Kiinan historia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Departure Herald-Detail.jpg

Kiinan historia

MUINAINEN
Kolme hallitsijaa ja viisi keisaria
Xia-dynastia 2070–1600 eaa.
Shang-dynastia 1600–1046 eaa.
Zhou-dynastia 1122–256 eaa.
  Läntinen Zhou-dynastia
  Itäinen Zhou-dynastia
    Kevättä ja syksyä
    Taistelevat läänitysvaltiot
SUURVALTA
Qin-dynastia 221 eaa.–206 eaa.
Han-dynastia 206 eaa.–220 jaa.
  Läntinen Han-dynastia
  Xin-dynastia
  Itäinen Han-dynastia
Kolme kuningaskuntaa 220–280 jaa.
  Wei, Shu Han & Wu
Jin-dynastia 265–420 jaa.
  Läntinen Jin
  Itäinen Jin 16 kuningaskuntaa
304–439 jaa.
Eteläinen ja pohjoinen dynastia 420–589 jaa.
Sui-dynastia 581–619 jaa.
Tang-dynastia 618–907 jaa.
5 dynastiaa &
10 kuningaskuntaa

907–960 jaa.
Liao-dynastia
907–1125 jaa.
Song-dynastia
960–1279 jaa.
  Pohjoinen Song L. Xia-dyn.
  Eteläinen Song Jin-dynastia
Yuan-dynastia 1271–1368 jaa.
Ming-dynastia 1368–1644 jaa.
Qing-dynastia 1644–1911 jaa.
NYKYAIKA
Kiinan tasavalta 1911–1949
Kiinan
kansantasavalta
1949–nyt

Kiinan tasavalta
(Taiwanissa)


Kiina historian aikajana
Kiinan dynastiat
Kiinan sotilashistoria
Kiinan taidehistoria
Kiinan tekniikan ja tieteen historia
Kiinan koulutuksen historia
malline: näytä  keskustele  muokkaa

Kiinan kirjoitettu historia alkaa Shang-dynastian ajalta noin 1500 eaa. Maan historia jaetaan hallitsijoiden kuten keisarien tai hallitsijasukujen hallintokausiin eli dynastioihin. Kiina on pitkän historiansa aikana ollut vuorotellen yhtenäinen ja jakaantuneena useaan valtioon. Kiina siirtyi keisarivallasta tasavallaksi vuonna 1912.

Jaottelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan historia jaetaan usein dynastioihin. Yhteiskunnallis-taloudellisten muodostelmien kannalta perinteisen Kiinan historia voidaan jakaa kolmeen pääkauteen: varhaiskausi yhtenäisen keisarikunnan muodostumiseen 221 eaa. saakka, varhainen keisarikausi Tang-dynastian loppuun saakka, ja myöhäisempi keisarikausi Song-dynastiasta alkaen. Uusimpaan aikaan kuuluvat keisarivallan loppukausi sekä tasavallan ja kansantasavallan ajat.[1]

Varhaiskausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kiinan muinaishistoria

Pystyihminen Homo erectus asutti Kiinaa noin miljoonan vuoden ajan.[2]

Kiinan sivilisaatio syntyi ilmeisesti Keltaisenjoen keskijuoksulla nykyisen Henanin maakunnan alueella. Vanhimmat kehittyneiden neoliittisten kulttuurien jäänteet ovat vähintään 7000 vuoden takaa. Myös Etelä-Kiinasta on tehty neoliittisia löytöjä. Kumpikin näistä oli maanviljelyskulttuuri, mutta pohjoisessa viljeltiin jo silloin hirssiä ja etelässä riisiä.[3]

Ensimmäiset dynastiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shang-dynastian aikaisten asuinalueiden löytöpaikkoja Keltaisenjoen alueelta

Kiinan valtio syntyi ilmeisesti Keltaisenjoen alueella. Vuoden 2500 eaa. tienoilla sinne kehittyi myöhäisneoliittinen Longshanin kulttuuri. Ensimmäiset pronssiesineet ja varhaisimmat kaupungin, Erlitoun, jäänteet tunnetaan ajalta 2000 eaa. Tarujen mukaan Kiinan ensimmäinen dynastia oli noin 2100 eaa. alkanut Xia-dynastia. Sen ajoilta ei ole kuitenkaan löydetty varmentavia kirjallisia lähteitä.[3]

Kiinan historiallinen aika alkaa Shang-dynastiasta n. 1600–1100 eaa., jonka ajalta tunnetaan ensimmäiset kirjoitukset.[3] Radiohiiliajoituksella on voitu ajoittaa varhaisimmat kirjoitukset noin vuoteen 1500 eaa.[4] Shangia seurannut Zhou-dynastia on jo kokonaan historiallinen. Kolme ensimmäistä dynastiaa olivat osaksi päällekkäisiä. Ne olivat teokraattisia pronssikauden valtioita, joissa kuningas sai valtansa uskonnollisesta merkityksestään.[3]

700-luvulta eaa. lähtien valtakunta alkoi jakautua pieniksi ruhtinaskunniksi, jotka tulivat yhä itsenäisemmiksi. Ajanjakson alkua kutsutaan Kevättä ja syksyä -kaudeksi, ja 400-luvulta alkanutta kautta Taistelevien lääninvaltioiden kaudeksi, jolloin eri valtiot taistelivat kiivaasti hegemoniasta. Tällä kaudella tuli rauta laajempaan käyttöön, ja klassinen kiinalainen kulttuuri syntyi. Alkunsa saivat Kiinan klassinen kirjallisuus ja kirjakieli sekä kotoperäiset suuret oppisuunnat kungfutselaisuus ja taolaisuus.[5]

Varhaisempi keisarikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Qin-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Qin Shi Huangdi, Kiinan ensimmäinen keisari

Kiinalaisen kulttuuripiirin läntisin valtio Qin kasvatti aluettaan 300-luvulta eaa. alkaen. Kiina yhdistyi vuonna 221 eaa. kun Qin yhdisti kaikki ruhtinaskunnat ja samalla myös levitti valtakunnan rajoja etelään. Pohjoisessa Qin joutui taistelemaan ei-kiinalaisia paimentolaiskansoja vastaan, joiden torjumiseksi rakennettiin ensimmäinen Kiinan muuri. Qin-dynastia loi keisarillisen Kiinan hallintojärjestelmän pohjan, ja sen nimestä johtuu Kiina-sana. Qinin valtion ankarat lait johtivat kuitenkin kapinoihin ja dynastian tuhoon jo pian vuoden 210 eaa. jälkeen.[6]

Han-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Qin-dynastiaa seurannut Han-dynastia hallitsi aina vuoteen 220 jaa. saakka. Tämä dynastia jätti nimensä Kiinan pääväestölle, han-kansalle. Han-dynastian aikaan Kiinan väkiluku oli noin 60 miljoonaa, ja aika tunnetaan yhtenä Kiinan kultakautena. Han-dynastia laajensi Kiinan aluetta ja loi perustan sen hegemonialle Itä-Aasiassa. Laajentuminen perustui kauppaan: Kiina alkoi viedä silkkiä maasta, ja Keski-Aasiaan vievät tiet turvattiin karavaanikaupan turvaamiseksi. Han-dynastian aikana alkoi kehittyä Kiinalle luonteenomaiseksi muodostunut virkamiesvaltainen hallintosysteemi. Hallitsijat antoivat myös sukulaisilleen laajoja maita läänityksiksi, joiden haltijat olivat huomattavan itsenäisiä. Kungfutselaisuus nousi valtion ja virkamieskunnan johtoaatteeksi ja 100-luvun lopulla eaa. viralliseksi valtion opiksi. Han-dynastian lopulla keskushallituksen valta väheni. Kiinassa tapahtui eräänlainen feodalisoituminen, jossa maa jakautui itsenäisiin ja omavaraisiin suurmiesten hallitsemiin yksiköihin.[7]

Kolme kuningaskuntaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiina jakautui vuonna 220 jaa. useaksi osaksi, niin sanotuiksi Kolmeksi kuningaskunnaksi. Maa yhdistyi hetkeksi uudelleen, mutta hajaannus jatkui sen jälkeen aina 500-luvun lopulle. Etelää hallitsi joukko heikkoja kiinalaisia dynastioita, pääpaikkanaan Nanjing, ja pojoista puolikiinalaiset dynastiat, joista merkittävin oli Pohjoinen Wei. Pohjoisten dynastioiden kehittämät sotilasorganisaation, maanomistuksen ja verotuksen muodot jäivät seuraavalla kaudella syntyneen yhdistyneen Kiinan pohjaksi. Niiden mukaan kaikki maa kuuluu vanhan ajatuksen mukaisesti kruunulle. Buddhalaisuus levisi näihin aikoihin jopa hallitsijoiden suosimaksi uskonnoksi, ja myös uskonnollinen taolaisuus vahvistui.[8]

Sui-dynastia ja Tang-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buddhalaismuusikkoja, maalaus Tang-dynastian ajalta

Hajaannus päättyi vuonna 581, kun Sui-dynastia yhdisti Kiinan kulttuuripiirin jälleen yhdeksi valtioksi. Dynastian hallituskausi jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä muuttaessaan yhteiskuntaa se asetti kansalle liian suuria taakkoja. Hallinto rakennutti muun muassa suuren kanavaverkon. Tang-dynastia (618–907) noudatti edeltäjänsä politiikkaa. Dynastia oli hyvin edistynyt, ja sitä pidetään yhtenä kiinalaisen sivilisaation huippukohdista. Se ulotti Kiinan rajat kauas Keski-Aasiaan ja kävi vilkasta kauppaa meritse ja Silkkitien kautta. Ulkomaisia vaikutteita virtasi maahan lännestä, myös nestoriolainen kristinusko. Pääkaupunki Changan saattoi olla maailman suurin kaupunki. 700-luvun puolivälissä alkoi dynastian rappio, ja Kiina muun muassa menetti Keski-Aasian omistuksensa. 800-luvulla alkoi reaktio ulkomaisia oppeja kuten buddhalaisuutta vastaan. Kauden lopulla valtiotalouden perustaksi tuli maavero, joka kohdistui kaikkeen maahan. Sen seurauksena maasta tuli aiempaa selvemmin yksityisomaisuutta.[9]

Myöhäisempi keisarikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Song-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Song-dynastian aikana 1049 rakennettu Rautapagodi Kaifengissa

Tang-dynastian hajoamista seurasi lyhyt hajaantumisvaihe nimeltään “Viisi dynastiaa ja kymmenen valtakuntaa”. Pohjoisessa viisi dynastiaa seurasi toisiaan nopeassa tahdissa; etelässä hajaannus oli suurempi mutta ruhtinaskunnat kestävämpiä. Pohjoisessa vuonna 960 julistettu Song-dynastia sai parissa kymmenessä vuodessa haltuunsa koko Kiinan. Sen pääkaupunki oli Kaifeng. Vuosina 1126–1127 sen ensimmäinen vaihe, Pohjoinen Song, tuli pohjoisen Jin-valtion kukistamaksi, mutta etelään syntyi uusi valtio, Eteläinen Song. Vaikka Song-dynastia ei kyennyt aina puolustamaan alueitaan, taloudellisesti se oli aiempia kiinalaisia valtakuntia vauraampi: maanviljelys edistyi, kaupungit kasvoivat ja kaupunkielinkeinot kehittyivät. Myös hallintojärjestelmä kehittyi, yksityistyisomistus vahvistui ja paperiraha otettiin käyttöön. Vanhat säätyerotukset poistuivat vähitellen ja virkatutkinnot alkoivat tulla tärkeäksi väyläksi virkoihin. Uuskungfutselaisuudesta tuli yhteiskunnan johtoaate. Talouden painopiste siirtyi Keltaisenjoen seudulta etelämmäksi, etenkin Eteläisen Songin aikana. Taiteessa kukoisti maisemamaalaus.[10]

Mongolivalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoisen paimentolaiset voimistuivat voimistumistaan, kunnes Tšingis-kaanin mongolivaltakunta alkoi vallata alaa kaikkialta Euraasiasta, myös Kiinasta. 1200-luvun alussa mongolit valtasivat Pohjois-Kiinan, ja 1270-lukuun mennessä myös Etelä-Kiinan. Mongolit ottivat kiinalaisen dynastianimen Yuan. Ajan mittaan dynastia kiinalaistui, vaikka säilyttikin osittain vieraan luonteensa. Mongolit olivat valtakunnan ylintä kerrosta, ja myös toinen kerros muodostettiin ei-kiinalaisista. Etelä-Kiina alkoi kapinoida mongoleja vastaan 1340-luvulla, ja kapinat levisivät pian muuallekin. Vuonna 1368 mongolit pakenivat Kiinan muurin pohjoispuolelle, ja Kiinassa alkoi Ming-dynastian aika. Mongolit yrittivät vielä 1400- ja 1500-luvuilla hyökkäyksillään kukistaa Mingin.[11]

Ming-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ming-dynastia oli kiinalaisen sivilisaation kultakausi. Silloin yhteiskunta vakiintui ja valtakunta aktivoitui taloudellisesti. Merikauppa laajeni huomattavasti 1400-luvulla, ja etenkin kaakkoiset Jangtsen maakunnat kukoistivat. Keisarin yksinvalta kasvoi ja virkamiehistön asema heikkeni keisariin nähden. Virkatutkinnoista tuli ainoa tie virkauralle.[12]

1500-luvulla Kiinaa uhkasivat japanilaiset, ensin merirosvot ja 1590-luvulla Japanin sotilashallitsija, joka yritti vallata sillanpääaseman Koreasta. Kiinan sotilaallisella avulla Korea pystyi torjumaan japanilaiset, mutta sota heikensi Kiinan taloutta ja sotakoneistoa. Myös Kiinan väestön kasvu 150 miljoonaan rasitti maata, mistä seurasi 1600-luvulla talonpoikaiskapinoita. Lopulta vuonna 1644 kapinalliset valtasivat pääkaupunki Pekingin, mikä päätti Ming-dynastian.[13]

Qing-dynastia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan pohjoispuolella sijainnut Mantšuvaltio liittoutui eräiden kiinalaisten sotapäälliköiden kanssa, valtasi Pekingin ja Pohjois-Kiinan vuonna 1645 ja otti vallan suurimmassa osassa Kiinaa. Etelä-Kiinassa Ming-lojalistien vastarinta jatkui vielä 1600-luvulle asti ja sivistyneistön ideologisena virtauksena pitempäänkin. Mantšujen dynastia eli Qing rauhoitti Pohjois-Kiinan ja levitti Kiinan valtakuntaa uusille seuduille. Pohjoisessa se sulatti itseensä Mantšurian, ja jo 1600-luvulla suuri osa mongolien asuma-alueesta tunnusti mantšujen ylivallan. 1700-luvulla Kiina alisti Turkestanin ja Tiibetin sekä vähäksi aikaa myös Nepalin.[14]

Qing-dynastian ajan hallinto perustui mantšujen ja kiinalaisten vallanjakoon, jossa mantšuilla oli erikoisasema. Korkeimmilla tasoilla mantšuja oli runsaasti, mutta paikallishallinnon virkamiehet olivat kiinalaisia, lukuunottamatta valtakunnan pohjois- ja länsiosia. Mantšut lopulta kiinalaistuivat tavoiltaan ja kieleltään.[15]

Kiinan valtakunta Qing-dynastian aikana 1892

Mantšuvallan aikana Kiina alkoi katsoa kulttuurisesti taaksepäin, minkä seurauksena maa jäi Euroopasta jälkeen tieteessä ja tuotannossa. Väestö kasvoi 1700-luvun alun ja 1800-luvun välissä jo 450 miljoonaan. Länsimaatkin alkoivat kiinnostua Kiinasta ja Kiinaa vahvempina sekaantuivat tehokkaasti sen asioihin. Länsimaat alkoivat tuoda Kiinaan oopiumia Intiasta, mikä aiheutti Kiinassa katastrofin ja johti kahteen oopiumisotaan 1840- ja 1850-luvuilla. 1800-luvun lopulla Kiinassa oli jo useita ulkomaalaisten hallitsemia paikkakuntia, ja Kiina oli puolisiirtomaan kaltaisessa asemassa.[16] 1900-luvun taitteessa kiinalaiset kapinoivat länsimaita vastaan boksarikapinassa, jonka seurauksena Kiina joutui maksamaan korvauksia 1901 muodostetun boksaripöytäkirjan mukaisesti.[17]

Kiinaa ravisuttivat 1800-luvun puolivälin kapinaliikkeet kuten Taiping-kapina, jotka pyrkivät kukistamaan mantšudynastian. Kiina hävisi Japanille sodassa 1894–1895 ja menetti Taiwanin saaren sekä oikeuksia Mantšuriassa. Maassa heräsi uudistusliikkeitä, jotka keisarinna Cixi nujersi. Viimein 1900-luvun alussa maassa aloitettiin uudistukset. Samalla kiinalaiset alkoivat kääntyä pois hallitsijasuvusta: vallankumouksellisten tavoitteeksi tuli tasavalta, ja salaisia järjestöjä syntyi satoja.[18]

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan johtaja Yuan Shikai vuonna 1915

Lokakuussa 1911 Wuchangista alkanut kapina levisi muihin kaupunkeihin, minkä tuloksena seuraavassa vuodenvaihteessa maasta tuli tasavalta ja keisariperhe luopui vallasta. Virkamies Yuan Shikai sai vuonna 1913 vallan ja hallitsi maata diktaattorina kuolemaansa saakka vuoteen 1916.[19]

Shikain kuolemasta aiheutui valtatyhjiö ja Kiinan keskushallinto hajosi. Sotaherrojen aikakaudella maata hallitsivat useat toisiaan vastaan kilpailevat sotaherrat. Jatkuvat levottomuudet ja japanilaisten puuttuminen maan asioihin nostattivat kiinalaisten kansallistunteen. Kuomintang-puolue sai aluksi apua Neuvostoliitolta ja alkoi pyrkiä Kiinan yhdistämiseen. Vuonna 1927 Tšiang Kai-šekin johtama puolue kääntyi Neuvostoliittoa ja Kiinan kommunisteja vastaan. Vuonna 1928 puolueen onnistui muodollisesti vaikkakin näennäisesti yhdistää Kiina, ja Kuomintangin hallitus otti pääkaupungikseen Nanjingin. Kuomintang hallitsi Kiinaa noin kymmenen vuoden ajan ja uudenaikaisti maan hallinnon. Ristiriita modernin rannikon ja syvän maaseudun välillä kuitenkin syveni. Lainsuojattomaksi julistettu kommunistinen puolue pyrki lietsomaan kapinoita kaupungeissa. Kun Kuomintangin onnistui torjua heidät, kommunistit vetäytyivät toimimaan syrjäseuduilla, minne he perustivat neuvostoalueita.[20]

Vuonna 1931 Japani miehitti Mantšurian, josta muodostettiin nimellisesti itsenäinen Mantšukuon keisarikunta. Kaksi vuotta myöhemmin Japani otti haltuunsa muita Pohjois-Kiinan seutuja. Hallitus ei onnistunut vastustamaan japanilaisia tehokkaasti, sillä se keskittyi Pohjois-Kiinaan marssineiden kommunistien uhan torjumiseen. Vuonna 1937 Tšiang joutui kuitenkin aloittamaan yhteistoiminnan kommunistien kanssa japanilaisia vastaan. Vuonna 1937 Japani aloitti täysimittaisen sodan Kiinassa ja miehitti suuren osan maata.[21]

Toisen maailmansodan loppuvaiheessa kiinalaiset karkottivat japanilaiset yhdessä amerikkalaisten ja neuvostoliittolaisten kanssa. Myös Mantšukuo liitettiin takaisin Kiinaan.

Vuosina 1946–1949 Kiinassa syttyi uudelleen sisällissota, joka nosti Mao Zedongin johtamat kommunistit maan johtoon. Tasavaltalaiset vetäytyivät sodan loppuvaiheessa Taiwaniin, jota he jäivät hallitsemaan Kiinan tasavallan nimisenä.[22]

Kiinan kansantasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan kansantasavalta perustettiin kommunistien voitettua sisällissodan 1. lokakuuta 1949 Mao Zedongin julistaessa sen syntyneeksi Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolla. Mao tunnettiin kirjallisuutta opiskelleena intellektuellina, joka oli noussut puolueen huipulle sisällissodan myötä.[23] Hänen valtansa kasvoi nopeasti. Mao jatkoi Kommunistisen puolueen puheenjohtajana ja siten maan johtajana. Neuvostoliitto tunnusti kansantasavallan lähes välittömästi, Itä-Euroopan maat ja suurin osa Länsi-Euroopankin maista tunnusti sen 1950 vaikka diplomaatit karkotettiinkin.[23]

Pian valtaan päästyään Kiinan kommunistihallitus tuki Kim Il-sungin Pohjois-Korean hyökkäystä Etelä-Koreaan Korean sodassa 1950. YK-joukkojen tehtyä maihinnousun Mao näki mahdollisuuden sotia länsimaiden kanssa ja joukot hyökkäsivät YK-joukkojen kimppuun, mutta raskaat tappiot pakottivat vetäytymään.[23] Vuonna 1951 kommunistit marssivat Tiibetiin, joka kuului Qing-dynastiaan ja jonka Kiinaan kuulumisesta ollaan erimielisiä.

Neuvostoliiton tuella toteutettu "ensimmäinen viisivuotissuunnitelma" kehitti jonkin taloutta jonkin verran. Kiinan alkuvuosina toteutettiin "Neljä modernisaatiota". Koulutus sosialisoitiin ja maaseudulla osaksi lopetettiin. Vuonna 1957 80% kaupunkien alakoulusta lähtevistä jätettiin ilman koulutusta, koska voimavarat suunnattiin muualle ja osa opettajista oli jo teloitettu oikeistolaisina. Suuri osa korkeakoulutuksesta oli ulkomaalaisten perustamia ja monet olivat saaneet koulutuksen lännessä, jonka vuoksi heidät luokiteltiin tuhottaviksi liberaaleiksi.[23] Koulutuksen alasajon vuoksi sukupolvet vuoteen 1976 asti jäivät ilman merkittävää koulutusta.

1957 aloitettiin "100 kukkaa kampanja", jonka jälkeen porvarismista epäiltyjä "uudelleenkoulutettiin" tai telottiin "Oikeistolaisuuden vastaisen liikkeen" voimin vuodesta 1959. Samana vuonna Kiina valloitti myös alueita Intialta. Toinen viisivuotissuunnitelma, vuosien 1958 ja 1963 välinen Suuri harppaus pyrki luomaan pieniä raskaasti verotettuja kollektiiveja. Se tappoi arviolta 14-43 miljoonaa ihmistä[24] ja kymmenet miljoonat lapset jäivät syntymättä neljän vuoden aikana.[25] Kiinalaiset söivät eri lähteiden mukaan keskimäärin 1200-1534 kaloria eli jopa vähemmän kuin Auschwitziläiset orjatyöläiset ja esimerkiksi perheenäitien työtaakka kollektiiveissa oli 11 tuntia joka päivä.[23] Suuren harppauksen aikana oli ihmiskunnan historian pahin nälänhätä ja uhrien määrä oli samaa luokkaa kuin koko toisessa maailmansodassa.

Vuosina 1958–1959 Kiinan ja Neuvostoliiton suhteet kärjistyivät, kun Kiina syytti Nikita Hruštšovin Neuvostoliittoa liian oikeistolaiseksi. Neuvostoliitto lopetti Kiinan ydinaseohjelman auttamisen ja suunnitteli jopa ydiniskua Kiinaan estääkseen Kiinaa saamasta ydinaseen. Yhdessä Neuvostoliiton ja Kiinan välisissä kiistoissa, Kiina marssitti joukkonsa 150km Intian puolelle 1962 saadakseen tahtonsa läpi.[23]

Kommunistien havaittua suuren osan väestöstä olevan kuoleman partaalla, Mao Zedong meni syrjään politiikasta ja Liu Shaoqi teki uudistuksia kuten yksityisten peltojen palauttaminen ja tuottajien suurempi autonomia. Vuonna 1964 Kiinasta tuli ydinasevaltio. Kiina auttoi Pol Potia Kambodžassa ja Pohjois-Vietnamin kommunisteja valtaamaan tasavaltalaisen Etelä-Vietnamin Vietnamin sodassa.

Vuonna 1966 aloitettiin "Kulttuurivallankumous", jonka päämäärä oli "päästä eroon liberaaleista porvareista" ja jatkaa Liu Shaoqin hidastamaa luokkataistelua. 11 miljoonaa punakaartilaista lähetettiin jahtaamaan jäljellä olevia porvareita ja valvomaan että porvarismia "kritisoidaan" kaikkialla. Ylemmät kouluasteet lopetettiin ja monet hengissä olevat koulutetut teloitettiin. Porvarillisiksi epäillyt vanhat kirjoitukset, taide, museot, temppelit ja muu perintö tuhottiin. Monien tutkijoiden mielestä kiinalaisen kulttuurin pohja hävisi näinä vuosina. Mao nautti laajamittaista suosiota länsimaiden vasemmistolaisten keskuudessa ja maolaisia puolueita perustettiin ympäri maailmaa, mutta ulkomaiden saatua vihjeitä tuhon laajuudesta suosio hiipui. Maasta tiedettiin hyvin vähän sillä ihmisiä ei päästetty maahan sisään tai ulos. Monet tiedoista pohjautuivat Ison-Britannian Hong Kongiin ja muualle karanneiden kiinalaispakolaisten tietoihin.

Mao kutsui Richard Nixonin vierailulle 1971 ja pian Jimmy Carterin kaudella Yhdysvallat ja muut länsimaat antoivat YK:n turvallisuusneuvoston jäsenyyden Taiwanin sijaan kommunistiselle Kiinalle. Kulttuurivallankumous kesti vuoteen 1976, jolloin Mao kuoli ja äärivasemmistolainen "Neljän kopla" pidätettiin syyllisenä katastrofeihin.

Zhou Enlai luonnosteli ja Deng Xiaoping aloitti "Neljä modernisaatiota". Puolueen edustajat mm. vierailivat kapitalistisessa Japanissa, mutta sosialismi säilytettiin virallisena ideologiana. Kiinan talousuudistukset vuonna 1978 sallivat kapitalismin ensiksi viidessä kommunistisen puolueen tarkkailemassa koekaupungissa: Shenzhen, Zhuhai, Shantou, Xiamen, Hainan. Koulut avasivat toiminnan jälleen, sosialistista ideologiaa vähennettiin, ja ulkomailla opiskeluun myöhennettiin lupia. 1980-luvulla kulutustarvikkeiden säännöstely hylättiin.

Vuosina 1981-2001 jääkaappien, pesukoneiden ja sähkötuulettimien yleisyys kasvoi nollasta lähes yhteen jokaista kaupunkilaista kohti ja puolet vähempään maaseudulla.[26] Kiinalaiset saivat esimerkiksi avioitua ilman kommunistien lupaa, muuttaa toiseen kaupunkiin, omistaa asunnon ja ostaa monia uusia asioita. Akateemiset, tieteilijät, taiteilijat ja yrittäjät saavat toimia joutumatta epäillyiksi oikeistolaisiksi. Kiina hyväksyttiin Maailman kauppajärjestön jäseneksi vuonna 2001. Vuonna 1989 Taivaallisen rauhan aukion demokratiavaatimusten tukahduttaminen asetti kuitenkin rajat poliittiselle vapaudelle, ja kommunismin kritisointi on vapaata vain Hongkongissa ja Macaossa. Ne siirtyivät Kiinalle vuosina 1997 ja 1999 mutta ovat laajasti erillisiä yhteiskuntia. 2000-luvulla Kiinan taloudellisesta noususta tuli yleinen puheenaihe. Tulot ovat jatkaneet maailman nopeinta nousua.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri. Otava, 2005 (5. painos). ISBN 951-1-15943-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Huotari 2005, s. 36.
  2. magneitostratigraphis dating of early humans of on China Eart Science Reviews.
  3. a b c d Huotari 2005, s. 39–41.
  4. Henry Cleeve: Archaeological Heritage Management in the Modern World, s. 318. Routledge, 2005. ISBN 0415214483. (englanniksi)
  5. Huotari 2005, s. 42–44.
  6. Huotari 2005, s. 44–45.
  7. Huotari 2005, s. 46–48.
  8. Huotari 2005, s. 48–49.
  9. Huotari 2005, s. 49–51.
  10. Huotari 2005, s. 52–55.
  11. Huotari 2005, s. 55–57.
  12. Huotari 2005, s. 57–58.
  13. Huotari 2005, s. 58–59.
  14. Huotari 2005, s. 59–60.
  15. Huotari 2005, s. 61.
  16. Huotari 2005, s. 61–64.
  17. Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 72. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  18. Huotari 2005, s. 65–67.
  19. Huotari 2005, s. 69–70.
  20. Huotari 2005, s. 70–75.
  21. Huotari 2005, s. 76.
  22. Huotari 2005, s. 78–79.
  23. a b c d e f Mao: The Unknown Story by Jung Chang and Jon Hallidaylähde tarkemmin?
  24. Peng Xizhe (彭希哲), "Demographic Consequences of the Great Leap Forward in China's Provinces," Population and Development Review 13, no. 4 (1987), 639-70.
    For a summary of other estimates, please refer to this link
  25. China's great famine: 40 years later
  26. China: Awakening Giant

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]