Tiananmenin aukion välikohtaus

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee vuoden 1976 tapahtumia. Vuoden 1989 tapahtumista kerrotaan artikkelissa Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitus.

Tiananmenin aukion välikohtaus oli 5. huhtikuuta 1976 Tiananmenin aukiolla Pekingissä tapahtunut väkivaltainen selkkaus. Se alkoi spontaanina kansalaisten kokoontumisena kuolleen pääministeri Zhou Enlain muistoksi, mutta määrättiin hajotettavaksi, koska tapahtuma nähtiin poliittisena mielenilmauksena Kiinan kommunistisen puolueen johtoa ja diktaattori Mao Zedongia vastaan.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maon parina viimeisenä elinvuotena kommunistisen puolueen ”oikeistoa” ja ”vasemmistoa” vastaan tähdätyt kampanjat olivat vuorotelleet holtittomasti. Vuoden 1976 alussa pääministeri Zhou Enlain kuolema oli nostattanut valtaisia spontaaneja surunilmauksia, sillä suuri osa kiinalaisista piti häntä hyvänä ja maltillisempana valtiomiehenä kuin Mao. Vaikka Zhou saikin juhlavat hautajaiset, Maon määräyksestä surunilmauksia pyrittiin rajoittamaan. Seuraavaksi alkoi poliittinen kampanja Deng Xiaopingiä vastaan, joka oli Zhoun ohella toinen maltillisen suuntauksen (”oikeiston”) keulahahmo. Varsinkin puolueen vasemmistosiiven ja niin sanotun neljän koplan harjoittama edesmenneen Zhoun parjaaminen alkoi ärsyttää monia kiinalaisia. Zhoun kotikaupungissa Nanjingissa syttyi levottomuuksia erään lehtiartikkelin seurauksena, ja puolueen paikallinen johto salli niiden jatkua, mutta niistä ei virallisesti uutisoitu.[1]

Tapahtumien kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huhtikuun viidentenä päivänä kiinalaiset viettivät perinteistä Qingming-festivaalia eli haudanlakaisujuhlaa. Satojatuhansia pekingiläisiä saapui Tiananmenin aukiolle kunnioittamaan Zhoun muistoa. Tuhannet toivat mukanaan Zhoulle omistettuja seppeleitä ja muistorunoja, jotka asetettiin Kansan sankarien muistomerkille suoraan vastapäätä Maon muotokuvaa. Jotkut arvostelivat nimeltä mainiten puolueen johtavia vasemmistolaisia kuten Maon puolisoa Jiang Qingiä, ja peitellysti arvostelua kohdistettiin myös Maoon itseensä. Puihin ja sähkölankoihin ripustettiin pieniä pulloja tuenilmaisuna Deng Xiaopingille (xiǎo píng = ”pieni pullo”). Kiinan kommunistisen puolueen politbyroo päätti Hua Guofengin johdolla, että Tiananmenin aukiolle tuodut muistoseppeleet poistettaisiin seuraavana yönä. Vastavetona päätökselle aukiolle saapui seuraavanakin päivänä kymmeniätuhansia ihmisiä mukanaan uusia seppeleitä ja runoja. Lopulta aukiolle lähetettiin sotilaita ja puolisotilaallisia joukkoja hajottamaan väkijoukko. Tapahtuma muuttui tällöin väkivaltaiseksi mellakaksi.[1]

Yhteenotossa kuolleiden ja loukkaantuneiden määrästä on hyvin ristiriitaisia arvioita. Lievimmän arvion mukaan kuolleita ei ollut lainkaan ja pidätettyjäkin vain nelisensataa. Toisen arvion mukaan kuolleita olisi ollut yli sata ja pidätettyjä tuhansittain. Vielä paljon suurempiakin lukuja on ehdotettu.[2]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiananmenin tapahtumia seurasi valtakunnallinen tukahduttamiskampanja, jonka yhteydessä pidätettiin tuhansia lisää. Mao ja Jiang Qingin johtama vasemmisto julistivat Tiananmenin välikohtauksen jälkeenpäin vastavallankumoukselliseksi kapinaksi, jonka suunnittelijaksi väitettiin Deng Xiaopingiä. Seurauksena Deng erotettiin kokonaan puoluejohdosta ja hänen tehtävänsä siirrettiin Hua Guofengille, joka nimettiin myös Maon viralliseksi seuraajaksi.[1]

Maon kuoltua myöhemmin samana vuonna Tiananmenin mielenosoituksen osallistujille langetettujen tuomioiden kumoaminen muodostui merkittäväksi kiistakapulaksi valtataistelua käyneille Hualle ja Dengille. Pääosa puoluejohdosta asettui tukemaan Dengin kantaa, ja Hua joutui lopulta antamaan periksi. Marraskuussa 1978 julkisuuteen saatettiin tieto, että Pekingin puoluekomitea katsoi Tiananmenin aukion tapahtumien olleen luonteeltaan vallankumouksellisia eikä vastavallankumouksellisia. Tämän uudelleentulkinnan myötä tapahtumasarjan konniksi leimattiin Dengin sijasta neljän koplan jäsenet. Mellakkaan osallistumisesta tuomittuja alettiin vapauttaa ja kohdella sankareina, jotka olivat nousseet neljän koplan ”fasistista diktatuuria” vastaan. Samassa yhteydessä käynnistettiin myös monien aiemmissa Maon aikaisissa kampanjoissa tuomittujen rehabilitointi.[3]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Lauri Paltemaa & Juha A. Vuori: Kiinan kansantasavallan historia, s. 232–241. Gaudeamus, Helsinki 2012.
  2. Paltemaa & Vuori 2012, s. 456.
  3. Paltemaa & Vuori 2012, s. 262–263, 457.