviesineitä, jotka ovat löytyneet Aristandy-joen laaksosta Mangišlakin pohjoisosasta. Noin kymmenentuhatta vuotta sitten siirryttiin pleistoseenikaudesta (todellinen jääkausi) holoseeniin (jääkauden jälkeinen aika). Monilla alueilla tämä merkitsi muutosta ja aiheutti väestön vähenemisen (Balkasjärven pohjoispuolella), toisilla alueilla puolestaan työkalujen valmistukseen liittyvä teknologinen kehitys kiihtyi ja siirryttiin mesoliittiselle kivikaudelle (Mangišlak, Itä-Kazakstan). Monissa tapauksissa muutoksia ei ole helppo havaita, sillä monet paleoliittiset perinteet jatkuivat pitkälle holoseenin puoleenväliin.

Kivikauden viimeiselle vaiheelle, neoliittiselle kaudelle, oli ominaista työkalujen valmistustekniinkan merkittävä parantuminen ja keramiikan leviäminen laajalle alueelle. Kivityökalujen ja saviastioiden valmistus- ja käyttötapojen perusteella neoliittinen kausi voidaan jakaa erillisiin arkeologisiin kulttuureihin. Näistä kulttuureista seuraavat vaikuttivat Kazakstanissa: Kelteminar-kulttuuri Kazakstanin lounaisosissa (Saksaul-, Akespe-, Schatpakol-, Kulsary-, Koikara-, Sarykamis- ja Schaiandy-ryhmät), Atbasar-kulttuuri Išim-joen alueella ja Kazakstanin kynnyksen koillisosissa (Winogradow II, X, XIV, Telschana I, X, Zhabai-Pokrovka III); Machandzhar-kulttuuri tasaisella Turgain altaalla (Machandzhar, Salzsee-2, Amangeldy) ja Botai-kulttuuri Kazakstanin pohjoisosissa. Botai-kulttuuri oli ensimmäisiä kulttuureita, jotka onnistuivat kesyttämään hevosen. Neoliittisen kauden ja pronssikauden välillä tunnetaan eneoliittisena tai kalkoliittisena kautena. Kalkoliittisella kaudella ihminen oppi ensimmäisen kerran työstämään kuparia.

Välillä 2300–1000 eKr. Kazakstanin arojen ja metsäarojen vyöhykkeellä vaikutti pronssikautinen Andronovon kulttuuri, joka on nimetty Jenisein Andronovon kylän lähellä sijainneen kulttuurin asuinpaikan mukaan. Ajanjaksolle on ominaista raaka-aineiden, etenkin kuparin, louhinnan lisääntyminen. Noin ajalta 2000 eKr. peräisin olevien löytöjen perusteella Andronovon kulttuurin arvellaan keksineen puolapyörälliset sotavaunut. Useat tutkijat pitävät Andronovon kulttuuria Aasiaan saapuneiden esi-indoarjalaisten kulttuurina.

Viimeisen esikristillisen vuosituhannen ensimmäisellä neljänneksellä kehittyivät muinaiset iranilaiset heimot saket eli skyytit. Heimot perustivat nykyisen Kazakstanin alueelle 6.–3. vuosisadalla eKr. ensimmäisen valtionsa, joka keskus sijaitsi nykyisen Etelä-Kazakstanin seitsemän virran seudulla. Saket kuvattiin tutkimuksissa pitkään virheellisesti indoiranilaiseksi heimoksi. Kolmannella vuosisadalla jKr. saket väistyivät geneettisten seuraajiensa, indoeurooppalaisten uisuunien (Üjsin, kutsuttu myös nimellä Wusun) tieltä. Myöhemmin hallitsijat vaihtuivat nopeasti etenkin Kazakstanin eteläosissa: ensin iranilaiset hunnit ja xiongnut, sittemmin 400- ja 500-luvuilla hefthaliitit ja Rouranin kaanikunta.

600-luvulla Altailta lähteneet turkkilaiset kansat saapuivat Kazakstaniin; noin vuonna 600 lähes koko nykyisen Kazakstanin alue oli osa ensimmäistä turkkilaista kaanikuntaa, sen jälkeen sitä hallitsivat türgešit, 700-luvulla karlukit ja 700-900-luvuilla oghuusit ja kimekit.

1100-luvulla Kazakstanin eteläosat olivat osa Karakitain valtakuntaa. Vuodesta 1219 Kazakstan oli osa Tšingis-kaanin mongolivaltakuntaa. Mongolivaltakunta oli maailmanhistorian suurin yhtenäinen imperiumi, mutta se hajosi nopeasti useisiin osiin. Näihin kuuluivat mm. Valkoinen orda, Kultainen orda, Tšagatain kaanikunta ja Nogaiden orda. Mongolivallan aikana perustettiin Silkkitien varteen suuret keskiaikaiset kaupungit Taraz ja Turkestan.

Tie kansakunnaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virallisesti Kazakkien kaanikunnan symbolina käytetty lippu

Kazakkien kansa muodostui itsenäisenä kansana noin 1450 hajoamistuotteena äskettäin perustetusta uzbekkien kaanikunnasta. Abu'l-Chair oli yhdistänyt uzbekit 1430-luvulla, mutta yritti määrittää entiselle paimentolaiskansalle tiukan valtiollisen järjestyksen. Tämän seurauksena prinssit Jani Beg ja Karai erosivat hänestä ja perustivat Kazakkien kaanikunnan. Vuonna 1468 he voittivat ja tappoivat Abu'l-Chair Khanin ja laajensivat entistä valtakuntaansa.

Alussa kazakeilla ei ollut tuskin minkäänlaista valtiollista järjestystä. Islamilla oli vain pinnallinen vaikutus, suurin valta oli heimoilla, jotka joko kannattivat kaania tai eivät. Seurauksena kazakkien yhtenäisyys hajosi Jani Begin pojan Qazim Khanin vuonna 1518 tapahtuneen kuoleman jälkeen. Kansa jakauyui nyt kolmeksi toisilleen vihamieliseksi ordaksi, jotka jälleenyhdisti vasta Qazimin poika Haqq Nazar vuonna 1538.

Kazakkien kaanikunta ja kolme ordaa:

Yhdistyneiden kazakkien viimeinen hallitsija Tauke (Tyawka, 1680–1718) antoi kirjallisen lain nimeltä Scheti Scharghy. Taukella oli edustajia kaikissa kolmessa ordassa, hän otti vuonna 1694 vastaan venäläisten lähettiläitä ja teki monia sopimuksia oiraattien kanssa vuonna 1698. Hänen kuolemansa jälkeen kazakkien kansa hajosi kolmeen edellä mainittuun ordaan. Kazakkien tappiosta Zungarin kaanikuntaa vastaan vuonna 1718 Ajagus-joella alkoi "suuren epäonnen" ajanjakso, jolloin kansa joutui kärsimään jatkuvista oiraattihyökkäyksistä 1740-luvulle saakka.

Suuren epäonnen aikana kazakit yrittivät kaksi kertaa päästä pois oiraattiuhan alta: ensimmäisellä kerralla ordat yhdistyivät väliaikaisesti vuonna 1728; toisella kerralla kolme ordaa pyysivät välillä 1731–1742 peräkkäin suojelusta Venäjältä. Venäläiset saivat laajentaa vaikutuspiiriään rauhanomaisesti ja alkoivat rakentaa linnoituksia Kazakstaniin; myöhemmin Venäjä ryhtyi yhdentämään myös alueiden hallintoa itseensä.

Venäjän ylivallan aika (1731–1917)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1801 Buqai Khan yritti palauttaa kazakkien suuruuden ja julisti vuonna 1812 kaanikunnan palautetuksi.

Napoleonin Venäjän-sotaretken epäonnistuttua Venäjä sai rauhan länsirintamalla. Wienin kongressissa Venäjän keisari Aleksanteri I:llä (hallitsijana 1801–1825) oli yhdessä Metternichin kanssa johtava asema. Hän sai aikaan Bourbonien palaamisen valtaan ja Ranskan suojelemisen ensimmäisessä Pariisin rauhassa. Vuonna 1815 Aleksanteri I:tä juhlittiin "Euroopan pelastajana".

Buqai Khan joutui lopulta alistumaan Venäjän valtaan; hänen kaanikuntansa lakkautettiin vuonna 1822 ja vuosien 1865-1868 välillä viimeisetkin kazakit alistuivat venäläisten valtaan.

Vuosina 1906–1912 Kazakstanin aroille perustettiin yli puoli miljoonaa maatilaa, mikä päätti alueen perinteisen paimentolaiselämäntavan. Trans-Aralin rautatie yhdisti Orenburgin ja Taškentin 1906, ja siten myös Keski-Aasian Euroopan puoleiseen Venäjään.

Vuonna 1916, ensimmäisen maailmansodan aikana, kazakit nousivat kapinaan Venäjän keisarikuntaa vastaan.

Neuvostoliiton aika (1920–1991)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kazakstanin sosialistinen neuvostotasavalta osana Neuvostoliittoa

Vuosina 1917-1919 nykyisen Kazakstanin aluetta hallitsi Alašin orda, joka yritti rakentaa muslimien kansallisvaltion ja vastusti kommunisteja. Kommunistivalta perustettiin vuonna 1918. Venäjän sisällissota vaikutti Kazakstanin länsi- ja pohjoisosiin. Neuvostoliiton perustamisen jälkeen muodostettiin Kazakstanin autonominen neuvostotasavalta, jonka pääkaupunki oli nykyisen Venäjän alueella sijaitseva Orenburg.

Vuosina 1928-1933 Kazakstanin väestö kärsi ennennäkemättömästä maatalouskriisistä seurauksena Neuvostoliitossa toteutetusta maatalouden pakkokollektivisoinnista ja dekulakisaatiosta sekä paimentolaisväestön pakottamisesta kyliin. Tilanteelle oli ominaista tilojen pakkolunastukset, joukkokarkotukset, joukkopaot ja laajalle levinneet levottomuudet. Seurauksena oli nälkäkatastrofi, jossa menehtyi noin 1,3–1,5 miljoonaa ihmistä, mikä vastasi yli 30 prosenttia etnisistä kazakeista.

5. joulukuuta 1936 muodostettiin Neuvostoliiton perustuslain muutoksella Kazahstanin sosialistinen neuvostotasavalta, jonka pääkaupungiksi tuli Alma-Ata. Josif Stalinin valtakaudella Kazakstan toimi karkotusalueena Neuvostoliiton Euroopan-puoleisesta osasta pois ajetuille kansoille, kuten volgansaksalaisille, kalmukeille ja krimintataareille.

Neuvostoliiton aikana Kazakstanilla oli tärkeä rooli myös Neuvostoliiton ydinaseohjelamssa. Neuvostoliitto testasi Kazakstanissa ydinaseita vuosina 1949 - 1989 pääasiassa sotilaallisiin tarkoituksiin. Tärkein yksittäinen testauspaikka oli Semipalatinskin ydinkoealue (Семипалатинский испытательный полигон) Kazakstanin koillisosassa; siellä tehtiin yhteensä lähes 500 ydinasetestiä. Vuoteen 1962 asti räjäytykset tapahtuivat ilmakehässä tai maassa, mutta vuodesta 1963 eteenpäin siirryttiin maanalaisiin testeihin tunneleissa ja porausrei'issä.

Joulukuun 1986 Sheltoksanin levottomuudet olivat ensimmäisiä merkkejä Kazakstanin itsenäisyydestä ja Neuvostoliiton hajoamisesta.

Itsenäisyys (1991–)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nursultan Nazarbajev, Kazakstanin presidentti vuosina 1991–2019

24. huhtikuuta 1990 Kazakstanin parlamentti (korkein neuvosto) valitsi presidentiksi Kazakstanin neuvostotasavallan ministerineuvoston puheenjohtajan Nursultan Nazarbajevin.

25. lokakuuta 1990 Kazakstan julistautui suvereeniksi Neuvostoliiton sisällä. Nursultan Nazarbajev nimitettiin valtionpäämieheksi.

1. joulukuuta 1991 Nazarbajevin presidenttiys vahvistettiin ensimmäisissä presidentinvaaleissa Kazakstanin itsenäisen tasavallan presidenttinä. Kazakstanista tuli itsenäinen valtio 16. joulukuuta; tällöin kazakista tuli virallinen kieli, pääkaupunki Alma-Atan nimi muutettiin Almatyksi ja joulukuun 16. päivästä tuli kansallispäivä.

21. joulukuuta Almatyssa pidetyssä kokouksessa Kazakstan liittyi Itsenäisten valtioiden yhteisöön yhdessä seitsemän muun entisen neuvostotasavallan kanssa.

15. toukokuuta 1992 Nazarbajev ja Venäjän presidentti Boris Jeltsin allekirjoittivat Venäjän ja Kazakstanin ystävyys- ja yhteistyösopimuksen, jossa korostettiin valtioiden rajan loukkaamattomuutta.

Joulukuussa 1993 vielä toiminut korkein neuvosto hajotti itsensä ja järjestettiin uudet vaalit. Ensimmäisissä vapaissa parlamenttivaaleissa 7. marraskuuta 1994 presidenttiä tukevat puolueet saivat ehdottoman enemmistön äänistä ja paikoista. Kansainväliset vaalitarkkailijat pitivät kuitenkin vaaleja epäoikeudenmukaisina, ja perustuslakituomioistuin mitätöi nämä vaalit 8. maaliskuuta 1995. Nazarbajev erotti hallituksen ja parlamentin 28. maaliskuuta samana vuonna. Kazakstanilaiset äänestivät 29. huhtikuuta 1995 pidetyssä kansanäänestyksessä yli 95 prosentilla äänistä Nazarbajevin toimikauden jatkamisesta vuoden 2000 loppuun.

Toisessa, 30. elokuuta pidetyssä kansanäänestyksessä kazakit äänestivät 90 prosentilla uuden perustuslain puolesta. Oppositio syytti hallitusta vaalipetoksista. 5. syyskuuta tuli voimaan uusi perustuslaki, joka vähensi parlamentin valtaa presidentin hyväksi.

Nazarbajevin aloitteesta Kazakstanin pääkaupunki siirrettiin 15. syyskuuta 1995 Almatysta noin 800 kilometriä luoteeseen Akmolaan. Nazarbajev halusi ilmeisesti torjua kaikki pääasiassa venäläisten asuttaman pohjoisosan eroamispyrkimykset. Lisäksi uuden pääkaupungin rakentamisella piti olla vahvistava vaikutus kansakuntaan. Hallituksen ja parlamentin kotipaikkana pysyi kuitenkin toistaiseksi Almaty; ne siirtyivät uuteen pääkaupunkiin vasta 9. joulukuuta 1997. Seuraavana päivänä Akmola julistettiin viralliseksi pääkaupungiksi ja nimettiin uudelleen Astanaksi ("pääkaupunki") 6. toukokuuta 1998.

Kazakstan, Venäjä ja Valko-Venäjä muodostivat tulliliiton vuonna 2010.

Joulukuussa 2011 useita kuoli lakkoilevien öljytyöläisten ja poliisin yhteenotossa Jañaözenissa.

Liki 30 vuotta hallinnut maan itsenäisyyden ajan ensimmäinen presidentti Nursultan Nazarbajev ilmoitti eroavansa tehtävistään 19.3.2019 pitämässään televisiopuheessa. Väliaikaiseksi presidentiksi tuli Kassym-Jomart Tokajev. Vuonna 2019 Tokajev muutti pääkaupunki Astanan nimen Nur-Sultaniksi Nazarbajevin kunniaksi. Kesäkuun 2019 presidentinvaaleissa Tokajev valittiin presidentiksi alustavien tulosten mukaan noin 70 prosentin ääniosuudella.

Nazarbajev on kuitenkin edelleen ollut merkittävä poliittinen vallankäyttäjä ja maan tosiasiallinen johtaja, sillä hän toimii vaikutusvaltaisena Kansallisen turvallisuusneuvoston puheenjohtajana. Presidentti Kassym-Jomart Tokayevin on huomioitava kaikessa edeltäjänsä näkemykset. Nazarbajevin tytär Dariga Nazarbajeva seurasi uutta presidenttiä maan senaatin puheenjohtajana ja häntä on myös veikattu Tokayevin seuraajaksi. Nursultan Nazarbajev jatkoi presidentinvirasta erottuaan myös edelleen hallitsevan Nur Otan -puolueen johtajana.[1][2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: de:Geschichte Kasachstans