Kiinan historia

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Departure Herald-Detail.jpg

Kiinan historia

MUINAINEN
Kolme hallitsijaa ja viisi keisaria
Xia-dynastia 2070–1600 eaa.
Shang-dynastia 1600–1046 eaa.
Zhou-dynastia 1122–256 eaa.
  Läntinen Zhou-dynastia
  Itäinen Zhou-dynastia
    Kevättä ja syksyä
    Taistelevat läänitysvaltiot
SUURVALTA
Qin-dynastia 221 eaa.–206 eaa.
Han-dynastia 206 eaa.–220 jaa.
  Läntinen Han-dynastia
  Xin-dynastia
  Itäinen Han-dynastia
Kolme kuningaskuntaa 220–280 jaa.
  Wei, Shu Han & Wu
Jin-dynastia 265–420 jaa.
  Läntinen Jin
  Itäinen Jin 16 kuningaskuntaa
304–439 jaa.
Eteläinen ja pohjoinen dynastia 420–589 jaa.
Sui-dynastia 581–619 jaa.
Tang-dynastia 618–907 jaa.
5 dynastiaa &
10 kuningaskuntaa

907–960 jaa.
Liao-dynastia
907–1125 jaa.
Song-dynastia
960–1279 jaa.
  Pohjoinen Song L. Xia-dyn.
  Eteläinen Song Jin-dynastia
Yuan-dynastia 1271–1368 jaa.
Ming-dynastia 1368–1644 jaa.
Qing-dynastia 1644–1911 jaa.
NYKYAIKA
Kiinan tasavalta 1911–1949
Kiinan
kansantasavalta
1949–nyt

Kiinan tasavalta
(Taiwanissa)


Kiina historian aikajana
Kiinan dynastiat
Kiinan sotilashistoria
Kiinan taidehistoria
Kiinan tekniikan ja tieteen historia
Kiinan koulutuksen historia
malline: näytä  keskustele  muokkaa

Kiinan kirjoitettu historia alkaa Shang-dynastian ajalta noin 1500 eaa. Maan historia jaetaan hallitsijoiden kuten keisarien tai hallitsijasukujen hallintokausiin eli dynastioihin. Kiina on pitkän historiansa aikana ollut vuorotellen yhtenäinen ja jakaantuneena useaan valtioon. Kiina siirtyi keisarivallasta tasavallaksi vuonna 1912.

Jaottelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan historia jaetaan usein dynastioihin. Yhteiskunnallis-taloudellisten muodostelmien kannalta perinteisen Kiinan historia voidaan jakaa kolmeen pääkauteen: varhaiskausi yhtenäisen keisarikunnan muodostumiseen 221 eaa. saakka, varhainen keisarikausi Tang-dynastian loppuun saakka, ja myöhäisempi keisarikausi Song-dynastiasta alkaen. Uusimpaan aikaan kuuluvat keisarivallan loppukausi sekä tasavallan ja kansantasavallan ajat.[1]

Varhaiskausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Longshanin kulttuurin ajalta säilynyt saviastia.

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kiinan muinaishistoria

Varhaiset ihmiset asuttivat joidenkin todisteiden mukaan nykyisen Kiinan aluetta vanhemmalla pleistoseenikaudella, noin kaksi miljoonaa vuotta sitten, mutta todisteet tästä ovat puutteellisia.[2] Varmaa tietoa on saatu keskipleistoseenikauden ajalta, noin puoli miljoonaa vuotta sitten. Tältä ajanjaksolta on löydetty Homo erectus -ryhmään kuuluneen Pekinginihmisen fossiili lähellä Pekingiä sijaitsevasta luolasta. Pekinginihminen osasi käyttää tulta ja kykeni valmistamaan yksinkertaisia kivityökaluja.[2][3][4] Nykyihminen levisi Kiinaan viimeistään nuoremmalla pleistoseenikaudella, noin 80 000 vuotta sitten, mutta nykyihmisiä on saattanut elää alueella jo tätä ennen.[2]

Neoliittinen kausi alkoi kiinassa luultavasti noin 9000 vuotta sitten, jolloin ihmiset eivät olleet enää pelkästään metsästäjä-keräilijöitä. Ihmiset alkoivat viljellä kasveja ja kesyttää eläimiä asteittain pitkällä ajanjaksolla. Maanviljely ja karjatalous on tämän hetken käsityksen mukaan kehittynyt Kiinan alueella itsenäisesti, riippumatta Länsi-Aasian kehityksestä. Jo neoliittisella kaudella alkoi kehittyä kiinalainen kulttuurikokonaisuus.[5] Kiinan alueella vaikutti neoliittisella kaudella ainakin kolme erillistä kulttuurialuetta, joiden keskukset sijaitsivat Pohjois-Kiinassa Keltaisenjoen keskivaiheilla ja Weijoen laaksossa, Jangtsen alajuoksun laaksossa ja sitä ympäröivillä rannikoilla, sekä Kaakkois-Kiinan rannikolla.[5] Merkittävimpiä neoliittisen kauden kulttuureista olivat Jangtsen varrella sijainnut Longshanin kulttuuri ja pohjoinen Yangshaon kulttuuri.[5][3][4]

Varhaisimmat todisteet riisinviljelystä ovat maan pohjoisosasta, Longshanin kulttuurin alueelta Itä-Kiinan rannikolla. Ihmiset pitivät kotieläiminään sikoja ja koiria, ja myös vesipuhveli oli todennäköisesti kesytetty.[5] Pohjois-Kiinan keskiosassa sijainneen Yangshaon kulttuurin alueella merkittäviä viljelykasveja olivat tähkähirssi ja viljahirssi, jotka soveltuivat hyvin alueen ilmastoon ennen keinokastelun aikaa.[5] Yangshaon kulttuurin aikana harjoitettiin myös kaskiviljelyä. Myös silkkiperhosen toukkia ja hamppua kasvatetiin. Merkittävä Yangshao-kulttuurin arkeologinen alue on Banpon kivikautinen kylä lähellä nykyistä Xi'anin kaupunkia.[3]

Pronssikauden alkuun, noin vuoteen 2000 eaa. tultaessa yhteiskuntarakenteeseen oli ilmestynyt luokkaeroja. Asutukset suurenivat ja kylät oli ympäröity muurein. Kivi-, luu-, ja saviastioiden lisäksi tunnettiin myös jo metallin valmistus. Tuolta aikakaudelta lähtien on olemassa kirjallisia lähteitä, mutta monet niistä ovat selvästi tarua.[6] Mytologisia hahmoja ovat esimerkiksi jumalainen hallitsija Keltainen keisari ja maanviljelyksen kehittäjä Shen Nong.[6][4]

Shang-dynastian aikaisten asuinalueiden löytöpaikkoja Keltaisenjoen alueelta.

Ensimmäiset dynastiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkelitt: Xia-dynastia ja Shang-dynastia
Shang-dynastian aikana kehittyi pronssinvalutaito.

Tarujen mukaan Kiinan ensimmäinen dynastia oli noin 2100 eaa. alkanut Xia-dynastia. Sen ajoilta ei ole kuitenkaan löydetty varmentavia kirjallisia lähteitä.[7] Yhtään Xia- tai sitä seuranneen Shang-dynastian aikaista kirjallista asiakirjaa ei ole säilynyt. Varhaisimat näistä dynastioista kertovat tekstit on kirjoitettu vasta ensimmäisen vuosisadan eaa. alussa, eli monia satoja vuosia Xia- ja Shang-kausien jälkeen.[6] Todisteiden puuttuessa epäiltiin pitkään, onko dynastioita ollut todellisuudessa edes olemassa.[8] Perinteisissä Kiinan historioissa ei Xia-dynastian olemassaoloa ole koskaan epäilty, mutta yksi Xia-ajan mahdollisista pääkaupungeista löydettiin 1950-luvulla arkeologisissa kaivauksissa Henanin maakunnasta, Erlitoun pronssikautiselta asuinalueelta.[9] Myöhemmät löydökset ovat paljastaneet Xia-sivilisaation jäänteitä paikoissa, jotka on mainittu muinaisissa kiinalaisissa teksteissä.[10]

Jäänteitä Xia-dynastiaa seuranneesta Shang-dynastiasta löytyi Henanin maakunnasta, Anyangin kaupungin läheltä vuonna 1899, kun Yuanjoen tulviessa tulvan viemien maakerrosten alta paljastui luunpalasia, joihin oli piirretty vaikeaselkoisia merkkejä.[8][11] Merkit tulkittiin 1920-luvulla Shang-dynastian aikaisiksi kirjoituksiksi. Myöhemmissä kaivauksissa piirtokirjoituksella varustettuja luita on löytynyt lisää.[8][11] Radiohiiliajoituksella on voitu ajoittaa varhaisimmat kirjoitukset noin vuoteen 1500 eaa.[12]

Perimätiedon mukaan Shang-dynastian ensimmäinen kuningas kukisti Xia-dynastian noin vuonna 1750 eaa. Piirtokirjoitusten ja muiden arkeologisten löytöjen perusteella Shang-dynastian aikaisesta Kiinasta on päästy jonkinlaiseen käsitykseen. Dynastian hallitsijoilla oli vallassaan alue joka kattoi suurinpiirtein Keltaisenjoen tasangon ja itäisen Weijoen tasangon. Dynastian hallitsema alue on todennäköisesti ajan kuluessa vaihdellut, mutta sen vaikutuspiiri on varmasti ulottunut kauemmaksi.[8] Shang-kauden merkittävä piirre on ollut pronssinvalutaidon kehittyminen.[8][11][13] Shang-kauden kuninkaat olivat jumalkuninkaita, joilla oli yhteyksiä korkeampiin voimiin.[8][14][15] Shang-dynastian aikakauden luukirjoitusten piirrosmerkit ovat ensimmäisiä kiinalaisia kirjoitusmerkkejä.[16]

Zhou-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läntinen Zhou[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Läntinen Zhou-dynastia

Shang-dynastian valta-asemaa nousi uhkaamaan valtakunnan läntisillä rajamailla sijainnut Zhou-heimo.[17] Zhou-vallan keskuspaikka sijaitsi Weijoen laaksossa, nykyisen Shaanxin alueella, lähellä Xi'ania.[18][17][19] Xia-, Shang-, ja Zhou-dynastiat olivat osaksi päällekkäisiä, mutta niiden valtakeskukset sijatsivat eri puolilla Keltaisenjoen laaksoa. Ne olivat teokraattisia pronssikauden valtioita, joissa kuningas sai valtansa uskonnollisesta merkityksestään.[7]

Zhou-dynastian vallan alkuaikoina alkoi kehittyä feodaalinen järjestelmä, jossa maa-alueet läänitettiin oman klaanin ja liittolaisklaanien jäsenten kesken. Zhou-ruhtinaiden omassa suorassa hallinnassa ollut alue käsittivät osia nykyisen Shaanxin ja Henanin alueista.[17][20] Näin ollen Zhou-kuninkaan valta koostui käytännössä hänen suorassa hallinnassaan olevasta pääkaupungista, sekä useista vasallivaltioista, jotka maksoivat veroa Zhou-kuninkaalle. Zhou-kuninkaan valta perustui siihen että hän oli jumalallisessa asemassa, jonka lääninherrat tunnustivat ylimmäksi valtiaaksi.[17][20] Järjestelmän tarkoitus oli vahvistaa Zhou-hallitsijan valtaa, mutta myöhemmin kuninkaat eivät enää pystyneet jakamaan uusia läänityksiä vasalleilleen, minkä seurauksena vasallit alkoivat samaistua omaan alueeseensa eivätkä enää olleet uskollisia Zhou-hallinnolle.[16] Läänityksistä syntyi ajan kuluessa useita itsenäisesti toimivia pieniä valtiota, jotka taistelivat vallasta keskenään.[21][22]

Zhou-dynastian vasallit muuttuivat yhä tyytymättömimmiksi ja kuninkaan oli yhä vaikeampi ylläpitää valtaansa. Valtakuntaa uhkasivat myös Keski-Aasian aroilla vaeltavat jousilla varustautuneet hevospaimentolaiset, jotka muodostivat nopealiikkeiset taistelujoukot ja aiheuttivat huomattavia levottomuuksia Keski-Aasiassa 800-luvulla eaa.[22] Kuningas Youn valtakaudella vuosina 781–771 eaa. kuninkaan arvovalta oli jo niin heikko, että yksikään vasalli ei tullut avuksi, kun barbaariheimot hyökkäsivät lännestä Zhoun valtakeskukseen ja surmasivat kuningas Youn.[22][20]

Itäinen Zhou[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Itäinen Zhou-dynastia
Itäisen Zhou-dynastian aikaiset valtiot.
Kungfutse oli Zhou-kauden merkittäviä filosofeja.
Nykyisinkin toimiva Dujiangyanin kastelujärjestelmä on Qin-valtion noin vuonna 250 eaa. rakennuttama kastelujärjestelmä Sichuanissa.

Kuningas Youn seuraaja kuningas Ping muutti maan pääkaupungin itäiseen valtakeskukseen, lähelle nykyistä Luoyangia.[20][23] Zhou-dynastian ajan jälkimmäistä ajanjaksoa kutsutaan tästä johtuen Itäiseksi Zhouksi.[24][23] Itäisen Zhou-dynastian aikana Zhou-kuninkaalla ei enää juuri ollut valtaa, mutta dynastia säilyi vielä viisisataa vuotta.[24][23] Zhou-kuninkaan uskonnollinen asema oli niin vahva, että heidän symbolinen asemansa säilyi.[17]

Itäisen Zhoun aikakauden luonteenomainen piirre oli keskenään taistelevien lääninhallitsijoiden valtataistelu.[23] Itäisen Zhoun aikakausi jaetaan tavallisesti kahteen osaan, joista ensimmäistä kutsutaan kevättä ja syksyä -kaudeksi (770–464 eaa.) ja jälkimmäistä taistelevien valtioiden kaudeksi (463–222 eaa.).[24][19][25]

Itäisen Zhoun aikajakson alussa Kiinan nykyinen alue oli jakaantunut noin sataan erikokoiseen valtioon, jotka vain nimellisesti tunnustivat Zhou-dynastian yliherruuden.[23][25] Zhou-dynastian läänitysvaltioiden keskuudessa oli noin tusina suurempaa valtiota, jotka kilpailivat toistensa kanssa ja vähitellen sulauttivat pienemmät valtiot itseensä.[24] Voimakkaimmat näistä olivat idässä Shandongin alueella sijainnut Qi, sekä sisämaassa sijainneet Jin ja Qin, sekä Jangtsen laaksossa sijannut Chu ja pohjoisessa sijainnut Yan.[23][24] Koko itäisen Zhoun aikakausi oli hyvin levotonta, kun valtiot kävivät sotaa keskenään. Voimasuhteissa ei tapahtunut kuitenkaan pitkiin aikoihin suurta muutosta, kun valtiot solmivat keskenään erilaisia liittoumia.[26][27] Muutosta tapahtui vasta vuonna 453 eaa, jolloin Jin-valtio hajosi ja syntyi kolme uutta kuningaskuntaa Zhao, Wei ja Han.[25]

Taistelevien valtioden kauden loppuvaiheessa seitsemän kuningaskuntaa Qin, Qi, Yan, Chu, Zhao, Wei ja Han, pyrkivät kohottamaan itsensä Kiinan valtiaiksi.[25] Aikakauden edetessä oli jo kadonnut Zhou-kuninkaiden muodollinenkin kunnioitus.[28]


Taistelevien valtioden aikakaudelle oli ominaista häikäilemätön valtataistelu, mutta aikakaudella nähtiin suurta kehitystä maatalouden tuottavuudessa ja raudanvalmistustaidossa. Osasyynä kehitykseen oli valtioiden välinen kilpavarustelu, kun raudasta ja teräksestä valmistettiin yhä tehokkaampia aseita. Maatalouden tuotanto kasvoi kun kehitettiin kastelujärjestelmiä ja kaivettiin kanavia, sekä rakennettiin suuria patoja jokiuomien siirtämiseksi. Valtiot suojautuivat toisiaan vastaan myös jykevin puolustusmuurein.[28][25]

Jatkuvista sodista huolimatta aikakausi oli kiinalaisen kulttuurin syntyaikaa ja sitä on kutsuttu myös sadan koulukunnan kaudeksi. Alkunsa saivat Kiinan klassinen kirjallisuus ja kirjakieli sekä kotoperäiset suuret oppisuunnat kungfutselaisuus ja taolaisuus.[29] Merkittäviä filosofeja olivat muun muassa Kungfutse ja taolaisuuden kehittäjä Laozi.[30][31][32]

Varhaisempi keisarikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Qin-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Qin Shi Huangdi, Kiinan ensimmäinen keisari
1970-luvulla löydetty Terrakotta-armeija on asetettu vartioimaan Qin-dynastian ensimmäisen keisarin Qin Shi Huangdin mausoleumia.
Pääartikkeli: Qin-dynastia

Muihin kiinalaisvaltioihin nähden Qin-valtio hyötyi läntisestä sijainnistaan, sillä se ei ollut muiden kiinalaisvaltioiden ympäröimä, jolloi se saattoi laajeta länteen barbaariheimojen kustannuksella. Merkittävimpänä tekijänä Qin-valtion vahvistumisessa oli maan tehokkaampi hallintojärjestelmä, joka perustui legalistiseen ideologiaan, jonka merkittävä kehittäjä oli Qin-valtion hallitsija Xiaon neuvonantaja Shang Yang. Qin-valtion hallinto perustui ankariin lakeihin ja maatalouden tuottavuuden lisäämiseen. Maatalouden kehitystä auttoi myös harvaan asuttu maa ja hedelmällinen maaperä. Työvoimaa houkuteltiin myös muista kiinalaisvaltioista lupaamalla maanviljelijöille maata, verovapauden ja vapautuksen sotapalveluksesta. Talonpoikien elintason ei kuitenkaan annettu nousta korkeammalle, kuin mitä hengissä pysyminen vaati.[33][27] Shang Yangin uudistuksien tarkoituksena oli murtaa maan ylimystön valta ja luoda mahdollisuuksia valloituspolitiikan jatkamiselle.[33][27] Kun Xiao kuoli vuonna 338 eaa. hänen seuraajansa teloitutti Shang Yangin, mutta tulevat hallitsijat jatkoivat hallitsemista Shang Yangin luoman hallintomallin mukaan.[33]

Qin laajeni länteen barbaarivaltioiden kustannuksella vuonna 316 eaa. ja vuosikymmenen. lopulla Qin-valtio kukisti Chu-valtion armeijan, minkä jälkeen se oli selvästi voimakkain kiinalaisvaltio.[27][33] Qin-valtio sai lopullisen ylivallan muista taistelevien valtioiden aikakauden kiinalaisvaltioista kuningas Zhengin noustua maan valtaistuimelle. Hänen aikanaan valloituksia jatkettiin ja vuosien 230-221 eaa. aikana loputkin valtiot alistuivat Qin-hallintoon. Kuningas Zheng muutti nimekseen Qin Shi Huangdi, ensimmäinen keisari. Ensimmäistä kertaa suurin osa nykyistä Kiinaa oli yhdistynyt yhden hallitsijan alaisuuteen.[34][25][35]

Qin-dynastia joutui kohtaamaan yhdistymisestä koituvia haasteita, sillä maan eri osat eivät olleet yhtenäisiä. Alueilla oli kielellisiä eroja ja kirjouitusmerkit olivat erilaisia. Myös hallintotavat, mittayksiköt ja rahayksiköt vaihtelivat. Yksiköt oli yhdistettävä ja kielelliset erot poistettava veronkannon ja hallinnon helpottamiseksi.[36] Myös valtavan suuruisen maan tieverkostoa oli parannettava, jotta valtakunta pysyisi koossa ja sotilasjoukkojen liikkuminen olisi vaivattomampaa. Qin-dynastia aloitti suuren tienrakennushankkeen pohjoisen Liaodonginlahdelta Etelä-Kiinaan. Tieverkosto yhdisti maan eri osat pääkaupunki Xianyangiin.[35][37]

Hallinnollisesti maa jaettiin maakuntiin, joiden johtoon nimitettiin sotilaskuvernööri ja siviiliasioista vastaava maaherra. Kolmas virkamies nimitettiin valvomaan heidän hallintotoimiaan. Tämä Qin-dynastian luoma hallintojärjestelmä säilyi keisarillisen Kiinan hallintomallina yli 2000 vuotta.[37][38] Qin-dynastian nimestä juontuu myös länsimaisten kielten sana Kiina.[38]

Qin-dynastian hallinto perustui legalistisiin oppeihin ja kungfutselaisten oppineiden äänet vaiennettiin ja monia legalismin ideologiaa vastustaneita teloitettiin. Vuonna 213 eaa. keisari Shi Huangdi poltatutti kaikki valtakunnan kirjat, lukuunottamatta keisarillista kokoelmaa ja niitä, jotka käsittelivät käytännöllisiä oppeja kuten maataloutta.[39][40] Kirjat polttamalla sivistyneisyys voitiin rajata vain pienen hallinnossa toimivien oppineiden keskuuteen, jotta tavallinen kansa ei kyseenalaistaisi legalistisia oppeja.[41][42]

Ulkoisen uhan Qin-dynastialle muodostivat pohjoisen paimentolaiskansat, joista voimakkaimpia olivat xiongnut.[43][38] Valtakunnan pohjoisille rajoille alettiin rakentaa Kiinan muuria, jonka ensimmäiset osat olivat rakentaneet pohjoisimmat kiinalaisvaltiot jo taistelevien valtioiden aikakaudella. Muurit yhdistettiin Qin-dynastian aikana yhdeksi kokonaisuudeksi, joka ulottui maan luoteiskolkan Gansusta itään meren rannalle asti.[37] Valtava muurinrakennushanke vaati satojentuhansien ihmisten työpanoksen ja se kulutti valtavasti kansan voimavaroja ja rasitti maan taloutta.[35][37][41]

Qin Shi Huangdin perustama dynastia ei kestänyt enää kauaa hänen jälkeensä Keisari kuoli vuonna 210 eaa. Hänen mausoleumiaan vartioimaan asetettiin terrakotta-armeija, joka käsittää tuhansia patsaita.[41][37] Pian keisarin kuoleman jälkeen Qin-dynastia ajautui sisäisiin valtataisteluihin. Myös talonpoikaisväestö alkoi kapinoida ja entinen feodaaliylimystö alkoi vaatia valtaoikeuksiaan takaisin. Kapinat levisivät valtakunnanlaajuisiksi ja vuonna 206 eaa. alhaista syntyperää ollut Liu Bang syöksi viimeisen Qin-keisarin vallasta ja julistautui itse Han-dynastian ensimmäiseksi keisariksi.[41][37]

Han-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Han-kaudella pronssinvalutaito kehittyi. Gansusta löydetty pronssinen veistos lentävästä hevosesta on Han-kauden tunnetuimpia taideteoksia.
Vahtitornin rauniot silkkitien varrella. Han-kaudella kauppareitti oli turvattava paimentolaisheimojen hyökkäyksiltä.
Pääartikkeli: Han-dynastia

Läntinen Han-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Läntinen Han-dynastia

Han-dynastian perustaja Liu Bang otti hallitsijanimekseen Gao Zu ja hän siirsi valtakunnan pääkaupungin Chang'aniin.[44][45] Han-dynastian oli ensitöikseen uudistettava Qin-dynastialta perittyä legalistista hallintomallia. Legalismin ideologia säilyi, mutta feodaaliylimystölle palautettiin heidän valtansa. Tämä johti pian pienempien Han-dynastian sisäisten läänitysvaltioiden syntyyn, jotka kilpailivat keskenään ja pyrkivät myös itsenäistymään.[46][47] Han-dynastia joutui alkuaikoinaan taistelemaan feodaaliruhtinaita vastaan puoli vuosisataa, ennen kuin ruhtinaat onnistuttiin kukistamaan vuonna 154 eaa.[44][47]

Han-kaudella kungfutselaisuus vakiintui valtionideologiaksi ja monet konfutselaiset oppineet saivat merkittävän aseman virkamiehinä.[47][48] Han-dynastia kumosi Qin-kaudella määrätyn kirjojenpitokiellon ja Han-kaudella syntyi monia historiallisia teoksia.[49] Kirjallisuuden kehitykseen vaikutti myös uuden materiaalin, paperin, keksiminen.[50] Han-kulttuuri jätti jälkensä myös Kiinan nykyisen pääväestön, han-kiinalaisten nimeen.[38]

Pohjoisen suunnalta uhanneet xiongnut muodostivat uhan Han-dynastialle. Xiongnut muodostivat uhan myös muille paimentolaiskansoille ja Han-dynastian merkittävimpänä pidetty keisari Wu lähetti hallintokaudellaan vuosina 140-87 eaa. Keski-Aasiaan retkikuntia etsimään liittolaisia xiongnuja vastaan käytävissä sodissa. Kauaskantoisempana seurauksena kiinalaisretkikunnat onnistuivat levittämään Han-dynastian vaikutusvaltaa syvemmälle Keski-Aasiaan.[51][52] Kiinalaisten retkikuntien Keski-Aasiassa solmimien suhteiden ansiosta Han-kaudella alkoi muodostua silkkitienä tunnettu kauppareitti Kiinan ja Rooman valtakunnan välille.[47] Han-kaudella maasta alettiin viedä silkkiä länteen ja xiongnujen uhkaama kauppareitti oli turvattava, jolloin Kiinan muuria jatkettiin yhä syvemmälle länteen.[38][51] Suoraa yhteyttä Roomaan ei Han-kaudella syntynyt, vaan silkkitie koostui peräkkäisistä kaupallisista reiteistä. vaan matkan varrella parthialaiset katkaisivat reitin pitääkseen kauppamonopolin itsellään.[52][42] Kaupankäynnin sijaan kansalta kerättävät verot olivat valtion merkittävin tulonlähde. Vuonna 2 Han-dynastia suoritti väestönlaskennan, jonka mukaan valtakunnassa oli 57 miljoonaa asukasta. Merkittävimmät kansalta kerättävät verot olivat maavero ja henkiraha.[53][42]

Pitkäaikaisen keisari Wun kuoltua vuonna 87 eaa. Han-dynastian hovi ajautui sisäisiin kiistoihin ja hovijuonitteluihin ja useiden heikkojen keisarien aikaan. Voimakkaimmaksi nousi Wang-klaani, jonka jäsen Wang Mang toimi alaikäisen keisari sijaishallitsijana ja syöksi tämän vallasta vuonna 9 jaa. ja julistautui uuden Xin-dynastian ensimmäiseksi keisariksi.[54][55][56][44]

Xin-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Xin-dynastia

Valtaan päästyään Wang Mang pyrki tervehdyttämään maan talouden, jonka suuret rakennushankkeet ja sodat olivat saaneet kaaosmaiseen tilaan. Veronkantoa tehostettiin, kultavarannot takavarikoitiin ja monet tuotannon alat monopolisoitiin valtion hallintaan. Wang Mang ryhtyi karsimaan ylhäisön oikeuksia ja riisti läänitysruhtinailta heidän asemansa ja maat jaettiin uudelleen köyhille talonpojille.[54][57][56]

Wang Mangin toimet nostattivat laajaa vastustusta yläluokan parissa. tyytymättömyyttä lisäsivät entisestään Xin-dynastian ajalla tapahtuneet luonnonkatastrofit, kun valtakuntaa koettelevat tulvat aiheuttivat nälänhätää ja valtavia muuttoliikkeitä. Tilanne johti levottomuuksiin jota syrjäytetyn Han-dynastian jäsenet lietsoivat entisestään. Levottomuuksien päätteeksi Wang Mang surmattiin ja kapinaa johtanut Liu Xiu julistautui keisariksi vuonna 25 ja palautti Han-dynastian valtaan.[57][58][55]

Itäinen Han-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Itäinen Han-dynastia

Han-dynastian palattua valtaan maan pääkaupunki siirrettiin Chang'anista Luoyangiin, minkä vuoksi dynastian toista puoliskoa kutsutaan Itäiseksi Han-dynastiaksi.[54][57] Itäisellä Han-kaudella dynastian valta heikkeni läntiseen Han-kauteen nähden. Dynastia palasi valtaan feodaaliylimystön tuella ja heillä oli suuri vaikutusvalta Han-hallintoon. Itäinen Han lopetti yleisen asevelvollisuuden, sillä suuri jalkaväkiarmeija oli kallis ylläpitää ja se oli hyödytön sodissa nopeasti liikkuneita xiongnuja vastaan. Asevelvollisuudesta luopuminen vain vahvisti feodalisoitumista.[54]

Itäisen Han-dynastian kaudella xiongnujen uhka kiinalaisille poistui, mitä edesauttoi xiongnujen sisäinen hajaannus. Tilalle tuli kuitenkin muiden paimentolaisheimojen, etenkin qiang-heimon muodostama uhka maan pohjoisrajoilla. Sotien pitkittyessä feodaaliylimystö alkoi muodostaa omia palkka-armeijoitaan suojatakseen omaisuuttaan.[54] Feodaaliylimystö alkoi muodostaa omia hallinnollisia yksikköjään ja ne alkoivat toimia dynastian keskushallinnosta piittaamatta ja valtakunta alkoi hajaantua.[54][38][59] Tehotonta keskushallintoa heikensi entisestään hovin sisäiset juonittelut. Dynastialla ei ollut vahvaa keisaria, sillä vuosien 88-220 välillä kaikki dynastian yhdeksän viimeistä keisaria nousivat valtaan jo alaikäsinä. Vahvan keisarin puuttuessa vallasta kilpalivat leskikeisarinnat ja hovieunukit.[57]

Sekaannuksen jälkeen vahvaksi sotilasjohtajaksi nousi eunukkikenraali Cao Cao, joka sai hallintaansa valtakunnan pohjoisosat ja julistautui lapsikeisarin suojelijaksi.[54][60] Hän yritti vallata myös maan eteläosat valtansa alle, mutta epäonnistui yrityksessään kahden muun sotilasjohtajan liittouduttua häntä vastaan. Han-dynastian aika oli lopullisesti ohi kun dynastian viimeinen keisari luopui kruunusta Cao Caon perillisen Cao Pein hyväksi. Tämä julisti uuden Wei-dynastian perustetuksi ja julistautui Wei-valtion ensimmäiseksi keisariksi vuonna 221. Pian kaksi muuta sotapäällikköä tekivät samoin. Luoteeseen syntyi Shu Han-valtio ja kaakkoon Wu-valtio.[54][60][57]

Hajaannuksen aikakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolme kuningaskuntaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolme kuningaskuntaa vuonna 262.
Pääartikkeli: Kolme kuningaskuntaa

Ominaisin piirre aikakaudelle oli jako pohjoisen ja etelän välillä. Pohjoista hallitsivat ei-kiinalaiset dynastiat, joiden valtakaudet jäivät usein lyhyiksi. Etelässä valtaa pitivät han-kiinalaiset.[61] Han-dynastian romahduksen jälkeen Kiinan alue jakaantui kolmeen itsenäisesti toimivaan poliittiseen keskukseen. Pohjoisessa sijaisi Wei, lounaassa Shu Han ja luoteessa Wu.[62][63] Näiden kolmen kuningaskunnan ajanjakso jäi lyhyeksi ja se oli täynnä verisiä yhteenottoja ja poliittisia salajuonia.[63] Han-dynastian kukistumisen jälkeen sen perinnöksi jättämät keisarilliset instituutiot ja poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen yhtenäisyys väheni.[64] Kolmesta kuningaskunnasta voimakkain oli Wei-valtio, joka sekään ei todellisuudessa pitänyt todellista poliittista valtaa. Han-dynastian keskushallinnon romahtettua suuret maanomistajat ja aristokraattiset klaanit selviytyivät vuosikymmenien levottomuuksista omien yksityisarmeijoidensa turvin.[63] Suurmaanomistajat vain vahvistuivat, kun alituisesti jatkuvat sodat koettelivat eniten talonpoikaisväestöä, jolloin he joutuivat tarjamaan palveluksiaan suurmaanomistajille.[62]

Kolmesta kuningaskunnasta voimakkain Wei kukisti Shu Hanin valtansa alle vuonna 263. Pian tämän jälkeen myös Wei-valtiota hallitseva Cao-suku kukistui. Hallitsijasuku ei kukistunut ulkoisten vihollisten vuoksi, vaan valtaa maan hovissa oli kasvattanut vaikutusvaltainen Sima-suku, jonka jäsen Sima Zhao kaappasi vallan omiin käsiinsä. Hän julistautui Jin-dynastian ensimmäiseksi keisariksi vuonna 265.[63][65][64]

Läntinen Jin-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Läntinen Jin-dynastia

Sima Zhaon perustaman Jin-dynastian historian alkuaikoja on kutsuttu läntiseksi Jin-dynastiaksi. Sen pääkaupunkina toimi Luoyang.[65][61] Sima-klaani onnistui väliaikaisesti yhdistämään maan jälleen valloittamalla Wu-kuningaskunnan vuonna 280.[64][65] Kuningas Sima Yan onnistui hetkeksi luomaan suhteellisen vakaan hallinnon, ja yhteyksiä solmittiin Kaakkois-Aasian Funanin ja Chenlan valtioihin, sekä Keski-Aasian kuningaskuntiin. Yhtenäisyyden aika jäi kuitenkin lyhyeksi.[66][65] Kuningas Sima Yanin kuoltua vuonna 289 Sima-klaanin prinssit aloittivat häikäilemättömän valtataistelun keskenään. Maan armeijaan värvättiin suuria määriä pohjoisessa asuvia barbaariheimojen jäseniä, joiden keskuudesta nousi vaikutusvaltaisia sotilasjohtajia. Valtataistelu ja toimivan keskushallinnon puuttuminen lamaannutti Jin-valtakunnan, mitä pohjoisen barbaariheimot käyttivät hyväkseen ja hyökkäsivät maahan.[64][65] Barbaariheimot valloittivat valtakunnan pohjoiset ja läntiset alueet ja pääkaupunki Chang'anin, ja Jin-dynastian jäänteet siirtyivät maanpakoon etelään Jangtsejoen toiselle puolelle. Mukana siirtyi noin miljoona alamaista ja monia merkittäviä sukuja. Jin-dynastia perusti uuden pääkaupunkinsa Jiankangiin, jolloin dynastia alettiin tuntea itäisenä Jin-dynastiana.[61][67] Monet barbaarikansojen johtavat sotapäälliköt perustivat omia kuningaskuntiaan läntisen Jin-dynastian hallitsemien alueiden rippeille.[64]

Kuusitoista kuningaskuntaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Han-dynastian jälkeisen ajanjakson ominaisin piirre on, että Kiinan pohjoisosat jäivät ei-kiinalaisten kansojen haltuun ja etelässä valtaa pitivät han-kiinalaiset.[64][61] Aikakautta vuosien 304 ja 439 kutsutaan kuudentoista kuningaskunnan kaudeksi, jolloin maa hajosi useisiin lyhytikäisiksi jääneisiin kuningaskuntiin.[68][64] Usein niiden johdossa oli sotilasjohtaja ja valtiot olivat vailla aitoa yhteiskunnallista järjestystä.[64] Valloittajakansoilla ei ollut kirjakieltä, minkä vuoksi niiden hallinto oli alusta asti riippuvainen kiinalaisen eliitin kirjoitustaidosta. Barbaarikansoilla ei myöskään ollut maanviljelysteknisiä taitoja ja kastelulaitteistoja mitä kiinalaisilla oli. Valloittajakansat olivat täysin riippuvaisia kukistetun kansan korkeamman kulttuurin aikaansaannoksista, eikä kiinalainen kulttuuri kadonnut, vaan valloittajat omaksuivat sen.[69]

Itäisen Jin-dynastian paettua etelään pohjoista hallitsivat xiongnut, mutta heidän valtaansa uhkasi xianbi-kansa, joka oli jakautunut itäiseen ja läntiseen haaraan. Xiangnut kärsivät vuosikymmenien ajan sisäisestä hajaannuksesta ja valtataisteluista, mikä johti lopulta valtakunnan tuhoon. Itäiset xianbi-kansan jäsenet eli murong-heimo hyökkäsi alueelle idästä ja tiibetiläiset tangutit lännestä. Tangutit pystyivät tämän jälkeen laajentamaan alueitaan merkittävästi ja vuoteen 381 mennessä sen hallintaan kuului lähes koko Pohjois-Kiina. Tangutien valtakunta ei myöskään ollut pitkäikäinen, vaan sen yrittäessä laajentaa edelleen valtakuntaansa etelän suuntaan, se koki murskatappion minkä jälkeen se ei enää kyennyt kukistamaan valtakuntansa hajanaisten heimojen sisäisiä kapinoita.[70] Alue hajosi jälleen lukuisiin lyhytikäisiin valtiohin ja tämän sekasortoisen ajan jälkeen voimakkaimmaksi nousi tuoba-kansa, joka perusti vuonna 386 Pohjoisen Wei-dynastian.[70][64]

Pohjoiset ja eteläiset dynastiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuobahallitsijat perustivat Pohjoinen Wei-valtion Pohjois-Kiinaan vuonna 386.[71][64][72] Pohjoinen Wei oli ensimmäinen niin kutsutuista pohjoisista ja eteläisistä dynastioista.[64] Tuobavaltion hallitsijat ymmärsivät että valtakunta pysyisi koossa vain kiinalaisten virkamiesten avulla. Kiinaan Han-kauden lopulla saapuneesta buddhalaisuudesta pyrittiin luomaan valtionuskonto ja kansoja yhdistävä tekijä. Tuobakansan perinteinen heimojärjestelmä ja uskonnolliset perinteet pyrittiin aluksi säilyttämään.[71][64] Kiinalainen kulttuuri syrjäytti ajan saatossa tuobakulttuurin. Vuonna 494 pääkaupunki siirrettiin Pingchengistä Luoyangiin ja kaikkien virkamiesten tuli pukeutua kiinalaisittain ja käyttää pelkästään kiinan kieltä. Tämä aiheutti kapinointia tuobaylimystön keskuudessa ja maa hajosi lopulta sotilaskapinaan. Pohjoinen Wei jakaantui kahtia kiinalaismielisempään Itäiseen Weihin ja tuobalaisempaan Läntiseen Weihin, vuonna 534.[71][64][72] Kumpikaan ei jäänyt pitkäikäiseksi valtioksi. Lännessä tunguusiylimys kaappasi vallan ja perusti Pohjoisen Zhoun vuonna 557. Idässä kiinalainen ylimys syöksi Wei-keisarin vallasta ja perusti Pohjoisen Qin vuonna 550. Pohjoinen Zhou onnistui vuonna 577 valloittamaan Pohjoisen Qin ja yhdistämään Kiinan pohjoisosat valtansa alle.[71][64]

Etelässä Itäinen Jin-dynastia hallitsi valtakuntaansa Jiankangista käsin noin sadan vuoden ajan, vuosina 317-420.[64] Pohjoisesta paennutta Jin-Dynastiaa oli seurannut noin miljoona ihmistä, jotka tulivat tyhjin käsin uuteen kotimaahansa. Maanomistajille tämä tiesi halpaa työvoimaa ja yksityisarmeijoiden voimistumista. Itäisen Jinin kautta leimasivat myös ristiriidat vanhoillisempien etelän asukkaiden ja pohjoisesta paenneen ylimystön välillä, sillä maahanmuuttajat toivat uustaolaisia aatteita mukaanaa, mitkä eivät sopineet yhteen etelän perinteisten käsitysten kanssa.[73] Itäinen Jin-dynastia kaatui lopulta omiin sisäisiin valtataisteluihinsa.[64] Vuonna 420 sotilasjohtaja Liu Yu syrjäytti viimeisen Jin-keisarin ja julisti Liu Song -dynastian perustetuksi, mutta sekin rappeutui nopeasti. Tätä seurasi Eteläinen Qi-dynastia vuosina 479-501, Liang-dynastia vuosina 501-556 ja Chen-dynastia vuosina 557-589. Itäisen Jin-dynastian seuraajia kutsutaan yhdessä eteläisiksi dynastioiksi.[64][74]

Koko hajaannuksen aikakausi toi Kiinaan ajanjakson, jolloin uudet aatteet ja opit saattoivat levitä vapaasti. Perinteisen kungfutselaisuuden asema heikkeni Han-dynastian kukistumisen jälkeen. Uutta jalansijaa saivat uusi Kiinaan levinnyt uskonto buddhalaisuus, sekä kotoperäinen uustaolaisuus. Buddhalaisuus vakiintui Kiinan valtauskonnoksi 300-luvulta lähtien, se sai kannatusta sekä pohjoisen barbaarien että sivistyneistön keskuudessa.[75][76][77] Etenkin maan pohjoisosiin nousi tuhansittain buddhalaistemppeleitä. Myös tekninen kehitys eteni hajaannuksen kaudella. Posliinin valmistukseen kuuluva lasitustekniikka kehittyi, maatalousvälineiden kehityksen ja lannoitteiden käyttöönoton myötä pelloilta saatavat sadot kasvoivat. Yksi aikakauden tuotteista on tee, jonka viljely alkoi hajaannuksen kaudella.[75]

Sui-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edelleen toiminnassa oleva Keisarinkanava rakennettiin Sui-dynastian aikana.
Pääartikkeli: Sui-dynastia

Kiinan 400 vuotta kestänyt hajaannuksen aika päättyi Sui-dynastian yhdistettyä hajanaiset valtiot jälleen yhden keisarin hallintaan. Sui-dynastian perustaja oli Pohjoisen Zhou-dynastian korkea-arvoinen virkamies Yang Jian. Hovijuonittelujen ansiosta hän sai valtaistuimelle lapsikeisarin ja julistautui pian tämän jälkeen itse uuden Sui-dynastian keisariksi vuonna 581.[78][79] Valtaan noustuaan hän otti hallitsijanimekseen Wendi ja aloitti uuden pääkaupungin Daxingin rakennustyöt, lähelle nykyistä Xi'ania.[79][80]

Sui-dynastian suurimmat ulkoiset uhat tulivat pohjoisesta turkkilaiskansojen taholta. Turkkilaisvalta oli hajaantunut Keski-Aasiassa valtaa pitävään länsiturkkilaiseen ja itäturkkilaiseen kaanikuntaan, joka hallitsi Sui-dynastian pohjoispuolisia alueita. Keisari Wendi käytti hajaannusta hyväkseen ja liittoutui läntisen turkkilaisvaltion kanssa.[78][79] Puolustusta pohjoisessa oli myös vahvistettava ja Sui-dynastia aloitti Kiinan muurin korjaustyöt.[79] 580-luvun loppupuolella Sui-dynastia oli tarpeeksi vahva hyökätäkseen eteläisten dynastioiden kimppuun. Vuonna 589 Sui-dynastia kukisti viimeisenä eteläkiinalaisena dynastiana Chen-dynastian ja hävitti sen pääkaupungin Jiankangin.[79][80][81] Kiina oli Chen-dynastian kukistumisein jälkeen jälleen yhdistetty yhden hallitsijan vallan alle. Eteläisessä Kiinassa Sui-valta herätti suurinta vastustusta, mutta kapinoineet etelän aatelissuvut kukistettiin verisesti.[80][81] Sui-dynastian menestyksen takana oli Pohjoisen Wei-dynastian aikana kehitetty hallinnollinen, sotilaallinen ja taloudellinen järjestys.[82]

Merkittävimpänä hankkeenaan Sui-dynastian aikana rakennettiin Keisarinkanava. Sen tärkein tehtävä oli mahdollistaa viljan kuljetus etelästä pohjoisen tärkeisiin keskuksiin. Pääkaupungin läheisyydessä ei pystytty tuottamaan kaikkea tarvittavaa, joten hyödykkeitä piti tuoda kauempaa.[80][83] Valmistuttuaan kanavaverkosto oli yli 2000 kilometriä pitkä.[81] Olemassaolevaa Huaijoen ja Jangtsen välistä kanavaa parannettiin ja suuri kanava yhdisti Jangtsen ja Keltaisenjoen. Kanavaverkostot yhdistivät Luoyangin ja etelässä nykyisen Hangzhoun ja Pekingin pohjoisessa.[83][81] Kanavanrakennustyö tehtii pakkotyövoimalla ja siihen osallistui 5,5 miljoonaa ihmistä. Työhön velvoitettiin osallistumaan kaikkien 15-50 vuotiaiden rahvaan miesten.[83] Aikakaudelta peräisin olevan lähdeteoksen mukaan työssä kuoli 2 miljoonaa ihmistä.[78] Kanava valmistui toisen Sui-keisarin Yang Din aikana 600-luvun alussa.[78] Kanavan merkitys Kiinan taloudelliselle kehitykselle ja yhtenäisyydelle on ollut huomattavaa.[80]

Suuret kaupunkien rakennushankkeet, Kiinan muurin laajennustyöt ja Keisarinkanavan rakennustyöt toteutettiin kansalta vaadittavalla pakkotyöllä, mikä ei tehnyt Sui-keisareita suosituksi.[83] Keisari Yang Di laajensi vvaltakuntaa etelässä nykyisen Vietnamin eteläosiin asti ja myös Keski-Aasiassa dynastian vaikutusvaltaan palautettiin merkittävät kauppareitit. Vuosina 611-614 Yang Di järjesti useita sotaretkiä Korean suuntaan.[78] Sodat vaativat myös pakkotyövoimaa, mikä kuormitti väestöä entisestään. Kaikki sotaretket korealaista Koguryo-valtiota vastaan epäonnistuivat ja tuottivat suuret tappiot.[80][81] Sotien rahoittamiseksi säädettiin myös aatelisia koskenut pakkovero, mikä laski Sui-keisarin suosiota ylhäisön silmissä.[80] Kansannousut ja maan ylhäisön juonittelut johtivat siihen, että sekä Sui-dynastialle että itäturkkilaisille sukua ollut ylhäisen suvun sotilasjohtaja Li Yuan valtasi maan läntisen pääkaupungin Chang'anin vuonna 617. Seuraavana vuonna hän valtasi loputkin Sui-dynastian alueista ja julistautui Tang-dynastian ensimmäiseksi keisariksi.[81][78] Sui-dynastian valta kesti lopulta vain 37 vuotta, mutta sei pohjan Tang-dynastialle, joka on yksi Kiinan historian suurista dynastioista.[80][83]

Tang-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tang-dynastia
Buddhalaismuusikkoja, maalaus Tang-dynastian ajalta
Tang-dynastian aikainen villihanhipagodi nykyisessä Xi'anissa rakennettiin buddhalaisten kirjoitusten säilytyspaikaksi.

Tang-dynastian valtaannousun jälkeen kesti vielä useita vuosia ennen kuin valtakunta oli rauhoittunut ja Tang-dynastian valta vakiintunut.[84][85] Ensimmäisen Tang-keisarin Gao Zun syrjäytti vallasta hänen oma poikansa Li Shimin vuonna 626.[86][87] Li Shimin otti keisarinimekseen Taizong. Häntä pidetään yhtenä Kiinan historian suurimmista keisareista.[86][88]

Ensimmäiset Tang-keisarit jättivät Sui-kauden hallintojärjestelmän pääosin voimaan ja kehittivät sitä edelleen. Keisari oli yksinvaltias ja hän valvoi keskushallitusta, joka muodostui eri tehtäviä hoitavista elimistä. Maakuntatason hallintoa valvoi valtakunnan keskushallinto, joka valvoi korkeimpien maakuntatason virkojen täyttämistä.[85] Taizongin kaudella keskushallintoa lujitettiin ja feodaaliaatelisto sai kerätä hallitsemiltaan alueilta veroa, mutta heillä ei ollut hallinto- eikä tuomiovaltaa.[88] Hallinto kehittyi näin Tang-kaudella byrokraattisemmaksi, sillä hallintovirkoihin valittiin valtiollisten tutkintojen perusteella pätevin, sen sijaan että virka olisi periytynyt hallitsevan feodaaliaatelisuvun jäsenten kesken.[88][89] Valtiollisten tutkintojen suorittaminen oli periaatteessa mahdollista kaikille, mutta todellisuudessa useimmat niiden suorittajat kuuluivat ylempään tai alempaan virkamiesluokkaan.[88]

Maanjakojärjestelmä kehittyi Tang-kauden alussa Gao Zun kaudella siten, että jokainen valtakunnan täysi-ikäinen mies sai eliniäkseen hallittavaksi viljelykelpoista maata, josta suurin osa piti palauttaa valtiolle kuoleman jälkeen. Vastineeksi maanviljelijöiden oli maksettava veronsa viljana tai kankaina ja suoritettava sotapalvelus ja muita määrättyjä päivätöitä, tavallisesti 20 päivää vuodessa. Verotusjärjestelmä oli periaatteiltaan sama rikkaille ja köyhille, mutta päivätyöt voitiin vaihtaa veroiksi tai päinvastoin. Myöskin kauppiaat ja kaupunkien asukkaat oli vapautettu veroista. Talonpoikaisväestöltä kerätyt verot olivat valtion tärkein tulonlähde, joten valtion oli huolehdittava säännöllisin väestönlaskennoin siitä että kansa täytti veronmaksuvelvollisuutensa.[85]

Gao Zun aikana uskonnollista vapautta rajoitettiin, mutta Tai Zongin aikana rajoitukset poistettiin.[86] Tai Zong kannatti kungfutselaisuutta, sillä se oli erityisesti oppineiden virkamiesten aatesuunta.[89] Hän kuitenkin kannatti myös buddhalaisuutta, sillä hän ymmärsi buddhalaisen yhteisön muodostaman uhan, mikä saattoi heikentää yhteiskuntajärjestystä.[88] Myös taolaisille munkeille myönnettiin tärkeä seremoniallinen rooli. Nämä kolme aatesuuntaa olivat tärkeässä asemassa Tang-kauden valtionideologiassa.[86]

Tang-kauden alussa suurimman ulkoisen uhan muodostivat luoteisrajalta hyökkäilleet itäturkkilaiset. Kiinalaiset hyötyivät itäturkkilaisten hajaannuksesta, jolloin näiden alistamat uiguurit ja tölöturkkilaiset irtaantuivat itäturkkilaisten vaikutusvallasta.[89][90] Kiinalaiset kukistivat itäturkkilaisten muodostaman uhan Taizongin aikana vuoteen 630 mennessä, osittain uiguurien avustuksella.[90][80] Uiguureista muodostui kiinalaisille merkittävä liittolainen seuraavien vuosisatojen aikana.[90] Tiibetin ylängön koillisreunalla, nykisen Qinghain alueella elänyt tuyuhun-kansa joutui myös Taizongin valtakaudella tunnustamaan kiinalaisvallan. 600-luvun puolivälissä Tang-dynastian valta ulottui aina Pamirvuorten taakse asti.[89] Myös korealainen Koguryo onnistuttiin alistamaan kiinalaisten vallan alle usean sotaretken jälkeen, vuoteen 668 mennessä.[89][90] Keski-Aasiassa Tang-dynastia kilpaili vaikutusvallasta tiibetiläisten ja arabien kanssa. Lopullisesti Tang-dynastia menetti valtansa kaukolännessä Talasin taistelun jälkeen vuonna 751.[91][89][87] Samaan aikaan valtakunnan eteläosiin nykyisen Yunnanin alueelle muodostui uusi thai-kansan Nanzhao-valtakunta, joka kukisti kiinalaisarmeijan.[92][89][87]

Keisari Taizong kuoli vuonna 649 ja häntä seurasi vallassa hänen poikansa Gaozong, joka hallitsi vuoteen 683 asti. Tämän jälkeen valtaan nousi Kiinan historian ainoa naiskeisarinna Wu Zetian. Tämä oli ollut keisari Taizongin haaremissa alhaisessa arvoasemassa olevana jalkavaimona. Taizongin kuoltua Gaozong otti Wu Zetianin vaimokseen ja tämä nousi pian keisarinnaksi syrjäyttäen laillisen keisarinnan. Wu Zetian oli Gaozongin rinnalla todellinen vallankäyttäjä ja keisarin kuoltua hän nousi itse valtaistuimelle erilaisten hovijuonittelujen jälkeen.[93][94][87] Keisarinna Wu on kuvattu häikäilemättömänä hallitsijana, mutta hän oli myös kyvykäs poliitikko. Hän oli ylemmän virkamiesluokan epäsuosiossa, mutta sai puolelleen alemman virkamiesluokan. Hänen kaudellaan virkamiehet valittiin tutkintojen perusteella, eikä perityn aseman mukaan.[93][94] Uskonnoissa hän suosi etenkin buddhalaisuutta. Hänen aikanaan rakennettiin Xi'anissa oleva Villihanhipagodi ja Longmenin luolien valtavat buddhankuvat, sekä rakennettiin useita buddhalaistemppeleitä ympäri valtakuntaa.[93]

Buddhalaisuuden suosiminen käänsi kungfutselaiset virkamiehet keisarinna Wuta vastaan.[95] Hänet syrjäytettiin vallasta vuonna 705, jolloin hän oli 80-vuotias. Vallankaappauksessa oli merkittävä rooli hänen pojanpojallaan Li Longjilla. Sekasortoisten vuosien jälkeen tämä nousi itse valtaistuimelle vuonna 712 keisarinimenään Xuanzong.[95][96] Xuanzong hallitsi maata yli 40 vuotta ja hänen kaudellaan Tang-kulttuuri kukoisti ja valtakunnassa elettiin vaurauden ja hyvinvoinnin aikaa.[87] Hänen aikanaan kanaalijärjestelmää parannettiin, verotusjärjestelmää uudistettiin minkä ansiosta verotulot kasvoivat ja buddhalaismunkit pakotettiin takaisin tuottavaan toimintaan.[96][95][87] Valtakautensa loppuvaiheessa Xuanzongin valtaan sekaantui hänen jalkavaimonsa Yang Guifei. Tämä oli keisarin suuri ihastus ja hän pystyi ajamaan oman sukunsa etuja. Vuonna 752 Guifein serkku Yang Guozhong nimitettiin valtakunnan pääministeriksi.[96][95]

Merkittävä sotapäällikko An Lushan oli kuulunut edellisen pääministerin lähipiiriin ja hän oli myös keisarin ja Yang Guifein suosiossa.[92][97] Hän koki oman asemansa uhatuksi Yang Guozhongin nimityksen jälkeen. An Lushanin komennossa oli noin 200 000 sotilasta, mikä oli lähes puolet koko Tang-armeijasta.[97] An Lushan nousi avoimeen kapinaan vuonna ja muutamassa kuukaudessa hänen joukkonsa valtasivat koko Itä-Kiinan, muun muassa pääkaupunki Chang'anin, vuonna 756. Keisari Xuanzong joutui pakenemaan Sichuaniin hovi mukanaan. Pakomatkalla keisarille aiemmin uskolliset joukot näkivät Yang Guifein ja Yang Guozhongin syylliseksi tilanteeseen ja vaativat näiden teloittamista, mihin keisarin oli suostuttava. Xuanzong itse luopui vallasta poikansa Su Zongin hyväksi.[97][92] Su Zong liittoutui uiguurien ja muiden läntisten maiden hallitsijoiden kanssa An Lushania vastaan. Uiguurit eivät suinkaan liittoutuneet kiinalaisten kanssa Tang-dynastian pelastamiseksi, vaan myös kiinalaisten heikkouden vuoksi.[97][92] Uiguurien avulla An Lushanin kapina kukistettiin vuonna 763 ja pääkaupunki vallattiin takaisin, samalla uiguurit ryöstelivät takaisinvalloitettuja alueita, mutta Tang-hallinto oli tämän edessä voimaton.[98] An Lushan ei itse ollut enää näkemässä kapinan loppua, sillä hän joutui poikansa murhaamaksi vuonna 757.[97][92]

An Lushanin kapina oli Tang-dynastian valtakauden käännekohta. Dynastia ei kukistunut, mutta se heikkeni niin merkittävästi ettei se enää palannut entiseen loistoonsa, vaikka se pysyikin vallassa vielä noin 150 vuotta.[99][100][80] Lännessä kiinalaisia uhkasivat tiibetiläiset ja luoteessa uiguurit. Etenkin uiguurit hyötyivät kiinalaisten heikkoudesta, sillä nämä pystyivät perimään suuria tullimaksuja alueensa läpi kulkemisesta.[98][99] Tang-dynastian valtakunnan pohjoisosat olivat ennen kapinaa olleet maan veronkannon kannalta keskeisintä aluetta, mutta kapinan seurauksena miljoonat talonpojat olivat paenneet kotiseudultaan tai kuolleet.[99][101] Hallinto tuli yhä enemmän riippuvaiseksi Etelä-Kiinasta saatavista tuloista. Vajetta paikkaillakseen valtio sääti uuden maaveron ja omaisuusveron ja otti hallintaansa suolamonopolin.[99]

Tang-dynastian viimeinen vahva keisari oli vuonna 805 valtaan noussut Xianzong. Hänen aikanaan tehtiin hallinnollisia ja taloudellisia uudistuksia ja suoritettiin muutamia onnistuneita sotaretkiä, jotka palauttivat yhteiskunnallisen järjestyksen ja nähtiin vielä häivähdys entisestä loistosta. Xuanzongin murhasivat salajuoneen ryhtyneet eunukit vuonna 820.[92][86] Yhtä vahvaa keisaria Tang-dynastialle ei enää tullut. Taloudellisen tilanteen kiristyessä taolaisuutta kannattanut keisari Wuzong kohdisti vainonsa buddhalaisiin vuonna 840. 40 000 luostaria suljettiin ja niiden omaisuudet takavarikoitiin. Buddhalaisuus elpyi seuraavien keisarien aikana, mutta se ei enää koskaan palannut entiseen mahtiasemaansa Kiinassa. Sen sijaan vainojen kohteeksi myös joutuneet ulkomaiset uskonnot zarathustralaisuus, manikealaisuus ja nestoriolaisuus katosivat Kiinasta.[102][98] Vainojen kohteeksi joutuivat myös uiguurit sen jälkeen kun kirgiisit olivat kukistaneet Uiguurivaltakunnan vuonna 840.[98]

Tang-dynastian lopullinen tuho sai alkunsa Henanin aluetta koetelleesta kuivuudesta vuonna 874, jolloin alueen väestö nousi kapinaan jota johti Huang Chao. Hänen johtamansa joukot valtasivat pääkaupunki Chang'anin ja Luoyangin.[86][103] Kapina kukistettiin vuonna 883, mutta Tang-dynastia ei enää kyennyt palauttamaan valtaansa, vaan paikalliset sotilasjohtajat jatkoivat itsenäistä toimintaansa.[104][103] Muodollisesti vallassa oli Tang-keisari vielä parin vuosikymmenen ajan, vaikka he olivat todellisuudessa sotapäälliköiden alaikäisiä nukkehallitsijoita.[105] Viimeinen Tang-keisari syöstiin vallasta vuonna 907, jolloin valtaan nousi häntä palvellut ja aiemmin Huang Chaon leiriin kuulunut sotapäällikkö Zhu Wen, joka julistautui myöhemmän Liang-dynastian ensimmäiseksi keisariksi.[105][106]

Myöhäisempi keisarikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viisi dynastiaa ja kymmenen kuningaskuntaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tang-dynastian kukistumisen jälkeistä aikaa Kiinan historiassa kutsutaan viiden dynastian ja kymmenen kuningaskunnan ajaksi. Tänä aikana Pohjois-Kiinaa hallitsi viisi toistaan seurannutta lyhytikäistä dynastiaa ja Etelä-Kiina oli jakaantunut useaan pieneen itsenäisesti toimineeseen valtioon.[107][106][108][109][110] Aikakausi kesti vain puoli vuosisataa. Kaikki pohjoisen dynastiat pysyivät vallassa keskimäärin kymmenen vuotta ja ne kukistuivat lopulta sisäisiin kiistoihin. Etelässä valtiot elivät keskenään suhteellisen rauhallisesti.[109]

Pohjoisesta hallinneet dynastiat olivat myöhempi Liang-dynastia vuosina 907–923, myöhempi Tang-dynastia 923–936, myöhempi Jin-dynastia 936–946, myöhempi Han-dynastia 947–950 ja myöhempi Zhou-dynastia 951–960.[106][110] Hajaannuksesta huolimatta talous ja maanviljelysmenetelmät kehittyivät, kaupankäynti oli vilkasta ja paperirahan käyttö yleistyi. Kirjanpainotaito kehittyi, mikä mahdollisti kirjallisuuden leviämisen sekä oppineille että maallikoille.[106][108]

Dynastioiden sarjassa kuudes oli Song-dynastia, joka kehittyi Kiinan yhdistäväksi dynastiaksi. Vuonna 960 myöhemmän Zhou-dynastian keisarin kuoltua häntä seurannut lapsihallitsija syrjäytettiin kapinan seurauksena valtaistuimelta. Sotapäällikkö Taizu julistautui Song-dynastian ensimmäiseksi keisariksi.[106][111][109]

Song-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Song-dynastian aikana 1049 rakennettu Rautapagodi Kaifengissa
Pääartikkeli: Song-dynastia

Pohjoinen Song[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Pohjoinen Song-dynastia

Song-dynastian valtakauden alkua on pidetty Kiinan keisariajan murroksena. Sen hallinto nojautui ensisijassa virkamiehiin aiemman hallitsevan aateliston sijasta. Song-kaudella kungfutselaisuuden asema valtiollisena ideologiana vahvistui.[109][112][113] Sotilashallinnon sijasta dynastian ensimmäinen keisari Taizu vahvisti maan siviilihallintoa, siitä huolimatta että hän oli itse noussut valtaan sotilasjoukkojensa tukemana. Keisari ymmärsi armeijan taholta tulevan sotilaallisen uhan, ja merkittävät sotapäälliköt taivuteltiin luopumaan tehtävistään suurta palkkiota vastaan.[114][115]

Keisari Taizu supisti maan armeijaa merkittävästi, huolimatta siitä että maata uhkasivat sen pohjoisrajoilla kitaanien Liao-valtakunta ja luoteessa tangutien Xi Xia -valtakunta.[113][109] Tällä tavoin Song-dynastia hyväksyi sotilaallisen heikkoutensa, torjuakseen armeijan muodostaman sisäisen uhan.[115] Song-dynastia suuntasi laajentumispyrkimyksensä ensisijaisesti etelään, missä se valtasi Taizun seuraajan Taizongin aikana viimeisenkin eteläkiinalaisen valtakunnan 970-luvun loppuun mennessä.[115][109]

Pohjoisesta uhanneiden barbaarikansojen muodostama uhka pyrittiin torjumaan lahjomalla heidät rauhallisiksi.[114][115] Vuonna 1004 kitaanien Liao-dynastia eteni sotajoukkoineen aina Song-dynastian pääkaupungin Kaifengin liepeille asti.[116] Kitaanien muodostama uhka poistui vasta kun Song-keisari myöntyi maksamaan Liao-dynastialle suuren vuosittaisen pakkoveron.[116][117] Vuonna 1044 Song-dynastia taipui maksamaan samankaltaisen pakkoveron myös tangutien Xi Xialle, huomattuaan että Song-dynastian armeija ei kykene puolustautumaan tangutien ratsuväkeä vastaan.[116] Liao-dynastialle Song-keisarin maksama pakkovero oli merkittävin tulonlähde ja se mahdollisti Liao-dynastian kukoistuksen.[109]

Taizun seuraajat eivät enää noudattaneet tämän politiikkaa armeijan suhteen, sillä Song-hallitsijat eivät luottaneet pohjoisiin naapureihinsa. Vuoteen 1040 mennessä maan armeija oli yli 1,3 miljoonan miehen vahvuinen, joita pidettiin valmiudessa valtakunnan rajoilla.[114][109] Paisuneet hallinto- ja sotilaskustannukset sekä barbaarikansoille maksetut lahjukset ajoivat maan taloudellisiin vaikeuksiin. Valtion menojen vuoksi kansaa rasittivat erityisesti kerätyt pakkoverot, joilla kulut pyrittiin kattamaan.[114][118] Kun valtaan nousi keisari Shenzong vuonna 1068, hän nimitti tärkeimmäksi neuvonantajakseen Wang Anshin. Tämän johdolla luotiin suuri uudistusohjelma maanviljelijäväestön elinolojen parantamiseksi, mikä lisäisi tuotantoa ja johtaisi näin valtiontalouden vahvistumiseen.[119] Wang Anshin uudistuksiin kuului valtion lainat maanviljelijöille alhaisin koroin ja perustettiin markkinointijärjestelmä, jossa valtio pystyi säätelemään tuotteiden hintoja. Päivätyövelvollisuus poistettiin ja tilalle tuli tuloihin ja omaisuuteen kohdistuva vero, jonka tarkoitus oli tasata rikkaiden ja köyhien välisiä eroja. Kauppamerenkulkua edistettiin, jolloin ulkomaankaupan kasvun ja säädettyjen tullimaksujen myötä valtion verotulot lisääntyivät. Myös armeijaa kehitettiin ja yleinen asevelvollisuus otettiin jälleen käyttöön. Uudistuksien ansoista valtion menot putosivat lähes puoleen, mutta vanhoillisten virkamiesten ja suurtilallisten vastustus lisäsivät tyytymättömyyttä eliitin keskuudessa. Wang Anshin merkittävin suojelija keisari Shenzong kuoli vuonna 1085 ja Wang Anshi itse seuraavana vuonna. Jotkut uudistukset jäivät hänen jälkeensä voimaan. Wang Anshi on jäänyt yhdeksi Kiinan historian suurista poliittisista ja taloudellisista uudistajista, vaikka hän ei kaikkia dynastian taloudellisia ongelmia kyennyt ratkaisemaan.[119][118]

Song-dynastian kaudella talous, teollisuus ja teknologia kehittyivät suurin harppauksin.[118] Merkittävinä tekijöinä olivat maatalousmenetelmien kehittyminen ja uudet viljelykasvit, sillä Kamputsean suunnalta tuotu nopeasti tuleentuva riisi antoi kaksi ja lämpimämmillä etelän seuduilla kolme satoa vuodessa.[120] Song-kaudella maan pohjoisosissa olot olivat levottomia, mikä ajoi asukkaita etelään suurin joukoin. 1100-luvun alkupuolella maan väkiluku oli 100 miljoonaa. Heistä yli puolet asui Jangtsejoen eteläpuolella, jolloin eteläisistä alueista muodostui Song-dynastialle taloudellisesti merkittävin alue. Historiallisten lähteiden mukaan suurin osa maan tuloista saatiin kerättyä kaakkoisista maakunnista.[120] Song-dynastian uudistuksiin kuului myös liikenneyhteyksien parantaminen, mikä kehitti myös kaupankäyntiä. Dynastian pääkaupunki Kaifeng kehittyi merkittäväksi liikenteen ja kaupan keskukseksi.[120][117] Sen väkiluku kasvoi yli miljoonaan, ja myös monet muut etelässä sijainneet kaupungit kasvoivat yhtä suuriksi.[118] Kaupankäyntiä kehitti paperirahan käytön yleistyminen, sillä kuparikolikoiden kantaminen mukana oli hankalaa ja usein vaarallista.[120] Paperiraha kehittyi myös osana Song-ajan pohjoisosien ulkopolitiikan vuoksi, sillä dynastia pelkäsi pohjoisten naapurien keräävän kolikot ja sulattavan ne uusiokäyttöön. Monesti kolikoiden sisältämän metallin arvo oli suurempi kuin kolikon nimellisarvo. Paperirahan yleistymistä edisti myös kehittyvä kirjanpainotaito.[121] Kirjanpainotaidon kehityksellä oli myös merkittävä vaikutus Song-kauden taiteen ja kulttuurin kehitykselle.[121][122] Kaunokirjallisuus vahvistui tärkeäksi osaksi maan kulttuuria ja taiteessa merkittäväksi taidesuunnaksi muodostui maisemamaalaus.[123][124][112]

Eteläinen Song[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Eteläinen Song-dynastia

Kiinalainen kulttuuri, hallintotavat ja tavallisen kansan elintavat levisivät Song-valtakunnan alueelta myös pohjoiseen Liao-valtakuntaan. Osittain tämän vuoksi kitaanien ote naapurikansoista heikkeni 1100-luvun alusta lähtien.[116][125] Mantšurialainen Jürchen-kansa ei enää suostunut alistumaan Liao-hallitsijoiden alaisuuteen ja he perustivat oman Jin-dynastiansa vuonna 1115.[125] Song-keisari Huizong liittoutui jürchenien kanssa Liao-dynastiaa vastaan, mutta liitto oli vain näennäinen, sillä Jin-dynastia kukisti Liao-dynastian ilman Song-dynastian merkittävää apua.[116][109] Jin-dynastia valtasi vuonna 1125 Liaon hallitsemat alueet ja Liao-hovi pakeni länteen, johon he perustivat Karakitain valtakunnan.[116][126] Liaon kukistumisen jälkeen Jin-dynastia kääntyi Song-dynastiaa vastaan.[126][127] Song-keisari suostui maksamaan jürcheneille samanlaisen pakkoveron kuin kitaaneille aiemmin, mutta Jin-dynastia ei tähän tyytynyt vaan vuonna 1126 Jin-armeija valtasi Song-dynastian pääkaupungin Kaifengin.[127][113][125] Song-hovi vangittiin, mutta yksi hallitsijasuvun prinsseistä pakeni etelään, missä hän perusti Eteläisen Song-dynastian, jonka pääpaikkana oli aluksi Nanjing ja vuodesta 1135 lähtien Hangzhou.[127][113][125]

Song-hovin muutto etelään aloitti Eteläisen Song-dynastian kauden, mutta kyseessä oli kuitenkin sama dynastia eikä Pohjoisen ja Eteläisen Songin välissä ollut suurta murrosta.[109] Merkittävimpänä tekijänä tässä oli se että Song-valtakunnan painopiste oli jo etelässä.[125] Song-dynastian ja Jin-dynastian välinen sotatila jatkui edelleen, mutta Song-armeija pystyi etelän lämpimämmässä ilmastossa ja kumpuilevassa maastossa puolustautumaan hyökkääjiä vastaan.[127] Vuonna 1142 solmittiin lopulta rauha ja valtakuntien rajaksi muodostui Huaijoki. Lisäksi Song-keisari taipui vasalliasemaan ja suostui maksamaan Jin-dynastialle vuosittaisen pakkoveron.[116][109] Rauha ei ollut täydellistä, sillä 1160-luvun alussa Jin-dynastia hyökkäsi uudelleen maalta ja mereltä, mutta Song-armeija pystyi torjumaan hyökkäykset ja samalla irtautumaan vasalliasemastaan.[128][109][125]

Vuoden 1165 jälkeen Jin-dynastia ei enää ryhtynyt valloitusyrityksiin Eteläistä Song-dynastiaa vastaan.[125] Eteläinen Song pystyi vahvan laivastonsa ansiosta torjumaan ulkopuoliset valloittajat seuraavien yli sadan vuoden ajan.[113] Song-valtakunnassa elettiin pitkä rauhan aika ja sen hallinto oli vakaata. Pääkaupunki Hangzhousta kasvoi vielä Kaifengiakin suurempi kaupunki.[109] Maan hallinnossa vanhat säätyerotukset poistuivat vähitellen ja virkatutkinnot alkoivat tulla tärkeäksi väyläksi virkoihin.[109][112] Pitkä rauhanjakso mahdollisti teknologisen kehityksen, Song-kaudella kehittyi erityisesti terästeollisuus. Uudet keksinnöt, kuten kompassi ja ruuti levisivät myös eurooppalaisten tietoisuuteen.[109][112] Myös Song-valtion pohjoinen naapuri Jin kukoisti 1200-luvun alussa ja se alkoi vähitellen kiinalaistua.[109]

Valtioiden voimasuhteet alkoivat muuttua, kun pohjoisen aroilla syntyi vuonna 1206 uusi valta Tšingis-kaanin noustua mongolien ylimmäksi hallitsijaksi.[129] Tšingis-kaanin harjoittamat valloitusretket suuntautuivat aluksi Pohjois-Kiinan alueelle. Mongolivaltakunnan ratsujoukot alistivat Xi Xia -valtakunnan hallintaansa ja jatkoivat tämän jälkeen Jin-valtakunnan suuntaan. Jin-keisari joutui pakenemaan mongoleja pääkaupungistaan Beijingistä Kaifengiin vuonna 1214. Tällä välin Xi Xia liittoutui Jinin kanssa mongoleja vastaan. Mongolit tekivät Xi Xiaan kostoretken vuonna 1226 tuhoten koko valtion ja arviolta vain noin prosentti maan miespuolisesta väestöstä säilyi hengissä.[130][129] Jin-dynastia alistui mongoleille lopullisesti Tšingis-kaanin seuraajan Ögödei-kaanin aikana vuonna 1233. Jin-dynastian kukistumisen jälkeen mongolit suuntasivat sotaretkensä Eurooppaan asti.[130][109]

Ögödei-Kaanin seuraaja Kublai-kaani jatkoi sotaretkiä etelläiseen Kiinaan.[109][131] Vuonna 1253 mongolit valtasivat Dalin kaupungin, joka oli Nanzhao-valtakunnan pääkaupunki.[132] Mongoleiden valloitettua Nanzhaon thai-kansa joutui pakenemaan mongolivaltaa nykyisen Thaimaan alueelle.[133][134] Song-valtakuntaa vastaan mongolit hyökkäsivät vuonna 1268. Song-armeija kykeni vastustamaan mongoliarmeijaa pitkään pitkässä piiritystaistelussa, näiden huomion keskittyessä Korean ja Japanin valloituksiin.[109][131] Japania mongolit eivät kuitenkaan koskaan saaneet alistettua valtansa alle.[135] Mongolit saivat vallattua Song-dynastian pääkaupungin Hangzhoun lopulta vuonna 1276. Ensimmäistä kertaa vieraat maahantunkeutujat olivat saaneet haltuunsa koko Kiinan kattavan alueen.[109][131]

Mongolivalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoisen paimentolaiset voimistuivat voimistumistaan, kunnes Tšingis-kaanin mongolivaltakunta alkoi vallata alaa kaikkialta Euraasiasta, myös Kiinasta. 1200-luvun alussa mongolit valtasivat Pohjois-Kiinan, ja 1270-lukuun mennessä myös Etelä-Kiinan. Mongolit ottivat kiinalaisen dynastianimen Yuan. Ajan mittaan dynastia kiinalaistui, vaikka säilyttikin osittain vieraan luonteensa. Mongolit olivat valtakunnan ylintä kerrosta, ja myös toinen kerros muodostettiin ei-kiinalaisista. Etelä-Kiina alkoi kapinoida mongoleja vastaan 1340-luvulla, ja kapinat levisivät pian muuallekin. Vuonna 1368 mongolit pakenivat Kiinan muurin pohjoispuolelle, ja Kiinassa alkoi Ming-dynastian aika. Mongolit yrittivät vielä 1400- ja 1500-luvuilla hyökkäyksillään kukistaa Mingin.[136]

Ming-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ming-dynastia

Ming-dynastia oli kiinalaisen sivilisaation kultakausi. Silloin yhteiskunta vakiintui ja valtakunta aktivoitui taloudellisesti. Merikauppa laajeni huomattavasti 1400-luvulla, ja etenkin kaakkoiset Jangtsen maakunnat kukoistivat. Keisarin yksinvalta kasvoi ja virkamiehistön asema heikkeni keisariin nähden. Virkatutkinnoista tuli ainoa tie virkauralle.[137]

1500-luvulla Kiinaa uhkasivat japanilaiset, ensin merirosvot ja 1590-luvulla Japanin sotilashallitsija, joka yritti vallata sillanpääaseman Koreasta. Kiinan sotilaallisella avulla Korea pystyi torjumaan japanilaiset, mutta sota heikensi Kiinan taloutta ja sotakoneistoa. Myös Kiinan väestön kasvu 150 miljoonaan rasitti maata, mistä seurasi 1600-luvulla talonpoikaiskapinoita. Lopulta vuonna 1644 kapinalliset valtasivat pääkaupunki Pekingin, mikä päätti Ming-dynastian.[138]

Qing-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Qing-dynastia

Kiinan pohjoispuolella sijainnut Mantšuvaltio liittoutui eräiden kiinalaisten sotapäälliköiden kanssa, valtasi Pekingin ja Pohjois-Kiinan vuonna 1645 ja otti vallan suurimmassa osassa Kiinaa. Etelä-Kiinassa Ming-lojalistien vastarinta jatkui vielä 1600-luvulle asti ja sivistyneistön ideologisena virtauksena pitempäänkin. Mantšujen dynastia eli Qing rauhoitti Pohjois-Kiinan ja levitti Kiinan valtakuntaa uusille seuduille. Pohjoisessa se sulatti itseensä Mantšurian, ja jo 1600-luvulla suuri osa mongolien asuma-alueesta tunnusti mantšujen ylivallan. 1700-luvulla Kiina alisti Turkestanin ja Tiibetin sekä vähäksi aikaa myös Nepalin.[139]

Qing-dynastian ajan hallinto perustui mantšujen ja kiinalaisten vallanjakoon, jossa mantšuilla oli erikoisasema. Korkeimmilla tasoilla mantšuja oli runsaasti, mutta paikallishallinnon virkamiehet olivat kiinalaisia, lukuun ottamatta valtakunnan pohjois- ja länsiosia. Mantšut lopulta kiinalaistuivat tavoiltaan ja kieleltään.[140]

Kiinan valtakunta Qing-dynastian aikana 1892

Mantšuvallan aikana Kiina alkoi katsoa kulttuurisesti taaksepäin, minkä seurauksena maa jäi Euroopasta jälkeen tieteessä ja tuotannossa. Väestö kasvoi 1700-luvun alun ja 1800-luvun välissä jo 450 miljoonaan. Länsimaatkin alkoivat kiinnostua Kiinasta ja Kiinaa vahvempina sekaantuivat tehokkaasti sen asioihin. Länsimaat alkoivat tuoda Kiinaan oopiumia Intiasta, mikä aiheutti Kiinassa katastrofin ja johti kahteen oopiumisotaan 1840- ja 1850-luvuilla. 1800-luvun lopulla Kiinassa oli jo useita ulkomaalaisten hallitsemia paikkakuntia, ja Kiina oli puolisiirtomaan kaltaisessa asemassa.[141] 1900-luvun taitteessa kiinalaiset kapinoivat länsimaita vastaan boksarikapinassa, jonka seurauksena Kiina joutui maksamaan korvauksia 1901 muodostetun boksaripöytäkirjan mukaisesti.[142]

Kiinaa ravisuttivat 1800-luvun puolivälin kapinaliikkeet kuten Taiping-kapina, jotka pyrkivät kukistamaan mantšudynastian. Kiina hävisi Japanille sodassa 1894–1895 ja menetti Taiwanin saaren sekä oikeuksia Mantšuriassa. Maassa heräsi uudistusliikkeitä, jotka keisarinna Cixi nujersi. Viimein 1900-luvun alussa maassa aloitettiin uudistukset. Samalla kiinalaiset alkoivat kääntyä pois hallitsijasuvusta: vallankumouksellisten tavoitteeksi tuli tasavalta, ja salaisia järjestöjä syntyi satoja.[143]

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan johtaja Yuan Shikai vuonna 1915

Lokakuussa 1911 Wuchangista alkanut kapina levisi muihin kaupunkeihin, minkä tuloksena seuraavassa vuodenvaihteessa maasta tuli tasavalta ja keisariperhe luopui vallasta. Virkamies Yuan Shikai sai vuonna 1913 vallan ja hallitsi maata diktaattorina kuolemaansa saakka vuoteen 1916.[144]

Shikain kuolemasta aiheutui valtatyhjiö ja Kiinan keskushallinto hajosi. Sotaherrojen aikakaudella maata hallitsivat useat toisiaan vastaan kilpailevat sotaherrat. Jatkuvat levottomuudet ja japanilaisten puuttuminen maan asioihin nostattivat kiinalaisten kansallistunteen. Kuomintang-puolue sai aluksi apua Neuvostoliitolta ja alkoi pyrkiä Kiinan yhdistämiseen. Vuonna 1927 Tšiang Kai-šekin johtama puolue kääntyi Neuvostoliittoa ja Kiinan kommunisteja vastaan. Vuonna 1928 puolueen onnistui muodollisesti vaikkakin näennäisesti yhdistää Kiina, ja Kuomintangin hallitus otti pääkaupungikseen Nanjingin. Kuomintang hallitsi Kiinaa noin kymmenen vuoden ajan ja uudenaikaisti maan hallinnon. Ristiriita modernin rannikon ja syvän maaseudun välillä kuitenkin syveni. Lainsuojattomaksi julistettu kommunistinen puolue pyrki lietsomaan kapinoita kaupungeissa. Kun Kuomintangin onnistui torjua heidät, kommunistit vetäytyivät toimimaan syrjäseuduilla, minne he perustivat neuvostoalueita.[145]

Vuonna 1931 Japani miehitti Mantšurian, josta muodostettiin nimellisesti itsenäinen Mantšukuon keisarikunta. Kaksi vuotta myöhemmin Japani otti haltuunsa muita Pohjois-Kiinan seutuja. Hallitus ei onnistunut vastustamaan japanilaisia tehokkaasti, sillä se keskittyi Pohjois-Kiinaan marssineiden kommunistien uhan torjumiseen. Vuonna 1937 Tšiang joutui kuitenkin aloittamaan yhteistoiminnan kommunistien kanssa japanilaisia vastaan. Vuonna 1937 Japani aloitti täysimittaisen sodan Kiinassa ja miehitti suuren osan maata.[146]

Toisen maailmansodan loppuvaiheessa kiinalaiset karkottivat japanilaiset yhdessä amerikkalaisten ja neuvostoliittolaisten kanssa. Myös Mantšukuo liitettiin takaisin Kiinaan.

Vuosina 1946–1949 Kiinassa syttyi uudelleen sisällissota, joka nosti Mao Zedongin johtamat kommunistit maan johtoon. Tasavaltalaiset vetäytyivät sodan loppuvaiheessa Taiwaniin, jota he jäivät hallitsemaan Kiinan tasavallan nimisenä.[147]

Kiinan kansantasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan kansantasavalta perustettiin kommunistien voitettua sisällissodan 1. lokakuuta 1949 Mao Zedongin julistaessa sen syntyneeksi Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla. Mao tunnettiin kirjallisuutta opiskelleena intellektuellina, joka oli noussut puolueen huipulle sisällissodan myötä.[148] Hänen valtansa kasvoi nopeasti. Mao jatkoi kommunistisen puolueen puheenjohtajana ja siten maan johtajana. Neuvostoliitto tunnusti kansantasavallan lähes välittömästi, Itä-Euroopan maat ja suurin osa Länsi-Euroopankin maista tunnusti sen 1950 vaikka diplomaatit karkotettiinkin.[148]

Pian valtaan päästyään Kiinan kommunistihallitus tuki Kim Il-sungin Pohjois-Korean hyökkäystä Etelä-Koreaan Korean sodassa 1950. YK-joukkojen tehtyä maihinnousun Mao näki mahdollisuuden sotia länsimaiden kanssa ja joukot hyökkäsivät YK-joukkojen kimppuun, mutta raskaat tappiot pakottivat vetäytymään.[148] Vuonna 1951 kommunistit marssivat Tiibetiin, joka kuului Qing-dynastiaan ja jonka Kiinaan kuulumisesta ollaan erimielisiä.

Neuvostoliiton tuella toteutettu "ensimmäinen viisivuotissuunnitelma" kehitti jonkin taloutta jonkin verran. Kiinan alkuvuosina toteutettiin "Neljä modernisaatiota". Koulutus sosialisoitiin ja maaseudulla osaksi lopetettiin. Vuonna 1957 80% kaupunkien alakoulusta lähtevistä jätettiin ilman koulutusta, koska voimavarat suunnattiin muualle ja osa opettajista oli jo teloitettu oikeistolaisina. Suuri osa korkeakoulutuksesta oli ulkomaalaisten perustamia ja monet olivat saaneet koulutuksen lännessä, jonka vuoksi heidät luokiteltiin tuhottaviksi liberaaleiksi.[148] Koulutuksen alasajon vuoksi sukupolvet vuoteen 1976 asti jäivät ilman merkittävää koulutusta.

1957 aloitettiin "100 kukkaa kampanja", jonka jälkeen porvarismista epäiltyjä "uudelleenkoulutettiin" tai teloitettiin "Oikeistolaisuuden vastaisen liikkeen" voimin vuodesta 1959. Samana vuonna Kiina valloitti myös alueita Intialta. Toinen viisivuotissuunnitelma, vuosien 1958 ja 1963 välinen Suuri harppaus pyrki luomaan pieniä raskaasti verotettuja kollektiiveja. Se tappoi arviolta 14–43 miljoonaa ihmistä[149] ja kymmenet miljoonat lapset jäivät syntymättä neljän vuoden aikana.[150] Kiinalaiset söivät eri lähteiden mukaan keskimäärin 1200–1534 kaloria eli jopa vähemmän kuin Auschwitziläiset orjatyöläiset ja esimerkiksi perheenäitien työtaakka kollektiiveissa oli 11 tuntia joka päivä.[148] Suuren harppauksen aikana oli ihmiskunnan historian pahin nälänhätä, ja uhrien määrä oli samaa luokkaa kuin koko toisessa maailmansodassa.

Vuosina 1958–1959 Kiinan ja Neuvostoliiton suhteet kärjistyivät, kun Kiina syytti Nikita Hruštšovin Neuvostoliittoa liian oikeistolaiseksi. Neuvostoliitto lopetti Kiinan ydinaseohjelman auttamisen ja suunnitteli jopa ydiniskua Kiinaan estääkseen Kiinaa saamasta ydinaseen. Yhdessä Neuvostoliiton ja Kiinan välisissä kiistoissa, Kiina marssitti joukkonsa 150 km Intian puolelle 1962 saadakseen tahtonsa läpi.[148]

Kommunistien havaittua suuren osan väestöstä olevan kuoleman partaalla, Mao Zedong meni syrjään politiikasta ja Liu Shaoqi teki uudistuksia kuten yksityisten peltojen palauttaminen ja tuottajien suurempi autonomia. Vuonna 1964 Kiinasta tuli ydinasevaltio. Kiina auttoi Pol Potia Kambodžassa ja Pohjois-Vietnamin kommunisteja valtaamaan tasavaltalaisen Etelä-Vietnamin Vietnamin sodassa.

Vuonna 1966 aloitettiin "Kulttuurivallankumous", jonka päämäärä oli "päästä eroon liberaaleista porvareista" ja jatkaa Liu Shaoqin hidastamaa luokkataistelua. 11 miljoonaa punakaartilaista lähetettiin jahtaamaan jäljellä olevia porvareita ja valvomaan että porvarismia "kritisoidaan" kaikkialla. Ylemmät kouluasteet lopetettiin ja monet hengissä olevat koulutetut teloitettiin. Porvarillisiksi epäillyt vanhat kirjoitukset, taide, museot, temppelit ja muu perintö tuhottiin. Monien tutkijoiden mielestä kiinalaisen kulttuurin pohja hävisi näinä vuosina. Mao nautti laajamittaista suosiota länsimaiden vasemmistolaisten keskuudessa ja maolaisia puolueita perustettiin ympäri maailmaa, mutta ulkomaiden saatua vihjeitä tuhon laajuudesta suosio hiipui. Maasta tiedettiin hyvin vähän sillä ihmisiä ei päästetty maahan sisään tai ulos. Monet tiedoista pohjautuivat Ison-Britannian Hong Kongiin ja muualle karanneiden kiinalaispakolaisten tietoihin.

Mao kutsui Richard Nixonin vierailulle 1971 ja pian Jimmy Carterin kaudella Yhdysvallat ja muut länsimaat antoivat YK:n turvallisuusneuvoston jäsenyyden Taiwanin sijaan kommunistiselle Kiinalle. Kulttuurivallankumous kesti vuoteen 1976, jolloin Mao kuoli ja äärivasemmistolainen "Neljän kopla" pidätettiin syyllisenä katastrofeihin.

Zhou Enlai luonnosteli ja Deng Xiaoping aloitti "Neljä modernisaatiota". Puolueen edustajat mm. vierailivat kapitalistisessa Japanissa, mutta sosialismi säilytettiin virallisena ideologiana. Kiinan talousuudistukset vuonna 1978 sallivat kapitalismin ensiksi viidessä kommunistisen puolueen tarkkailemassa koekaupungissa: Shenzhen, Zhuhai, Shantou, Xiamen, Hainan. Koulut avasivat toiminnan jälleen, sosialistista ideologiaa vähennettiin, ja ulkomailla opiskeluun myöhennettiin lupia. 1980-luvulla kulutustarvikkeiden säännöstely hylättiin.

Vuosina 1981–2001 jääkaappien, pesukoneiden ja sähkötuulettimien yleisyys kasvoi nollasta lähes yhteen jokaista kaupunkilaista kohti ja puolet vähempään maaseudulla.[151] Kiinalaiset saivat esimerkiksi avioitua ilman kommunistien lupaa, muuttaa toiseen kaupunkiin, omistaa asunnon ja ostaa monia uusia asioita. Akateemiset, tieteilijät, taiteilijat ja yrittäjät saavat toimia joutumatta epäillyiksi oikeistolaisiksi. Kiina hyväksyttiin Maailman kauppajärjestön jäseneksi vuonna 2001. Vuonna 1989 Taivaallisen rauhan aukion demokratiavaatimusten tukahduttaminen asetti kuitenkin rajat poliittiselle vapaudelle, ja kommunismin kritisointi on vapaata vain Hongkongissa ja Macaossa. Ne siirtyivät Kiinalle vuosina 1997 ja 1999 mutta ovat laajasti erillisiä yhteiskuntia. 2000-luvulla Kiinan taloudellisesta noususta tuli yleinen puheenaihe. Tulot ovat jatkaneet maailman nopeinta nousua.

Kiina on kaupungistunut hyvin voimakkaasti 1900-luvun lopulta alkaen. Vuonna 1980 kaupungeissa asui vain 19 prosenttia kiinalaisista, mutta vuonna 2011 jo 50 prosenttia. Kaupungistuminen on kasvattanut suurimpien kaupunkialueiden asukaslukuja ja tuottanut useita uusia miljoonakaupunkeja.[152]

Kiinassa oli vuosina 1980–2015 käytössä niin sanottu yhden lapsen politiikka. Sen seurauksena maan asukasluku on kääntymässä laskuun, mutta samalla työikäisten ihmisten osuus vähenee ja sukupuolijakauma on vääristynyt.[153]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Haw, Stephen G.: Matkaopas historiaan - Kiina. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: Oy UNIpress AB, 2005. ISBN 951-519-110-3.
  • Malmqvist, Göran: Otavan suuri maailmanhistoria 5 - Idän suurvallat. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1983. ISBN 951-51-07161-0.
  • Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri. Otava, 2005 (5. painos). ISBN 951-1-15943-7.
  • Shaugnessy, Edward L.: Kiehtova Kiina. Gummerus, 2006. ISBN 951-20-7160-6.
  • Scarpari Maurizio: Historialliset kulttuurit - Kiina. Suomentanut Salminen, Raimo. Weilin+Göös Oy, 2008. ISBN 978-951-0-32992-4.
  • Paltemaa, Lauri: Lyhyt johdatus Kiinan historiaan. Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimus ja koulutuskeskus, 2018. Teoksen verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Huotari 2005, s. 36.
  2. a b c Matkaopas historiaan - Kiina, s.45-46
  3. a b c Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.10-16
  4. a b c Prehistory Encyclopædia Britannica. Viitattu 23.7.2018. (englanniksi)
  5. a b c d e Matkaopas historiaan - Kiina, s.46-53
  6. a b c Matkaopas historiaan - Kiina, s.53-54
  7. a b Huotari 2005, s. 39–41
  8. a b c d e f Matkaopas historiaan - Kiina, s.55-59
  9. Scarpari, s.28-29
  10. THE ANCIENT DYNASTIES U.S. Library of Congress. Viitattu 2.8.2018. (englanniksi)
  11. a b c Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.16-22
  12. Henry Cleeve: Archaeological Heritage Management in the Modern World, s. 318. Routledge, 2005. ISBN 0415214483. (englanniksi)
  13. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.28-31
  14. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.22-26
  15. Scarpari, s.30-33
  16. a b Shaughnessy, s.24-25
  17. a b c d e Matkaopas historiaan - Kiina, s.59-62
  18. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.33-34
  19. a b The Zhou Period U.S. Library of Congress. Viitattu 2.8.2018. (englanniksi)
  20. a b c d Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.34-39
  21. Shaughnessy, s.26-27
  22. a b c Matkaopas historiaan - Kiina, s.64-65
  23. a b c d e f Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.39-44
  24. a b c d e Matkaopas historiaan - Kiina, s.67
  25. a b c d e f Scarpari, s.37-39
  26. Matkaopas historiaan - Kiina, s.68-71
  27. a b c d Matkaopas historiaan - Kiina, s.80-84
  28. a b Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.58-63
  29. Huotari 2005, s. 42-44
  30. Matkaopas historiaan - Kiina, s.71-80
  31. Social, political, and cultural changes Encyclopædia Britannica. Viitattu 2.8.2018. (englanniksi)
  32. The Hundred Schools of Thought U.S. Library of Congress. Viitattu 2.8.2018. (englanniksi)
  33. a b c d Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.64-67
  34. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.67-69
  35. a b c The Qin empire (221–207 BCE) Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.9.2018. (englanniksi)
  36. Matkaopas historiaan - Kiina, s.80-87
  37. a b c d e f Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.70-72
  38. a b c d e f Huotari 2005, s. 44-47
  39. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.72-77
  40. Matkaopas historiaan - Kiina, s.88-89
  41. a b c d Scarpari, s.44-47
  42. a b c Paltemaa, s.50-59
  43. Matkaopas historiaan - Kiina, s.87-88
  44. a b c Scarpari, s.48-51
  45. The Han dynasty Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.9.2018. (englanniksi)
  46. Matkaopas historiaan - Kiina, s.89-91
  47. a b c d Paltemaa, s.60-78
  48. The First Imperial Period U.S. Library of Congress. Viitattu 11.9.2018. (englanniksi)
  49. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.87-90
  50. Cultural developments Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.9.2018. (englanniksi)
  51. a b Matkaopas historiaan - Kiina, s.93-94
  52. a b Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.90-98
  53. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.108-110
  54. a b c d e f g h Paltemaa, s.79-84
  55. a b From Chengdi to Wang Mang Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.9.2018. (englanniksi)
  56. a b Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.81-84
  57. a b c d e Scarpari, s.52-55
  58. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.86-87
  59. Dong (Eastern) Han Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.9.2018. (englanniksi)
  60. a b Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.84-86
  61. a b c d Paltemaa, s.85-93
  62. a b Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.113-114
  63. a b c d Sanguo (Three Kingdoms; AD 220–280) Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.9.2018. (englanniksi)
  64. a b c d e f g h i j k l m n o p q Scarpari, s.56-61
  65. a b c d e Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.114-117
  66. The Xi (Western) Jin (AD 265–316/317) Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.9.2018. (englanniksi)
  67. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.120-122
  68. The Shiliuguo (Sixteen Kingdoms) in the north (303–439) Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.9.2018. (englanniksi)
  69. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.122-125
  70. a b Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.125-127
  71. a b c d Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.127-132
  72. a b The Shiliuguo (Sixteen Kingdoms) in the north (303–439) Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.9.2018. (englanniksi)
  73. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.132-134
  74. The Dong (Eastern) Jin (317–420) and later dynasties in the south (420–589) Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.9.2018. (englanniksi)
  75. a b Paltemaa, s.93-99
  76. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.134-138
  77. Intellectual and religious trends Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.9.2018. (englanniksi)
  78. a b c d e f Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.141-147
  79. a b c d e The Sui dynasty Encyclopædia Britannica. Viitattu 11.9.2018. (englanniksi)
  80. a b c d e f g h i j Paltemaa, s.100-103
  81. a b c d e f Scarpari, s.64-65
  82. Scarpari, s.62-63
  83. a b c d e Matkaopas historiaan - Kiina, s.105-106
  84. Early Tang (618–626) Encyclopædia Britannica. Viitattu 6.10.2018. (englanniksi)
  85. a b c Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.147-152
  86. a b c d e f Scarpari, s.66-73
  87. a b c d e f The period of Tang power (626–755) Encyclopædia Britannica. Viitattu 6.10.2018. (englanniksi)
  88. a b c d e Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.152-155
  89. a b c d e f g Matkaopas historiaan - Kiina, s.110-113
  90. a b c d Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.155-158
  91. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.163-164
  92. a b c d e f Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.164-166
  93. a b c Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.158-161
  94. a b Matkaopas historiaan - Kiina, s.113
  95. a b c d Matkaopas historiaan - Kiina, s.114-115
  96. a b c Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.161-163
  97. a b c d e Matkaopas historiaan - Kiina, s.115-116
  98. a b c d Matkaopas historiaan - Kiina, s.116-117
  99. a b c d Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.169-172
  100. Late Tang (755–907) Encyclopædia Britannica. Viitattu 6.10.2018. (englanniksi)
  101. Paltemaa, s.110-124
  102. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.180-181
  103. a b Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.183-186
  104. Matkaopas historiaan - Kiina, s.118
  105. a b Paltemaa, s.103-110
  106. a b c d e Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.196-199
  107. Matkaopas historiaan - Kiina, s.119-121
  108. a b The Five Dynasties and the Ten Kingdoms Encyclopædia Britannica. Viitattu 18.10.2018. (englanniksi)
  109. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Paltemaa, s.125-133
  110. a b Restoration of Empire U.S. Library of Congress. Viitattu 18.10.2018. (englanniksi)
  111. The Song dynasty Encyclopædia Britannica. Viitattu 18.10.2018. (englanniksi)
  112. a b c d Huotari 2005, s. 52-59
  113. a b c d e Shaughnessy, s.34-35
  114. a b c d Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.199-202
  115. a b c d Matkaopas historiaan - Kiina, s.120-121
  116. a b c d e f g Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.212-216
  117. a b Matkaopas historiaan - Kiina, s.122-124
  118. a b c d Matkaopas historiaan - Kiina, s.124-125
  119. a b Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.202-203
  120. a b c d Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.221-223
  121. a b Paltemaa, s.134-144
  122. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.223-224
  123. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.234-237
  124. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.237-238
  125. a b c d e f g Matkaopas historiaan - Kiina, s.125-128
  126. a b Shaughnessy, s.36-37
  127. a b c d Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.217-219
  128. Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.219-220
  129. a b Matkaopas historiaan - Kiina, s.128
  130. a b Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.238-242
  131. a b c Otavan suuri maailmanhistoria 5, s.242-246
  132. Matkaopas historiaan - Kiina, s.132-133
  133. Heikkilä-Horn, Marja-Leena & Miettinen, Jukka O.: Kaakkois-Aasia. Historia ja kulttuurit. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-15771-X.
  134. Barwise, J.M; White, N.J.: Matkaopas historiaan, Kaakkois-Aasia. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: Oy UNIpress Ab 2006, 2002. ISBN 951-579-212-6.
  135. Mongol Invasions U.S. Library of Congress. Viitattu 18.10.2018. (englanniksi)
  136. Huotari 2005, s. 55–57.
  137. Huotari 2005, s. 57–58.
  138. Huotari 2005, s. 58–59.
  139. Huotari 2005, s. 59–60.
  140. Huotari 2005, s. 61.
  141. Huotari 2005, s. 61–64.
  142. Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 72. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  143. Huotari 2005, s. 65–67.
  144. Huotari 2005, s. 69–70.
  145. Huotari 2005, s. 70–75.
  146. Huotari 2005, s. 76.
  147. Huotari 2005, s. 78–79.
  148. a b c d e f Mao: The Unknown Story by Jung Chang and Jon Hallidaylähde tarkemmin?
  149. Peng Xizhe (彭希哲), "Demographic Consequences of the Great Leap Forward in China's Provinces," Population and Development Review 13, no. 4 (1987), 639–70.
    For a summary of other estimates, please refer to this link
  150. China's great famine: 40 years later
  151. China: Awakening Giant
  152. Mikko Paakkanen: Kiinan megakaupungeissa kaikki on joko suurta tai vielä suurempaa Helsingin Sanomat. 28.3.2015. Viitattu 3.4.2017.
  153. Mikko Kuusisalo: Kiina lopettaa yhden lapsen politiikan Yle uutiset. 29.10.2015. Viitattu 3.4.2017.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]