Kitaanit

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kitaanimetsästäjiä Song-dynastian aikaisessa maalauksessa.

Kitaanit olivat paimentolaiskansa, joka tunnetaan etenkin Pohjois-Kiinassa 900-luvulta 1100-luvulle vaikuttaneen Liao-dynastian perustajina. Kitaanit puhuivat mongolikieliin kuulunutta kitaania, jossa oli nykyisiä mongolikieliä vähemmän turkkilaisvaikutteita. Sittemmin muut kansat kukistivat kitaanit ja he hävisivät omana ryhmänään heidän sekoittuessaan mongoleihin ja kiinalaisiin.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinalaisten historioitsijoiden mukaan kitaanit muodostuivat historiallisista xianbeista. 500-luvulle mennessä he asuttivat alueita Liaojoen varrella nykyisen Sisä-Mongolian kaakkoisosissa. He jakautuivat kahdeksaan klaaniin, jotka valitsivat keskenään yhden päällikön johtoonsa kolmen vuoden kausiksi. Dahe-suvun päälliköt alistuivat turkkilaiselle Tang-dynastialle vuonna 628. Dahe-suvun syöksi vallasta Yaolian-klaani vuonna 745 ja he julistautuivat qaghaneiksi eli kaaneiksi. He olivat vuonna 755 liittoutuneet hebeiläisten kiinalaisten sotalordien ja Uiguurivaltakunnan kanssa. Uiguurivaltakunnan kukistuessa monet uiguurit pakenivat kitaanien puolelle ja he muodostivat sittemmin oman Xiao-nimisen klaaninsa kitaanien joukossa. Kitaanit alkoivat levittää valtaansa Hendejin-kaanin valtakaudella 901–907. Hendejin-kaania seurasi vallassa vuonna 907 Abaoji-kaani. Kolmen vuoden valtakautensa jälkeen hän ei suostunutkaan päällikön uudelleenvalintaan vaan julistautui huangdiksi eli keisariksi kaani-nimen jäädessä sittemmin pois käytöstä. Hän perusti uuden pääkaupungin Shangjingin vuonna 918. Hänen seuraajansa Deguang vaihtoi dynastian nimeksi Liao. Kitaanin kielellä valtakunta tunnettiin tosin edelleen termillä Daur Gurun.[1]

Kitaanit levittivät valtaansa etelään Shanxin alueella vaikuttaneiden Shatuohallitsijoiden kustannuksella. Deguang liitti kitaanien alueisiin vuonna 937 esimerkiksi Yanjingin eli nykyisen Pekingin. Kitaanien valtakaudella se tunnettiin nimellä Nanjing eli "eteläinen pääkaupunki". Kitaanien levittäytyminen etelään loppui kuitenkin Song-dynastian voittoihin. Song-dynastia valloitti viimeiset kitaanien alaiset Shatuovaltiot vuoteen 979 ja sittemmin he jatkoivat hyökkäystään itse Liao-dynastiaa vastaan. Vuoteen 1004 kestäneissä taisteluissa kitaanien onnistui kukistaa hyökkäys, ja sittemmin nämä kaksi dynastiaa ylläpitivät välillään status quota. Kitaanit hyökkäsivät useamman kerran Koreaan ja Xia-dynastiaa vastaan epäonnistuen kuitenkin molempien alistamisessa.[1]

Liao-dynastian kausi päättyi, kun džurtšenit tekivät siitä lopun. Alun perin džurtšenit olivat Liao-dynastian alamaisia, mutta vuonna 1114 heidän johtajansa Wanyan Aguda voitti kitaanien armeijan ja julistautui keisariksi ja aloitti näin Jin-dynastian. Hänet tunnettiin sittemmin kuolemanjälkeisellä nimellä Jin Taizu. Jin-dynastia otti 1122 haltuunsa kitaanien kaupungit, ja Liao-keisari pakeni muutamine kannattajineen läntiseen Sisä-Mongoliaan. Hänet vangittiin vuonna 1125. Yila Dashi johti vuonna 1124 Liao-dynastian vastarintataistelijoita Mongoliaan, ja he perustivat sittemmin Karakitain valtakunnan ("musta kitaani") Turkestanin alueelle.[1]

Jin-dynastian alaisuuteen jääneet kitaanit toimivat uusien vallanpitäjien epäluuloisuudesta huolimatta valtion viroissa. Kitaanit olivat näet keskimäärin džurtšeneja oppineempia. Kitaanit kapinoivat vuosina 1159–1164, minkä johdosta Jin-dynastia teloitutti vielä elossa olleet Liao-dynastian jäsenet. Tšingis-kaani käytti sittemmin kitaaneja hyödykseen Jin-dynastiaa vastaan. Sittemmin kitaaneja hallitsi mongolien johtama Yuan-dynastia. Yuan-dynastiassa kitaaneja ei käsitetty osaksi mongoleja ja he eivät näin päässeet osallisiksi näiden erityisasemasta. Yuna-dynastian kukistuessa 1368 kitaanit hävisivät omana ryhmänään. Kitaaneista lähtöisin olevaa Yelü-sukunimeä esiintyy edelleen paikoittain Sisä-Mongoliassa. Daguurin kielessä on säilynyt joitakin piirteitä kitaanin kielestä ja daguurit saattavat polveutua osittain kitaaneista.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Christopher P. Atwood: Encyclopedia of Mongolia and the Mongol Empire, s. 315–319. Facts On File, 2004. ISBN 0-8160-4671-9. (englanniksi)